Part 3

Hanna katseli tätä aivan kauhuissaan ja rukoili ukkelilta, että hän saisi mennä Eskon sijasta prässiin, mutta ukkeli vakuutti, että täällä täytyi jokaisen itse kärsiä rangaistuksensa.

Papu avasi prässin ja otti aivan litteän Eskon esiin. Hanna rupesi itkemään nähdessään hänet sellaisena.

-- Milloin Esko tulee jälleen entiselleen? kysyi hän.

-- Silloin, kun väri hänessä haalistuu, vastasi Pupu.

-- Eikö ole mitään muuta keinoa? jatkoi Hanna.

-- Ei ole mitään muuta keinoa, vakuutti Pupu.

Kun oli vieraita saapuvilla, niin päätti Pupu jättää Eskon kirjaan liimaamisen toistaiseksi ja laski hänet sen vuoksi maahan prässin viereen.

Toisten huomaamatta kyyristyi Hanna silloin Eskon viereen ja alkoi kynsillään raapia hänestä väriä pois.

Isä Kiljunen oli kuullut selityksen haalistumisesta ja sai nyt tietää, että sen jälkeen ihminen joutuu hautomalaitokseen. Tämä oli Kiljusille uutta. Kyllähän isä ja äiti Kiljunen olivat nähneet niitä hautomalaitoksia, joissa kananmunista haudotaan kananpoikasia, mutta sellainen, jossa prässätty ihminen haudotaan tavalliseksi, oli ihmeellistä.

Mökö ja Luru olivat selailleet tuota suurta kirjaa ja siellä nähneet hyvin kummallisen, hirveän suuren kukkasen. Siinä oli keskellä viisi pyörylää kehässä, sitten viisi aivan kuin lehteä ja näistä läksi ulospäin parittain kummallisia suikuloita. Pyörylöitten välissä oli myös parittain tuollaisia suikuloita, vaikka lyhempiä.

-- Mikä hirmuisen suuri kukkanen tämä on? kysyivät he.

-- Ei se ole mikään kukkanen, selitti Pupu. -- Oli kerran viisi tyttöä, jotka olivat tehneet pahaa sokealle miehelle. He joutuivat tänne. Papu tahtoi prässätä jotain erikoista ja prässäsi heidät ylhäältä alaspäin. Sillä tavalla tuo kukkanen on syntynyt.

Pupu tarkasti sitä, ja kun hän huomasi siinä värien haalistuneen, irrotti hän sen lehdestä, pannakseen sen hautomalaitokseen ja näyttääkseen sen avulla Kiljusille, miten tämä laitos toimi.

Tuo suuri kukkanen pantiin valkoisen peitteen alle. Vähän ajan päästä se alkoi liikkua ja sitten kohota. Viimein näkyi aivan selvästi sen alta viiden pienen tytön päät. Ja kun peite otettiin pois, niin hyppäsi viisi tyttöä esiin. Ja nyt he vakuuttivat, etteivät he koskaan enää tee kellekään pahaa.

Pupu kutsui Hannaa leikkimään pikku tyttöjen kanssa, mutta Hanna vastasi:

-- En minä jouda!

-- Mitä sinä siellä teet? kysyi Pupu.

-- Minä koetan ottaa väriä Eskosta pois, vastasi Hanna.

Tästä Pupu tuli liikutetuksi. Hän meni noutamaan oikein kovan ja suuren harjan, antoi sen Hannalle ja käski sillä harjaamaan.

Ja Hanna harjasi niin, että väri Eskosta lensi oikein korkealle.

-- Katsokaa, kuinka minä olen väkevä, huusi Hanna.

-- Niin, sinä olet väkevä, sillä olet lapsi, lausui Pupu aivan heltyneenä.

Ja Hanna harjasi prässättyä Eskoa oikein täyttä voimaa, harjasi niin, että siitä väri läksi niin tarkoin, ettei jäljelle jäänyt enää mitään muuta kuin selvät pohjapiirteet.

