Part 2

Tänä hetkenä Plättä heräsi ja katosi.

Katoaminen tapahtui tällä tavalla. Plättä heräsi ja sen teki mieli päästä kehdostaan pois. Kun se jo kerran oli kaatanut sen, ymmärsi se nytkin, ettei tarvinnut mitään muuta tehdä kuin kumartua toiselle laidalle, niin pääsi kehdosta pois. Se seisoi siis laitaa vasten ja heilutti. Vähän ajan päästä oli kehto kumossa ja Plättä maassa rämpimässä.

Kehto oli lähellä talon seinää, siinä oli kellarin ikkuna ja se oli auki. Plättä meni tätä kohden. Ulkona oli kuuma, ikkunasta tuli viileä ilma vastaan. Plättä meni ikkuna-aukkoon, ryömi yhä pitemmälle ja putosi kellariin. Kaikeksi onneksi oli kellarin lattia hyvin lähellä ja ikkunan alla sattui olemaan vanhoja olkia, joiden päälle Plättä putosi. Se ihmetteli vähän aikaa olinpaikkaansa, alkoi sitten ryömiä eteenpäin ja joutui keskelle perunakasaa. Oli kesä ja perunat olivat jo itäneet. Plätän oli jälleen nälkä, se alkoi nyppiä perunoista ituja ja maistella niitä.

Kaiken sen lisäksi, mitä Plätän ruumiissa jo entisestään oli, tuli nyt vielä multaa. Hän oli nyt niin likainen, kuin yleensä voi ajatella lapsen olevan. Tuskin kenenkään muun kuin Kiljusen lapsi voisikaan tulla niin likaiseksi.

Mökö tuli katsomaan sisartaan. Kehto oli taas kumossa. Hän huusi Lurun saapuville. Molemmat menivät muurahaispesälle. Eihän Plättä siellä ollut. He katselivat ympärilleen, kiipesivät koivuunkin, joka kasvoi keskellä pihamaata, arvellen Plätän kiivenneen sinne. Eihän Plättä sielläkään ollut. He huutelivat niin kovaa kuin suinkin jaksoivat, huusivat siksi, kunnes olivat aivan sinisiä. Ei kuulunut mitään vastausta. Pojat seisoivat vähän aikaa katsoen toisiinsa aivan kauhuissaan.

-- Tässä ei auta mikään muu kuin antaa Pullan etsiä, sanoi Luru.

Pulla tuotiin väkipakolla kehdon luo. Sen kuonon eteen pantiin Plätän kehdossa olleita vaatteita. Hyi, kuinka Pulla aivasteli, arvaahan sen kylläkin! Monen selityksen ja monen haistelemisen jälkeen se kai viimein ymmärsi, mistä oli kysymys. Se haisteli maata ja meni kellarin luukun kohdalle, kurkisti siitä sisään ja alkoi iloisesti haukkua. Kellarista kuului Plätän kova kirkaisu.

Luru, joka oli laihempi, meni ikkunasta sisään, nosti sisarensa ylös, ja Mökö vei hänet pihalle.

Ei tarvitse sanoakaan, että Plättä täältä tullessaan oli hyvin likainen.

Pojat asettivat sen eteensä nurmelle istumaan ja katselivat vähän aikaa aivan sanattomina sitä. Heidän oli vaikeaa käsittää, että lapsi voi tulla näin likaiseksi.

-- Ei kai äiti ota Plättää mielellään vastaan tällaisena, sanoi viimein Luru.

-- Ei kai, sanoi Mökö. Kai se olisi puhdistettava.

-- Mutta millä me puhdistamme?

Niinkuin sellaista olisi tarvinnut laisinkaan kysyä. Kyllähän Kiljusen pojat aina keksivät keinoja.

Ja keino oli tämä. He laahasivat esiin talon paloruiskun, kantoivat sen vettä täyteen. Mökö pumppusi ja Luru suuntasi letkun pään Plättää kohden. Jotta suihku ei liian kipeästi koskisi siihen, pani hän peukalonsa sen eteen, jolloin vesisade levisi.

