Part 1

KILJUSEN PLÄTTÄ

Kirj.

Jalmari Finne

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

Plättä näyttää voimiaan Mökö ja Luru Plätän hoitajina Plätän tutti Plättä ihmeolentona Kiertue Plättä Kiljunen

Plättä näyttää voimiaan

Kun Kiljusen pojat, lihava ja mulkosilmäinen Mökö sekä laiha ja terävänenäinen Luru, saapuivat joululomalle kotiin, oli isä heitä asemalla vastassa. Hän rykäisi pojilleen pari kertaa ja sanoi sitten niin juhlallisesti, kuin ainoastaan sellainen monissa merkillisissä vaiheissa ollut mies kuin isä Kiljunen saattaa:

-- Rakkaat poikani, minulla on teille molemmille ilmoitettavana suuri uutinen! Teillä on nyt sisar.

Pojat päästivät sellaisen hurraahuudon, että pari asemalla seisoskellutta koiraa lähti häntä koipien välissä kiireesti karkuun ja veturinkuljettaja säikähdyksissään pani sellaisen höyryn veturiin, että koko juna lähti niin äkkiä liikkeelle, jotta monet junassa seisoneet putosivat istualleen.

Mökö ja Luru uskoivat, että he olivat saaneet sisaren, joka oli aivan heidän ikäisensä. Kummalliselta se kuuluu, mutta ihan totta se on, että Kiljusen pojat eivät koskaan olleet nähneet pikku lasta. Kyllä tämän seikan ymmärtää, kun ajattelee, millaisia nämä pojat olivat. Missä tahansa he liikkuivatkin, niin syntyi aina hirveä metakka ja hälinä, ja arvaahan, että äidit aina kiireimmän kautta veivät juuri pienet lapset turvaan, jotta ne eivät joutuisi metakassa tallattaviksi.

Luru nykäisi Mököä ja kuiskasi, jotta isä ei kuulisi, he olivat nimittäin koulussa oppineet jo kuiskaamaankin:

-- Tietysti me sitä vedämme palmikosta!

Kiljusen poikien mielestä oli palmikosta nykiminen tytöille jotain hyvin hauskaa.

Arvaahan, kuinka pojat hämmästyivät nähdessään uuden sisarensa. Eiväthän he olleet kuvitelleetkaan, että se olisi sellainen.

-- Eihän se ole mikään tyttö, huudahti Mökö. Sehän on lihakäärö.

-- Oikea kretliininen lihaklöntti! sanoi Luru.

-- Se on kaunis tyttö, sanoi äiti Kiljunen, ja sen nimi on Olga Vilhelmiina.

Pojat eivät sanoneet mitään, vaan menivät pois.

-- Ja tuollaista ne sitten sanovat tytöksi, arveli Mökö. Emme me siitä huoli.

-- Annetaan sen mennä sinne, mistä se on tuotukin, tuumi Luru.

Seuraavana päivänä he kuitenkin päättivät ottaa selkoa siitä, mikä tuo uusi elävä oikeastaan oli. He hiipivät siihen huoneeseen, missä sisarensa oli, ja kun ei ketään ollut läsnä, rupesivat katselemaan sitä. Tyttö makasi vasussaan ja räpytteli silmiään.

-- Osaa se ainakin silmää iskeä, sanoi Luru.

-- Ehkä se puhuukin, tuumi Mökö.

Hän kumartui vauvan puoleen ja kysyi:

-- Mikä sinun nimesi on?

Lapsi ei hiiskunut.

-- Se taitaa olla mykkä, tuumi Mökö.

-- Tai ehkä se on kuuro, arveli Luru.

Hän kumartui lapsen puoleen ja huusi niinkuin vain Kiljusen poika osaa huutaa:

-- Puhu nyt jotain! Halloo!

Eihän tyttö puhunut, mutta kyllä se äänen päästi, ja se olikin sellainen ääni, että siitä jo huomasi sen kuuluvan Kiljusen sukuun.

Isä ja äiti ryntäsivät saapuville, ja pojat katsoivat viisaimmaksi livistää pakoon.

