Part 1

KIINAN PYHÄ HELMI

Erik Holmin, professori Almkvistin ja Wen Siang'in ihmeelliset seikkailut

Kirj.

ERIK HANSEN

Suomentanut

K. V. N. [Väinö Nyman]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa: Meren yli.

Johdanto. 1. Pohjois-Tanskalainen laiva. 2. Professori Almkvist keksii uuden koti-ikävän. 3. Avaraan maailmaan. 4. Palvelijakoira. 5. Professorin suurenmoinen ajatus. 6. Pieni kiertomatka ja hirveä säikähdys. 7. Wen Siang toisenlaisena. 8. Valkoista ja keltaista.. 9. Musta helmi.

Toinen osa: Neljän meren valtakunta.

1. Antaako perään? Ei kuunaan! 2. Korkeitten vuorien yli. 3. Purjehdus "Elämän-virralla". 4. Mitä tapahtui keltaisen-kissan-virralla. 5. Kymmenen sukukunnan kadulla. 6. kalaperäisiä suunnitelmia ja koskematon vuode. 7. Seikkailurikas yö. 8. A-lu-li. 9. Suuri asia, joka särkee pienen sydämen. 10. "Todellakin, jotakin mitätöntä".

Kolmas osa: Läpi yön.

1. Elämän ja kuoleman uhalla aavoilla ulapoilla. 2. Jäätaivaan alla. 3. Menköönpä sitten syteen tai saveen. 4. Langattomalla käskyllä. 5. Tervehdys varjojen maasta. 6. Jää aavikon kuningas. 7. Pettymys. 8. Kuoleman laaksossa. 9. Yössä.

Neljäs osa: Sydän.

1. Mitä Almkvist kertoi. Keltaiset aivot. 2. Jäämeren vaikutelmia. 3. Arnaluk. 4. Kesä Tassinork'issa. 5. "Umiarsuit". 6. Raskas tunti ja onnellinen hetki. 7. Omituinen vierailu. 8. Kuang Tzu. 9. Suurena päivänä.

ENSIMMÄINEN OSA

MEREN YLI

JOHDANTO.

Kaksi vuotta ennenkuin seuraavilla sivuilla kerrotut tapaukset alkoivat, sattui että eräs Pohjois-Tanskan lumitunturien välissä oleva laakso, joka sijaitsee kymmenen penikulmaa pohjoisempana grönlantilaisen kaupan viimeistä etuvartiaa, tuli muutaman seikkailun tapahtumapaikaksi. Eräs Amager'in harjoituskentältä myrskyn irroittama sotilasilmapallo putosi maahan muutamalle pohjoisen jäämeren rantavuorelle. Pallon gondolissa oli pari köpenhaminalaista poikaa. Tästä harvinaisesta tapauksesta ja sen lähimmistä seurauksista on ennen kerrottu "Arnaluk, tarina Grönlannista" nimisessä kirjassa. Ja koska tämä kirja on jonkunlainen alkunäytelmä siihen tapausten sarjaan, jonka esittämiseksi esirippu nyt kohoaa, niin on "Arnaluk'in" sisällys lyhykäisesti kerrottava.

Nuo tanskalaiset pojat: Erik ja Helge, jotka olivat tulleet pohjois-Grönlantiin tuossa ryöstäytyneessä ilmapallossa, rakensivat itselleen talviasunnon, jossa he aikoivat viettää napaseutujen yötä. Epätoivoinen asemansa selviää heille kumminkin pian ja juuri kun he alkavat epäillä pelastuksensa mahdollisuutta, pelastikin heidät itse jouluiltana grönlantilaisen kaupan viimeinen etuvartia Sören Nordstrand Tassinork'ista. Sitten kerrotaan elämää ja tapauksia Tassinork'issa jatkuvan talvipimeän aikana, auringon palaamista ja lyhyttä kesää. Erik ja Nordstrandin ottotyttö, jolla on valkoiset vanhemmat, mutta grönlantilainen nimi, Arnaluk, rupesivat pitämään paljon toisistansa, kuinka paljon, selviää heille vasta jäähyväishetkellä.

Myöhemmin kesällä saapuu grönlantilais-höyrylaiva "Hans Egede" ja pojat matkustavat siinä kotiinsa. Nordstrand ja Arnaluk tulisivat ehkä perässä ensi vuonna.