Osaksi oli Plättä tästä mielissään, osaksi vihoissaan. Vuoroin se nauraa kikatti, vuoroin parkui kiukusta. Mutta pojat eivät välittäneet mistään.

Kun ruisku kymmenennen kerran oli täytetty ja tyhjennetty Plätän päälle suihkuna, voi sanoa, että tyttö oli puhtaan näköinen. Kun se vielä oli pyyheliinalla kuivattu ja varmuuden vuoksi palkeillakin sen päälle puhallettu, arvelivat pojat sen nyt olevan jälleen ihmismäisessä kunnossa.

He katselivat sisartaan vähän aikaa pää kallellaan.

-- Äiti panee aina kylvyn jälkeen perunajauhoja sen istuimen kohdalle, sanoi Luru. Kai meidänkin pitää niin tehdä?

-- Tietysti, sanoi Mökö.

Hän kävi etsimässä perunajauhoja, pani niitä lautaselle, asetti Plätän istumaan sen päälle, nosti sisarensa jälleen ylös, istutti uudelleen sen. Hän olisi kai tätä hommaa uusinut vaikka kuinka monta kertaa, ellei lautanen olisi mennyt rikki. Omasta vuoteestaan he etsivät puhtaat patjat kehtoon, koristivat sen reunat kukkasilla, ja kun isä ja äiti Kiljunen illalla tulivat kotiin ja näkivät Plätän nukkuvan puhtaana ja rauhallisena kehdossaan, löi äiti kätensä yhteen ja sanoi:

-- Kyllä minun poikieni huostaan voi aina lapset uskoa! Ei kukaan hoida niin hyvin kuin he.

Ja kai se niin on.

Plätän tutti

Plätällä oli tutti, valkoinen räsynpalanen, jonka sisään oli pantu sokeria ja sitten nuoralla sidottu räsy kiinni.

Tämä hävisi eräänä päivänä. Kun Kiljuset olivat kaikessa hyvin perusteellisia ihmisiä, ryhtyivät he sitä innokkaasti etsimään.

Äiti Kiljunen huomasi tutin häviämisen ensiksi ja huusi:

-- Onko kukaan nähnyt Plätän tuttia?

Kukaan ei ollut sitä nähnyt.

Sitä etsittiin joka paikasta huoneissa. Tuttia vain ei löydetty. Luru huusi äkkiä:

-- Pullan suussa on jotain, joka voi näyttää tutilta.

Ja sen suussa olikin todella jotain, joka näytti tutilta. Koko herrasväki ryntäsi Pullan luo. Pullahan oli hyvin viisas koira, joka tunsi kaikki herrasväkensä tavat. Kun se siis näki kaikkien tällä tavalla yht'aikaa ryntäävän, ymmärsi se heti, että tässä oli kysymyksessä jotain muuta kuin leikki. Se siis painoi häntänsä koipiensa väliin ja livisti tiehensä.

Isä Kiljunen ja Mökö pomppoilivat eteenpäin, äiti Kiljunen ja Luru loikkivat. Pulla piti tarpeettomana juosta pihamaalta pois, kyllä hän sielläkin arveli voivansa välttää isäntäväkeään. Ensin se tietysti kiersi pihamaan, mutta kun se huomasi, että herrasväki voi hänet piirittää johonkin nurkkaan, läksi se kiertämään taloa. Tämä ei tietystikään ollut viisasta, sillä herrasväki asettui nurkan taakse vahtimaan. Pulla hiipi hiljaa lähelle, ja juuri kun herrasväki rynnisti eteenpäin, hyppäsi se Lurun kinttujen välistä pakoon. Pulla oli viisas koira.