Pikku sisareensa he lähemmin tutustuivat vasta kesäkuun alussa, jolloin olivat palanneet koulusta kesälomalle. Kaupungissa he eivät olleet juuri milloinkaan muistelleet vauvaa, sillä eihän siitä ollut leikkitoveriksi ja eihän se osannut puhuakaan. Mutta kylläpä sisar pian näytti, että hän osaa leikkiä ja leikkiä niin, että se tuntuu.

Tämä poikien lähempi tutustuminen sisareensa tapahtui seuraavalla tavalla.

Kotiin tultuaan menivät pojat katsomaan sisartaan nähdäkseen oliko se yhtään muuttunut. Siitä oli sininen väri kadonnut ja se jo heilutti käsiään ja päästeli ääniä. Useimmin se sanoi: Plät, plät! Se oli sitä merkillistä kieltä, jota lapset aina puhuvat ja jota vain äidit ymmärtävät.

-- Mikäs Plättä sinä olet? kysyi silloin Mökö.

-- Plät, plät, vastasi vauva hymyillen, sillä se jo osasi hymyilläkin.

Ja tästä hetkestä alkaen rupesivat pojat kutsumaan sisartaan Plätäksi, ja niin tekivät pian muutkin.

Kun Plättä ojenteli käsiään, kysyi Mökö, mitä se oikeastaan tahtoi, ja silloin äiti selitti, että se halusi tarttua Mökön tukkaan kiinni. Mökö ei ollut kaupungissa viitsinyt mennä parturille tukkaansa leikkuuttamaan, vaan oli se haapparollaan sinne ja tänne.

-- Kumarruhan alemmaksi, jotta se saa ottaa tukastasi kiinni, sanoi äiti.

Ja Mökö kumartui.

Plättä päästi oikein ilohuudon ja samassa sen pienet kädet olivat tarranneet veljensä tukkaan ja tarranneet oikein lujasti. Mökö parkaisi. Totta kai hän parkaisi, kun Plättä kiskoi oikein vimmatusti. Se oli perinpohjaista tukistamista.

Äiti nauroi ja Luru nauroi, mutta Mökö ei suinkaan nauranut, hän vain parkui. Ja Plättä kiljui ilosta.

-- Päästä irti, senkin krapu! huusi Mökö.

Plättä ei päästänyt.

Mökö oikaisi vartalonsa saadakseen siten Plätän lopettamaan tukistamisen.

Mutta ei vaan Kiljusen Plättä sillä tavalla päästänyt otettaan. Se piti kiinni, piti oikein lujasti. Ja kun Mökö oikaisi itsensä, niin seurasi Plättä mukana. Siinä se nyt roikkui pitäen pienillä käsillään kiinni veljensä tukasta.

Äiti koetti irroittaa sen käsiä. Plättä huusi kiukusta. Mökö koetti ravistaa sitä irti, Plättä oikein vinkaisi suuttumuksesta. Ja se ei hellittänyt. Eipä ollut Mökö eläissään vielä saanut sellaista tukkapöllyä.

Koko perhe melusi. Isä ja äiti huusivat, Mökö kiljui tuskasta, Plättä vinkui ja Luru nauroi, sillä hän ei mitenkään surrut sitä, että veljensä sai tukkapöllyä.

Ei tiedä, kuinka kauan Plättä tässä olisi roikkunut, ellei äiti olisi tarttunut Plätän jalkoihin ja kiskonut toisaanne, Mökön kiskoessa toisaanne. Ja silloin oli Plätän viimein pakko hellittää. Mutta kyllä se oli niin kiukkuinen, että kesti kauan, ennenkuin äiti sai sen rauhoittumaan.

Nyt kihelmöitsi Mökön pää, kyllä sen arvaa, kun sillä tavalla oli tukistettu. Hän meni kiiruimman kautta kaivolle ja antoi siellä Lurun kaataa pari sangollista vettä päähänsä. Siitä tuska hiukan väheni.

-- Se on ihan hengenvaarallinen, sanoi Mökö. Minä menen ja leikkuutan tukkani.

-- Niin minäkin teen, sanoi Luru.

Hän ymmärsi aivan hyvin, että muuten hänkin joutuu jonakin hetkenä samaan kidutukseen.

