Part 2

Kaikki ihmiset palasivat kaupunkiin, Kiljusen herrasväki myöskin. Päivä oli ollut niin rasittava, että he päättivät mennä varhain levolle. Heidän mielestään Helsinki oli hyvin hauska kaupunki ja ihmiset hyvin ystävällisiä, varsinkin poliisit, jotka aina seurasivat heitä. Yölläkin oli kaksi poliisia heidän ovensa takana vartioimassa, jotta he eivät pääsisi yöllä saamaan mitään odottamatonta aikaan.

Kiljuset olivat niin väsyneitä, etteivät olisi jaksaneetkaan mitään erikoista hommata. Mutta tuli aamu!

Kiljuset olivat levänneet, olivat sen vuoksi hyvällä tuulella, ja silloin oli täysi syy pelätä, että heille tapahtuisi taas jotain odottamatonta.

Ja tietysti tapahtui heti, kun pojat olivat päässeet vuoteistaan ylös!

He karkasivat käytävään. Poliisit olivat poissa. Nyt he arvelivat tuottavansa koko hotellille suuren ilon. Kylläpä olikin heidän tuottamansa ilo hyvin merkillinen. He alkoivat juosta pitkin hotellia ja huutaa:

-- Tuli on irti! Tuli on irti!

Hotellissa oli hyvin paljon matkustajahuoneita, ja kaikista niistä juoksi ihmisiä ulos. Olipa siinä hälinää ja melua! Ja mitenkä nuo kaikki ihmiset olivat puettuja! Useimmat nousivat suoraan sängyistään ja juoksivat portaita alas! Naiset huusivat ja miehet huusivat pelosta ja kauhusta.

Mutta kun he huomasivat, että kaikki olikin ollut ainoastaan turhaa hälytystä, niin silloinpa vasta he oikein huusivatkin. Mutta nyt kiukusta. Kyllä oli hotellissa melua ja hälinää.

Hotellin isäntä käski Kiljusia muuttamaan vielä samana päivänä pois, sillä heidän olonsa teki koko hotellin rauhattomaksi.

Koko Kiljusen herrasväki, Pulla siihen luettuna, läksi nyt kaupungille, tietysti poliisin vartioimana. He alkoivat etsiä itselleen asuntoa kaupungin rauhallisimmalta puolelta, Kaivopuistosta. Isä Kiljusen mielestä olivat muut saaneet rauhattomuutta aikaan, eivätkä he.

Kauppatorilla he nousivat siihen raitiotievaunuun, joka menee Kaivopuistoon päin. Vaunussa ei ollut ketään muuta kuin he.

Isä ja äiti menivät Pullan kanssa sisään. Mökö ja Luru vaununkuljettajan luo, vaunun etuosaan. Vaunun konduktööri meni siirtämään vaihdetta, jotta vaunu pääsisi Kaivopuiston raiteelle, sillä Kauppatorilta haarautuu raiteita moneen suuntaan.

Kun konduktööri oli siten vaunusta poissa ja kuljettaja hetkiseksi läksi hänkin torille, niin pojat tarttuivat siihen veiviin, jolla sähkö yhdistetään vaunun koneeseen. He väänsivät täyden sähkön koneeseen! Ja kyllä se tuntuikin heti! Vaunu oikein syöksyi eteenpäin. Sinne ne jäivät torille huutamaan sekä konduktööri että kuljettaja. Jo alkoivat Kiljusetkin huutaa, niin huimaavaa vauhtia mentiin rataa myöten eteenpäin. Pian oltiin Kaivopuiston kohdalla. Ja siitä Tehtaankatua eteenpäin.

Kiljusen vaunu sai pian kiinni edellä kulkevan vaunun, jonka täytyi, jotta ei tulisi yhteentörmäystä, vuorostaan lähteä samanlaista kyytiä eteenpäin.

Nyt ajoi kaksi vaunua hurjaa vauhtia perätysten.

