Part 4

-- Kun eivät vain tekisi niistä nyt joitakin paistikkaita, sanoi äiti Kiljunen itkien.

-- Ole rauhassa, sanoi isä Kiljunen. -- Käyköön poikien kuinka tahansa, niin tässä maassa näyttää vallitsevan sellainen sääntö, että jokainen seikka voidaan purkaa toisella seikalla. Kyllä heille löytyy taas pelastus, käy heidän millä tavalla tahansa. Ja hyvähän on, että poikia kuritetaan täällä, joten meillä ei ole sitä vaivaa.

-- Se oli hyvin viisaasti sanottu, lausui Esko, joka kasvistomaasta päästyään oli yleensä ollut vaiti. Jos lapset useammin pääsisivät satumaahan, niin taitaisi heistä tulla oikein kunnollisia.

-- Mutta kysykäämme ensin, missä pojat ovat, sanoi isä Kiljunen.

-- Minä luulen, että joulupukki on heidät ottanut, sanoi ukkeli.

-- Vai on hänkin olemassa, lausui isä Kiljunen. -- Minä en sitä olisi uskonut. Aina olen luullut, että ihmiset vain leikkivät joulupukkia.

-- Kyllä hän on olemassa, sanoi ukkeli, -- ja asuukin aivan Totuuden vieressä.

Ukkeli osoitti ovea, joka näytti pylvässalista johtavan toiseen suureen huoneeseen.

-- Hän on tuolla, selitti ukkeli.

-- Miksi hän juuri tässä maassa asuu? kysyi isä Kiljunen. -- Eikö hänellä ole muuta sopivampaa paikkaa, kuin Totuuden vieressä?

-- Onhan se joulupukille kaikkein sopivin paikka, selitti ukkeli. -- Hän käy maailmassa suurimman totuuden päivänä.

-- Mikä se on? kysyi äiti Kiljunen.

-- Joulu. Silloinhan suurin totuus tuli maailmaan. Sen vuoksi joulupukki asuukin täällä pitkin vuotta ja vain tuona yhtenä iltana liikkuu maailmassa, selitti ukkeli.

Kiljuset olivat turvallisia kuullessaan, että pojat olivat joutuneet joulupukin huostaan, sillä tämä ei tietystikään tekisi heille mitään pahaa.

-- Minä en tiedä, sanoi ukkeli, -- mitä hän niille tekee, sillä en ole koskaan vielä joulupukkia puhutellut.

-- Ette ole puhutellut, ihmetteli isä Kiljunen, -- vaikka tässä maassa olette usein käynyt?

-- Minä en ole ollut niin hyvä, että hän olisi tullut minun luokseni, kun olen häntä kutsunut, sanoi ukkeli. -- Hän ei tule muiden kuin aivan hyvien luo.

-- Kyllä hän silloin tulee minun luokseni, vakuutti isä Kiljunen, -- sillä minä en usko toista niin hyvää ihmistä olevankaan koko maailmassa kuin minä olen.

-- Kolkuttakaa sitten ovelle, sanoi ukkeli.

Isä Kiljunen kolkutti, mutta mitään vastausta ei kuulunut.

Äiti Kiljunen uskoi silloin, että hän olisi vielä parempi ja kolkutti vuorostaan, mutta nytkään ei tullut mitään vastausta. Esko ei tahtonutkaan kolkuttaa, sillä hän oli varma siitä, ettei hän ollut hyvä.

-- Ellemme saa puhutella joulupukkia, niin silloin emme myös saa tietää, missä Mökö ja Luru ovat, sanoi isä Kiljunen. -- Mistä me nyt saamme oikein hyvän ihmisen?

-- Ehkä Hanna on hyvä, sanoi ukkeli.

-- Minä en ole oikein hyvä, selitti Hanna.

Ja sitten hän luetteli suuren määrän kaikenlaisia seikkoja, jotka muka todistivat, että hän ei ollut hyvä. Ukkeli kehoitti häntä kuitenkin kolkuttamaan.

Hanna kolkutti. Vähän ajan päästä kuului oven takaa askeleita ja joulupukki tuli sisään.

Hänellä oli punainen pitkä mekko ja pitkä valkoinen parta ja pitkä valkoinen tukka.