Pojat tiesivät, että parin kilometrin päässä oli kauppiaalla tukanleikkauskone. He menivät kiireimmän kautta tämän luo, ja Mökö sanoi:

-- Nyt pitää leikata tukka ihan nahkaa myöten!

Ja kyllä poikien tukka leikattiinkin niin tarkoin, että pää oli ihan puli. Mökö muistutti nyt ihan isäänsä, jonka pää oli kalju.

Vahingoniloisina pojat tulivat kotiin ja menivät heti Plätän luo.

-- Koetahan nyt, jos osaat ottaa kiinni, sanoi Mökö kumartuen sisarensa puoleen.

Tämä ojensi heti kätensä, mutta ei saanut mistään kiinni. Ja koko ajan se päästeli sellaisia pikkuisia kiukun vingahduksia.

-- Annahan minunkin koettaa, sanoi Luru.

Hän kumartui puolestaan Plätän puoleen, ja tämä etsi käsillään jotain tukkoa, josta olisi voinut pitää kiinni, mutta ei löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Ja se oli kovasti pahalla tuulella.

Äkkiä se sieppasi Lurun nenästä kiinni. Lurullahan oli pitkä nenä, aivan kuin äidillään. Mutta Plättä ei saanut varmasti kiinni, jonka vuoksi Luru pelastui.

-- Hyvä oli, ettei saanut kiinni, sanoi hän, sillä kyllä kai minä olisin saanut oikein pitkän kärsän, kun se siitä olisi roikkunut ja riippunut.

-- Tehdään sille kiusaa, sanoi Mökö. Rasvaa nenäsi ja anna sen sitten koettaa ottaa siitä kiinni.

Tuuma oli Lurun mielestä aivan verraton. Hän meni kiireimmän kautta keittiöön, otti sieltä voita ja sillä voiteli nenänsä.

-- Koetahan nyt, sanoi hän tyytyväisenä ja kumartui Plätän puoleen.

Plättä ojensi kätensä ja tarttui Lurun kovasti ulkonevaan nenään. Se sieppasi siitä kiinni, mutta sormet liukuivat. Se ärähti pahasti, yritti taas, mutta ei nytkään onnistunut.

-- Koeta vain, et sinä siitä kiinni saa, lausui Luru hyvillään.

Samassa olikin Plättä löytänyt toiset kohdat, mihin voi tarttua kiinni. Ne olivat Lurun korvat.

Ja nyt se piti niistä kiinni aivan vimmatusti, piti koko voimallaan. Ja varmuuden vuoksi se vielä koetti ottaa suuhunsa Lurun nenää.

Kyllähän jokainen huutaa, kun korvista revitään, ja Plättä ei suinkaan hellästi pidellyt Lurun kuulolaitoksia.

Luru säikähtyi niin, että meni selälleen kumoon ja Plättä putosi hänen päälleen. Ja siinä se nyt kiskoi veljeään korvista, kiskoi niin, ettei kiukkuisin opettajakaan voi sen pahemmin tehdä.

Ja kun äiti koetti kiskoa sitä pois, niin se teki vain Lurun korviin yhä kipeämpää. Ja kun kiskaistiin, niin huusi Luru tuskasta ja Plättä kiukusta, sillä se ei olisi tahtonut päästää otettaan.

Eikä se päästänyt. Täytyi se jättää siihen, ja kun ei kukaan enää vastustanut, niin päästi se viimein otteensa, jolloin Luru korvat aivan tulipunaisina nousi ylös, äidin ottaessa lapsen syliinsä.

-- Siitä taisi tulla oikein uusi Kullervo, sanoi Mökö.

-- Kullervo repi ainoastaan kapalonsa rikki, sanoi Luru, mutta tämä repii vielä kerran aivan varmasti meidät rikki.

-- Plättä ei ole paha, se on oikein kiltti tyttö, sanoi äiti. Pankaahan sormenne sen suuhun, niin näette, kuinka se sitä imee.

-- Minä en anna sille sormiani, sanoi Mökö. Se puree.

-- Ei sillä ole vielä hampaita, sanoi äiti.