Olipa se menoa! Niin sitä kiidettiin Laivurinkatua ja Fredrikinkatua ja Isoa-Roopertinkatua. Ja aina edellä kulkevat vaunut saivat nekin lähteä samaa kyytiä kulkemaan.

Se oli komeata menoa!

Erottajantorin kautta tultiin Ylioppilastalolle. Silloin oli vaunuja jo neljä. Siellä ne ajoivat edelleen menemään kaksi muuta vaunua, jotenka niitä nyt oli yhteensä kuusi.

Ja voi sitä menoa pitkin Aleksanterinkatua!

Kaikissa niissä viidessä vaunussa, jotka huhkivat Kiljusten vaunun edellä pakoon, soitettiin kelloa aivan yhtä päätä, ja vaunuissa olevat ihmiset huusivat ja parkuivat, ja kadulla huudettiin, ja koko kaupunki oli aivan mullinmallin kauhusta.

Ja niin Kiljuset pelkäsivät, että istuivat vain vaunussaan eivätkä edes huutaneet.

Kaikki kuusi vaunua tulivat Rautatientorille.

Ja koko tämä vaunurivi kiiti nyt eteenpäin ja ajaen yhä uusia vaunuja edellään, niin että niitä oli jo kahdeksan.

Kun tämä hurja, kaikkia kauhistuttava jono tuli Unioninkadulle ja Pitkänsillan yli meni Sörnäisiin päin, niin oli vaunuja jo kymmenen.

Sörnäisten puolella on tehdas, josta johdetaan sähköä raitioteille. Siellä huomattiin ja kuultiin tämän joukon tulo, sillä kuulihan sen, kun kaikkien vaunujen kelloja soitettiin ja kaikki ihmiset huusivat. Tehtaassa seisautettiin heti sähkökoneet, ja silloin täytyi vaunujen itsestään pysähtyä.

Kaikki vaunuissa olleet ihmiset vapisivat vielä sittenkin, kun pääsivät ulos vaunuista ja kalpeita olivat Kiljusetkin.

He ajoivat ajurilla hotelliin, jossa ei enää tahdottu uskaltaa ottaa heitä vastaan. Pääsivät he sentään lepäämään tämän hurjan matkansa vaivoista.

Heidän levätessään oli suuri kansalaiskokous Suurtorilla, jossa keskusteltiin, miten Helsinki voisi vapautua Kiljusista, sillä kaikki aivan pelkäsivät, mitä he voivatkaan keksiä, jos saavat jäädä. Kun he eivät olleet tehneet mitään suorastaan lakia rikkovaa, niin ei heitä voitu rangaistakaan. Aiottiin antaa heille kaupungin puolesta vapaa asunto ja ruoka hotellissa, jos he suostuisivat aina pysymään siellä. Mutta kun hotellin isäntä ei mistään hinnasta tahtonut pitää Kiljusen perhettä luonaan, niin päätettiin pyytää heitä lähtemään pois Helsingistä.

Pyyntöä tekemään läksi poliisimestari, pormestari ja valtioneuvoston puheenjohtaja. Kiljusille luvattiin ylimääräinen juna kotiin.

Isä ja äiti Kiljunen olivat aivan liikutettuja tästä kunnianosoituksesta. He pakkasivat tavaransa matkakirstuun ja läksivät rautatieasemalle.

Kukaan ajuri ei uskaltanut lähteä heitä viemään asemalle, kun pelättiin heidän saavan jotain odottamatonta aikaan. Kiljuset siis kävelivät hotellista asemalle.

Kaikki liikkeet olivat suljetut koko kaupungissa, ja kadut olivat täynnä kansaa, sillä kaikki tahtoivat nähdä heidät.

Ja Kiljuset astuivat pitkin Esplanaadinkatua. Edellä kulki Pulla, sitten Mökö ja Luru, sitten isä ja äiti ja heidän takanaan neljä poliisia kantamassa matkakirstua. Kaikkien hurratessa he astuivat eteenpäin, kääntyivät Mikonkadulle ja sieltä Rautatientorille ja sitten asemalle, jossa ylimääräinen juna heitä odotti.

