Part 3

Ja kun toiset koirat, jotka eivät olleet nuorassa kiinni, kuulivat tällaista elämää, niin ne juoksivat apuun. Ja pian olivat kaikki Helsingin koirat Esplanaadilla, ja nyt sitä mentiin lyseolle päin.

Kaikki oppilaat ja opettajat hyökkäsivät koulun ikkunoihin katsomaan, kun tämä merkillinen kulkue lähestyi. Ensinnä astelivat Mökö ja Luru vetäen köyttä, jossa oli toinen toisensa vieressä viisikymmentäseitsemän koiraa kiinni ja ympärillä monta vertaa enemmän koiria, katupoikia, kaikenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, herroja ja työmiehiä.

Ja sitten pojat veivät nämä kaikki koirat kouluun sisään, ja kun he näkivät sen opettajan, jonka koira oli hukkunut, huusi Mökö:

-- Opettaja katsoo nyt, mikä se näistä on opettajan koira!

Samassa jostain tuntemattomasta syystä joutuivat koirat riitaan keskenään ja tulivat hirveän vihaisiksi kaikille ihmisille.

Ja nyt alkoi kamala pako. Pojat kiljuivat ja juoksivat portaita ylös ja alas, opettajat menivät piiloon pulpettien alle ja luokan taulujen taakse. Mutta kaikkialle ilmestyi koiria, ja opettajat saivat nousta pöydille ja taulujen päälle seisomaan, ja pojat rakensivat pulpeteista korkeita valleja luokkahuoneisiin.

Kun tätä menoa oli jonkin aikaa kestänyt, muisti koulun vahtimestari avata koulun ovet kadulle, josta koirat pääsivät ulos.

Kohta oli koulu aivan tyhjä, ja oppilaat ja opettajat uskalsivat tulla näkyviin. Rehtoria kovasti kaivattiin, ja hän löytyi viimein voimistelusalista katon rajasta, jonne hän oli kiivennyt tankoa myöten.

Mökö ja Luru eivät voineet ymmärtää, miksi opettaja katsoi heihin niin vihaisesti, kun he kysyivät:

-- Näkikö opettaja oman koiransa?

II

Mökö ja Luru ihmettelivät seuraavana päivänä, miksi koulun vahtimestari seisoi aina portilla suoloilla ladattu pyssy kädessään, minkä tähden kaikkien opettajien palvelijattaret olivat koulun eteisessä pitäen varalla haavasiteitä, ja minkä tähden heidän luokkahuoneeseensa oli laitettu erityinen hälytyskello.

He eivät mitenkään voineet ajatellakaan, että tämä tapahtuisi heidän tähtensä.

Pari päivää edellisen tapauksen jälkeen satoi, jolloin Mökö ja Luru saivat kauhean nuhan. Äiti oli neuvonut heitä pitämään itseään nuhan varalta lämpöisinä, jonka vuoksi he nyt alkoivat koota ympärilleen kaikenlaista lämmittävää.

Mökö, joka ennestäänkin oli paksu, pani vatsansa päälle ja selkäänsä suuren höyhentyynyn ja köytti ne nuoralla yhteen. Luru, joka oli laihempi, otti kokonaisen höyhenpatjan ja kietoutui siihen, niin että ylhäältä näkyi vain pää ja kädet ja alhaalta juuri ja juuri jalat.

Kun he eivät tällaisessa puvussa olleet päästä liikkumaan, ottivat he ajurin ja ajoivat koululle. Portilla koulun vahtimestari kummasteli tätä paria ja hämmästyi niin, että laukaisi pyssyn, jolloin kaikki suolat menivät opettajien kokoushuoneen ikkunaan ja särkivät sen.