Laivassa tutustuu Erik erääseen ranskalaiseen tiede- ja sanomalehtimieheen, Duroc'iin, joka pian kiintyy nuorukaiseen ja hänen seikkailuihinsa ja heti kotiin tultuaan tulee Erikin vanhempain luokse, ostaakseen sanomalehdelleen Erikin kertomuksen tuosta kummallisesta Grönlannin matkasta. Vaikka onkin kysymys suuresta rahamäärästä, ei Erik hyväksy tarjousta, vaan heittää valmiin käsikirjoituksen tuleen. Sillä satumaisen kauniista "Pohjois-Tanskasta" saadut vaikutelmat ovat niin yhdistyneet hänen äsken syntyneeseen rakkauteensa Arnaluk'iin, pieneen ja rakkaaseen Arnaluk'iin, kullankeltaisine hiuksineen ja hentoine jäsenineen, ettei Erik voi niitä myydä, sillä ne ovat hänelle siksi arvokkaita. Hänen ylpeydentunteensa on kehittynyt ja hienostunut seurustellessaan kirkas- ja puhdassilmäisen pohjois-tanskalaistytön kanssa.

Tassinork'ista lähtiessä lupaa Erik Nordstrand'ille, että hän kunnialla suorittaa ylioppilastutkintonsa ennen kuin he ensi vuonna tapaavat Köpenhaminassa.

Tämä tapaaminen on nyt hyvin likellä ja esirippu kohoaa ensimmäiseen näytökseen.

ENSIMMÄINEN OSA

MEREN YLI

1.

PÖHJOIS-TANSKALAINEN LAIVA.

Erik Holm laskeutuu latinakoulun portaita. Raskas ovi sulkeutuu hänen takanaan. Hän pysähtyy hetkeksi ja hengittää syvään. Taivas on sininen. Kuinka maailma onkaan avara ja kaunis ja kuinka ihanaa onkaan elää! Hän on yhdeksäntoistavuotias. Raitis ilma täyttää hänen keuhkonsa ja ilo pulppuaa hänen mielessään, niinkuin kristallikirkas lähde, joka keväällä lorisee lumen alla lintulaaksossa. Nyt on hän suorittanut sen, mitä hän lupasi Nordstrand'ille. Hän on ylioppilas.

Nyt uskaltaa hän lähestyä Arnaluk'ia. Hän tuntee hänen pienen ja lämpöisen kätensä omassaan ja hän näkee... ei kaupungin komeita muureja... vaan Tassinork'in kevään ja Arnaluk'in, pienen grönlantilaistytön, joka vilkuttaa viimeisiä jäähyväisiään. Ja lyhyessä ajassa liukuu tuo kaikki hänen sielunsa silmien ohitse: Tuo omituinen Grönlannin-matka kuolemantalvineen Toivon laaksossa, pelastus ja sitä seuraavat päivät Tassinork'issa, tuossa Pohjois-Tanskan pohjoisimmassa siirtolassa, jossa Nordstrand teki hänestä miehen ja jossa Arnaluk asui... Arnaluk, joka pian saapuisi.

Erik menee. Kaikki ne ajatukset, jotka hän oli tutkintoa valmistaessaan pakottanut syrjään, tulvivat nyt hänen mieleensä, niinkuin vuolas virta jäänlähdön hetkellä. Hän ei tiedä muusta mitään. Hän ei näe vastaan tulevia, eikä tiedä mihinkä hän menee, hän on kaukana poissa katukäytävältä, jota hän kulkee. Niin kaukana kuin tähtinen napayö on Köpenhaminan rantapuistikosta.

Mutta hän saapuu kumminkin vihdoin rantapuistikkoon. Hän kiiruhtaa portaita ylös. Hän seisahtuu hetkeksi hengähtämään ja hiljentämään sydämensä kiivaita lyöntejä messinkisen nimikilven eteen, johon on kirjoitettu:

Christian Holm. Tukkukauppias.

Sitten hän soittaa. Sisältä kuuluu kiivaita askeleita, ovi avataan ja siinä seisovat he molemmat, isä ja äiti ja heidän edessään heidän kunnon poikansa, puettuna hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, suoraan tulleena tutkinnosta.

Heidän ei tarvitse kysyä, hän aivan säteilee voitosta. He vievät hänet saliin, missä päivällispöytä on juhlallisesti katettu kukkineen ja ruusu-seppeleineen Erikin paikan ympärillä.

Mutta Helge kysyy. Hän tulee oikein hyökkäämällä ja huutaa:

"Kuinka kävi Erik? Minkä arvosanan sait... minkä sait?"

Ja Erik kääntyy veljeensä päin ja vastaa: "Sain kiitettävän."

* * * * *

"Hans Egede" purjehtii vapaasatamaan.