-- Kuka täällä on niin hyvä, että minun ehdottomasti täytyy tulla hänen luokseen? kysyi joulupukki.

Hanna niiasi syvään ja sanoi:

-- En minä tiedä, olenko minä niin hyvä, mutta minä ovelle kolkutin.

-- Ja mitä sinä minusta tahdot? kysyi joulupukki lempeästi.

-- Meidän seurassamme oli kaksi Kiljusen poikaa, Mökö ja Luru, he katosivat ja me tahtoisimme tietää, miten heidän on käynyt, selitti Hanna.

Joulupukki nyökkäsi ja vastasi:

-- Minähän ne olen ottanut ja tehnyt ne nukeiksi.

-- Nukeiksiko? huudahti isä Kiljunen epätoivoissaan. -- Minkä tähden nukeiksi?

Joulupukki selitti:

-- Kaikki nuket ovat oikeastaan lapsia, jotka pahojen töittensä tähden olen ottanut ja tuonut tänne. Jouluna vien ne sitten lapsille, jotka niitä rakastavat. Ainoastaan lapsilla on niin suuri rakkaus, että he voivat syyllistäkin rakastaa. Nämä pojat ovat jo kauan melunneet liian paljon ja usein olen pistänyt koukkuni maailmaan ja koettanut saada heidät kiinni, mutta he ovat olleet niin kovia juoksemaan, etten ole onnistunut pyydystyksessäni.

Ja joulupukki vei ukkelin seurueineen katsomaan sitä suurta salia, missä oli lukematon määrä kaiken kokoisia nukkeja. Täällä sai nähdä myös suuren joukon olentoja, jotka liikkuivat ja puhelivat.

-- Nämä ovat kai työväkeä? kysyi ukkeli.

-- Eivät, sanoi joulupukki. -- Kyllä he ovat kaikki nukkeja. Sellaisia minä lähetän elämään aina tavattoman paljon. Niitä ei eroita tavallisista ihmisistä mistään muusta kuin siitä, ettei heillä ole aivoja eikä sydäntä.

Sieltä löytyivät Mökö ja Lurukin nukeiksi muuttuneina. He olivat tulleet hyvin merkillisiksi. Heidän sisäänsä oli pantu kaikenlaisia koneita ja selässä oli nappuloita, joita painamalla sai heidät tekemään mitä erilaisimpia liikkeitä.

-- Kyllä ne masiinoita ovat, sanoi isä Kiljunen, -- mutta mieluummin minä pitäisin ne sellaisina kuin olivat ennen.

-- Monet vanhemmat tuovat vapaaehtoisesti tänne lapsiaan, jotta niistä tehdään juuri tällaisia, sanoi joulupukki. Nämä eivät melua, eivät huuda, eivät peuhaa, vaan tekevät aina ja kaikessa juuri niin kuin tahtoo. Ei tarvitse muuta kuin painaa vain nappulaan.

Isä ja äiti Kiljunen painelivat Mökön ja Lurun nappeja. Kyllähän pojat olivat aivan mallikelpoisia, mutta sittenkin he kaipasivat juuri tuota meluavaa, mikä pojissa ennen oli ollut.

-- Eikö näitä saisi entiselleen? kysyi isä Kiljunen.

-- Minun täytyi ne tehdä nukeiksi, sanoi joulupukki. -- Minä en voi niitä enää muuttaa entiselleen.

-- Siis ne jäävät ainiaaksi tällaisiksi? sanoi äiti Kiljunen.

Joulupukki lahjoitti Mökön ja Lurun Hannalle. He läksivät kaikki pois joulupukin luota ja Mökö ja Luru astelivat toisten joukossa niin tasaisesti, että olisi heitä pitänyt mallikelpoisina lapsina, ellei olisi tiennyt, että heistä puuttui kokonaan sydän ja aivot.

Hanna kulki mietteissään viimeisenä. Toisten huomaamatta hän palasi pylväistöön. Hän aikoi vielä kerran kysellä joulupukilta, eikö tämä tietäisi mitään keinoa, jonka avulla Mökö ja Luru saataisiin entiselleen.

Linnan pylvässaliin tultuaan hän näki Totuuden, joka oli noussut kaivostaan ja istui säteilevässä kauneudessaan kaivon reunalla. Niin kaunis hän oli, että Hanna aivan vapisi häntä katsellessaan ja, tietämättä mitä teki, vaipui hänen eteensä polvilleen.