Olipa se juhlallinen lähtö!

Ja kun juna läksi liikkeelle, hurrasivat kaikki. Ja sitten koko kaupunki hengähti helpotuksesta, kun Kiljusista oli päästy.

He pääsivät jokseenkin onnellisesti kotiin. Asemalta he saivat hevosen ajaakseen omaan taloonsa. Kotiportilla pojat kajahuttivat hurraahuudon kotiväelle; silloin hevonen pelästyi ja kaasi koko Kiljusen herrasväen suureen rapakkoon, joka oli syntynyt yön aikana sateesta.

Kiljuset nousivat kuraisina ylös ja menivät taloon.

Niin päättyi heidän ensimmäinen Helsingin-matkansa.

Kiljusen herrasväen kalastusmatka

Eihän ole mitään merkillistä maalla, että lähdetään kalastamaan, mutta kun Kiljuset läksivät sille retkelle, niin oli koko kylä jännityksessä, sillä kun Kiljusille aina tapahtui jotain odottamatonta, tiedettiin heidän tältäkin matkalta palaavan monenmoisten seikkailujen jälkeen.

Ja olikin se kalastusmatka merkillinen, niin ihmeellinen, että vain Kiljusen herrasväelle saattoi sellaista tapahtua.

Koko kylä oli katsomassa heidän lähtöään. Veneeseen oli viety ruokakori ja kahvikojeet, sillä Kiljuset aikoivat koko päivän, ehkä vielä seuraavankin viipyä retkellään. Niin sitä mentiin veneeseen, ja kyläläiset lykkäsivät sen vesille.

Isä Kiljunen piti perää, äiti istui Pullan kera kokassa, ja pojat soutivat. Olipa se merkillistä soutamista. Mökö huopasi ja Luru souti, ja seurauksena siitä oli, että vene pyöri yhdessä paikassa ympäri.

Nyt tuli isä soutamaan ja pojat pantiin perää pitämään, josta oli seurauksena se, että vene vähän ajan kuluttua tulikin kyläläisten riemuksi rantaan.

Moni jo ajatteli, pääseekö Kiljusen herrasväki laisinkaan sen pitemmälle.

Juuri kun taas piti lähdettämän rannasta, huomasi isä Kiljunen, että heillä ei ollutkaan riippakiviä veneessään, sillä he aikoivat onkia erään saaren lähellä. Kyläläiset kantoivat kaksi hyvin suurta kiveä veneeseen, ja sitten sitä taas lähdettiin. Pojilta otettiin perämela pois, ja isä Kiljunen alkoi yksinään soutaa. Siten päästiin yhä etäämmälle rannasta.

Kun oli tultu saaren lähelle, alkoivat Kiljuset valmistautua onkimaan.

Olipa siinä huutoa ja melua, kun kukin etsi onkivehkeitään. Ja kun kalat pelkäävät ääntä, niin eivät Kiljuset varmaankaan olisi saaneet siellä ainoatakaan kalaa.

Mutta eivät he päässeet edes onkimisen alkuunkaan, kun heille tuli este. Ja syy oli seuraava. Sillä aikaa kun isä Kiljunen sitoi toisen suuren kiven nuoraan kiinni ja laski sen veteen riipaksi, jotta vene pysyisi heidän onkiessaan samalla paikalla, arvelivat Mökö ja Luru, että veneeseen oli saatava vettä, jotta ne kalat, jotka he aikoivat saada, pysyisivät kauemmin elossa.

Isän ja äidin huomaamatta he ottivat veneen tapin pois, ja Luru pisti sen huomaamattaan taskuunsa. Pojat katselivat iloissaan, miten vesi pulppusi avoimesta tapinreiästä sisään. Äiti huomasi ensin, että vettä oli veneessä, ja kiljaisi:

-- Tappi on auki!

Silloin isä huusi:

-- Pankaa, pojat, tappi kiinni!

Pojat huomasivat, että vesi alkoi jo nousta liian korkealle, ja olisivat mielellään panneet tapin kiinni, mutta eihän tappia mistään löytynyt. Sitä etsittiin ja etsittiin, mutta ei löydetty, sillä Luru ei muistanut, että se oli hänen taskussaan.