Silloin Pupu otti Eskon ja pani sen hautomakoneeseen, eikä kestänyt kauaakaan, ennenkuin Esko tuli sieltä maalle. Ja kun hän Hannan näki, niin hän nosti tämän sylissään korkealle ilmaan.

-- Tunsitko, kuinka minä harjasin? kysyi Hanna.

-- Tunsin, vastasi Esko. -- Kipeää se teki, kovasti kipeää, mutta hyvää se teki samalla, sillä minusta on tullut varmasti nyt uusi ja parempi olento.

Pupun silmissä välkkyi suuret kyyneleet, ilon kyyneleet, kun hän osoitti Hannaa ja Eskoa toisille ja lausui:

-- Katsokaa, kuinka lapsen suuri ja puhdas rakkaus täällä on saanut aikaan nuoressa miehessä täydellisen muutoksen. Näin lapsen harras ja horjumaton usko voi paatuneen mielen muuttaa. Iloitkaamme, koska näemme täällä rakkauden aikaansaaman suuren ihmeen.

Mökö ja Luru tahtoivat myöskin jollain tavalla tehdä ihmeitä. Toisten katsellessa Hannaa ja Eskoa he menivät suuren kirjan luo, ottivat sen, kantoivat hautomalaitoksen luo ja äkkiä pudottivat sen sinne sisään.

Sieltä alkoi piankin kuulua hirveätä pihinää ja puhinaa, pauketta ja ryskettä.

Papu huomasi sen ensimmäiseksi ja sanoi:

-- Mikä ihme hautomakoneeseen on tullut, kun se tuolla tavalla pihisee?

-- Me heitimme sinne koko tuon suuren kirjan! huusivat pojat.

Ja että sinne todellakin oli heitetty kokonainen ihmiskasvisto, näkyi piankin, sillä valkoinen vaate lensi syrjään ja hautomakoneesta alkoi hypätä esiin kaikenlaisia peloittavia olentoja, rosvoja ja ryöväreitä. Ja kun ne eivät olleet kirjassa ensin laisinkaan haalistuneet, niin ne olivat aivan vimmaisia ja halusivat päästä tekemään jälleen pahoja tekoja. Niin peloittavia ne olivat, että Pupu ja Papu veivät kaikki toiset kasviprässin taakse piiloon. Sieltä he nyt kurkistivat, kuinka nämä hirveät ihmiset mekastivat salissa etsiessään tietä ulos. Tiesi, miten olisi käynyt, ellei Papu olisi pistänyt päätään kasviprässin reunan yli ja huutanut:

-- Tuolla salin perällä on ovi, josta pääsee kyllä pois!

Meluten, räyhäten, keskenään tapellen ja toisiaan tyrkkien he ryntäsivät sinne ja katosivat salista.

Kun kaikki jälleen oli hiljaista, uskalsivat prässin taakse piiloutuneet tulla esiin.

-- Sehän on aivan hirveää, sanoi ukkeli, -- kun nuo roistot pääsevät maailmaan takaisin tekemään pahoja töitään, ennenkuin ovat ensin haalistuneet.

-- Kyllä he pian palaavat tänne takaisin, lohdutti Pupu häntä.

-- Palaavatko he todellakin? kysyi ukkeli.

-- Jokainen ihminen joutuu kerran kuitenkin prässiin, sanoi Pupu. -- Jokainen tulee kirjaan ja saa olla siellä siksi, kunnes väri hänessä haalistuu. Monet vasta viimeisellä hetkellään ovat valmiita joutumaan hautomalaitokseen. Jos nuo nyt pääsivätkin liian varhain pois, niin he palaavat kyllä takaisin, siitä olen varma.

Mutta sitten loi Pupu ankaran katseen Mököön ja Luruun.

-- Mitä näihin poikiin tulee, sanoi hän, -- niin he ovat tehneet itsensä hyvin syyllisiksi. Ota, Papu, heidät kiinni ja pane heidät prässiin.