Kaikki oppilaat katselivat suu auki Mököä ja Lurua, ja kuinka nämä aivan vakavina alkoivat kiivetä portaita ylös. Mökö pääsi jokseenkin helposti, mutta Lurun oli paljon vaikeampi liikkua. Koko koulu asteli heidän jäljestään. Juuri kun he pääsivät portaiden päähän, kaatui Luru ja kaatoi samassa kaksi poikaa, jotka vuorostaan kaatoivat toisia, ja koko koulu meni mukkelismakkelis portaita alas, ja muiden yli hyppeli Luru patjaansa kiedottuna.

Kun he pääsivät portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja huusi katsellessaan toisia, jotka kieriskelivät yhtenä sekamelskana portaita alas:

-- Mikä teitä nyt vaivaa, minkä tähden te noin kieriskelette?

Ennenkuin opettajien palvelijattaret olivat ennättäneet sitoa kaikkien haavat, kesti jokseenkin kauan.

Nyt sai Luru aivan yksinään astua portaita ylös, kukaan ei tohtinut häntä seurata. Kun hän tällä matkalla oli kierinyt viisi kertaa portaita alas, pääsi hän viimein luokkahuoneeseensa, ja kaikki oppilaat asettuivat paikoilleen.

Mutta Mökölle ja Lurulle tuli näin patjoihin ja tyynyihin kiedottuina hirveän kuuma, ja he alkoivat päästellä köysiä auki. Mutta tyyny ja patja olivat rappusissa kieriskellessään menneet rikki ja höyhenet tulivat esiin. Toiset pojat riensivät auttamaan, mutta sitä enemmän höyhenet vain lensivät. Niitä oli ilma aivan täynnä, ja pian oli jokainen saanut höyheniä kurkkuunsa ja yski kamalasti. Kaikki huusivat apua, mutta kukaan ei uskaltanut tulla sisään, kun pelättiin höyheniä lentävän muuallekin. Rehtori ilmoitti sen vuoksi palokunnalle. Tämä tuli ja ruiskutti huoneen ihan täyteen vettä, jolloin höyhenet kastuivat ja putosivat maahan.

Nyt oli se vaara vältetty, mutta koko luokka oli aivan märkä, eikä lapsia voitu sellaisina lähettää kotiin.

Voimistelusalin seinästä toiseen pantiin vahvat köydet ja näihin ripustettiin opettaja ja kaikki pojat takinliepeistä riippumaan ja kuivumaan ja voimistelusali lämmitettiin oikein kuumaksi.

Siinä he kaikki roikkuivat rinnatusten, mutta opettaja käytti aikaa hyväkseen ja kyseli pojilta läksyjä.

Seuraavana päivänä lahjoitettiin Mökölle ja Lurulle koulun puolesta paksut villaiset alusvaatteet, jotta he eivät toista kertaa vilustuisi.

III

Kyllähän Mökö ja Luru osasivat koulussa läksynsä, mutta he osasivat hyvin merkillisellä tavalla. Kun luokka oli suuri, niin he eivät aivan alussa joutuneet vastaamaan. Mutta eräänä päivänä sattui opettaja kysymään Mököltä maantieteen tunnilla, ja silloin koko luokka sai ihmeekseen kuulla, miten pojat muistivat läksynsä.

Opettaja näytti kartalla Neapelia ja kysyi Mököltä:

-- Mökö Kiljunen, mikä kaupunki tämä on?

-- Se on Nappipeli, Mökö vastasi.

Kyllä opettaja sai selittää kauan, että ei laisinkaan ollut samaa, sanoiko Neapeli vai Nappipeli, mutta siitä ei ollut suurta apua.

Opettaja tahtoi oikein perinpohjin saada tietää, millä tavalla pojat nimet selittivät, ja silloin tuli vaikka millaisia nimiä. Rooma oli Ruuma, Lontoo oli Luntta, Glasgow oli Lasku, Pariisi oli Prisse, Havre oli Harava, Marseille oli Marssi jallu, Kööpenhamina oli Keppihamina. Ja tätä menoa he jatkoivat. Hampuri oli Hamppari, Madrid oli Matin-Riita, ja Kijevi oli Kiljunen.

