Part 3

Ja kun Pulla kuuli poikien innostuvan, niin innostui sekin ja haukkua raksutti oikein täyttä voimaa.

Pojat olivat varmat siitä, että saavat monta kissaa, mutta eivät he tienneet, että niitä oli kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi!

Niin, niitä oli todellakin kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi!

Jo edellisenä iltana oli joka junalla alkanut niitä saapua asemalle, ja sitten tuli yöllä ja loput aamulla. Niitä tuli etelästä ja pohjoisesta, idästä ja lännestä. Näet, kun ilmoitus oli ollut kaikissa pääkaupungin sanomalehdissä, joita yhteensä painetaan yli satatuhatta, niin oliko ihme ja kumma, että kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa oli lähetetty.

Asemapäällikkö oli aivan hukkua näihin kissoihin, joita tuli laatikoissa ja koreissa. Päästäkseen niistä hän pani ne suuriin tyhjiin laatikkoihin, nostatti ne rattaille, ja niitä nyt tuotiin Kiljusen taloa kohden.

Kun kuormain ajajat olivat tulleet pihalle, kysyi isä Kiljunen, joka oli äidin seurassa tullut portaille:

-- Mitä te nyt tuotte, kun se niin kovasti narisee ja pirisee, naukuu ja maukuu?

-- Täällä on kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa! sanoivat miehet.

Ja sitten he alkoivat kaataa laatikoita nurin. Ja niistäpä hyppeli kissoja esiin. Kun miehet olivat kaataneet pihalle kaikki kissat, käänsivät he hevosensa ja ajoivat pois.

Olipa siinä jos jonkinlaisia kissoja, oli suuria ja pieniä, harmaita ja kirjavia, oli valkoisia ja mustia ja monta ruskeatakin, oli hännällisiä ja hännättömiä. Ja kaikki nämä kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa seisoivat nyt Kiljusen pihalla, eivätkä tienneet, minne olisivat vieraassa paikassa menneet.

Oli tämä näky Kiljusistakin niin merkillinen, että he vaikenivat pitkäksi aikaa. Ja se oli jo ihmeellistä, että vaikenivat, sillä sitä ei heille usein tapahtunut. Mutta eihän joka päivä saakaan nähdä kahdeksaasataaseitsemääkymmentäkuutta kissaa yht'aikaa. Tuskin sitä kukaan muu onkaan nähnyt kuin juuri Kiljuset Mökön ja Lurun syntymäpäivänä.

Pulla ensimmäisenä lausui kissat tervetulleiksi. Se oli mennyt poikien taakse piiloon ja astui nyt Lurun laihojen säärien välistä esiin ja päästi iloisen haukunnan.

Mutta kissat eivät ollenkaan ihastuneet Pullan tervehdyshaukunnasta! Kaikki kääntyivät nyt Pullaan päin, nostivat selkänsä korkealle, häntänsä pystyyn, paitsi tietysti ne kissat, joilla ei häntää ollutkaan, ja alkoivat sylkeä.

Ai, ai, kuinka ne sylkivät! Olipa se juhlallista, kun kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa ihan yht'aikaa hännät pystyssä ja selät köyryssä sylki ja puhisi. Se oli niin juhlallista, että Pulla unohti vähäksi aikaa haukkumisen ja asettui istumaan, lepsuttaen etukäpäliään.

Mutta sitä ei Pullan olisi pitänyt tehdä, sillä kissat pitivät sitä loukkauksena ja alkoivat puhista entistään enemmän. Olisi luullut myrskyn käyvän, niin kova ääni siitä syntyi, kun kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa puhisi.

Vaikka Pulla olikin pieni, oli se kovasti rohkea. Se hyökkäsi kissoja kohden, varsinkin erään hyvin suuren harmaan kissan kimppuun. Tämä kääntyi heti ympäri, ja silloin kaikki toiset kissat, jotka pitivät tätä suurta kissaa aivan kuin kenraalina, kääntyivät myöskin ja läksivät täyttä laukkaa juoksemaan. Ne ihan vilisten menivät eteenpäin ja kaikilla häntä pystyssä, paitsi tietysti niillä kissoilla, joilla ei ollut häntää.