Mökö uskoi äitiään ja pisti sormensa Plätän suuhun. Tämä rupesi sitä imemään ja nukkui siihen.

-- Taitaa siitä tulla kerran oikea ihminen, sanoi Luru.

Siinä hän oli oikeassa. Kyllä siitä tuli ihminen. Mutta millainen, sen pojat pian saivat nähdä, kun joutuivat sen kanssa enemmän tekemisiin.

Mökö ja Luru Plätän hoitajina

Eräänä kesäaamuna sanoi äiti Kiljunen pojilleen:

-- Isän ja minun täytyy lähteä koko päiväksi pois.

-- Menkää vain, sanoi Mökö.

-- Te saatte sillä aikaa hoitaa Plättää, jatkoi äiti.

-- Kyllä me hoidamme, sanoi Luru.

-- Olettehan te hyvin viisaita poikia, sanoi isä Kiljunen, kyllä te aina osaatte yhden päivän hoitaa niin kilttiä lasta, kuin Plättä on.

-- Tottahan tuon osaa tehdä, sanoi Mökö. Antaa ruokaa sille, kun se huutaa, ja panna se maata silloin, kun sen tulee uni.

-- Se on vielä niin pieni, ettei sen kanssa tarvitse edes leikkiäkään, lisäsi Luru.

-- Jos jonnekin menette, niin sanokaa Miinalle, kyllä hän sillä aikaa pitää Plätästä huolta.

Miina oli Kiljusen herrasväen palvelijatar.

Isä ja äiti Kiljunen läksivät tyytyväisinä pois, sillä he luottivat aivan varmasti poikiinsa ja näiden suureen viisauteen.

He olivat jo täyttä touhua menneet hyvän matkaa, kun äiti äkkiä muisti jotain.

-- Isä, sanoi hän, jos Plätälle tulee vahinko, niin mitä sitten?

-- Mikä vahinko? kysyi isä Kiljunen.

-- Sellainen jokapäiväinen vahinko, kuin lapsille tapahtuu aina.

-- Hoitakoot pojat senkin, lausui isä.

Mutta äiti kääntyi ympäri ja juoksi hirveällä touhulla kotiin.

-- Pojat, pojat, sanoi hän, muistakaa pitää Plättä aina kuivana.

-- Kyllä pidämme, sanoivat pojat.

Äiti kääntyi ympäri ja läksi menemään. Nyt hän oli aivan varma siitä, että kaikki päättyy hyvin.

Vähän ajan päästä tuli Miina poikien luo.

-- Minun täytyisi mennä asialle koko päiväksi, sanoi hän. Hoitakaa sillä aikaa Plättää hyvin.

-- Kyllä hoidamme, sanoi Luru.

-- Miina saa mennä rauhassa, lausui Mökö.

-- Pöydällä on teille ruokaa, sanoi Miina. Ja siellä on myös velliä Plättää varten.

-- Kyllä me osaamme syödä ja syötämme Plättääkin, sanoi Luru.

Ja Miina läksi omille matkoilleen varmana siitä, että pojat suoriutuvat aivan erinomaisesti tehtävästään.

Pojat ottivat tehtävänsä aivan vakavasti. He istuivat Plätän kehdon ääressä ja puhelivat sen kanssa. Se tietää, että pojat puhuivat ja heidän sisarensa plättäili.

-- Eihän tässä mitään vaivaa ole, sanoi Mökö. Lapsen hoitaminen on hyvin helppoa tehtävää.

-- En minäkään ymmärrä, miksi vanhat ihmiset aina pitävät sellaista uhoa lasten hoitamisesta, sanoi Luru.

He eivät tienneet vielä, mikä oli tulossa.

Pojat puhuivat ja Plättä vastaili omalla tavallaan. Äkkiä se tuli vakavaksi eikä sanonut mitään, katsoi vain eteensä.

-- Mitähän se nyt ajattelee noin syvästi? sanoi Mökö.

-- Varmaankin tämän elämän monimutkaisuutta, sanoi Luru.

Samassa Mökö huusi:

-- Nyt minä tiedän, mitä se ajatteli. Katsohan tuonne.