Kylläpä nyt syntyi metakka. Mökö ja Luru läksivät karkuun ja Papu ja Pupu heidän jäljestään. Pojat hyppelivät heidän käsistään vapaaksi tuon tuostakin, koettivat päästä ovesta pakoon, mutta Papu sai suljetuksi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Viimein saatiin Mökö ja Luru kiinni, ja vaikka he kuinka kovasti tahansa sätkivät, potkivat ja kiljuivat, niin pistivät Papu ja Pupu heidät viimein prässiin ja ruuvit väännettiin lujaan.

Isä ja äiti Kiljunen huusivat aivan täyttä kurkkua tätä katsellessaan. Oli siinä sellainen metakka, että tuskin tässä salissa milloinkaan on ollut. Mutta silloin vasta isä ja äiti Kiljunen päästivätkin oikein hirveän kiljahduksen, kun pojat otettiin prässistä esiin.

Mökö oli aivan lattea ja Luru ihan litteä.

-- Ne ovat ihan pliiskana! sanoi isä Kiljunen. -- Tuleekohan näistä enää koskaan entisiä?

-- Tulee kai, sanoi äiti Kiljunen, -- ainakin silloin kun väri heistä haalistuu.

-- Ei Kiljusen poikien väri haalistu, sanoi Pupu, -- niissä on väri pysyvää.

Isä ja äiti Kiljunen kauhistuivat sitä, että heidän poikansa aivan ainiaaksi jäisivät näin ohkaisiksi.

-- Eivätkö he siis milloinkaan voi tulla entiselleen? kysyivät he itkien.

-- Kyllä, jos he kohtaavat luontokappaleen, joka heidät nähdessään tulee iloiseksi, vastasi Pupu.

-- Minä en usko, että mikään elukka ilahtuu nähdessään tällaiset pliiskatut olennot, sanoi äiti Kiljunen.

-- Koettakaamme ainakin etsiä sellaista eläintä, sanoi ukkeli. -- Minä voin viedä teidät siihen maahan, missä kaikki hyvä lentää. Ehkä siellä kohtaamme tuollaisen eläimen.

-- Sinne on tietysti hirveän pitkä matka, sanoi isä Kiljunen.

-- Ei ole, se on aivan lähellä, vastasi ukkeli.

Hän irroitti köyden, joka riippui katosta olevasta aukosta ja sanoi:

-- Tuo maa on aivan tämän maan yläpuolella. Tätä köyttä myöten kiipeämällä pääsemme sinne.

Kaikki valmistautuivat kiipeämään. Silloin isä Kiljunen huomasi, että hänen oli hyvin vaikea kuljettaa Mököä ja Lurua.

Hän keksi kyllä pian keinon. Hän asetti pojat maahan ja kääri ne rullalle. Taskustaan hän löysi sidelangan kappaleen ja sillä sitoi rullat kiinni, otti ne selkäänsä ja alkoi kiivetä köyttä myöten.

Ukkeli oli taitava kiipeämään. Esko oli ottanut Hannan selkäänsä. Äiti Kiljunen rimpueli, vuoroin luisti alaspäin, vuoroin taas pääsi kiipeämään ylöspäin. Ja viimeksi tuli isä Kiljunen ähkien ja puhkien, selässään kääröllä olevat Mökö ja Luru. Ja näin he kiipesivät sadun lentomaata kohden. Pupu piteli köyden alapäästä kiinni, jotta se ei päässyt liian pahasti heilumaan.

Juuri kun he olivat pääsemäisillään katon aukon kohdalle, kirposivatkin äiti Kiljusen kädet ja hän tulla huristi köyttä myöten alaspäin ja töytäisi isä Kiljusta vastaan. Tämä piteli kaikeksi onneksi lujasti köydestä kiinni, jotta äiti ei päässyt sen pitemmälle putoamaan. Äiti tarttui jälleen vihaisesti köyteen kiinni ja kiipesi kiljuen ylöspäin.