Ja nyt kaikki nämä kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa juoksivat talon ympäri, ja Pulla niiden jäljestä. Se oli sellaista kiirettä, että sitä katsellessa oikein teki silmille pahaa.

Ja sitten sitä mentiin moneen kertaan talon ympäri. Talon takana olivat kukkapenkereet ja keittiöpuutarha. Kun tämä kissalauma sen yli ravasi, niin ei kohta näkynyt enää mitään viheriäistä, ei muuta kuin musta multa; sinne olivat kadonneet sekä kukkaset että keittiökasvit.

Mutta eiväthän kissat jaksaneet tällä tavoin iankaikkisesti juosta. Niiden teki jo mieli päästä jonnekin turvaan.

Keskellä pihamaata oli suuri koivu. Tuo suuri harmaa kissa, joka oli toisten johtaja, ryntäsi sitä kohden ja kiipesi siihen. Pian olivat toisetkin kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa kiivenneet sen oksille.

Kylläpä oli koivu merkillisen näköinen, kun siinä oli kissoja niin paljon, että oksat oikein notkuivat. Ei sellaista koivua joka päivä saakaan nähdä!

Pulla tuli puun alle ja alkoi haukkua. Mutta silloin kaikki kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa päästivät aivan yht'aikaa naukunan, ja oikein vihaisen naukunan. Se oli sellainen ääni, että se kuului monen kilometrin päähän.

Kaikki oli tähän asti tapahtunut sellaisella kiireellä, että Kiljuset eivät vielä ehtineet tehdä tai sanoa mitään; he vain seisoivat ja päivittelivät kissojen juoksua ja Pullan takaa-ajoa. Mutta kun koivu alkoi tulla aivan täyteen näitä elukoita ja näytti aivan kuin joltakin merkilliseltä hedelmäpuulta, silloin koko perhe aivan kuin heräsi toimimaan. Ja kun Kiljuset ryhtyivät toimimaan, niin syntyihän siitä jotain.

Koko perhe ryntäsi nyt koivun alle ja alkoi sitä ravistaa, aivan samoin kuin pahankuriset pojat ravistavat omenapuita.

Ja silloin niitä alkoi tippua, kissoja nimittäin, tippua aivan kuin suuria omenia. Isä Kiljunen sai ensimmäiseksi suuren, lihavan kissarontin päähänsä. Äiti Kiljunen katsoi ylöspäin ravistaessaan puuta ja huusi. Hänen suunsa päälle putosi kissa, eikä silloin kuulunut muuta kuin: plum, plum, kun äiti Kiljunen sylki karvoja suustaan.

Ja kissoja putoili yhä enemmän ja enemmän, niitä oikein sateli lopulta, sillä toinen kissa veti toisen mukanaan. Ja kun niitä tulla jumppasi oikein kosolta, menivät kaikki Kiljuset kumoon maahan. Ja silloin sateli kissoja heidän päälleen. Ja olipa siinä eri ääni, kun lihava kissa putosi Mökön päälle, tai kun laiha kissanraato retkahti laihan Lurun luiselle ruumiille.

Kun kissat olivat puusta putoilleet, läksivät ne pakenemaan maantietä pitkin. Ja tomu pöllysi korkealle ilmaan, kun tämä kissa-armeija ravasi eteenpäin.

Vähän ajan päästä ei Kiljusen pihalla ollut jäljellä muuta kuin yksi ainoa pikkuinen kissanpoika, joka peloissaan hiljaa ja surkeasti naukui portin pielessä.

Tämän pojat ottivat itselleen, ja siitä tuli heti hyvä ystävä Pullan kanssa. Ja kun kissanpoika oli tullut taloon juuri Susannan päivänä, niin pojat antoivat sille nimeksi Susanna.