Nyt jakaantui Kiljusen herrasväki kahteen leiriin, toinen puoli, pomppoilevat, ajoi Pullaa takaa talon ympäri, toinen puoli, loikkivat, vahtasivat nurkan takana, Lurun pidellessä kärpäshaavia ja äiti Kiljusen levittäessä esiliinansa pyydystääkseen siihen Pullan. Pulla hyppäsi äiti Kiljusen yli. Tämä kuuluu mahdottomalta, mutta totta se on, eikä se mahdotonta olekaan, kun ajattelee, että äiti Kiljunen oli mennyt kyyryyn, ja laiha ihminen menee aina hyvin paljon kyyryyn. Pulla oli siis taas päässyt pakoon. Isä Kiljunen keksi silloin keinon. -- Verkko! huusi hän.

Talossa oli vanha verkko, jota joskus maailmassa oli käytetty kalastuksessa. Se oli hyvin pahasti repeytynyt, ja kun ei herrasväki sitä korjaillut, ei sillä tietysti oltu saatu kaloja, ja siksi se oli jäänyt käyttämättä. Isä Kiljunen haki sen nyt esiin talon ylisiltä.

Verkko asetettiin Pullalle ansaksi sillä tavalla, että pojat pantiin pitelemään sen kummastakin päästä kiinni ja isä ja äiti Kiljunen lähtivät ajamaan Pullaa sitä kohden. Verkko asetettiin sille puolelle pihaa, missä talli, navetta ja sikolätti olivat. Ja nyt alkoi jahti.

Isä ja äiti Kiljunen huusivat ja huitoivat. Pulla juoksi heidän edellään pitäen yhä suussaan sitä, jota herrasväki luuli Plätän tutiksi.

-- Pitäkää verkko kireällä! huusi isä Kiljunen pojille.

Pojat tottelivat.

Pulla juoksi kovaa kyytiä verkkoa kohden, äiti ja isä Kiljunen sen jäljestä. Verkossa olevasta suuresta reiästä meni Pulla verkon toiselle puolelle, mutta eiväthän isä ja äiti Kiljunen siitä mahtuneet, ja seurauksena oli, että he lankesivat kireälle pingoitettuun verkkoon. Verkko pääsi samassa poikien käsistä irti ja molemmat vanhemmat kierivät maassa verkkoon sotkeutuneina.

Ja kyllä he sotkeutuivatkin yhä enemmän. On oikein häpeällistä ajatella, että kaksi vanhaa ihmistä tällä tavalla meni verkkoon Pullan kaltaisen koirapahasen tähden. Äiti potki kuin hullu ja silloin hän sotkeutui yhä enemmän. Isä huitoi kuin hassu, verkko repeili ja hän sotkeutui siihen entistä enemmän.

He nousivat pystyyn, äiti Kiljusen laihojen kinttujen pistäessä esiin kahdesta suuresta repeämästä. He hyppäsivät kuin linnut koettaessaan irtaantua, mutta kaatuivat uudelleen. Ja kun verkko oli aivan lähellä sikokarsinaa, kaatuivat he täydellä voimalla karsinan aidan päälle; se meni kumoon, ja isä sekä äiti Kiljunen ropsahtivat karsinaan, menivät sinne mukkelismakkelis.

Kiljusilla oli porsas, jonka he olivat ostaneet keväällä ruokkiakseen sitä kesän ja syksyn, saadakseen siitä joulupaistin. Kun porsas näki herrasväen tulevan tällä tavalla karsinaansa, niin säikähtyihän se. Se hyppäsi ensin karsinan toiselle puolelle, ja samassa silmänräpäyksessä se oli jo mennyt Kiljusen isän ja äidin yli ja karannut pihamaalle.

-- Porsas karkaa! huusivat pojat.

Tämä tapaus antoi verkossa-olijoille jättiläisvoimat, he kiskaisivat, verkko repesi aivan kokonaan ja he pääsivät vapaiksi. Ja nyt alkoivat he ajaa porsasta takaa. He olivat aivan kokonaan unohtaneet Plätän tutin, eikä heillä ollutkaan mitään syytä etsiä sitä Pullan hampaista, sen Luru huomasi porsaan päästyä pakoon ja tarkastettuaan Pullan suustaan pudottamaa esinettä. Se ei ollutkaan mitään muuta kuin Plätän räsynuken pää.