Sadun lentomaassa

He saapuivat sadun lentomaahan. Tämä on päivänpaisteinen kunnas, jossa ilma on aivan puhdasta, sillä missään ei kulje olentoja, jotka maasta nostaisivat tomua, vaan kaikki lentävät. Kaikki kotieläimet, jotka ihmistä uskollisesti palvelevat, pääsevät tänne unissaan. Sen vuoksi näkeekin esimerkiksi nukkuvan koiran liikuttavan jalkojaan ja hiljaa haukkuvan, kun se lentelee sadun lentomaassa. Ilmassa kulkee siellä kaikenlaisia lankoja, jotka ensi aluksi näyttävät puhelin- tai sähkölennätinlangoilta, mutta ovatkin ainoastaan aitojen sijassa, jotta lentäjät eivät kiitäisi toistensa päälle ja saisi aikaan yhteentörmäyksiä. Millään eläimillä ei ole siipiä, vaan he leijailevat polkien jaloillaan ilmaa ja sillä tavalla päästen eteenpäin.

Toisinaan on niin hyviä ihmisiäkin, että ne pääsevät unissaan lentomaahan ja tuntevat itsensä siellä tavattoman onnellisiksi. Muutamat nauttivat niin paljon tästä, että valveilla oltuaan kaipasivat lentoa. Ja silloin he alkoivat miettiä, millä keinolla he aina voisivat lentää. Nämä ihmiset keksivät viimein lentokoneet.

Tähän maahan ukkeli toi seuralaisensa.

Äiti Kiljunen hengitti syvään puhdasta ilmaa keuhkoihinsa ja tunsi itsensä niin kepeäksi, että hyppeli korkealle ilmaan. Isä Kiljunen katseli tätä vähän aikaa, mutta sanoi sitten:

-- Älä hyppele, äiti, sillä tavalla. Kyllähän sinä kauniisti loikkaat, hyvin kauniisti, mutta tuollainen ei oikein sovi sinulle, kun molemmat poikamme ovat pliiskana.

Äiti lakkasi silloin hyppelemästä. Yhdessä he avasivat kääröt ja levittivät Mökön ja Lurun maahan, jotta ilmassa lentävät eläimet voisivat ne nähdä.

Kun he jonkun aikaa olivat odotelleet, sanoi isä:

-- Mahtaa niitä hyviä eläimiä olla kovasti vähän, kun ei vielä ainoatakaan ole näkynyt.

-- Nyt on juuri keskipäivä, sanoi ukkeli. -- Silloin kaikki kotieläimet mielellään nukkuvat.

He odottivat kauan aikaa. Viimein kuului ilmasta pitkä töräys.

-- Tuleeko siellä automobiili ilman halki? sanoi isä.

Eihän se ollut automobiili, vaan lehmä, joka hiljaa leijaili ammuen ilman halki, tullen viimein aivan heidän päänsä yläpuolelle.

-- Ihmeellistä, sanoi isä Kiljunen, kuinka se pääsee eteenpäin, kun sillä ei ole mitään siipiä eikä mitään propellia perässään.

Ja lehmä lensi harpaten ilmassa, iloisesti ammuen ja häntä pystyssä.

Kun Hanna näki lehmän häntä pystyssä lentävän, niin se oli hänen mielestään hyvin sopimatonta. Hän sen vuoksi huusi:

-- Kuule, lehmä, pane heti häntäsi alas! Ei tuo tuollainen ole soveliasta!

Mutta lehmä ei välittänyt Hannasta eikä se katsonutkaan Kiljusen poikiin, lensi vain tiehensä.

-- Ei se välittänyt Mököstä eikä Lurusta, sanoi isä Kiljunen.

-- Ehkä ovat pojat tehneet sille tai jollekin sen sukulaiselle tai tuttavalle joskus jotain pahaa, sanoi ukkeli.

-- Täällä siis ihminen aina saa kaikesta palkan, sanoi isä Kiljunen.

-- Niin saa, vastasi ukkeli. -- Satumaassa saa kaikki viimein palkkansa, hyvät teot hyvän palkan, pahat teot pahan palkan.

-- Mökö ja Luru eivät suinkaan ole aina olleet hyviä, sanoi äiti Kiljunen. -- Tuleekohan täällä ollenkaan sellaista eläintä, jolle he olisivat olleet hyviä?

Samassa alkoi ilmasta kuulua kummallista ääntä.

-- Kylläpä täällä on merkillisiä lintuja, sanoi isä Kiljunen. -- Nehän aivan vinkuvat.