Tällainen oli Kiljusen poikien syntymäpäivä.

Aarteen kaivaminen

Kun kaikki nuo kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa olivat lähteneet karkuun Kiljusen pihamaalta ja Susanna yksinään oli jäänyt sinne, niin isä Kiljusessa heräsi paha aavistus, että tämä hauskuus tulee hänelle vielä hyvin kalliiksi. Ja kalliiksi se tulikin, sillä asemapäällikkö vaati jokaisesta kissasta kymmenen markkaa ja sen lisäksi vielä rahtikulut. Keskimäärin oli isä Kiljusen suoritettava viisitoista markkaa kissasta. Ja kun kertoo tämän luvun kissojen lukumäärällä, niin tuleehan siitä sellainen summa, että se voisi hirvittää ketä tahansa.

Saatuaan tietää rahamäärän suuruuden tuli isä Kiljunen parin tunnin ajaksi oikein vakavaksi. Mutta pian hän oli jälleen lohdutettu ja sanoi perheelleen:

-- Rahat täytyy hankkia mistä tahansa, ei tässä auta mikään muu kuin myydä talo tai ruveta aarretta etsimään.

Eiväthän he mielellään olisi myyneet taloakaan. Ei siis auttanut muu kuin ruveta aarteen etsimiseen.

Kyllähän jokainen on lukenut kirjoista, että maassa on aarteita ja että toisinaan ihmiset niitä löytävätkin; varsinkin itämailla sellaista tapahtuu. Kun vain jossakin sellaista oli sattunut, niin arvelivat Kiljuset, että heillekin voisi sellainen onni tapahtua.

Heidän kotinsa lähellä oli suuri mäki. Sen sisässä he arvelivat aivan varmasti olevan aarteen. Ja kun Kiljuset kerran uskoivat jotain, niin he uskoivatkin aivan varmasti.

Kiireimmän kautta he siis nyt kokosivat lapioita ja muita sopivia aseita sekä läksivät mäelle. Kylän väki katseli ihmeissään heidän lähtöään, mutta kukaan ei kysynyt, minne he olivat aikeissa lähteä, eivätkä Kiljuset ilmoittaneet retkensä tarkoitusta.

Pian tultiin mäelle ja ruvettiin kaivamaan. Isä kaivoi omaa kuoppaansa, äiti omaansa, pojat kaivoivat yhdessä omaansa ja Pullakin kuopi, minkä pienillä käpälillään suinkin osasi. Pulla ei ollut oikein selvillä, mitä tarkoitusta varten hänen herrasväkensä oli tässä työssä, vaan arveli heidän etsivän peltomyyriä.

Pojat olivat nuorimmat, siis väkevimmätkin, ja heidän kuoppansa tuli piankin syvimmäksi. Multaa ja hiekkaa lenteli oikein korkealle, kun kaikki Kiljuset maassa myllersivät.

Kun tätä menoa oli jatkettu kaksi tuntia, tuli heidän nälkä ja he päättivät mennä kotiinsa syömään jatkaakseen sen jälkeen taas aarteen etsimistä.

Luru oli laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi kuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa, jäi hänen seurakseen.

Juuri tämä Lurun kuopalle-jääminen sai aikaan kaiken sen ihmeellisen, mikä tämän jälkeen tapahtui. Ja ihmeellistä se todellakin oli, niin ihmeellistä, ettei sitä kukaan uskoisi, ellei se olisi kirjassa.

Jonkin aikaa toisten lähdettyä teki Lurun mieli mennä uimaan. Hän koetti houkutella Pullan mukaansa, mutta tämä oli nähnyt peltomyyrän ja ajoi sitä takaa eikä sen vuoksi halunnut lähteä pois. Luru heitti lapion kuoppaan ja meni yksinään.