Ja hän viittasi kehdon alle. Kehto oli juurikori, joka oli jalkojen varassa. Luru katsoi sen alle.

-- Se tippuu! sanoi hän.

-- Niin, se tippuu!

Luru sieppasi sisarensa kehdosta ylös. Lapsi ja kehto olivat aivan märät.

-- Miksi sinä et sanonut sellaista hiukan aikaisemmin? lausui Mökö Plätälle.

-- Ehkä se tahtoo jatkaa, sanoi Luru.

Plättä vain plättäili.

-- Kysytään, lausui Mökö.

Hän kumartui sisarensa puoleen ja sanoi:

-- Tahdotko vielä mennä lilille?

Plättä, joka roikkui Lurun sylissä, nyökkäsi.

-- Se tahtoo. Tuo tänne astia, lausui Luru.

He koettivat saada Plättää istumaan tarkoitusta varten tuodulle astialle, mutta tyttö ei mitenkään osannut istua siinä, ja kun Luru jätti hänet vähäksi aikaa pitelemättä, kaatui hän astioineen päivineen.

-- Kyllä se on niin taitamaton, ettei uskoisi kenenkään tekevän tuolla tavalla! sanoi Mökö kiukuissaan.

Luru oli nostanut Plätän pystyyn. Tämä oli pojan hommista niin ihmeissään, ettei edes itkenyt.

-- Äiti sanoi, että meidän pitää pitää se kuivana, lausui Mökö.

-- Kuivaa sinä, minä pitelen, vastasi Luru.

Ja Mökö haki pyyheliinan, jolla hän kuivasi Plätän. Luru tarkasti sisartaan.

-- Ei se ole vielä oikein kuiva. Tuo tänne palkeet, sanoi hän.

Talossa oli pienet käsipalkeet, joilla valkeata pesään tehtäessä lietsottiin tulta. Mökö meni hakemaan palkeet. Plättä asetettiin suulleen lattialle ja nyt pojat vuoron perään puhalsivat palkeilla siihen ilmaa.

Plätästä oli tämä niin hauskaa, että se koko ajan nauraa kikatti.

Pojat ottivat märät vaatteet sisarensa yltä, tyhjensivät kehdon ja veivät kaikki vaatteet pihalle auringonpaisteeseen kuivumaan. Mökö otti päältään oman paitansa ja se pantiin Plätän ylle. Patjojen sijasta otettiin äidin vuoteelta tyynyjä ja pantiin kehtoon.

Plättä näytti aivan tyytyväiseltä kaikkeen.

Poikien tuli nälkä. He menivät ruokasaliin syömään.

-- Täällä on velliä Plätälle, sanoi Luru. Vie sinä lautanen sille.

Mökö otti lautasen ja lusikan, nosti Plätän kehdossaan istumaan, pani lautasen sen syliin ja lusikan sen käteen lausuen:

-- Syö nyt!

Ja Mökö jätti Plätän siihen palaten jatkamaan syömistään ruokasaliin. Kun pojat sieltä tulivat katsomaan sisartaan, oli velli kaatunut Plätän syliin ja se iloissaan pureskeli lusikkaa.

-- No, nyt se taas on sotkettu, sanoi Luru.

He ottivat paidan Plätän päältä pois, tyhjensivät taas kehdon ja veivät kaikki vaatteet pihalle kuivumaan. Lurun paita pantiin nyt Plätän ylle ja kehtoon pantiin kaikki tyynyt isän vuoteesta. Mutta nyt ei Plättä ollutkaan tyytyväinen, vaan huusi.

-- Mitähän se nyt tahtoo? kysyi Luru.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi Mökö kumartuen Plätän puoleen.

-- Puh, puh, vastasi Plättä.

-- Ahaa, sanoi Luru, se tahtoo taas tulla kuivatuksi palkeilla. Saamasi pitää.

Tyttöä alettiin jälleen kuivata palkeilla. Mökö katseli tätä toimitusta ja sanoi:

-- Eiköhän olisi ensin pitänyt pestä siitä velli pois, sanoi hän.