Sanoin kuvaamaton oli voima ja vimma, jolla Kiljusen herrasväki nyt läksi porsasta takaa-ajamaan. Se oli aivan toisenlaista jahtia kuin Pullan ahdistaminen. Porsas ei nimittäin koskaan juokse aivan suoraan, vaan tekee äkkiä kaikenlaisia mutkia, ja tämä seikka sai merkillisiä selkkauksia aikaan.

Kun porsas meni täyttä laukkaa eteenpäin, niin pomppoili ja harppaili Kiljusen herrasväki sen jäljestä ihan vimmatusti. Mutta kun porsas äkkiä teki käännöksen, ei herrasväki voinutkaan yhtä nopeasti kääntyä, vaan he töytäsivät toisiinsa ja olivat yhtenä läjänä pihamaalla.

Tällä välin oli porsas tietysti jo pihamaan toisella puolella. Pulla oli ryhtynyt auttamaan herrasväkeään ja koetti ajaa porsasta takaa. Mutta ei siinä Pullakaan onnistunut. Sekin sai tehdä silloin tällöin hyvin merkillisiä kuperkeikkoja, kun porsas äkkiä pysähtyi ja Pulla meni sen yli ja kaatui maahan.

Tästä syntyi tietysti sellainen melu, että koko lähikylän väki riensi apuun. Ja kun he olivat hyvin auttavaisia ihmisiä, niin ryhtyivät he kaikki ottamaan porsasta kiinni.

Kaikki portit suljettiin, ja ihmisiä asettui pitkään riviin ajamaan porsasta pihamaan nurkkaan. Porsas käveli rauhallisesti, vilkuen vain silloin tällöin hiukan taakseen.

Juuri kun tultiin pihamaan nurkkaan, se mennä pujahti portin alitse.

Ja nyt vasta oikein juoksu alkoikin. Kaikki oli tähän asti ollut vain leikkiä sen rinnalla.

Porsas juoksi suoraan rantaan. Tietäähän jokainen, että porsas ui hyvin. Tietysti Kiljusen herrasväen porsas vielä paremmin kuin muiden.

Tämä lähti uimaan eteenpäin. Kaikki ihmiset ryntäsivät rantaan, ja monet vauhdin vaikutuksesta mulskahtivat veteen.

Eihän siinä auttanut mikään muu kuin mennä veneeseen ja lähteä soutamaan jäljestä.

Kaksikymmentä ihmistä meni veneeseen, jossa ei olisi saanut olla muuta kuin korkeintaan kymmenen. Vähän matkaa rannasta päästyä vene painui pohjaan ja ihmiset saivat lähteä uimaan. Vene kiskottiin ylös, tyhjennettiin ja nyt läksi viisi miestä Kiljusen herrasväen kanssa porsasta takaa ajamaan. Tämä oli sillä välin päässyt jo hyvin pitkälle ja ui saarta kohden, jossa se viimein nousi maihin, ja niin kiire sillä oli mennä puiden suojaan, ettei se joutanut edes ravistamaan vettä päältään.

Mutta pian tulivat takaa-ajajatkin.

Kun heitä oli niin vähän, niin käytiin veneellä noutamassa koko kylän väki sinne. Ja nyt alettiin järjestää oikein täydellinen jahti. Kaikki ihmiset asettuivat suureen piiriin saaren rannoille, jokainen otti karahkan käteensä ja läksi hitaasti astumaan eteenpäin. Tällä tavalla koetettiin saada porsas saarretuksi. Viisi eri kertaa se pääsi tämän kehän sisältä pois, tavallisesti livistäen jonkun kinttujen välistä.

Mutta ahkeruus kovankin onnen voittaa, sanoo sananlasku, ja niin voittivat piirittäjätkin viimein porsaan. Ne pääsivät aivan sen lähelle joka puolelta. Porsas ei enää välittänyt pakoonmenosta, istui vain rauhallisesti kannon päässä ja kovasti ihmetteli, miksi hänen tähtensä oli näin paljon vaivaa nähty.