Mutta eiväthän ne olleet mitään lintuja, vaan suuri emäsika, joka lensi kahdentoista porsaansa kanssa. Edellä mennä tössytteli emäsika tasaista vauhtiaan ja jäljestä hyppeli ja ravasi hänen kaksitoista porsastaan. Milloin ne kiisivät eteenpäin, pysähtyivät sitten, hyppäsivät hiukan sivullepäin, tekivät kierroksen ja taas vilistivät emänsä jäljestä. Ja koko ajan ne iloisesti vinkuivat kimeällä äänellä. Ja emä röhki tasaisesti ja sen vatsan alla jalat räpsyttivät tulista vauhtia.

-- Possu, possu, possu, huusi isä Kiljunen.

-- Nassu, nassu, nassu, huusi äiti Kiljunen.

-- Siku, siku, siku, huusi Esko.

-- Ta, ta, ta, huusi Hanna.

Muuan porsas erkani hiukan toisten seurasta ja lensi alaspäin. Mutta kun se näki Mökön ja Lurun, joita isä Kiljunen heilutti aivan kuin lippuja ilmassa, niin se päästi oikein kimeän äänen ja lensi kiireesti toisten seuraan. Ja vähän ajan päästä oli emäsika porsaineen kadonnut.

-- Tämä on sikamaista, sanoi isä Kiljunen, -- kun ei vieläkään tule sellaista elukkaa, joka ilahtuisi Mökön ja Lurun nähdessään. Luulisin minä, että näitä ilokseen katselee vaikka kuka, sillä kauniita ne ovat, vaikka ovatkin aivan plitteitä.

-- Nyt ei olekaan kysymys siitä, kuinka kauniita ne ovat, sanoi ukkeli, -- vaan siitä, kuinka hyviä pojat ovat olleet.

Samassa näkyi ilmassa joukko kauniita hevosia, jotka kiisivät eteenpäin.

-- Tuolla on varmaankin sellainen, joka ilahtuu pojat nähdessään, sanoi isä Kiljunen, -- sillä Mökö ja Luru ovat aina kovasti pitäneet hevosista.

Vaikka he kaikki kutsuivat hevosia, niin nämä eivät siitä välittäneet, lensivät vain eteenpäin iloisesti hirnuen.

Isä Kiljunen tuli jo alakuloiseksi, kun ei pelastusta näyttänyt pojille tulevankaan.

-- Minne minä nämä poikani panen, kun täältä pois lähdemme, ellei pelastusta tulekaan? sanoi hän.

-- Täytyy kai panna käärölle ja sitten pitää niitä vaatekonttorin hyllyllä, sanoi äiti.

-- Tai lähdemme kiertämään pitkin maata näyttämään näitä markkinoilla lapsille peloitukseksi ja varoitukseksi, sanoi isä.

-- Ja kun me sitten seisomme näiden litteiden poikien vieressä päät kumarassa, sanoi äiti, -- niin ei meistä enää voidakaan sanoa: Iloiset kuin Kiljuset! vaan: Suruiset kuin Kiljuset!

-- Parasta olisikin kai, että muuttaisimme jo ajoissa nimemme Itkusiksi, lausui isä.

Näin he puhelivat ja olivat kovasti murheissaan.

Äkkiä alkoi kaikua ilmasta haukkumista. Seutu pimeni vähäksi aikaa, sillä hirveän suuri määrä koiria lensi kunnaan yli.

Kaikki niin säikähtyivät tätä hirveän suurta määrää, että menivät suulleen maahan odottamaan siksi, kunnes ne olivat lentäneet pois.

Vähitellen ilma jälleen kirkastui ja koirien haukunta kuului enää ainoastaan kaukaa. Isä ja äiti Kiljunen peittivät kyllä vielä kasvonsa maassa maatessaan, kun ilmasta heidän päänsä päältä alkoi kuulua iloista haukuntaa.

-- Ihan se on kuin Pullan ääni, sanoi isä Kiljunen.

-- Niin minustakin, sanoi äiti Kiljunen.