-- Eihän äitikään pese Plättää muuta kuin kaksi kertaa viikossa, sanoi Luru. Ja eilen se pestiin. Antaa olla vain, kyllä velli kuivuu.

Ja velli kuivui kiinni Plätän ruumiiseen.

-- Mutta pitää kai sille antaa ruokaa yhtä kaikki, sanoi Mökö.

-- Annetaan vain, lausui Luru.

He noutivat ruokasalista ruokaa ja alkoivat syöttää Plättää. Mutta kun ruokaa tippui Plätän rinnoille, keksivät pojat sen, että tyttö nostettiin kehdon laidan nojaan sillä tavalla, jotta sen leuka oli reunaa vasten. Mökö piteli sitä tässä asennossa, ja Luru pisteli ruokaa suuhun.

-- Syö nyt, jotta tulet vahvaksi, sanoi Luru ja ajoi ruokaa yhtä mittaa Plätän suuhun.

Ja Plättä söi niin, että oli viimein aivan sininen.

-- Ei siihen kai nyt enää mahdu enempää, sanoi Mökö.

-- Nyt se pitäisi nukuttaa, sanoi Mökö.

-- Minä tiedän siihen keinon, lausui Luru.

He veivät kehdon pihalle, panivat sen molempiin päihin nuoran ja näistä asettivat kehdon riippumaan tikapuiden pienasta. Tässä he nyt heiluttivat sisartaan. Mutta Plättä ei vain nukkunut. Se plättäili iloissaan kehdossaan.

-- Emme me tässä koko päivää jouda heiluttamaan sitä, sanoi Mökö. Pullakin saa jotain tehdä.

Pulla tuotiin, sen kaulaan pantiin nuora ja nuora sidottiin kehtoon kiinni. Pulla ei pitänyt laisinkaan tästä hommasta ja hyppeli vimmatusti, jolloin kehto joutui kovaan liikkeeseen.

-- Kyllä se nyt heiluu, sanoi Luru.

Ja tyytyväisinä läksivät pojat leikkimään.

Pulla haukkui vimmatusti ja tahtoi seurata heitä. Kun pojat olivat kadonneet, jäi se istumaan kehdon alle.

Kylän koiria kulki ohitse, näkivät Pullan ja tulivat sitä tervehtimään. Jostakin tuntemattomasta syystä syntyi silloin kova rähäkkä koirien kanssa. Pulla koetti iskeä niihin hampaillaan, nämä hyökkäsivät Pullan kimppuun, ja kohta olivat kaikki yhtenä keränä, jolloin kori tietysti heilui aivan vimmatusti.

Pojat kuulivat tämän ja riensivät katsomaan. He saapuivat juuri parahiksi näkemään, kuinka kehto kallistui aivan peloittavassa määrässä ja Plättä alkoi painua sen toiselle laidalle. Samassa Pulla nykäisi, ja pläiskis, putosi Plättä keskelle koiraparvea. Se moksahti erään suuren villakoiran niskaan suulleen ja hädissään tarrasi sen tuuheaan turkkiin kiinni.

Aijai, kuinka villakoira säikähtyi! Se oikein kiisi pakoon. Tietysti. Plättä, jolla oli kovat kourat, piti kiinni koiran karvoista, jotta ei putoaisi.

Ja koira meni eteenpäin ja Plättä sen selässä.

-- No, nyt juoksuun! huusi Luru.

Molemmat pojat kiitämään jäljestä. Kyllä se oli huimaa menoa, kun Kiljusen pojat kerrankin juoksivat oikein täyttä totta. Koira meni ulvoen aivan kuin hullu eteenpäin, pojat menivät, niin että kintut vilisivät jäljestä. Koira hyppäsi aidan yli ja Plätän paita vain hulmusi kun se keikahti kauniisti mennessään koiran selässä myöskin aidan yli.

Tätä menoa jatkui kauan aikaa. Viimein löytyi Plättä keskeltä lantatunkiota, jonne se oli pudonnut koiran selästä. Täällä se tyytyväisenä istui. Mutta pojat eivät olleet tyytyväisiä nähdessään sisarensa. Arvaahan sen, minkä näköinen oli sen paita, oikeastaan Lurun paita, joka oli sen yllä, ja millainen se oli itse.