Porsas tuotiin kotiin ja veneellä saatiin monta kertaa soutaa saareen, ennenkuin koko kylän väki oli tuotu takaisin.

Vaikka kaikki nämä ihmiset olivat tulleet auttamaan kenenkään pyytämättä, min nyt ne vaativat itselleen palkan. Ja isä Kiljusen täytyi maksaa. Kylläpä se porsas tuli kovin kalliiksi hänelle.

Kun kyläläiset olivat menneet pois, syntyi perheen kesken neuvottelu siitä, minkä tähden tämä kaikki oli tapahtunut, ja silloin huomattiin, että Plätän tutin tähden oli nähty tämä vaiva. Ja tutti oli yhä vielä kateissa.

-- Missä ihmeessä se tutti on? sanoi äiti Kiljunen.

-- Se ei voi olla missään muualla kuin täällä sisällä, sanoi isä Kiljunen, joka kaikessa oli tavattoman viisas mies.

Ei auttanut silloin mikään muu keino kuin kantaa kaikki tavarat pihalle, jotta päästäisiin selville siitä, missä tutti oli.

Olisi luullut, että herrasväki muutti jonnekin, kun he kuljettivat tällä tavalla kampsujaan. Tietysti kylän väki taas tuli auttamaan heitä.

Ihan kaikki tavarat tuotiin pihalle. Eihän kukaan voinut uskoa, että tutti olisi kukkien keskellä tai että se olisi kattolampussa, mutta nekin laahattiin pihalle. Viimeksi oli jäljellä enää vain Plättä ja hänen kehtonsa. Kun herrasväki meni sitä nostamaan, niin mitä he näkivätkään?

Niin, mitä he näkivätkään?

Plätän istumassa kehdossaan ja tuttinsa suussaan. Se oli pudonnut kehtoon, mistä Plättä oli sen löytänyt ja pannut taas suuhunsa.

Plättä ihmeolentona

Vanhemmilla on usein tapana opettaa lapsiaan aivan kuin koiria tekemään kaikenlaisia pikkuisia temppuja. Jos Kiljusen herrasväki monessa suhteessa erosi kaikista muista ihmisistä, niin tässä suhteessa he ainakin olivat aivan samanlaisia. Heidän suurin ilonsa oli saada Plättä päästelemään kaikenlaisia ääniä ja tekemään kaikenlaisia liikkeitä. On aivan turhaa niitä selittää, sillä ne olivat juuri samoja, joita kaikki pikkulapset tekevät vanhempiensa kehoituksesta.

Plättä oli hyvin oppivainen, siitä tuli oikein taitava. Juuri tämä seikka herätti eräänä päivänä pojissa oivallisen tuuman. He eivät olleet koskaan ennen nähneet pikkulapsia ja siis uskoivat, että heidän sisarensa oli aivan merkillinen. Ja kun jokin olento oli merkillinen, niin saattoi sen avulla ansaita rahaa.

Pojat päättivät lähteä Helsinkiin Plättää näyttämään.

Mutta kun he tiesivät, etteivät vanhempansa koskaan antaisi siihen lupaa, päättivät he salavihkaa lähteä matkalle.

Eräänä päivänä sanoi Luru äidilleen:

-- Saammeko viedä Plätän leikkimään kanssamme?

-- Tietysti saatte, lausui äiti, joka muisti, miten hyvin pojat olivat Plättää hoitaneet vanhempien poissaollessa.

Luru otti siis Plätän kainaloonsa ja läksi hänen kanssaan tallin taakse. Täällä Mökö odotti häntä suuren kannellisen korin kanssa. Tähän pantiin Plättä ja kansi sen päälle. Jotta lapsen olisi mukava korissa olla, oli sinne pantu ruohoja.

-- Ja nyt asemalle! sanoi Luru.

-- Emme me jaksa roikottaa tätä lihaklönttiä sinne asti, sanoi Mökö. Ottakaamme hevonen.

He ottivat hevosen tallista, nousivat sen selkään molemmat ja ottivat korin syliinsä. Ja nyt lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan.