Kun toiset palasivat syömästä kaivamaan, niin he heti kaipasivat Lurua, sillä Kiljuset rakastivat hyvin paljon toisiaan ja tahtoivat aina olla mahdollisimman paljon yhdessä. He kysyivät Pullalta. Aivan kuin tämä olisi osannut siihen vastata! Pullalla oli aivan omat ajatuksensa. Se oli nähnyt peltomyyrän menevän poikien kuoppaan ja seisoi nyt sen reunalla surkeasti vinkuen. Se olisi näet tahtonut mennä kuoppaan kaivamaan, mutta ei uskaltanut siihen hypätä.

Kiljuset katsoivat kuoppaan, siellä ei ollut mitään muuta näkyvissä kuin Lurun lapio.

Hyväinen aika sentään sitä huutoa, jonka äiti Kiljunen päästi, kun näki lapion.

-- Luru on pudonnut kuoppaan ja hautautunut hiekan sisään! sanoi hän.

Tämä oli ensi kerta, jolloin Kiljusille tapahtui jotain kamalaa. He huusivat niin, että kaikki läheisillä pelloilla olevat variksetkin karkasivat tiehensä.

Eihän siinä muuta tullut neuvoksi, kuin ruveta kaivamaan Lurua kuopasta ylös. Koko herrasväki hyppäsi nyt siihen ja alkoi syytää hiekkaa sen reunalle. Sitä tuli sellaisella vauhdilla, että Pulla katsoi viisaimmaksi paeta jonkin matkan päähän turvaan.

Kuoppa tuli yhä leveämmäksi ja syvemmäksi, mutta Lurua ei vain näkynyt. Kiljuset olivat jo aivan hikisiä, mutta he kaivoivat yhä vaan. Kohta he olivat jo syvällä maan sisässä, mutta yhä lenteli hiekkaa ilmaan. Maa lohkesi suurina kappaleina heidän ympäriltään ja oli monasti peittää heidät kokonaan. Ja kuoppa leveni tämän johdosta tavattomasti.

Kylässäkin alettiin jo huomata, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut, ja riennettiin mäelle katsomaan. Ai, ai, kuinka kaikki parkaisivat, kun kuulivat, että Luru oli hukkunut hiekkakuoppaan. Kaikki riensivät kotiinsa etsimään lapioita ja tahtoivat tulla auttamaan kaivamisessa.

Kun kaikki eivät mahtuneet samaan kuoppaan kaivamaan, niin he alkoivat kaivaa hiukan syrjemmältä. Kuoppa laajeni tällä tavoin yhä enemmän ja enemmän. Yötä päivää kaivoi koko kylän väki, mutta Lurua ei vaan näkynyt. Ja kuinka häntä olisikaan näkynyt, kun hän oli mennyt uimaan, sitten huomannut rannalla veneen, jossa oli ongenvapoja ja tuohisessa matoja ja lähtenyt kalastamaan erään saaren rantaan. Ja kun tuli pimeä, niin hän meni erääseen latoon maata.

Mutta eihän kukaan tiennyt, että Luru näin oli tehnyt, vaan kaikki luulivat aivan varmasti, että hän oli pudonnut kuoppaan.

Ja kuoppaa kaivettiin yhä syvemmälle. Reunoilta lohkesi aina lisää maata. Lopulta täytyi tuoda hevosia ja rattaita, joilla vedettiin hiekkaa pitemmän matkan päähän. Ja tämän kaikki tekivät aivan ilmaiseksi, sillä kaikki tahtoivat pelastaa Lurun. Oli se suurta rakkautta!

Lopulta oli koko mäki kaivettu kokonaan pois ja kallio tuli vastaan. Nyt ei auttanut mikään muu kuin koettaa päästä sen sisään. Tuotiin työaseita ja porattiin kallioon reikiä, pantiin niihin dynamiittia ja sitten sytytettiin. Hui, kuinka se paukkui ja kuinka kiviä sinkoili kaikkialle! Kun ne oli korjattu pois, niin porattiin taas uusia reikiä ja taas pantiin niihin dynamiittia ja taas paukautettiin. Luru kuuli tämän paukkeen saarelle asti ja pelästyi niin kovasti, ettei uskaltanut lähteä kotikylään laisinkaan, vaan alkoi soutaa järven toiselle puolelle apua hakemaan.