Ja silloin Totuus puhui äänellä, joka oli kristallinkirkas:

-- Minä tiedän, mitä sinä, lapsi, etsit. Tiedän, kuinka olet satumaan jokaisen maan läpi voinut astua aivan vahingoittumatta. Siksi odottaakin sinua korkein palkinto. Sellaisille kuin sinulle voi elämä joskus tulla aivan valottomaksi, kun näet kaiken huonon ja alhaisen. Siksi täytyy sinun saada virkistystä siitä ihanasta lähteestä, minkä hoitaja minä olen.

Hän ojensi Hannalle kristallipullon, jossa oli sadun elämänvettä.

-- Kun kadotat iloisuutesi, niin juo tästä, sanoi Totuus, -- silloin elämä taas saa silmissäsi koko kauneutensa.

-- Voinko tämän avulla parantaa Mökön ja Lurunkin? kysyi Hanna.

-- Voit sinä hetkenä, jona se on itsellesi ja muille aivan välttämätöntä.

-- Millä tavalla välttämätöntä? kysyi Hanna.

-- Sen huomaat silloin, kun sellainen hetki tulee.

Totuus suuteli Hannaa otsalle.

Hanna pisti kristallipullon taskuunsa ja riensi toisten jäljestä.

Satumaan portilla odotti heitä leikkiautomobiili. Siihen he kaikin nousivat ja läksivät ajamaan ihmisten asuntoja kohden. Ja automobiili oli sellainen, että se kulki pitkin maata, läpi ilman ja halki veden.

Jälleen kotona

Kun kyläläiset olivat nähneet ukkelin katoavan seuralaisineen maan läpi, niin he alkoivat uskoa, että satumaa oli olemassa. Heissä heräsi kiihkeä halu päästä sinne ja he alkoivat sen vuoksi etsiä tietä. Varmin tie heidän mielestään oli se, jota ukkeli oli mennyt. Sen vuoksi he alkoivat kaivaa maahan kuoppaa.

Koko kylä oli tässä touhussa. Jokainen kävi työssä aina silloin, kun oli muut askareensa lopettanut. Kukaan ei enää ajatellutkaan mitään muuta huvitusta, vaan kaikki pitivät tätä kaikkein hauskimpana.

Ja kuoppa tuli yhä syvemmäksi, se tuli niin syväksi, että täytyi hankkia erityiset vintturit, joiden avulla voitiin hiekkaa kuljettaa muualle.

Mutta jota syvemmälle he tulivat, sitä enemmän vain näytti hiekkaa olevan. Ei tullut vastaan mitään portaita tai käytäviä, joiden kautta olisi voitu päästä satumaahan.

Muutamat alkoivat jo viimein väsyä ja epäillä, onko satumaata laisinkaan, kun sinne ei päästä. Toiset yhä vielä uskoivat. Lopulta tulivat väittelyt siitä, onko satumaata olemassa vai ei, niin kiivaiksi, että työ jäi kesken ja ihmiset vain riitelivät ja haukkuivat toisiaan.

Eräänä päivänä, kun riidat jälleen olivat hyvin kovia ja ihmiset melkein olivat hyökkäämäisillään toistensa kimppuun, saapui ukkeli seuralaisineen kotinsa edustalle.

Kyläläiset hurrasivat heidät nähdessään.

-- Mitä täällä tehdään? kysyi isä Kiljunen heti nähdessään suuren kuopan.

-- Olemme etsineet tietä satumaahan, vastasivat kyläläiset.

-- Vai on teillä ollut sinne halu, lausui isä Kiljunen. -- Me tulemme juuri sieltä.

Kun Hanna oli kuullut kyläläisten vastauksen, niin hän sanoi ukkelille:

-- Eiväthän he tuota tietä pääse satumaahan. Ei sinne kaivamalla mennä. Sano se heille.

-- Eivät he pääsekään, vastasi ukkeli. -- Mutta antaa heidän sittenkin kaivaa. Heille tekee niin hyvää, kun edes yrittävät päästä satumaahan.

Kyläläiset ahdistivat Kiljusia ja pyysivät heitä kertomaan matkastaan. Tietysti he sen kovasti mielellään tekivätkin.

