Part 14

Mutta Erik ei katsokaan häntä silmiin. Hän katso kyllä häntä, mutta vain hänen kaulaansa, ja tuijottaa lumottuna kultaiseen koteloon, jota Arnaluk kanta samettinauhassa.

Väkiselläkin viepi Arnaluk kätensä sinne ja ottaa kultaisen koristeen käteensä.

"Niin... niin", kuiskaa Erik käheästi, "anna minulle se heti... ah... kiiruhda nyt!"

"Mutta Erik..." Arnaluk on vähällä purskahtaa itkuun, "tämä koriste on kuulunut äidilleni. Luulen ainakin sen olleen hänen. Löysin sen isän kätköistä... en sanonut hänelle mitään... tahdoin vain pitää sitä tänä päivänä... luulin sen tuovan onnea..."

Erik pitää koteloa kädessään. Hän aukaisee kultaisen säiliön.

"Luoja, se on todella, en erehdy, musta helmi on tallella!"

Ja todellisuudessa pitääkin hän kädessään Kiinan ja omaa onneansa, kunniaansa, jonka- hän on löytänyt Arnaluk'in sydämeltä.

"Onnea", sanoo hän — ja nyt tuntee Arnaluk hänen silmänsä, nyt loistavat ne riemusta, voitosta ja rakkaudesta, "niin, varmaan tuottaa se onnea... sinulle ja minulle... ja tulevaisen vapauden toivoa neljällesadalle miljoonalle ihmiselle... Tätä helmeä ei osteta kaikella Köpenhaminan kullallakaan! Mutta hiljaa... tule... älä ole tietävinäsikään... vaunuissa selitän kaikki... oma rakastettuni!"

Käsikädessä lähestyvät he ovea — nuo kaksi rakastavaista; tuo jäälakeuksilla karaistunut nuorukainen ja nuori, terve grönlantilaistyttö, kauniine kirkkaine kasvoineen, ujoine, lämpöisine silmineen ja pohjois-tanskalaisine hiuslaitteineen.

"Siinä menee todellakin kaunis pari", sanoo rouva Tanja taas, "mutta katso, miten Erik puristaa vasenta kättänsä nyrkkiin. Jos ei näkisi hänen ilosta loistavia kasvojaan, niin luulisin hänen olevan raivoissaan."

Ja mistäpä rouva Tanja tietää, että Erikillä on vasemmassa kädessä kokonainen — keisarikunta.

— — Mutta suuri yllätys odottaa pientä hääseuruetta. Tullessaan Nordstrand'in hotelliin, jossa häät oli vietettävä, saapuukin nuori grönlantilaismorsian yksinään.

"Missä... missä on miehesi?"

"Miehenikö?" vastaa Arnaluk ja sanoo harvakseen: "Mieheni karkasi! Erik hyppäsi pois, otti auton ja katosi!"

"Mutta Jumala armahtakoon!" huudahtaa Almkvist, "onko hän tullut hulluksi, pieni raukkani?"

Mutta Arnaluk, joka on vaunuissa saanut pikaisen selityksen koko mustan helmen salaisuudesta, ei ole ollenkaan "raukan" näköinen, vaan nauraa, näyttäen kaikki pienet hampaansa.

"Niin, mutta hän tulee takaisin... ja sitten saatte kaikki kuulla asian!"

Kun seurue on valmiina istumaan pöytään, tulee Erik vähän hengästyneenä, mutta muuten vapautuneena ja iloisena.

Hän suutelee Arnaluk'in suloista suuta ja tämä kietoo kätensä hänen kaulaansa kuiskaten:

"Joko sinä siitä pääsit... tuosta hirveästä, mustasta helmestä?"

"Jo! Nyt se on hyvässä tallessa Kuang Tzu'n luona."

Ja koska seurueessa on ainoastaan hyviä ja uskollisia ystäviä, kertoo hän kadotetusta ja jälleen löydetystä helmestä.

"Mutta minä en ymmärrä kumminkaan", sanoo Almkvist Nordstrand'ille, "miten koriste joutui teidän huostaanne."

"Luulen sen tapahtuneen heti Erikin maihin tulon jälkeen Tassinork'issa. He juoksivat vuorelle... nämä kaksi... silloin kai Erik pudotti helmen koteloineen. Pinguit löysi sen ja antoi minulle. Muistan avanneeni kotelon ja hämmästyneeni nähdessäni helmen. Ei juolahtanut mieleenikään, että se olisi Erikin... en ymmärtänyt myös sen arvoakaan... panin sen pöytälaatikkooni... ja unhoitin koko asian. Olin silloin niin omissa, surullisissa ajatuksissani."

"Surullisissako?" kysyy Arnaluk.

"Niin", sanoo Nordstrand ja laskee päivettyneen kouransa Arnaluk'in pienelle kädelle, "silloinhan ymmärsin, että pian tulisimme eroamaan. Vaimon täytyy erota isästänsä ja äidistänsä ja mieheensä..."

Erik keskeyttää:

"Miksikä erota, rakas appi? Tule kanssamme avaraan maailmaan!"

"Niin isä, tule..."

"En, rakkaat lapseni... Jos matkustan jonnekin, niin lähden kotiin Tassinork'iin... Siellä on kumminkin työni odottamassa."

Arnaluk aikoo vastata, mutta äkkiä huomaa nuori rouva, että hänen lautasensa alla on jotakin.

Vain kapea silkkipaperiliuska.

"Katso Erik... tervehdys... Lue se!"

Erik pitää paperia kädessään. Vasempaan yläkulmaan on maalattu muutamia kiinalaisia kirjaimia. Erik tuntee ne ja huudahtaa hämmästyksestä.

Eikö hän tuntisi tuota nimeä, jonka Wen Siang niin usein oli piirtänyt lumeen heidän levätessään... rakastettunsa nimen — viimeisen kuiskaamansa sanan henkien valtakunnan kynnyksellä.

"A-lu-li!"

Arnaluk ymmärtää heti. Sillä vaikka Erik ei kertonutkaan helmen tarinaa, niin puhui hän korvaukseksi A-lu-li'sta. Ja hänet on Arnaluk ymmärtänyt. Rakkaus on sama kaukaisessa ja jäisessä pohjolassakin kuin Yangtsekiaug'in kesäisillä rannoilla.

Tällainen on Wen Siang'in rakastetun tervehdys:

"Arnaluk'ille A-lu-li'lta."

Ja Arnaluk lukee vapisevalla äänellä tuon pienen runon, jonka Pe-Kea-Hi kirjoitti kaksituhatta vuotta sitten ja jonka A-lu-li nyt lähettää hänelle, joka tuli onnellisemmaksi:

"... muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi, jotka aina saisivat lennellä yhdessä, tahi täällä maan päällä saman puun yhteen kasvaneiksi oksiksi, sillä iäisyydellä voi olla loppunsa, mutta ei rakkaudellamme."