Täälläkin oli kuultu pauke, ja kun Luru tuli kehoittamaan heitä lähtemään auttamaan, niin kaikki tietysti menivät. Arvaahan sen, mitä he ajattelivat, kun jo etäältä näkivät, että kokonainen mäki oli hävinnyt ja sen sijaan oli tullut kuoppa, josta lenteli kiviä ilmaan. Aivan he luulivat, että sinne oli ilmestynyt tulivuori. Eihän se mikään tulivuori ollut, vaan Kiljuset hakivat Lurua.

Kun toisen kylän asukkaat kuulivat, mistä oli kysymys, niin tietysti he sulasta rakkaudesta ryhtyivät auttamaan.

Kiviä kuljetettiin pois oikein suurella joukolla ja hevosvoimalla. Ja sitten taas porattiin reikiä, täytettiin ne dynamiitilla ja paukautettiin.

Muuan insinööri matkusti junassa ja sattui näkemään, että kiviä tällä tavoin lenteli ilmaan. Hän jätti junan ja tuli katsomaan, mitä oli tekeillä. Kun hän näki, missä toimissa kaikki olivat, ryhtyi hän töitä johtamaan, ja nyt ne vasta sujuivatkin oikein tulista vauhtia, sillä insinööri on aina insinööri.

Kun tätä tavatonta puuhaa katseli, niin olisi jokainen luullut, että täällä oli suuri vuorikaivos. Mutta eihän se mikään vuorikaivos ollut, ei ollenkaan, kaikki etsivät ainoastaan Lurua.

Oli jo syntynyt niin syvä kuoppa kallioon, että kiviä täytyi hinata ylös köysillä ja nostokoneilla. Mutta ei kukaan väsynyt, vaan kaikki tekivät aivan taukoamatta työtä. Eiväthän kaikki enää muistaneet, minkä tähden tässä puuhattiin tällä tavoin; pääasia oli, että jokainen ponnisti oikein voimainsa takaa.

Mutta jo tuli Lurun ikävä omaisiaan ja hän päätti rohkaista mielensä ja läksi soutamaan kotiaan kohden.

Tällä välin oli insinööri kysynyt isä Kiljuselta, mitä hän oikeastaan vuoresta etsi. Tietysti isä vastasi, että Lurua hän etsi, Lurua, poikaansa, joka oli pudonnut kuoppaan.

Ai, ai, kuinka insinööri silloin suuttui, ja kuinka toisen kylän asukkaat suuttuivat, ja lopulta kaikki suuttuivat niin, että kaikki huusivat yht'aikaa. Kylläpä isä ja äiti Kiljunen ihmettelivät sitä, etteivät he ymmärtäneet vanhempien levottomuutta, kun heidän poikansa oli kadonnut.

Juuri tämän pahimman mellakan aikana ilmestyi Luru sinne. Hänellä oli teikissä viisi ahventa, ja hän astui keskelle ihmisjoukkoa ja kysyi isältään nähtyään hänet:

-- Onko aarre tullut näkyviin?

Hänen ilmestymisensä näin aivan äkkiä vaikutti Kiljusiin merkillisellä tavalla. He vaikenivat vähäksi aikaa ja sitten he alkoivat ilosta itkeä. Mutta ne, jotka eivät itkeneet, ne olivat kaikki toiset. Tällä tavoin oli heidät siis saatu aivan suotta tekemään työtä ja ponnistelemaan yötä päivää! Se oli heidän mielestään hävytöntä. Ja kun se oli hävytöntä, niin he sanoivat sen aivan suoraan. Kyllä siinä suut kävivät niin kovasti, ettei toinen kuullut toisen sanoja.