Opettaja joutui aivan epätoivoon. Hän koetti kysellä maanosia. Mutta siellä tuli aivan samanlaatuisia vastauksia. Ameriikka oli Hameriikka, Turkki oli Pälssyt, Makedonia oli Makaruunia. Luokan ilo oli ylimmillään, kun Bulgariasta tuli Pullan kurit.

Tämän jälkeen päätti maantieteen opettaja olla laisinkaan kysymättä Kiljusen pojilta enää mitään. Mutta muissakin aineissa pojilla oli hiukan omat tietonsa. Ruotsissa opettaja käski kääntämään:

-- Tuuli taivutti heikkoa kasvia.

Luru käänsi sen näin:

-- Vinden deklinerade den späda växten.

Opettaja sai turhaan selittää, että deklinera merkitsi sanojen eikä minkään muun taivuttamista.

Mökö sai käännettäväkseen seuraavan lauseen:

-- Ukko istui pöydän ääressä ja laski rahoja.

Hän suoriutui tehtävästään kääntäen sen:

-- Gubben satt i bordsändan och släppte pengar.

Tämäkin opettaja päätti jättää poikien tietojen kuulustamisen sikseen.

Jos pojat olisivat saaneet vastata tunneilla, niin olisivathan muiden poikien kaikki tiedot menneet aivan sekaisin.

Yksi aine oli sellainen, missä pojat todella kunnostautuivat. Ja se oli voimistelu. Kun näki heidän kiipeävän, niin olisi luullut heitä marakateiksi, niin ketterästi he menivät tankoa ylös. Ja kun he hyppäsivät piimin yli, niin he menivät sellaisella vauhdilla, että olisi luullut heitä suuren suuriksi oraviksi. Mökö hyppäsi korkeushyppyä aivan ihmeellisellä tavalla ja sai siitä nimekseen Pompponen. Luru taas oli erinomainen pituushypyssä ja sanottiin häntä senvuoksi Loikkaseksi. Mökö Pompponen ja Luru Loikkanen olivat siis heidän nimensä koulussa tovereitten keskuudessa.

IV

Lyseon opettajat pitivät pitkiä neuvotteluja siitä, oliko heidän koulunsa laisinkaan sopiva kasvatuslaitos sellaisille olennoille kuin Kiljusen pojat. Eivät he olleet tyhmiä, sen jokainen opettaja myönsi, mutta heillä oli niin kovin merkillinen tapa painaa kaikki asiat muistiinsa, ja maantieteen opettaja vakuutti, että joka kerta kun hänen piti mainita kaupunkien nimiä, muisti hän aivan vasten tahtoaan sen nimen, jonka Kiljusen pojat sille olivat antaneet. Opettaja pelkäsi, että hän kerran vielä koko luokan kuullen itsekin käyttää sellaista nimitystä. Ja sehän olisi ollut aivan hirveää!

Opettajakunta päätti pitkien keskustelujen jälkeen toimittaa pojat yhteiskouluun, koska tyttöjen seura epäilemättä vaikuttaisi heihin sivistävästi ja kehittävästi. Lähellä oli yhteiskoulu, asiasta keskusteltiin sen johtajan ja johtajattaren kanssa, ja nämä vakuuttivat, että jos mikään koulu niin juuri yhteiskoulu, oli omiaan tekemään lapsista erinomaisia olentoja.

Mökö ja Luru siis muuttivat koulua.

Eiväthän Mökö ja Luru olleet mitään pahoja poikia, eivätkä he saaneet mitään merkillistä aikaan, ellei sattunut tulemaan jotain odottamatonta. Pari päivää he olivat uudessa koulussa aivan erinomaisia oppilaita, niin hiljaisia ja kilttejä, että johtaja ja johtajatar ihmettelivät, kuinka lyseo ei ollut pitänyt niin siivoja poikia, vaan oli ne lähettänyt heille. Poikien hiljaisuus johtui siitä, että he eivät olleet koskaan ennen olleet tyttöjen seurassa, ja siksi he näitä nyt ihmettelivät. Ainahan poika ensin ihmettelee tyttöä, ennenkuin ryhtyy tekemään sille kiusaa.