Ja vesi nousi veneessä yhä korkeammalle. Kohta sitä alkoi jo tulla laitojenkin yli, sillä vene painui hyvin nopeasti, kun siinä vielä oli toinen raskas riippakivi ja niin monta ihmistä.

Kylläpä Kiljuset kiljuivat!

Jo oli vene aivan veden alla, ja koko herrasväki sai lähteä uimaan. Siinä he sitten räpisköivät, isä, äiti, Mökö, Luru ja Pulla.

Saari oli niin lähellä, että he pääsivät sinne uimalla. Siellä he sitten seisoivat, märkinä rannalla ja koettivat nähdä, missä heidän veneensä oli.

Se oli painunut pohjaan! Kun siinä oli suuri kivi, niin eihän se pysynyt veden pinnalla.

Olipa se suuri surkeus!

Kesken heidän suurta suruaan sattui Luru pistämään kätensä taskuunsa ja löysi sieltä tapin. Se oli tallessa, mutta eihän siitä nyt enää ollut mitään apua.

He olisivat tahtoneet sytyttää tulen kuivatakseen vaatteitaan, mutta tulitikut, jotka isä löysi taskustaan, olivat märkiä. Ne pantiin kivelle auringonpaisteeseen, ja siinä ne pian kuivuivat niin paljon, että saatiin raapaistuksi tulta. Pojat kokosivat risuja, ja pian oli oikea kokkovalkea palamassa. Nyt kaikki riisuivat vaatteensa ja panivat ne tulen lähelle kuivumaan. Isä ja äiti menivät saaren toiseen päähän ottamaan aurinkokylpyjä ja lepäsivät lämpöisellä kalliolla. Sillä välin kokosivat pojat yhä enemmän kuivia puita tuleen, joka tuli yhä suuremmaksi ja korkeammaksi.

Oli ollut kauan aikaa poutaa, ja metsä oli sen vuoksi hyvin kuiva. Eipä aikaakaan, niin tuli levisi, se levisi aivan huimaavaa vauhtia, ja kohta oli metsä ilmiliekeissä.

Pojat riensivät huutaen saaren toiseen päähän, Pulla heidän kintereillään, isän ja äidin luo. Ja tuli riensi heidän jäljestään. Koko saari paloi!

Kiljusilla ei ollut mitään muuta keinoa kuin mennä järveen pakoon, ja siellä nyt he katselivat, kaulaa myöten vedessä, miten saari paloi ja saarella kaikki heidän vaatteensa.

Ja sellainen metsä palaa kauan, ja Kiljuset saivat kauan olla vedessä. He jo luulivat tulevansa kokonaan vesieläimiksi, paitsi pikku Pulla, joka istui isä Kiljusen päälaella.

Kun tuli väheni, koettivat he nousta maihin, mutta hehkuvat hiilet polttivat heidän jalkojaan. Rannan kivillä he vain saattoivat istua ja odottaa. He eivät tietäneet, miten tästä pääsisivät.

Eivätkä he itse olisikaan päässeet, ellei tuli olisi näkynyt kylään asti. Siellä heti arvattiin, että Kiljusille oli tapahtunut jotain. Soudettiin veneillä saaren luo ja noudettiin Kiljusen herrasväki ilko-alastomina kotiin.

Siten heidän kalastusmatkansa päättyi.

Saunamatka

Kyllähän Kiljusen pojat saunassa usein kävivät ja mielellään kävivätkin, mutta eräs heidän saunamatkansa päättyi tavalla, joka saattoi Mökön ja Lurun vähäksi aikaa kammoamaan saunaa.

Merkillisellä kalastusretkellään pojat vilustuivat. Vaikka olikin kesäpäivä ja vaikka he suurimman ajan olivatkin olleet vedessä aivan palavan saaren vieressä, niin kotimatkalla istuessaan alasti veneessä he kuitenkin vilustuivat siksi paljon, että saivat kovan yskän.