Ja lopuksi kaikki kääntyivät Kiljusiin ja sanoivat: Hyi! -- Ja kun ajattelee, että heitä oli niin paljon, niin oli siinä ääntä.

Kun kaikki kyläläiset olivat menneet hevosineen ja rattaineen pois ja Kiljuset yksin olivat jäljellä ja tuo vieras insinööri heidän seurassaan, niin tapahtui taas jotain aivan merkillistä.

Insinööri tarkasteli kalliosta lohkaistuja kiviä ja huudahti äkkiä. Olipa kummallista kuulla jonkun muunkin osaavan huutaa yhtä kovasti kuin Kiljuset. Mutta olikin hänellä huutamisen syytä. Hän oli nimittäin huomannut, että kalliossa oli tavattoman paljon malmia. Ja kun tietää, että malmia etsitään vuoresta, että se tuottaa hyvin paljon rahoja, siitä kun valmistetaan rautaa, niin ei enää ihmettele insinöörin huutoa. Ihme ja kumma, ettei hän aivan pyörtynyt.

Ja lopulta kävi niin, että insinööri osti tämän maapalan isä Kiljuselta ja maksoi hänelle suuret summat rahaa, niin paljon, että kissojen hinta ja rahti tuli suoritetuksi ja rahaa jäi vielä hyvin, hyvin paljon tähteeksikin.

Kiljuset olivat sittenkin löytäneet aarteen.

Kun Kiljuset olivat hirviä pyytämässä

Kiljusen pojat, lihava Mökö ja laiha Luru, olivat kuulleet hirvien metsästämisestä. Tekihän heidänkin mielensä mennä sellaisia elukoita pyytämään. Kun he tämän asian mainitsivat kotonaan, niin isä Kiljunen sanoi, tai oikeastaan huusi, sillä eihän hän koskaan puhunut tavallisella äänellä:

-- Oletteko te ihan patahassuja! Ei niitä saa jokainen pyytää! Ensin on haettava lupa maaherralta.

Kun pojat sen kuulivat, niin he menivät yhdessä kirjoittamaan kirjettä Hämeen läänin maaherralle. Kun he kolme tuntia olivat miettineet, millä tavoin tämä kirje oli kirjoitettava, niin he saivat seuraavan valmiiksi:

"Hämeen läänin herra maaherra. Mekin tahtoisimme mennä pyytämään hirviä. Saammeko mennä? Kyllä me osaamme sen tehdä, me osaamme vaikka mitä, ja me olemme rohkeita poikia. Mökö ja Luru Kiljunen."

Kun maaherra aina on kohtelias herra, niin tuli pian vastaus pojille, ja siinä sanottiin, että heillä on lupa tappaa viisi hirveä.

Kun pojat saivat tämän kirjeen, huusivat he niin kovaa hurraata, että äiti Kiljunen, joka kuitenkin oli tottunut jo yhteen ja toiseen huutoon, painoi kätensä korvilleen ja huusi:

-- Olkaa hiljaa, pojat!

Pojat eivät ilmoittaneet hankettaan isälleen eikä äidilleen, sillä he olivat päättäneet ilahuttaa kotiväkeä tuomalla hirvenpaistia taloon.

Seuraavana päivänä he menivät pyydystämään hirviä. Mökö, joka oli vahvempi, oli ottanut leikkipyssynsä, sellaisen, jolla herneitä ammutaan. Luru oli päättänyt tuoda hirven elävänä kotiin ja oli sen vuoksi ottanut nuoran mukaansa.

Eivät he koskaan olleet nähneet hirviä muualla kuin Helsingissä käydessään Korkeasaaren eläintarhassa, mutta kun ne tarhassa olivat astelleet rauhallisesti, niin pojat uskoivat, että samanlaisia ne ovat muuallakin.

Kylässä he saivat kuulla, että aivan läheisessä metsässä oli nähty kaksi hirveä.