Mökö ja Luru eivät olleet koskaan leikkineet nukeilla, eivät siis tietäneet mitä ne olivatkaan. Kun Mökö eräänä päivänä kuuli kahden tytön keskustelevan nukeistaan ja siitä kuinka kauniit puvut niillä oli ja kuinka kilttejä ne olivat olleet, niin hän kysyi:

-- Mitä elukoita ne ovat?

Kylläpä tytöt nauroivat Mökölle. He kutsuivat kaikki luokan tytöt yhteen ja kertoivat, mitä Mökö oli kysynyt. Ja sitten ruvettiin kyselemään Mököltä, mitä hän oikeastaan luuli nukkien olevan. Tietysti Mökö vastasi luulevansa niitä pieniksi eläviksi olennoiksi.

Tytöt silloin nauroivat ja huusivat yhteen ääneen:

-- Kyllä me huomenna näytämme sinulle, millaisia nuket ovat!

Mökö kertoi asiasta Lurulle, ja molemmat pojat olivat niin uteliaita näkemään, mitä nämä elävät olivat, etteivät tahtoneet saada unta silmiinsä paljaasta odotuksesta.

Kun pojat seuraavana aamuna hiukan myöhästyneinä saapuivat luokkaansa, olivat kaikki tytöt jo siellä ja olivat tuoneet nukkensa. Muutamilla oli viisi, mutta toisilla parikymmentäkin. Yhteensä niitä oli kaksisataaviisitoista. Mökö katseli nukkeja, otti niitä käsiinsä, käänteli niitä ja sanoi:

-- Eiväthän nämä olekaan mitään eläviä, nämähän ovat kankaasta.

Mökön hämmästys oli niin suuri, että se alkoi naurattaa tyttöjä. Ja kun sellaiset pienet tytöt nauravat, niin se onkin kimakkaa kikatusta. Nyt Luru suuttui jo veljensä puolesta ja sanoi:

-- Älkää siinä narskuko.

Tytöt nauroivat yhä enemmän.

Luru sieppasi erään tytön palmikosta kiinni. Tyttö parkaisi ja löi kädessään olevan nuken päällä Lurua päähän niin että napsahti. Samassa oli useita tyttöjä auttamassa toveriaan. Mikä tarttui nukkensa jalkoihin ja löi sitten sillä Lurua, mikä tarttui nukkensa päähän ja löi sen jaloilla poikaa. Ja Luru huitoi ympärilleen kuin hullu.

Tietysti Mökö riensi auttamaan veljeään ja sai hänkin kimppuunsa tyttölauman. Kuului vain napsahduksia ja mäikinää, kun tytöt löivät nukeillaan poikia. Ja niin surkeasti siinä kävi, että Mökön ja Lurun oli pakko mennä ikkunan luo turviin saadakseen edes selkänsä suojelluksi ja voidakseen nyrkeillään huitoa oikealle ja vasemmalle.

Mutta ennen tunnin alkua sattui luokan ikkuna olemaan auki. Pari tyttöä tarttui aivan äkkiä Mökön kinttuihin kiinni, nostivat ne ilmaan, toiset tytöt lykkäsivät ja Mökö putosi pihalle. Tämä tapahtui niin äkkiä, että hän ei oikein tiennyt, missä hän olikaan. Luru huomasi, mikä onnettomuus oli tullut veljelleen ja aikoi väistää sitä, mutta nyt pariin kymmeneen nouseva tyttölauma hyökkäsi häneen käsiksi, ja vaikka hän potki ja huitoi, rehki ja riuhtoi, niin saivat tytöt hänetkin pudotetuksi ikkunasta.

Kun Mökö näki veljensä tulevan ikkunasta alas ja läiskähtävän pihalle, sanoi hän:

-- Jaha, sinäkin tulit tänne.