Olipa kyläläisillä ihmettelemisen syytä, kun saivat kaikesta kuulla.

Lopetettuaan kertomuksensa sanoi isä Kiljunen:

-- Jos tahtoo satumaassa tulla toimeen, ei saa tehdä sitä, mikä on kiellettyä, sillä silloin kasvaa vaikka mihinkä suuntaan. Ei saa lörpötellä itsestään liikoja, sillä silloin voi jäädä elinajakseen sinne ja saa aina puhua. Ei saa tehdä rikoksia, sillä silloin tulee prässätyksi aivan liiskaksi. Ei saa olla paha eläimille, sillä silloin ei saa hädässä auttajaa. Ja täytyy osata olla hiljaa, muuten näkymättömät kädet antavat selkään niin että paukkuu.

Vaikka isä Kiljunen olikin hyvin vakuuttavasti kertonut kaikesta, niin kyläläiset eivät sittenkään uskoneet kaikkea. Varsinkin se, mikä koski hiljaisuuden maata, oli heille aivan käsittämätöntä.

-- Satumaa on paljasta lorua, sanoivat monet.

-- Jos sinne päästäkseen täytyy olla aivan hyvä ja kaikinpuolin mallikelpoinen, niin kuka sinne viitsii yrittää, sanoivat toiset.

Esko sanoi silloin:

-- Mutta satumaassa voi ihminen tulla myöskin hyväksi ja voi kadottaa kaiken halun pahaan.

Kyläläiset vakuuttivat silloin, että Esko oli paljoa hauskempi poika silloin, kun hän teki kaikenlaista koirankuria, kuin nyt, kun hän oli aivan siivo.

Ja kyläläisissä tuli epäilys viimein niin suureksi, että he eivät laisinkaan uskoneet sitäkään, että isä ja äiti Kiljunen olivat isä ja äiti Kiljunen.

-- Ette te niitä ole, vaikka niin väitätte, sanoivat he. -- He pitävät aina pahaa ääntä ja meluavat ja heillä on kaksi poikaa, jotka ovat aina ja kaikessa riehumassa.

-- Tässähän Mökö ja Luru ovat, sanoivat isä ja äiti Kiljunen.

-- Eivät ne ole mitään Kiljusen poikia, sanoivat kyläläiset. -- Eiväthän nuo edes huudakaan.

-- Ne eivät sitä enää tee, kun ovat nukkeja, selittivät isä ja äiti.

-- Eiväthän ne ole nukkeja, vaan aivan sellaisia kuin mekin olemme, sanoivat kyläläiset. -- Ja elleivät ne huuda, niin miksi ette huuda te?

Isä ja äiti Kiljunen päättivät näyttää, että he ainakin olivat oikeita Kiljusia ja hurrasivat. Mutta hiljaisuuden maassa olikin heidän äänensä pitkän vaitiolon tähden niin heikontunut, että heidän hurraahuutonsa oli heikkoa piipitystä. Sen kuullessaan koko kylänväki purskahti nauruun.

-- Mikä Kiljusen herrasväki se on, joka ei kiljua osaa? sanoivat kaikki. -- Siitähän he ovat nimensäkin saaneet.

Ja kyläläiset läksivät omille teilleen, jättäen kuopan kaivamisen, aivan varmoina siitä, ettei satumaata ollut olemassakaan, että ukkeli oli puhunut joutavia kertoessaan siitä ja että sellaista herrasväkeä ei ollutkaan kuin Kiljusen herrasväki.

Kiljuset jäivät kylään asumaan. Heistä ei enää huomattu mitään erikoista, sillä heillä ei koskaan enää ollut mitään kiirettä eivätkä he milloinkaan melunneet. Mökö ja Luru olivat niin kilttejä, että äidit osoittivat heitä omille lapsilleen ja käskivät heitä olemaan poikien kaltaisia.

Kaikki palasivat entisiin toimiinsa ja valittivat, että elämä oli ikävää ja ilotonta.

Hanna sai usein kuulla toisilta pilkkaa, sillä hän yhä vielä väitti, että satumaa oli olemassa. Hän etsi Eskon turvaa, mutta tämäkin alkoi toisten vaikutuksesta uskoa, että hän ei ollutkaan käynyt satumaassa, vaan oli kaiken nähnyt unissaan. Hanna kyllä koetti Eskolle vakuuttaa, että niin ei ollut asian laita, mutta Esko ei sittenkään uskonut.