-- Ne ovat meidän! huusivat pojat ja läksivät juoksemaan metsään.

Siellä he huusivat, jotta hirvet tulisivat näkyviin, ja arvaahan sen, että silloin ääntä syntyi, kun Kiljusen pojat oikein täyttä totta huusivat. Oli se sellainen melu, että hirvetkin pelästyivät ja tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.

Kun nuo suuret eläimet sitten tulivat näkyviin, niin pojat vähäksi aikaa vaikenivat, ja Mökö, joka aina oli punainen, kalpeni kerrassaan. Mutta Luru, joka oli kalpea jo ennestään eikä siis voinut tulla sen kalpeammaksi, huusi:

-- Ota sinä, Mökö, tuo suurempi, kyllä minä pienemmän hoidan!

Kun Mökö kuuli Lurun sillä tavoin puhuvan, niin hän tuli heti urhoolliseksi. Hän latasi pyssynsä ja meni hirveä vastaan. Ja Mökö laukaisi niin että paukahti! Mutta mitä hirvi olisi välittänyt Mökön herneistä? Se mörähti jotain, ja Mökö luuli sen nauravan hänelle. Se suututti Mököä, ja hän huusi:

-- Ole siinä nauramatta, ei tämä ole mikään leikin asia, täysi tosi tässä on!

Ja hän latasi pyssynsä taas ja ampui uudestaan. Ei hirvi nytkään liikahtanut.

-- Se on aivan samanlainen kuin lehmä, sanoi Luru. -- Ei se kuole sinun pyssystäsi. Ota se elävänä kiinni, niinkuin minäkin teen.

Ja Luru meni aivan rohkeasti pienemmän hirven luo ja heitti sille nuoransilmukan kaulaan. Mutta silloin hirvi säikähti ja hyppäsi korkealle. Sitten se lähti täyttä laukkaa juoksemaan. Luru ei päästänyt nuoraa irti käsistään, vaan laahautui jäljestä.

Mökö huusi:

-- Minne sinä menet, Luru?

-- Minä sain jo kiinni! huusi Luru kieriellessään maassa hirven vetäessä häntä pitkin metsää. -- Minä menen kotiin, tule sinä jäljestä, jos pääset!

Silloin Mökö meni isomman hirven luo ja koetti ottaa sen käsin kiinni. Mutta hirvi painoikin päänsä alas ja heitti Mökön korkealle ilmaan. Kun Mökö oli vähän aikaa ilmassa heilunut, niin hän pudota moksahti hirven selkään.

Hirvi pelästyi kovasti ja läksi menemään, minkä alta pääsi. Ja kun hirvellä on pitkät sääret, niin he kulkivat hyvää kyytiä.

Kun Mökö näki kaukaa Lurun roikkuvan vielä nuorassa ja hirven laahaavan häntä pitkin metsää, niin hän huusi:

-- Kiipeä selkään, Luru!

Luru ymmärsi sen ja alkoi kiivetä nuoraa myöten. Ei kestänyt kauankaan, kun hän jo oli toisen hirven selässä. Mutta minkä näköinen hän oli! Hän oli kierinyt maassa, vaatteet olivat repeytyneet päältä pois, ja koko hänen ruumiinsa oli aivan likainen, niin likainen, että hän ei enää ollut ollenkaan ihmisen näköinen. Ei Mökökään olisi häntä tuntenut omaksi veljekseen, ellei olisi tietänyt, että se todellakin oli Luru, hänen oma, laiha veljensä.

Ja nyt sitä kiidettiin puitten välissä niin, että oksat rapisivat.

Tuli suo eteen, ja sinne molemmat hirvet loikkasivat, ja arvaahan sen, minkä näköisiä pojat olivat, kun oli päästy suon toiselle puolelle. He olivat niin mutaisia, että tuskin enää itsekään tunsivat itseään, saati sitten muut.