Yskä on siksi tavallinen tauti pikkupojissa, ettei sille panna suurtakaan painoa. Eivät isä ja äiti Kiljunenkaan välittäneet siitä vähääkään.

Mutta toisin oli poikien laita. He olisivat mielellään päässeet tästä ainaisesta röhimisestä. Naapuritalossa oli renki, pitkä ja laiha ruipelo, jonka nimi oli Esko. Tämä kuullessaan poikien yskivän kysyi heiltä:

-- Mikä teitä vaivaa?

-- Yskä meitä vaivaa, sanoivat pojat.

-- Onko se teistä hauskaa?

-- Mitä hauskaa se on, sanoi Mökö.

-- Miksi ette siis aja sitä pois?

-- Millä me sen ajamme?

Ja nyt Esko neuvoi. Jos saunassa tervaa koko ruumiinsa venetervalla ja ottaa sitten oikein kovan löylyn, niin kyllä jokainen tauti poistuu. Hän kertoi sillä keinolla pääsevänsä vaikka millaisesta taudista tahansa.

Pojat kuuntelivat hartaina tätä selitystä ja päättivät heti samana iltana, joka sattui olemaan lauantai, koettaa tätä keinoa.

Tavallisesti he saivat kahden olla saunassa, sillä he pitivät siellä sellaista mekastusta, ettei kukaan mielellään mennyt heidän kanssaan. Ei siis nytkään ollut ketään näkemässä heitä, kun he tervatynnyristä laskivat vatiin tervaa ja sitten alkoivat sitä sivellä ruumiiseensa.

Ai ai, minkä näköisiksi he tulivat! He olivat mustia kuin poltetut kahvinpavut, eikä heitä enää olisi voinut mitenkään kuvitella Suomen kansalaisiksi, ellei puheesta olisi saanut siitä selvää.

Saunan eteisessä oli muuripata, jossa aivan äskettäin oli keitetty höyheniä. Niitähän kuumennetaan, jotta niistä katoaa kaikki mädännys, ennenkuin ne sitten puhdistetaan ja pannaan tyynyjen sisään. Näitä höyheniä oli eräässä suuressa puulaatikossa, jonka reunalle Luru istui, voidakseen siinä asennossa paremmin hieroa tervaa jalkoihinsa.

Kuinka olikaan, niin hän sattui tekemään varomattoman liikkeen ja putosi laatikkoon istualleen. Mökö auttoi hänet sieltä ylös.

Mutta minkä näköinen olikaan Luru päästyään jälleen jaloilleen! Mökö nauroi ja kiljui häntä katsellessaan. Kun Lurun ruumiissa oli tervaa, niin olivat höyhenet tarttuneet koko hänen takaruumiiseensa. Ja siinä hän nyt seisoi hyvin merkillisen näköisenä. Koko ruumis mustana ja takana aivan kuin ihmeellinen pyrstön typykkä!

Mutta Luru ei mielellään kuunnellut Mökön naurua, vaan suuttui ja lykkäsi veljensä suoraa päätä laatikkoon. Ja kun Mökö sieltä nousi, oli hän vielä merkillisemmän näköinen kuin Luru. Hänellä oli höyheniä aivan pitkin ruumista.

Nyt suuttui Mökö ja lykkäsi Lurun vuorostaan laatikkoon, ja pian oli tämäkin samanlainen kuin veljensä.

Kun he nyt katselivat toisiaan, niin he molemmat alkoivat nauraa eivätkä enää voineet olla toisilleen vihaisia.

Mutta Pulla oli kuullut poikien naurun ja tuli katsomaan, mitä heille oli tapahtunut. Kylläpä Pulla suuttui nähdessään kaksi tällaista mustaa olentoa, joista se ei tiennyt, olivatko ne eläimiä vai lintuja. Koiria ne eivät olleet, sen Pulla ymmärsi, kun niillä oli höyhenet ja ne kävelivät kahdella jalalla; hevosia ne eivät myöskään olleet, eivätkä lampaita. Mutta ei Pulla sellaisia lintujakaan ollut nähnyt. Joka tapauksessa ne olivat Pullan mielestä olentoja, joita kannatti haukkua. Ja kylläpä se rähisi. Se oli niin vihainen, että äänikin tuli oikein kimeäksi, ja se yritti purra näitä ihmeolentoja.