Molemmat tunnustelivat ruumistaan ja tulivat siihen vakaumukseen, että pikkutytöt eivät ole mitään ihmisiä, vaan oikeita petoja, jotka kuljettavat mukanaan kovapäisiä ihmisenkuvia, joilla saavat napsutella poikia päähän.

Vähän ajan päästä Mökö katsoi Luruun ja sanoi:

-- Luru, sinun pääsi rupeaa lihomaan.

-- Älä puhu pehmoisia, sanoi Luru.

-- Usko minua, se rupeaa lihomaan.

Ja totta se oli. Lurun pää oli ruvennut hyvin peloittavassa määrässä suurenemaan. Mutta niin alkoi käydä Mökönkin. Koko päänuppi alkoi vähitellen paisua, hiljalleen mutta varmasti. Eihän se ihmeellistä ollut, sillä tytöt olivat niin paljon naputelleet heitä päähän nukeillaan, että he olivat aivan täynnä kuhmuja, ja nämä nyt alkoivat nousta.

Kun opettajat tulivat noutamaan poikia pihalta, niin eivät he olleet näitä tunteakaan samoiksi olennoiksi, niin suurpäisiä he olivat. Päästyään selville siitä, mikä poikia vaivasi, panivat he märkiä pyyheliinoja poikien pään ympärille ja sitten heidät pitkälleen opettajainhuoneen sohville. Johtajatar istui poikien vieressä ja itki, itki katkerasti sitä, että tällainen tappelu oli tapahtunut hänen koulussaan, ja sitä, että pojat olivat niin paisuneen näköisiä.

Opettajakunta kokoontui, ja arveltiin, etteivät nämä pojat mitenkään tule toimeen yhteiskoulussa, vaan tarvitsevat lyseota ja kovaa kuria.

Poikia tarjottiin takaisin siihen lyseoon, mistä olivat tulleet, mutta täällä ei mitenkään otettu heitä vastaan. Ei auttanut silloin enää muu kuin viedä heidät kaupungissa olevaan toiseen lyseoon. Kun täällä pidettiin kovaa kuria, niin rehtori kuultuaan poikien entisistä seikkailuista sanoi rauhallisesti:

-- Kyllä ne meidän koulussa talttuvat!

Hän uskoi niin, mutta ei pidä koskaan uskoa liikoja hyvää itsestään, ei tiedä, miten voi käydä. Ja rehtorille kävikin vielä hyvin hullusti.

V

Rehtori kutsui koko koulun kokoon ja piti pitkän esitelmän siitä, mikä on hyvä käytös ja siivo esiintyminen. Kiljusen pojat kuuntelivat tätä hyvin hartaasti, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että tällä puheella tarkoitettiin heitä.

Pari päivää kouluun tulonsa jälkeen ehdottivat Mökö ja Luru, jotka eivät tuumassaan nähneet mitään pahaa, toisille pojille, että kaikki laittaisivat hernepyssyjä ja koulussa määrättynä päivänä aloitettaisiin yleinen sota luokkien kesken. Ei heidän mielestään tämä voinut millään tavalla häiritä koulun järjestystä, kun he, pojat, siitä nauttisivat.

Koulun pojissa ehdotus herätti hyvin suurta iloa ja innostusta. He olivat saaneet niin huolellisen kasvatuksen, ettei heillä ollut aavistustakaan niistä pikku-iloista, mitä pahankuriset pojat voivat hankkia.

Eräänä päivänä oli koko koulu varustautunut hernepyssyillä. Heti ensimmäisellä väliajalla annettiin määräys, että koulun ylimmän ja alimman kerroksen oppilaat tekisivät hyökkäyksen keskikerrosta vastaan.