Heidän saapuessaan lähelle asemaa sanoi Luru:

-- Kyllä ne arvaavat, että olemme tätä tietä menneet, ja tahtovat pidättää meidät Lähdetäänkin maantietä myöten Helsinkiin koska meillä kerran on hevonen.

-- Lähdetään vain, sanoi Mökö.

Ja he lähtivät.

Tällä välin oli äiti Kiljunen kaivannu Plättää ja etsi sitä kaikkialta. He huutelivat, ei mistään kuulunut vastausta. He etsivät, missään ei ollut poikia eikä Plättää.

Palvelijatar silloin sanoi nähneensä poikien ratsastaneen pois.

-- Meidän täytyy kiireimmän kautta lähteä asemalle! sanoi isä.

-- Mutta meillä ei ole hevosta, sanoi äiti.

Isä Kiljunen muisti entisaikaan suomalaisten ajaneen paljon härillä. Heillä ei ollut härkää, mutta olihan lehmä.

Lehmä siis valjastettiin rattaitten eteen. Ja sitten lähdettiin.

Kun lehmä ensi kertaa oli tällaisessa hommassa, niin se ihmetteli aluksi, vaikka ei olisi luullut Kiljusen herrasväen lehmän mitään ihmettelevän. Mutta kyllä tämä lehmä oli kovin kummastunut. Ja kun lehmä on kummastunut, niin ei koskaan voi tietää, mitä se tekee.

Eikä Kiljusen isä ja äiti myöskään edeltäpäin tienneet, mitä tapahtuisi heille matkallaan asemalle.

Vähän matkaa lehmä juoksi maantietä pitkin, mutta sitten se arveli tarvitsevansa ruokaa ja kun tien vieressä oli ruohoja, niin se meni sinne, kärryt jäljessä tietysti ja kärryillä ihmiset. Vähän ajan päästä he olivat ojassa kumossa. Lehmä vain seisoi ja ihmetteli, miksi ne sinne menivät eivätkä pysyneet rattailla.

Kun jälleen oli päästy maantielle ja kuljettu parikymmentä metriä, pysähtyi lehmä ihmettelemään erästä aidanseivästä eikä mitenkään tahtonut mennä eteenpäin.

Äiti Kiljunen meni vetämään sitä sarvista ja isä lykkäsi rattaitten perästä. Näin päästiin taas vähän matkaa.

Mutta vähän ajan päästä lehmä pysähtyi aivan kokonaan.

Molemmat Kiljuset miettivät, mitä he nyt tekevät. Äiti muisti silloin, millä tavalla hän ennen oli saanut lehmän seuraamaan itseään. Hän otti tien vierestä heinätukon ja pitäen sitä lehmän suun edessä sai tämän heti lähtemään liikkeelle. Mutta kun lehmä koko ajan siinä astellessaan söi, niin täytyi yhtä päätä myös koota heiniä. Jouduttaakseen matkaansa sopivat Kiljuset asiasta siten, että isä keräili heiniä ja äiti piti niitä lehmän suun edessä.

Ja tällä tavalla he pääsivät eteenpäin. Lehmä ei enää kertaakaan pysähtynyt. Mutta matkaan asemalle, jonka he kävellen olisivat suorittaneet kahdessa tunnissa, tarvittiin nyt kuusi tuntia.

Vihdoin viimein he saapuivat asemalle ja kiiruhtivat heti asemapäälliköltä tiedustamaan, olivatko Mökö ja Luru Plätän kanssa matkustaneet junalla jonnekinpäin. Kukaan ei ollut heitä nähnyt. Isä ja äiti Kiljusen suru oli hyvin suuri. Asemapäällikkö silloin keksi keinon. Hän sähkötti Helsinkiin ja sieltä sähkötettiin kaikille asemille ja kaikille maan nimismiehille, että jos jossain näkyisi kaksi hyvin puettua poikaa kuljettamassa pikkuista tyttöä, heidät otettaisiin kiinni. Isä ja äiti Kiljunen olivat laatineet itse sähkösanoman. Heidän mielestään ei mitenkään voinut sanoa heidän pojistaan, että ne olivat roivisen näköisiä, ja siksi pantiin sähkösanomaan: kaksi hyvin puettua poikaa.