Mutta pojat eivät välittäneet Pullan haukkumisesta, sillä eivät he sitä pelänneet, vaan yrittivät ottaa sitä kiinni. Pulla koetti väistyä pakoon, mutta pojat saivat aina silloin tällöin siitä kiinni. Ja aina, kun he koskettivat koiraa käsillään, tarttui heistä tervaisia höyheniä Pullan villaiseen turkkiin. Ja kun pojat viimein olivat pidelleet vastaanpyristelevää koiraansa sylissään, niin oli tämä aivan yhtä merkillisen näköinen kuin pojatkin.

Nyt oli Kiljusen saunan eteisessä kolme sellaista olentoa, jommoisia ei koskaan ennen oltu nähty siinä kylässä.

Kun Kiljusen palvelijatar tuli saunaa kohden ja näki, kuinka sieltä astui ulos sellaisia hirviöitä, säikähtyi hän niin kovasti, että lensi äkkiä selälleen sellaista vauhtia, että heitti siinä mennessään kuperkeikan. Sitten hän lähti ravaamaan taloa kohden huutaen koko matkan:

-- Saunassa on kummituksia! Saunassa on kummituksia!

Tämäpä oli pojista hauskaa, ja he läksivät nämä huudot kuullessaan juoksemaan pihamaalle. Illan hämärässä ei isä Kiljunen laisinkaan tuntenut poikiaan, vaan pelästyi hänkin ja luuli niitä joksikin metsänpedoiksi, sieppasi ensimmäisen aseen, minkä sattui saamaan käsiinsä, ja ryntäsi niitä kohden. Tämä ase oli äiti Kiljusen päivänvarjo.

Äiti Kiljunen löi ensin kauhusta kätensä päänsä yli yhteen ja kiljaisi niin kovaa kuin ainoastaan Kiljunen voi kiljaista ja sieppasi aseekseen isä Kiljusen kävelykepin.

Pojat pelkäsivät saavansa selkäänsä ja läksivät pakoon pitkin maantietä.

Ensimmäiseksi tuli vastaan eräs isäntä ajaen hevosella. Hevonen hyppäsi heti takajaloilleen pystyyn nähdessään nämä juoksevat hirviöt ja läksi sitten laukkaamaan tiensyrjään kaataen aidan mennessään.

Seuraava vastaantulija oli eräs lihava emäntä. Ei hän, paksu kun oli, pakoon jaksanut juosta, vaan kääntyi tiepuoleen ja pisti päänsä erääseen pensaaseen luullen siinä olevansa turvassa. Ja hän huusi, ai, kuinka hän huusi!

Mutta jo oli koko kylä liikkeellä. Kaikki tarttuivat mikä mihinkin aseeseen ajaakseen kummitukset pois kylästä. Millä oli harava, millä talikko, mikä heilutti suurta seivästä, mikä luutaa.

Pojat jo oikein säikähtyivät tästä takaa-ajosta ja menivät viimein erään aitan alle piiloon. Siellä he olivat ainakin toistaiseksi turvassa.

Kun kylän väki yhdessä Kiljusen isän ja äidin kanssa keskusteli, millä keinoilla nämä kamalat hirviöt saataisiin aitan alta pois, pistivät pojat päänsä esiin ja sanoivat:

-- Tui, tui!

Ja silloin isä ja äiti tunsivat heidät. Ja tuntiessaan poikansa he huusivat ilosta. Ja se huuto, se oli oikea Kiljusten riemuhuuto.

Nyt kiskottiin pojat esille ja heitä lähdettiin kuljettamaan kotia kohden.