Ja se oli todellakin Pulla, joka lensi iloisesti haukkua räksyttäen ilman halki.

Mutta minkä näköinen se olikaan! Ei sitä olisi mistään muusta kuin äänestä tuntenut Pullaksi.

Kotia jäätyään oli Pulla alkanut etsiä poikia. Ensin se juoksi talon kaikkien huoneitten läpi, sitten se nuuski joka paikasta, uunien pesistäkin, jolloin se sai kuononsa aivan mustaksi. Tämän jälkeen Pulla arveli poikien menneen saunaan. Täällä se sai saunan eteisessä olevasta tervatynnyristä tervaa ruumiiseensa. Pihalla se sitten alkoi kaivaa kuoppaa, luullen poikien menneen piiloon maan alle. Hiekka tarttui suurina kokkareina tervaan ja Pulla tuli aivan täyteen ruskeita mukuloita. Suuri sanomalehden kappale oli tarttunut sen tervaiseen häntään.

Eihän se ollut mikään kaunis koira, mutta Pulla se oli kuitenkin, se entinen Pulla, joka oli Kiljusia seurannut kaikilla heidän matkoillaan ja oli nähnyt enemmän merkillisyyksiä kuin mikään muu koira.

Pulla oli viimein väsyneenä etsimisestä uupunut ja vaipunut syvään uneen. Tällöin se pääsi sadun lentomaahan ja juoksi toisten koirien parvessa. Mutta kun se oli paksu ja pikkuinen, niin ei se jaksanutkaan pysyä niiden rinnalla vaan jäi jälkeen.

Ponnistaessaan eteenpäin ilmassa se näki Mökön ja Lurun, jotka litteinä ja latteina makasivat maassa. Pulla tunsi ne heti paikalla ja riemastui aivan tavattomasti. Sen tähden se päästi oikein iloisen haukunnan. Sen ääni tuli kimeäksi paljaasta ilosta, jalat räpsyttivät vimmatusti ja häntänsä päässä se heilutti sanomalehden kappaletta aivan kuin suurta lippua.

Kiljuset hyppäsivät pystyyn, samoin Hanna, Esko ja ukkeli. Pulla laskeutui maahan ja alkoi hyppiä Mökön ja Lurun edessä. Ja silloin nämä, jotka siihen asti olivat olleet aivan liikkumattomia, alkoivat myöskin hyppiä sen mukaan kuin Pullakin. Ja joka hyppäyksellä ne tulivat yhä pyöreämmiksi, prässätty muoto katosi ja he tulivat entiselleen.

Poikien ilo oli aivan rajaton. Pulla oli sen näköinen, että tuskin kukaan olisi sellaista koiraa syliinsä ottanut, niin likainen se oli. Mutta Mökön ja Lurun mielestä se oli maailman kaunein koira. He ottivat sen syliinsä, hyväilivät sitä. Ja Pulla haukkui ja nuoli poikia. Mutta kun sen kuono oli nokinen, niin saivat pojatkin nokea naamaansa.

-- Nyt me olisimme valmiita lähtemään taas kotia, sanoi isä Kiljunen ukkelille -- sillä parasta on mennä pois, ennenkuin mitään pahempaa sattuu eteen.

-- Täältä ei pääse pois muuta kuin hiljaisuuden maan kautta, vastasi ukkeli.

-- Vai on täällä sellainenkin maa, sanoi äiti Kiljunen.

-- Siihen maahan me olemmekin oikein sopivia, sillä mehän olemme niin kovasti hiljaista herrasväkeä, sanoi isä Kiljunen.

Tämä väite tuntui niin hullunkuriselta, että ukkeli rupesi nauramaan, mutta Kiljusten mielestä ei siinä ollut mitään nauramisen aihetta.

-- Ette te ole mitään Hiljasia, vaan Kiljusia, sanoi ukkeli.

-- Lähtekäämme hiljaisuuden maahan. Ehkä sieltä jollain keinolla pelastutte, niinkuin kaikkialta muualtakin.