Tämän toimitettuaan he rauhallisella mielellä alkoivat pyrkiä kotiaan kohden. Kyllä Mökö ja Luru ehdottomasti jostakin saataisiin kiinni, koska kaikkialle maassa oli lähetetty heistä tiedonanto.

Jos he hitaasti olivat päässeet asemalle, niin se oli vielä tulista kiirettä verrattuna kotimatkaan. Lehmä ei enää välittänyt ruohosta, vaan tahtoi itse käydä naukkailemassa. Ja se meni minne se itse halusi ja viipyi niin kauan kuin se itse tahtoi. Se kääntyi joka tienhaarassa ja meni joka polkua myöten. Sarvista vetämälläkään ei sitä saanut enää menemään sinne minne herrasväki tahtoi. Lopulta Kiljuset nöyrinä alistuivat seuraamaan lehmänsä oikkuja. He risteilivät kautta pitäjän ja saapuivat viimein kotiin.

He olivat tarvinneet kotimatkaa varten viisi päivää. Se on ihan totta, he tarvitsivat todellakin viisi päivää.

Tällä välin Mökö ja Luru ajoivat hevosen selässä Helsinkiä kohden. Plättä keinui mukavasti korissa ja nukkui koko ajan.

Heidän ajaessaan erään Helsingin lähellä olevan aseman ohi katseli asemapäällikkö, joka oli saanut tiedon karanneista pojista, pitkään heihin, mutta kun Mökö ja Luru eivät olleet hyvin puettuja ja kun missään ei näkynyt pikkuista tyttöä heidän mukanaan, ei hän näitä pidättänyt.

Pojat tulivat Helsinkiin ja menivät heti paikalla hevosineen Senaatintorille, joka oli heille hyvin tuttu entisistä seikkailuista.

Väkeä oli kokoontunut heidän seuraansa suuri määrä. Torille päästyään asettuivat pojat yliopiston rappusille, ottivat Plätän korista ja sanoivat ihmisille, että he näyttävät näille ihmelasta, joka tekee kaikenlaisia temppuja.

Plättä oli oppinut nousemaan jaloilleen seisomaan ja tässä asennossa notkistelemaan polviaan, nytkytellen ruumistaan.

Luru komensi:

-- Retku, Plättä!

Silloin Plättä alkoi ihmisten suureksi iloksi retkua.

Olihan jokainen nähnyt pikku lasten tekevän tällaista, mutta ei kukaan vielä yliopiston portailla, sen vuoksi se herätti hyvin suurta huomiota.

Toinen temppu oli se, johon Luru komensi Plätän sanomalla:

-- Ruiskuta, Plättä!

Tämän Plättä suoritti siten, että otti maitopullonsa, joka hänelle oli otettu mukaan, ja heiluttaen sitä käsissään ruiskutti siitä ihmisten päälle maitoa. Lähinnä olevat saivat maitoa päälleen ja nauroivat toisten taputtaessa käsiään.

Katselijat seurasivat suurella ihastuksella Plätän esiintymistä. Kyllä hän olikin kaunis, pyöreä kuin isänsä, pystynenäinen ja vääräsäärinen, silmät kuin kaksi suurta nappia päässä. Muuan nainen kysyi:

-- Syökö se?

Hän tarjosi Plätälle vehnäleipää. Ja Plättä tietysti söi. Tämäkin huvitti kaikkia, sillä eihän oltu nähty kenenkään syövän sellaisella paikalla, kuin yliopiston portaat ovat.

Kun Plättä alkoi väsyä, sanoi Luru:

-- Huomenna kello seitsemän illalla me olemme taas täällä!

Silloin kaikki hurrasivat.