Tänä aikana oli Pulla joutunut kylän koirien ahdistettavaksi. Se pakeni minkä juosta jaksoi pienillä korvillaan. Mutta viimein saivat toiset koirat sen eräällä niityllä kiinni. Pulla luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, niin vihaisia olivat toiset koirat. Sen vuoksi se heittäytyi selälleen.

Mutta eihän Pullalla mitään hätää ollut. Kun koirat alkoivat purra sitä, niin saivatkin höyheniä suuhunsa ja alkoivat sylkeä niitä pois. Ja kun ei kukaan enää sitä uhannut purra, niin Pulla selitti omalla kielellään toisille, mikä ja kuka hän oli. Ja sitten se läksi juosta lönkyttämään kotiaan kohden.

Samaan aikaan kun toiselta taholta Kiljuset tulivat Mökön ja Lurun kanssa, tuli Pulla vastaiselta puolelta. Jos olivat pojat merkillisen näköisiä, niin oli Pulla tullut vielä kummallisemmaksi. Pakomatkalla oli sen tervaiseen ruumiiseen tarttunut kaikenlaista roskaa ja tomua, sen toisella puolella harasi maata risu, joka oli sen kylkeen käynyt kiinni, ja hännän päässä oli sanomalehden kappale, jota se nyt iloissaan heilutti aivan kuin lippua.

Sisään tultuaan ottivat Kiljusen vanhemmat ylleen huonot vaatteet, ja sitten isä Kiljunen otti Mökön ja äiti Kiljunen Lurun jalkojensa väliin ja alkoivat nyppiä pojistaan pois höyheniä, aivan samoin kuin linnuista kynitään niitä. Olipa se vaivalloista työtä, kun oikealla kädellä kiskaisi höyhenen irti, niin se tarttui sormiin, ja kun koetti sitten vasemmalla kädellä kiskaista sen oikeasta kädestä, niin se tarttui vasempaan käteen, ja siitä sitten oikeaan käteen jälleen.

Lopulta höyhenet kuitenkin saatiin kynityiksi pois ja poikia alettiin hangata puhtaiksi harjoilla ja hiekalla.

Kylläpä oli vaivaa ja vastusta, ennenkuin pojat olivat jälleen ihmisten näköisiä. Seuraus tästä kuitenkin oli, että yskä katosi. Mutta Mökö ja Luru päättivät sittenkin, että mieluummin he pitävät yskän kuin ovat lintuina ja antavat itseään kyniä.

Pulla kerittiin aivan kokonaan, ja silloin se tuli taas koiran näköiseksi.

Mökön ja Lurun syntymäpäivä

Mökön ja Lurun syntymäpäivä oli elokuussa Susannan päivänä. Jos jompikumpi heistä olisi ollut tyttö, niin olisi hänestä varmaankin tehty Susanna, mutta kun he olivat poikia, niin he saivat toiset nimet. Heidän syntymäpäivänsä oli siis samana päivänä, koska he olivat molemmat syntyneet samana päivänä.

Isä ja äiti Kiljusilla oli tapana kysyä pojiltaan, mitä nämä tahtoivat saada lahjaksi syntymäpäivänään. Niin he kysyivät nytkin. Pojat miettivät ja tulivat siihen johtopäätökseen, että he tahtoivat saada kissan, koska heillä jo oli koira.

Vanhemmilla ei ollut mitään tätä heidän pyyntöään vastaan, vaikeus oli ainoastaan siinä, mistä kissa saataisiin. Kylässä, jonka lähellä he asuivat, oli kyllä kissoja, mutta näistä pojat eivät huolineet, sillä he pelkäsivät sellaisen kissan helposti karkaavan kotiinsa takaisin. Ja siinä he olivatkin oikeassa, sillä kissa ei tahdo viihtyä vieraassa paikassa.

Isä Kiljunen ehdotti silloin, että pantaisiin kaikkiin pääkaupungin lehtiin ilmoitus, jossa kymmenen markan hinnasta luvattiin ostaa kissa, jos se jälkivaatimuksella lähetetään heidän kotinsa lähellä olevalle asemalle.