Vähitellen alkoi Eskosta kadota kaikki se hyvä, mikä hänessä ennen oli ollut. Alussa hän oli tehnyt kaiken sen, mitä suinkin oli luvannut toisille, varsinkin Hannalle, mutta nyt hän alkoi lyödä lupauksensa laimin, lupaili yhä uudelleen ja uudelleen ja petti taas sanansa.

Satumaasta tultuaan hän oli ollut ahkera, mutta Hanna huomasi, miten Esko alkoi käydä veltoksi ja miten työnteko hänelle oli vastenmielistä.

Joka toinen päivä oli Esko alussa luvannut käydä Hannan luona, jolloin he yhdessä puhelivat satumaasta, mutta hän löi tämän yhä enemmän ja enemmän laimin. Hanna tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän ei jaksanut uskoa satumaahan, ellei saanut siitä toisen kanssa yhä uudestaan ja uudestaan puhua. Ukkelikin oli matkustanut pitkäksi aikaa pois, jotenka Hanna tunsi itsensä aivan avuttomaksi.

Eräänä päivänä, kun Hanna oli tavattoman murheellinen, hän muisti äkkiä satumaasta saamansa kristallipullon. Hän otti sen, avasi ja joi muutaman pisaran. Jälleen loistivat hänen silmänsä, jälleen oli kaikki hänen ympärillään kaunista ja kirkasta. Kaikki sai uuden merkityksen ja sisällön.

Riemuissaan hän silloin etsi Eskon, joka juuri oli menossa tekemään jotain pahaa. Hän pyysi Eskoa maistamaan pullosta. Ja kun Esko sen oli tehnyt, niin hän tuli äkkiä jälleen hyväksi ja iloiseksi pojaksi.

-- Satumaa on sittenkin olemassa, huusi hän. -- Nyt minä sen aivan selvästi muistan.

-- Ja nyt meitä on kaksi sitä uskomassa, sanoi Hanna. -- Nyt täytyy toistenkin uskoa.

Juuri silloin sattuivat Mökö ja Luru kulkemaan tietä pitkin. He olivat kävelyllä, sillä heidän vanhempansa olivat painaneet siihen nappulaan, josta tuli "siivo kävely".

Hanna riensi heitä vastaan, antoi heidänkin maistaa pullosta.

Ja kylläpä nyt tuli poikiin elämää. He hyppäsivät ensin korkealle ilmaan ja kiljaisivat sellaisella voimalla, että kaikki harakat ja varikset säikähtyivät. Ja sitten he alkoivat riemuissaan heittää kuperkeikkoja.

Hanna ja Esko nauroivat sydämestään heidän elämälleen.

Juuri kun Mökö ja Luru mukkelivat, sattui tietä pitkin tulemaan kaksi sikaa. Nämä jäivät ihmeissään katsomaan sellaisia olentoja, joista ei aina tiennyt, missä kädet, missä jalat olivat, kun pojat menivät sellaista vauhtia ympäri.

-- Röh, sanoi toinen sika toiselle.

-- Uih, vastasi toinen.

Ja yhdessä he menivät hiukan lähemmäksi katsomaan.

Mutta silloin Mökö ja Luru pyörähtivät niin, että joutuivat istumaan sikojen selkään.

Tulipa siitä nyt vauhti, kun siat alkoivat ravata tietä eteenpäin ja Mökö ja Luru istuivat niiden selässä kiljuen ilosta ja pitäen sikojen selkäharjaksista kiinni.

Tomupilvenä he kiisivät eteenpäin kylää kohden.

Talojen pihoilla olevat ihmiset purskahtivat nauruun tätä menoa katsellessaan ja riensivät jäljestä nähdäkseen, kuinka kaikki tämä päättyisi.

Isä ja äiti Kiljunen olivat juuri paraillaan loikomassa nurmella, kun kuulivat tieltä metakan. Ja silloin heissäkin äkkiä sai vallan entinen kiire. He hyppäsivät pystyyn ja hekin juoksivat pitkin maantietä niin, että pää oli kolmantena jalkana.