Kun hirvet olivat laukanneet metsässä tarpeekseen, tulivat ne lopulta sille kylätielle, jonka varrella Kiljuset asuivat. Ja nyt mentiin sileätä maantietä pitkin, niin että paikat paukkuivat.

Pojat huusivat ilosta, huusivat niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä oli hätänä. Kun ihmiset näkivät kaksi hirveä, jotka kiitivät kylään päin ja niiden selässä kaksi kummallista olentoa, niin kaikki pelästyivät kovasti, sillä he luulivat, että nyt olivat kummitukset tai muut pahat kylään tulleet.

Ja koko kylä parkaisi kauhusta! Oli siinä taas ääntä yhdeksi kertaa! Ja kaikki menivät pakoon. Muutamat kiipesivät puihin, toiset piiloutuivat perunakuoppiin. Ja kaikki olivat varmoja siitä, että nyt oli maailmanloppu tullut.

Ja eläimet, ne vasta kovasti säikähtivät, sillä eihän niillä ollut ollenkaan järkeä. Kaikki hevoset juoksivat maantielle ja kiiruhtivat alta pois. Ja lehmät sitten! Nekin juoksivat niin että keikkuivat. Ja siat, nekin panivat parastaan, jota pitemmälle tultiin. Kissat juoksivat häntä pystyssä, kanat koettivat päästä alta pois ja menivät niin hyvää kyytiä, että olivat melkein irti maasta. Olipa siinä kiirettä, ai, ai, kuinka kovaa siinä mentiin! Mutta oli siinä ääntäkin, sillä tietysti kaikki eläimet huusivat hädissään.

Pulla oli poikien mentyä metsälle hakenut heitä joka paikasta. Kun ei ollut löytänyt, niin se oli lähtenyt kylään tuttaviaan tervehtimään. Kun Pulla näki hirvien tulevan, niin se meni ensin häntä koipien välissä pakoon ja haukkui minkä suinkin jaksoi aidan takaa kaikkia niitä elukoita, jotka juoksivat hirvien edellä maantietä pitkin. Mutta kun hirvet olivat päässeet ohitse, silloin Pulla päästi sellaisen komentavan kiljahduksen, että kaikki kylän koirat ymmärsivät, mistä oli kysymys.

Ja nyt kiiruhtivat kaikki koirat hirvien jäljestä; mitkä hyppelivät hirvien kuonon edessä haukkuen vimmatusti, mitkä juoksivat rinnalla ja siinä pitivät pahaa ääntä, mitkä kippasivat jäljestä ja koettivat saada hirvien hännästä kiinni, ja kun se oli hyvin lyhykäinen ja kovin korkealla, niin olipa siinä hyppimistä. Ja viimeisenä tuli Pulla, joka ei mitenkään pienillä jaloillaan jaksanut pysyä toisten rinnalla. Kyllähän se juoksi niinkuin vatsanalus olisi ollut jalkoja täynnä, mutta ei sekään oikein auttanut.

Ja koko joukko juoksi pitäen hirveätä melua ja rähinää maantietä pitkin, niin että tomu oli aivan yhtenä pilvenä.

Kun kaikki ihmiset näkivät, että heidän kotieläimensä ja karjansa olivat karkaamaisillaan pois kylästä, niin he läksivät koirien jäljestä juoksemaan. Pojannaskalit pääsivät ensimmäisiksi, ne ravasivat niin, ettei tahtonut jalkoja erottaa. Sitten tulivat aikamiehet, jotka juoksivat ja harppasivat niin, että luuli jalkojen irtaantuvan. Heidän jäljestään tulivat naiset, kohottivat hameitaan, jotta liepeet eivät olisi tiellä, ja mennä huristivat. Ja sitten tulivat pikkutytöt. Ja vihdoin viimein ne lapset, jotka vasta konttasivat. Kaikki, mitä kylässä oli elävää olentoa, oli liikkeellä.

Oli se juhlallinen näky! Se oli yhtä ainoata juoksua ja huutoa.