Kylläpä kuului portailta rapinaa, kun kaikki ampuivat herneitä. Opettajat kuulivat tämän raesateen kaltaisen äänen ja ryntäsivät katsomaan. Ensimmäinen sattui olemaan sellainen, jota kaikki oppilaat vihasivat, eikä kukaan sen vuoksi välittänyt, vaan he ampuivat suoraan häntä kohden. Opettaja läksi parkuen pakoon. Toinen opettaja tuli, hän sai samanlaatuisen sateen vasten naamaansa ja kieri portaita alas, jossa uusi sade osui häneen.

Mutta nyt tuli jo rehtori hätään. Hän huusi niin, että äänensä kiekui. Pojat taukosivat. Ai, ai, sitä vihaista ääntä, millä rehtori kysyi, kuka tämän kauhistuksen oli saanut aikaan! Hänen äänensä oli oikein kimeä. Pianhan oli päästy selville siitä, että Kiljusen pojat olivat tuuman keksineet ja neuvoneet tavan toisillekin.

Rehtori tuomitsi heille karsseria. Mökö ja Luru eivät koskaan olleet kuulleet puhuttavan karsserista eivätkä siis tienneet, mihin heitä vietiin. He olivat itse pitäneet kovin hauskaa hernesodassa ja luulivat joutuvansa johonkin oikein hauskaan paikkaan.

Tämä tapahtui lauantai-iltana. Rehtori kutsui pojat sen jälkeen, kun koulu oli lopetettu, luokseen ja meni heitä itse viemään karsseriin.

Tultiin tämän kopin ovelle. Silloin pojat arvasivat, että tuleekin kai ikävyyksiä heille, ja tenäsivät kovasti vastaan.

-- Emme me tuonne mene, sanoivat he.

-- Mitä te sitä pelkäätte, sanoi rehtori. -- Eihän se ole mitään muuta kuin sellainen hauska paikka, jossa minäkin usein olen.

Tämän hän sanoi houkutellakseen poikia, sillä hän pelkäsi Mökön ja Lurun karkaavan käsistään.

Pojat katsoivat pitkään häneen, ja Mökö sanoi:

-- Jos rehtori siis menee ensin sinne sisään.

Rehtori hymyili omalle viekkaudelleen ja meni. Mutta kun hän oli kynnyksen yli astunut, niin Mökö paiskasi oven kiinni, väänsi sen lukkoon ja otti avaimen mukaansa.

-- Mennään pois, sanoi hän Lurulle. -- Rehtori sanoi, että se on hauska paikka ja että hän on siellä usein. Antaa siis hänen olla siellä.

He menivät koulusta pois kotiinsa ja olivat iloisia, kun seuraavana päivänä oli sunnuntai.

Kun oppilaat maanantaina tulivat kouluun, niin kaikki huomasivat, että opettajat olivat levottomia. He puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Opetusta jatkettiin kaikilla luokilla, mutta rehtoria ei vain näkynyt.

Tiistaina oli sama levottomuus, mutta silloin jo oppilaat saivat tietää, että rehtoria ei oltu tavattu ja että opettajat olivat hänen tähtensä hirveässä hädässä.

-- Kyllä me tiedämme, missä hän on, sanoi Luru.

-- Missä? kysyivät opettajat.

-- Eräässä hauskassa paikassa, jossa hän sanoi usein olevansa, vastasi Mökö.

-- Missä paikassa?

-- Hän sanoi sitä karsseriksi.

Kylläpä silloin opettajat juoksivat. He menivät sellaista kyytiä, että oikein piti ihmetellä. Tietysti rehtori löytyi karsserista, mutta aivan uupuneena, sillä hän ei ollut lauantaista asti syönyt.

Rehtori olisi tahtonut erottaa pojat, mutta hänet oli vallannut kummallinen pelko. Hän ei uskaltanut tulla enää koulullekaan, vaan päästyään sieltä pois kurkisteli kadun nurkan takaa koululle päin. Toiset opettajat alkoivat myös pelätä ja jättivät koulun. Pojat eivät tienneet, mitä heidän pitäisi tehdä. He tulivat kouluun joka aamu säännölliseen aikaan, ja kun ei opettajia ollut, niin pitivät he itse tuntia. Ja kyllä ne olivat meluisia tunteja, arvaahan sen.