Yönsä viettivät lapset Kaisaniemessä, jossa he laskivat hevosensa syömään nurmikolle, menivät keskellä lammikkoa olevaan joutsenien ja ankkojen saareen lammen reunalla olevalla veneellä ja panivat siellä lintujen suureksi harmiksi heidän joukkoonsa maata. Ihmisiä oli kerääntynyt tavattoman suuri määrä lammen ympärille katsomaan näitä merkillisiä lapsia.

Aamulla pojat miettivät, mistä he saisivat huoneuston, jossa voisivat pitää näytöksiään, sillä he olivat huomanneet, että ulkoilmassa ei kukaan maksanut heille mitään. Ja ansaitsemistahan varten he olivat tulleet kaupunkiin.

Olihan Kansallisteatteri aivan lähellä. Siellähän he ennenkin olivat olleet. He kävivät kysymässä, pääsisikö sinne näytäntöjä antamaan. Heille vastattiin kieltävästi.

-- Ei kai auta mikään muu, kuin olla Senaatintorilla, sanoi Luru.

Illalla he olivat siellä taas. Aivan ensiksi ilmoitti Luru, että hän oli aikonut mennä Kansallisteatteriin, mutta sitä ei hänelle oltu annettu.

Tästä syntyi hirveä metakka. Joukossa oi muutamia kovin innostuneita. He sanoivat että teatteri on rakennettu kansan varoilla ja siis sinne täytyy jokaisen päästä. Ja riemukulussa vietiin Mökö, Luru ja Plättä sinne, avattiin väkisin ovet ja näytäntö alkoi.

Ovella muutamat seisoivat kooten kymmenen penniä jokaiselta. Sinä iltana annettiin yhteensä viisi näytäntöä, niin suuri oli uteliaiden määrä.

Poliisit olivat koettaneet estää näytäntöjä, mutta Mökön ja Lurun innokkaimmat kannattajat sanoivat, että se oli kansan tahto, joka määräsi teatterin heidän näytäntöjään varten.

Seuraavana päivänä oli innostus niin suuri, että Mökön ja Lurun täytyi antaa näytäntöjä jo aamupäivälläkin. Ja Plättä retkui ja ruiskutti. On mahdotonta tarkkaan kuvata kaikkea sitä, mitä nämä näytännöt saivat aikaan. Yhtenä seurauksena oli se, että kaikki kaupungin kaupat suljettiin illalla jo kello seitsemältä [huomaa, että tämä tapahtui jo ennen vapaussotaamme], jotta kauppa-apulaiset pääsisivät katsomaan Plättää. Työväki, joka usein sai olla työssä jälkeen seitsemän eikä siis päässyt näytäntöön, nosti hirveän metakan ja vaati, että heidän työpäiväänsä on lyhennettävä. He asettivat jyrkän vaatimuksen kahdeksantuntisesta työpäivästä, ja uhkaava paperi jätettiin eduskuntaan, joka silloin oli koolla. Kun täällä sanottiin, etteivät he nyt jouda päättämään asiaa, niin sanoi lähetystö, joka oli paperin vienyt, että koko eduskunta oli vain yhtä retkua, joka nyki ja hytkytti, mutta ei tehnyt mitään perusteellista työtä.

Ja maata uhattiin suurlakolla, ellei kansa pääse katsomaan Plätän retkutusta.

Teatterin johtaja oli maalla. Hänelle oli ilmoitettu, miten teatteri oli anastettu. Hän saapui kiireimmän kautta estämään näytäntöjä, mutta kansa kantoi hänet käsillään teatterista pois, eikä hän uskaltanut tehdä muuta kuin seisoa Rautatientorilla ja väännellä käsiään niin, että nikamat natisivat.

Senaatti piti täysi-istunnon tämän asian vuoksi, mutta kukaan ei uskaltanut ryhtyä estämään Kiljusen poikien näytäntöjä, koska se oli kansan tahto.

Ihmisiä alkoi maalta tulla niin paljon näytäntöihin rautatietä myöten, että kaikki rautatieläiset vaativat itselleen palkankorotusta, uhaten muuten lopettaa liikenteen rautatiellä.