Pojat tahtoivat ottaa Pullan mukaansa, mutta sitä ei ukkeli sallinut. Hiljaisuuden maassa ei ole muuta kuin yksi ainoa lintu. Muita eläimiä ei siellä ole laisinkaan.

Pulla sai siis lähteä jälleen lentoon ja sitä käskettiin odottamaan kotona siksi, kunnes herrasväki saapuu.

Ukkeli viittasi, ja ilman halki tuli satumaan suuri lentokone. Siihen he nousivat. Tasaisesti se liiteli kohden kirkasta avaruutta hiljaisuuden maata kohden.

Sadun hiljaisuuden maassa

Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi he kohosivat kohden kuulakkaa taivaan sineä ja laskeutuivat viimein hiljaisuuden maan portille. Kaukana, hyvin kaukana on tämä maa, niin etäällä, ettei sinne kuulu mitään maan huminaa. Korkeina ja suorina kohoavat siellä puut kohden ilmaa, jossa ei tunnu tuulen viimaakaan. Syvä on siimes puiden suojassa ja pehmeä on nurmi. Siellä täällä kimaltelee suurten syvien lähteitten silmiä. Näiden reunalla istuu aina paljon ihmisiä, ja kun he lähteen vettä maistavat, niin heidän tietomääränsä aina kasvaa ja laajenee.

Hiljaisuuden maassa vallitsee aina mieltä rauhoittava hämäryys, joka ei ole yötä, mutta ei ole päivääkään.

Puiden keskellä on siellä täällä valkoisesta marmorista rakennettuja asuntoja, joiden pylväät suorina kohoavat korkealle.

Kaunein ja kauas näkyvä on Totuuden linna. Se on kunnaalla ja valkoiset portaat johtavat sen suureen, avoimeen pylvässaliin. Salin keskellä on marmorinen, hyvin syvä kaivo, jonka pohjalla istuu maailman kaunein nainen, Totuus, ammentaen vettä niille, jotka saapuvat sitä etsimään.

Linnan edustalla on puu, jonka oksat leviävät hyvin laajalle ja joka ulottuu niin korkealle, että pilvet leikkivät sen latvassa. Tässä puussa asustaa hiljaisuuden maan ainoa lintu.

Kyllähän sen sukulaisia ihmistenkin seuduilla on ja niitä kutsutaan satakieliksi, mutta harvat ovat oikein ymmärtäneet sen laulua. Tässä maassa tätä lintua kutsutaan iankaikkisuuden linnuksi. Sen laulu on niin ihmeellistä, että sitä kuullessaan ihminen ymmärtää kaiken suurimman ja kauneimman.

Seuralaisilleen ukkeli kertoi tarinan eräästä miehestä, joka ei voinut käsittää, mitä on iankaikkisuus. Hän meni metsään kävelemään ja kuuli satakielen laulavan. Hän jäi kuulemaan sitä. Kun hän oli mielestään vähän aikaa seisonut puun alla, niin hän palasi kotiaan, mutta hämmästyi kovin, kun kaikki oli muuttunut. Hänen oma talonsa oli aivan toisennäköinen ja kaikki ihmiset olivat hänelle vieraita ja niillä oli kummalliset vaatteet. Hän selitti, kuka hän oli, mutta kukaan ei sitä uskonut. Silloin tuli muuan hyvin vanha mies, joka kertoi että hän lapsena oli kuullut kerrottavan, kuinka saman niminen mies oli mennyt metsään ja sinne jäänyt. Mutta siitä oli nyt jo kulunut sata vuotta. Silloin tuo mies, joka ei ollut käsittänyt, mitä on iankaikkisuus, ymmärsi sen nyt. Hän tiesi, että yksi lyhyt hetki voi olla sama kuin sata vuotta ja sata vuotta sama kuin yksi lyhyt hetki. Hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja kuoli hymy huulillaan.

Ukkeli varoitti Kiljusia olemaan vaiti. He koettivat parastaan, niin tavattoman vaikeaa kuin se heille olikin, sillä he eivät suinkaan olleet tottuneet ääntään hillitsemään.

Kävellessään he näkivät suuren määrän ihmisiä, jotka syviin mietteisiin vaipuneina astelivat.