Iltaisin opettajat uskalsivat tulla koululle neuvottelemaan, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä. Päätettiin ottaa Kiljusen pojat kiinni ja toimittaa heidät pois kaupungista. Tätä toimeenpanemaan pyydettiin poliiseja.

Kaikki Helsingin poliisit olivat liikkeellä, ne saarsivat koulun. Rohkeimmat tohtivat mennä ovesta sisään. He etsivät joka luokan ja viimein löysivät pojat.

Kyllähän Mökö ja Luru ennestään olivat siihen tottuneet, että heitä suurella kunnialla kohdeltiin poliisiviranomaisten puolelta; niin nytkin he päät pystyssä astelivat suuren poliisilauman saattamina asemalle päin, missä suljettu vaunu odotti heitä.

Pojat oli päätetty toimittaa Viipuriin.

VI

Heidän tultuaan Viipurin lyseoon ei sielläkään kukaan voinut ymmärtää, miksi he olivat joutuneet Helsingistä pois, niin tavattoman kiltin vaikutuksen he tekivät. He osasivat läksynsä aivan erinomaisesti, vaikka omalla tavallaan, väittäen muun muassa maantieteen tunnilla, että koko kaupunki oli alkujaan ollut iso rinkilä. Tälle naurettiin, mutta siitä ei kukaan pahastunut, sillä onhan Viipuri vieläkin kuuluisa rinkeleistään.

Toisilta pojilta he kuulivat, että maailmassa on sellaisia laivoja, jotka kulkevat veden alla ja joita sen vuoksi sanotaan vedenalaisiksi veneiksi. Eräänä päivänä kävellessään sillalla, joka vie linnan luona olevan salmen yli, sattui Mökö näkemään veden alta pistävän kepin.

-- Tuossa on sellaisen laivan masto, sanoi hän.

-- Tietysti se on laivan masto, sanoi siihen Luru.

He palasivat kaupungille, tapasivat kadulla tuttuja koulupoikia ja kertoivat niille, että olivat nähneet linnan sillan luona vedenalaisen laivan. Huhu levisi hirveällä vauhdilla. Muutamat riensivät heti sinne, toiset menivät kotiinsa ilmoittamaan, joista taas puhelimella kerrottiin asiat tuttaville. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun koko kaupunki tiesi, että linnan luona oli vedenalainen vene.

Ja kaikki riensivät tietysti sitä katsomaan. Mikä tungos ja mikä ahdinko olikaan linnan lähellä! Ihmisiä oli niin paljon, että olivat tippua veteen. Ja kaikki katsoivat tuohon seipääseen ja uskoivat hekin, että se oli laivan maston huippu. Ja nyt odotettiin vain, että laiva nousisi veden pinnalle.

Kun tästä viimein oli selvitty ja koulun rehtori saanut tietää, mistä huhu oli saanut alkunsa, toimitti hän pojat junaan ja lähetti Kuopioon.

Täällä pojat olivat kolme päivää. Toisena päivänä he menivät Puijon mäelle kävelemään. Tämä on korkea mäki kaupungin lähellä. Oli syksy, ja eräs tummanruskeassa puvussa oleva muija oli sieniä poimimassa metsässä.

Hui, kuinka pojat pelästyivät nähdessään hänet takaapäin!

-- Se on karhu, sanoi Luru, varmasti se on karhu!

Tulista vauhtia he menivät kaupungille ja huusivat pitkin katuja mennessään:

-- Puijolla on karhu. Puijolla on karhu.