-- Ei se ole suinkaan kauniin näköinen, sanoi Luru ottaessaan Plätän syliinsä.

-- Eikä hyvän hajuinen, sanoi Mökö.

-- Se ainakin on hyvä asia, sanoi Luru, ettei tässä tarvita palkeita. Plättä on aivan kuiva.

He veivät sisarensa, josta ei enää voinut laisinkaan sanoa, minkä värinen se oli, kehtoon. Varmuuden vuoksi he päästivät kehdon tikapuista irti, sillä eihän tiennyt, mikä vaara voisi uhata sitä jälleen, jos se siinä roikkuisi.

Plättä oli kaikesta tästä jo niin uupunut, että se nukkui aivan heti. Väsyneitä olivat pojatkin juoksustaan ja menivät pitkälleen pihamaalle ja nukkuivat. Pulla oli väsynyt sekin ja nukkui poikien viereen.

Talossa oli kaikki aivan hiljaista. Ja se oli kaikista merkillisintä, sillä Kiljusen herrasväen asunnolla ei juuri koskaan ollut hiljaista.

Mutta kylläpä oli poikien herääminen sen sijaan sitä meluisempi. Oikein Kiljusen herrasväen tavalliseen malliin oleva metakka seurasi tätä hiljaisuutta. Ja tämä johtui seuraavasta seikasta. Plättä heräsi ensimmäiseksi. Se kaatoi kehtonsa ja putosi maahan. Mutta kun se oli terve ja roteva lapsi, niin ei se sanonut yhtään mitään, kierieli vain vähän aikaa maassa ja sitten alkoi kontata eteenpäin.

Pihamaa oli hiukan viettävä ja Plättä vuoroin ryömi, vuoroin kieri sitä myöten, kunnes tuli sen toiseen laitaan. Täällä oli suuri muurahaiskeko.

Plättä oli utelias olento. Se näki joukon tuollaisia pikku eläviä ja koetti saada niitä käsiinsä. Kun ne pakenivat, meni Plättä niiden jäljestä ja joutui viimein aivan muurahaiskeon lähelle.

Muurahaiset ryntäsivät kilvan tytön kimppuun ja koettivat purra, mutta minne ne olisivat purreet, kun Plättä oli aivan yltä yleensä liassa ja lannassa, jotta siinä ei ollut yhtään tyhjää paikkaa.

Pesän kohta tuntui pehmoiselta ja Plättä kapusi sen päälle ja nousi istumaan ihan keskelle kekoa. Ja tässä se nyt komeili aivan mustanaan muurahaisista, joita kulki pitkin sen ruumista. Pojat heräsivät.

-- Missä on Plättä? sanoi Luru.

He katsoivat kehtoa kohden, se oli kumossa ja lapsi poissa. Nyt pojat päästivät oikein Kiljusen poikain huudon. Ja sitten he alkoivat kiljua niin että seutu kaikui:

-- Plättä! Plättä!

Kyllähän Plättä nimensä tunsi. Se nosti molemmat muurahaisista aivan mustat kätensä ilmaan ja päästi hänkin puolestaan huudon.

-- Voi Pöllösen pöröpömppeli! huusi Luru. Tuolla Plättä on, keskellä muurahaispesää!

-- Pian auttamaan, pian auttamaan! huusi Mökö.

Pojat ryntäsivät tulista vauhtia muurahaiskeon luo. Salaman nopeudella he olivat ottaneet sisarensa sieltä pois ja Luru kantoi häntä sylissään vähän matkaa.

Äkkiä hän huusi ja heitti Plätän Mökölle. Pian tämäkin huusi ja heitti Plätän maahan.

Mitä oli tapahtunut?

Tietysti muurahaiset olivat pysytelleet kiinni Plätässä ja nyt ne olivat siirtyneet Mököön ja Luruun.