-- Miksi täällä on niin paljon ihmisiä ja miksi he kaikki ovat niin vaiti? kysyi isä Kiljunen.

-- Jokainen, joka suurta aikoo saada aikaan, tulee tuon tuostakin tähän maahan, vastasi ukkeli. Täällä kaikki suuret ajatukset kypsyvät ja täällä jokainen ihminen tuntee itsensä kokonaiseksi. Siitä, joka ei voi määrättyinä hetkinä olla vaiti, ei koskaan tule mitään kunnollista.

Hanna punastui, sillä hän muisti, miten hän monasti oli äitinsä kielloista huolimatta lörpötellyt. Ja hän päätti tästä lähin koettaa toisinaan olla aivan hiljaa, jotta hänkin tulisi mahdolliseksi saamaan jotain suurta aikaan.

Ukkeli johdatti seuralaisensa Totuuden linnaa kohden. Astuttuaan portaita ylös ja tultuaan suureen saliin, jonka pylväitten välistä näkyi tavattoman kaunis maisema, eivät Kiljuset enää voineetkaan hillitä itseään, vaan hurrasivat tapansa mukaan.

Mutta silloin tapahtui jotain aivan tavatonta. Kaikkialta seinistä pistäytyi esiin suuria käsivarsia ja käsiä ja nämä alkoivat lyödä Kiljusia.

Arvaahan sen, että he ensi alussa päästivät oikean huikean hätähuudon. Mutta jota enemmän he huusivat, sitä nopeammin kädet löivät. Ei auttanut mikään muu kuin vaieta ja ottaa kuritus aivan tyynesti vastaan.

Kyllä isä ja äiti Kiljunen nyt kerrankin saivat tuntea, mitä on selkäsauna.

Kun he viimein, käsien tauottua lyömästä, uskalsivat yrittää nousta ylös, sanoi isä Kiljunen:

-- Minä olen aivan pehmoinen!

-- Onkohan minussa enää mitään paikkaa valkoisena, sanoi äiti Kiljunen, -- niin kovasti minua on lyöty.

Esko ja Hanna eivät olleet huutaneet, siksi he olivat kokonaan säästyneet tästä kurituksesta.

-- Minä en ymmärrä, miten meidän viimein käy, sanoi isä Kiljunen, -- jos meidän täytyy ruveta olemaan hiljaisia. Mitä tekemistä meillä silloin on maailmassa?

-- Ette te kuitenkaan pysy hiljaa, vaikka kuinka koettaisitte, sanoi ukkeli, -- kunhan vain olette päässeet jälleen ihmisten ilmoille.

Kiljuset eivät suinkaan olleet niitä ihmisiä, jotka olivat tottuneet hillitsemään uteliaisuuttaan. Kun he siis kuulivat, että tässä maassa asui aivan ihmeellinen nainen, jota kutsuttiin Totuudeksi, niin he tahtoivat nähdä hänet.

Ukkeli varoitti ja sanoi, että heidän täytyisi olla aivan vaiti.

-- Totta kai me vaiti osaamme olla, kun siksi tulee, sanoivat Kiljuset.

Ukkeli luotti heidän sanaansa ja johdatti heidät Totuuden kaivon partaalle.

Kaikki kumartuivat reunan yli ja alkoivat tirkistää alas syvyyteen.

Mökö ja Luru ensimmäisinä eivät voineetkaan hillitä itseään, vaan huusivat nähdessään kaivon pohjalla olevan olennon:

-- Katsokaa, millainen nainen se on, se on aivan alasti, ei sillä ole edes paitaakaan päällä!

Samassa ojentautui ilmasta suuri koukku, tarrasi poikiin kiinni. Pojat älähtivät pahasti. Toiset kääntyivät katsomaan ja näkivät ainoastaan, kuinka Mökö ja Luru laahautuivat pitkin permantoa ja sitten katosivat eräästä ovesta, joka meni heti lukkoon.

-- Joko minun poikani taas vietiin jonnekin, sanoi isä Kiljunen. -- Mihin mankeliin tai myllyyn ne nyt pistetään?