Aijai, mikä hätä syntyi kaupungissa! Muutamat panivat kiireesti ovensa lukkoon ja tukkivat ikkunansa siinä pelossa, että karhu voisi tulla heidän asuntoonsa. Mutta rohkeimmat läksivät karhua tappamaan. Suuri armeija järjestettiin. Kun kaupungissa ei ollut aseita, niin otti kukin mitä sattui löytämään, seipäitä ja hiilihankoja, muutamilla oli aseina ainoastaan vanhoja kalosseja, joilla he uskoivat voivansa lyödä karhun kuoliaaksi, niin urhoollisia he olivat. Kaupungin pormestari kulki suuri lippu kädessään palokunnan edessä kehoittaen sitä pontevuuteen. Poliisit, joilla oli aseita, paljastivat miekkansa ja koettivat näyttää urhoollisilta.

Ja nyt tämä joukko lähti Puijon mäkeä kohden. Kun he olivat sen huipulle päässeet, järjestäytyivät he rintamaan taistellakseen karhua vastaan. Poliisit, jotka alussa olivat näyttäneet urhoollisilta, pelkäsivät nyt aivan tavattomasti, vapisivat kuin haavan lehdet.

Pormestari oli kiivennyt mäellä olevaan näkötorniin ja tarkasteltuaan kaukoputkella seutua näki tuon saman ruskeapukuisen muijan ja erehtyi hänkin. Huusi tornista alas:

-- Peto on tuolla! Hyökätkää sinnepäin!

Kaikki lykkivät edelleen poliiseja, jotka eivät mitenkään tahtoneet uskaltaa lähteä karhua tappamaan. Kun heitä lykättiin, niin täytyihän heidän mennä.

Kun he saapuivat muijan lähelle, niin silloin kaikki heittivät sitä kohden aseitaan, keppejä, hiilihankoja, vanhoja kalosseja ynnä mitä kullakin sattui olemaan.

Muija tietysti säikähtyi hirveästi ja hyppäsi pystyyn lähtien täyttä voimaa juoksemaan pakoon.

Ja silloin nähtiin, ettei siellä ollutkaan mitään karhua, ainoastaan vanha vaimo.

Seuraavana päivänä toimitettiin Kiljusen pojat pois kaupungista ja lähetettiin Turkuun. Tänne oli levinnyt tieto Kiljusen poikien vaarallisuudesta. Heti annettiin määräys, ettei kaupunkiin saa tulla kukaan vieras ihminen. Kun siis Kiljusen pojat junalla tulivat sinne, ei heitä päästettykään asemahuoneesta minnekään, vaan heti otettiin uusi juna ja lähetettiin pojat Tampereelle, jonne oli mukavin heidät toimittaa.

Ja tänne he viimein tulivat, joutuivat kouluun ja olivat niin siivosti, ettei opettajilla ollut mitään heitä vastaan sanottavaa. He käyttivät siellä alkuperäistä nimeään, joka oli Kiljander, eikä kukaan silloin pannut mitään erikoista huomiota heihin, vaan jokainen piti heitä aivan tavallisina poikina. Rehtori, joka oli ottanut heidät vastaan, katseli kyllä toisinaan heihin pelokkain silmin, mutta rauhoittui, kun sai kuulla, että pojat olivat olleet aivan siivosti siinä asunnossakin, minkä hän heille oli toimittanut.

VII

Mutta isä ja äiti Kiljusen tuli poikiaan ikävä. He päättivät lähteä Helsinkiin katsomaan, miten nämä voivat. Kun he tulivat lyseolle, jonne pojat ensin oli viety, saivat he kuulla, että Mökö ja Luru oli siirretty yhteiskouluun.

-- Se onkin heille oikein sopiva koulu, sanoi äiti -- sillä juuri tyttöseuraa he tarvitsivat.

Yhteiskoulussa käskettiin heitä menemään toiseen lyseoon. Täällä rehtori ilmoitti lähettäneensä pojat Viipuriin.

-- Mitä te niitä niin lähettelette kuin paketteja? kysyi isä.

-- Siellä on heille sopivampi koulu, vastasi rehtori.

-- Vai niin, vastasi isä Kiljunen.