Plättä istui maassa ja oikein hirnui ilosta katsellessaan veljiään. Hän saikin nähdä Kiljusen poikain tekevän sellaisia temppuja, ettei kukaan muu ole niitä nähnyt. Mökö hyppi kuin hullu ilmaan, kierieli maassa ja huitoi ympärilleen. Luru väänteli itseään niin moneen mutkaan, ettei aina tiennyt, oliko hän enää oikein entiseen tapaan pantu kokoon. He koettivat sillä tavalla saada muurahaisia irtaantumaan itsestään. Mutta eihän se auttanut, sillä muurahaiset olivat menneet vaatteiden sisään. Nyt he alkoivat pistellä käsiään jokaisesta aukosta, mistä vain sopi, housunlahkeista, hihojen suista, takin kauluksen välistä. Luru varsinkin oli tässä suhteessa aivan erinomaisen taitava. Ja Plättä katseli suurella ihastuksella tätä. Hän ei välittänyt muurahaisista mitään, vaikka nämä olivat ryhtyneet rakentamaan uutta pesää itselleen Plätän päähän ja kiireimmän kautta kuljettivat neulasia pitkin hänen ruumistaan sinne.

Kun Mökö ja Luru eivät mitenkään saaneet muurahaisia lähtemään pois, oli heidän pakko riisua kaikki vaatteet yltään ja siinä he nyt tanssivat Plätän edessä aivan ilkialasti.

Kun he tällä tavalla olivat päässeet vapaiksi vaivoistaan, ryhtyivät he ajattelemaan, millä keinoin he sisarensa puhdistaisivat noista pienistä mustista elukoista.

Eivät he voineet ruveta nyppimään muurahaisia pois, sillä sehän olisi kestänyt kauhean kauan. Mutta kyllä Kiljusen pojat aina keksivät pulassa keinoja.

He veivät Plätän hiekkakuopalle. Väärin on sanoa, että he veivät, sillä eivät he uskaltaneet ottaa häntä syliinsä, oikeammin on sanoa, että he roikottivat, koska Mökö kantoi jaloista ja Luru käsistä.

Hiekkakuopalla he alkoivat sisartaan heitellä hiekalla. Eihän Plättä tällä tavalla suinkaan tullut puhtaammaksi, mutta se seuraus siitä oli, että muurahaiset ainakin katosivat kokonaan.

-- Kyllä sitä taitaa pitää varjella aivan yhtä päätä, sanoi Luru veljelleen viedessään muurahaisista vapaan sisarensa kehtoon.

Ja he päättivät pitää tästälähin Plättää silmällä, jotta se ei pääsisi minnekään karkaamaan.

Plättä istui vähän aikaa kehdossaan ja sitten se päästi oikein hirveän äänen.

-- Mikähän sille nyt tuli? kysyi Luru.

-- Sen on kai taas nälkä, sanoi Mökö.

-- Tahdotko sinä namnam? kysyi Luru.

-- Plät, plät, vastasi Plättä.

-- Koetetaan, vastasi Mökö.

Ja nyt he jälleen syöttivät sisartaan, joka ahmi oikein suurella nautinnolla. Syötyään vatsansa täyteen se meni pitkälleen ja nukkui.

Pojat istuivat kehdon luona ja vartioivat. Mutta aika kävi kovin pitkäksi heille, sillä hehän olivat nuoria poikia, joiden teki mieli puuhata ja hommata.

-- Ei meidän molempien tässä tarvitse olla, sanoi Luru. Istu sinä, Mökö, ensin vähän aikaa täällä ja minä menen leikkimään yksinäni.

Ja Luru meni jättäen Mökön siihen.

Aika tuli kovin pitkäksi Mökölle. Hän nousi vähän ajan päästä katsomaan, mitä veljensä teki. Hän piti samalla kuitenkin koko ajan kehtoa silmällä.

Luru oli mennyt tallin luo veistämään itselleen tuulimyllyä. Mökö kävi hänen luonaan ja vähän ajan päästä palasi kehdon luo. Plättä nukkui.

Hän palasi taas Lurun luo, viipyi hiukan kauemmin ja palasi taas katsomaan Plättää.

Tällä tavalla hän teki pitkän ajan ja kerta kerralta hän viipyi yhä kauemmin. Kun Luru oli saanut tuulimyllynsä valmiiksi, ei Mökö enää muistanut Plättää laisinkaan.