Erään talon pihalla siat ja pojat niiden selässä alkoivat kiertää pihamaata. Tänne kerääntyi paljon väkeä katsomaan, kuinka tämä uudenaikainen ratsuväki kiisi. Ja kaikki nauroivat niin, että pitelivät vatsaansa.

Ensiksi siat kiersivät kehässä pihamaata, mutta sitten ne alkoivat tehdä koukeroita, hypellä sinne ja tänne. Ja kaikki ihmiset saivat silloin hypellä ylös, jotta eivät kaatuisi kumoon.

Oli siinä hyppimistä. Vanhat äijät ja ämmätkin hyppivät niin että töyssyi, eivätkä suinkaan tahtoneet mennä pakoon, vaan oikein huusivat ilosta joka kerta, kun sika tuli lähelle ja heidän siis oli taas hypättävä ilmaan.

Isä ja äiti Kiljunen seisoivat pihamaan keskellä ja komensivat, milloin oli hypättävä, jos joku ei sattuisi huomaamaan, milloin sika taas tuli lähelle.

Kyllä ihmiset olisivat jaksaneet tätä iloa pitää vaikka kuinka kauan, mutta siat alkoivat jo siihen väsyä.

Äkkiä ne tekivät koko käännöksen ja kiisivät pihan veräjästä tielle ja taas mentiin eteenpäin niin, että tomu pöllysi.

Mutta nyt olivat jo kaikki kylän koirat kokoontuneet tätä iloa katsomaan. Ensin ne haukkuivat, mutta nyt niidenkin jo teki mieli juosta ja hyppiä. Ne tahtoivat nähdä, miten tämä hirveä kilpa-ajo viimein päättyy. Hevoset laitumella lähtivät kiireimmän kautta nekin yhteen iloon. Ja vanhat lehmätkin, jotka ensin olivat koettaneet hillitä itseään ja olla arvokkaita, nostivat häntänsä pystyyn ja juoksivat niin, että keikkuivat ja jalat menivät ristiin rastiin kovassa kiireessä.

Pian oli koko kylä juoksemassa, sekä ihmiset että eläimet. Ja kaikkialta kuului iloisia huutoja, naurua ja kirkunaa.

Kylän vieressä oli matala järvi, sinne menivät siat suoraa päätä. Ja kun sika on hyvä uimaan, niin eivät ne pelänneet, vaan menivät yhä eteenpäin. Ja Mökö ja Luru istuivat niiden selässä.

Vesi oikein kuohui heidän mennessään. Ja niin suuri oli kyläläisissä ja eläimissä vauhti, että eivät voineet hillitä itseään, vaan menivät kaikki jäljestä veteen. Ja kun vesi oli matalaa, niin ei kenenkään tarvinnut uida. Sen sijaan kaikki juoksivat vedessä, jotta se räiskyi korkealle.

Viimein siat väsyivät ja lakkasivat uimasta. Ne olisivat ehkä uponneet, elleivät pojat olisi pudonneet niiden selästä.

Kyläläiset olivat niin riemuissaan, että ottivat siat syliinsä ja kantoivat ne riemukulussa maihin. Ja kun sika huutaa aivan hirveästi, kun sen vain ottaa syliin, niin huusivat nämäkin. Ja joka kerta kuin ne päästivät oikein kimeän äänen, niin kirkuivat ihmisetkin ilosta. Kerrotaan, että sen kylän lehmät oppivat sinä päivänä aivan uudella tavalla ammumaan, jota sitten kutsuttiin lehmän nauruksi.

Kun viimein kaikki olivat päässeet aloilleen, niin naurettiin oikein makeasti ja hurrattiin Kiljusille, jotka olivat tämän hauskan päivän kyläläisille hankkineet. Ja kun naurun jälkeen kaikki palasivat jälleen työhönsä, niin se tuntui entistä helpommalta.

Kun Hanna sinä päivänä kulki pitkin kylän tietä, niin nyökkäsivät kaikki hänelle hyvin ystävällisesti ja sanoivat:

-- Kyllä me nyt uskomme, että satumaa on olemassa ja Kiljusen herrasväki myös. Satumaa on ainakin täällä ellei muualla, koska olemme voineet nauraa oikein makeasti. Ja Kiljusia taidamme olla me kaikki, kun oikein hyvälle tuulelle tullaan.