Isä Kiljunen kirjoitti jo ilmoituksen valmiiksikin, ja pojat riemastuivat niin tavattomasti, että läksivät heti etsimään Pullaa, ilmoittaakseen sille tämän iloisen uutisen.

Kun he olivat koiransa löytäneet, ryntäsivät he sen kimppuun sellaisella vauhdilla, että Pulla jo pelkäsi henkeään ja päästi kovan haukunnan. Mutta pojat pakottivat sen istumaan ja selittivät sitten sille, että taloon tuodaan kissa. Pulla, joka aina haukkui, kun sille jotain puhuttiin, haukkui nytkin. Kyllähän Pulla kissan tunsi, kun sen näki, mutta näin puheesta ja selittelyistä se ei oikein älynnyt, mistä oli kysymys. Kohteliaisuudesta se kuitenkin haukkui ja heilutti häntäänsä, aivan kuin olisi ymmärtänyt.

Pari päivää myöhemmin pojat kuulivat, miten isä sanoi äidille:

-- Parasta taitaa olla, ettei lähetetä ilmoitusta lehtiin, sillä kai jollain muullakin tavalla voi kissan saada ostetuksi.

Tästä pojat kovasti pahastuivat. Eivät he sanoneet vanhemmilleen mitään, mutta menivät sen sijaan isän huoneeseen, etsivät ilmoituksen ja lähettivät sen erääseen Helsingin lehteen pyytäen, että se toimitettaisiin kaikkiin pääkaupungin lehtiin.

Kyllähän sanomalehtien toimituksissa Kiljusen herrasväki tunnettiin ja sen vuoksi oikein kovalla kiireellä ilmoitus lähetettiinkin toisiin lehtiin ja painettiin suurilla kirjaimilla aivan ilmaiseksi.

Koitti viimein Kiljusen poikien syntymäpäivä. Suuri rinkilä oli leivottu, ja isä ja äiti herättivät poikansa sillä, että kaasivat kumpikin täyden ämpärillisen kylmää vettä heidän vuoteeseensa.

Mökö ja Luru kiljaisivat herätessään, ja isä ja äiti nauroivat niin, että olivat pakahtua. Ja sitten pojat läksivät paitasillaan juoksemaan pitkin pihamaata, ja Pulla hyppeli jäljestä ja koetti saada heidän paidanliepeitään suuhunsa.

Kun pojat viimein olivat pukeutuneet ja aamiainen oli syöty, niin alkoivat Mökö ja Luru odotella, tuleeko heille kissaa vai eikö.

Kello oli juuri täsmälleen yksi päivällä, kun maantieltä, joka vei asemalle, alkoi kuulua kummallista ääntä. Alussa ei voinut varmasti sanoa, mitä se oli. Olisi voinut luulla, että suuri joukko pikkuisia lapsia huusi ja parkui. Mutta kun sitten tarkemmin kuunteli, ei se ollutkaan pikkulasten porua, vaan jotain aivan toista.

Luru ensimmäisenä arvasi oikein. Hän huusi:

-- Se on meidän kissamme, jota siellä tuodaan!

Ja sitten Mökö ja Luru hurrasivat minkä jaksoivat. Ja kyllä he aina hurrata jaksoivat, sillä heidän tapansahan oli huutaa aina, kun jotain erikoista tapahtui.

Ensin alussa näkyi kuorma, rattaat, joilla oli monta suurta pakkilaatikkoa.

-- Siellä se tulee! sanoi Luru.

-- Siellä ne tulevat! sanoi siihen Mökö, sillä hänessä heräsi aavistus siitä, että kissoja onkin ehkä useampia.

Pian tuli näkyviin toinenkin kuorma, jossa oli vielä enemmän laatikoita. Ja sitten tuli kolmas kuorma ja sen jälkeen neljäs kuorma, joka oli kaikista korkein.

Ja kaikista näistä kuului kissojen naukunaa.

-- Hurraa, sanoi Luru, -- nyt me saamme oikein monta kissaa!

-- Hurraa! huusi Mökö niin paljon kuin suinkin jaksoi.