Erik, hänen isänsä ja Helge seisovat aallonmurtajalla ja katsovat miten grönlantilaishöyrylaiva laskee laituriin. Mutta toteutuukohan uni kahdesta vartalosta, Nordstrand'in korkeasta ja voimakkaasta, Arnaluk'in hennosta ja sirosta, joitten piti näkyä laivan keulasta jo paljon ennemmin kuin "Hans Egede" oli ennättänyt satamaankaan? Ei! Siellä ei ole ketään! Ei ketään muita, paitsi muutamia välinpitämättömiä laivamiehiä ja joitakuita outoja ihmisiä, jotka käsillään varjostavat silmiään syyskuun auringolta katsellessaan maan sydämeen, tuohon liian suureen kaupunkiin. Erikkiä värisyttää. Laiva kiinnitetään laituriin.

Matkustajat tulevat maihin toinen toisensa perään. Ystävät ja sukulaiset ottavat heidät vastaan kädenpuristuksilla, suuteloilla, riemulla ja "tervetuloa" toivottamalla, Mutta ei vieläkään ketään Nordstrand'ia, eikä ketään... mutta tuollahan tulee kapteeni Sommer.

"Tervetuloa", sanoo tukkukauppias Holm, "tervetuloa pitkältä matkaltanne... toivon matkanne onnistuneen hyvin ja onnettomuuksitta."

"Mainiosti, mainiosti, ei minkäänlaista vahinkoa ole tapahtunut. — Mutta kas vain, täällähän ovat rakkaat ystäväni ja matkustajani viime vuodelta. Ylioppilas jo, luulen! Oikein, nuori ystäväni! Se ilahduttaa minua. Niin, pieni osa tuossa ylioppilaslyyryssä on minullakin. Sinä... suokaa anteeksi, te, pitikin minun sanoa, sen muistan nyt."

Kapteeni Sommer keskeyttää äkisti hyväntahtoisesti puhetulvansa. Nyt hän vasta huomaa, ettei Erik kuule eikä näe häntä. Hänen katseensa on vieläkin kiinnitetty suureen laivaan, josta ei kukaan enää tule maihin.

Sommer koskettaa herra Holm'ia käsivarteen ja viittaa Erikkiin päin. "Katsokaa!" sanoo hän.

Ja silloin he molemmat ymmärtävät. Muuten huomaa sen liiankin selvästi Erikin kalpeista kasvoista ja omituisesti lasimaisista ja kyynelettömistä silmistä.

"Sitä en tiennyt", sanoo kapteeni hiljaa, "en aavistanut ollenkaan, että olimme niin syvällä vedellä." Hän keskeyttää hetkeksi, mutta jatkaa sitten: "Ei, he eivät ole mukana. Emme päässeetkään aivan Tassinork'iin asti tänä vuonna. Nordstrand'in ja nuoren neidin piti matkustaa reellä Upernivik'iin ja siellä nousta luoksemme laivaan. Reki kyllä tulikin, mutta siinä olikin vain meidän yhteinen ystävämme Pinguit, jolla oli kirje teille. Nordstrand kertoi, etteivät hän eikä hänen tyttärensä voineetkaan matkustaa tänä vuonna, sillä — niin, se on pitkä juttu, mutta kaikk on kai kerrottuna tuossa kirjeessä, joka on osoitettu teille... olkaa niin hyvä. Ja ehkä tulen käymään luonanne jo huomenna."

Sommer hyvästelee ja menee. Tukkukauppias Holm laskee kätensä poikansa olkapäälle.

"Tule Erik! Kuuletko mitä sanon? Tässä on kirje Nordstrand'ilta, ja siitä saamme tietää, miksi hän ei oi tullut mukaan. Tule, otamme auton."

Pari minuuttia myöhemmin ovat he jo kotona. Nordstrand'in kirje onkin hyvin lyhyt. Se on kirjoitettu suuressa kiireessä vähää ennen Pinguit'in lähtöä koiravaljakolla Upernivik'iin.

Tassinork'issa...

Rakas Tukkukauppias Holm.

Oli tarkoitus, että tyttäreni ja minä palaisimme Köpenhaminaan tänä vuonna ja olimme jo laittaneet kaikki valmiiksi, kun sattui eräs onnettomuus, joka teki kotimatkamme mahdottomaksi tänä vuonna ja ehkä ainiaaksi. Ollessani matkoilla oli tänne muutamia päiviä sitten tullut eräs laiva, jonka nimikilvessä Pinguit'in ilmoituksen mukaan oli "Kukunor", ja otaksun hänen kertomuksestansa päättäen sen olleen jonkun rikkaan miehen huvipurren. Laivasta tuli väkeä käymään maissa. Tullessani kotiin oli kaikki tapahtunut jo pari päivää sitten ja laiva oli silmänkantamattomissa. Kaivattiin kohta valaanpyytäjää ja Arnaluk'ia. Mitä oli tapahtunut? Onnettomuusko, rikosko vai vahinko? En tiedä. Ehkä on kysymyksessä tavallinen laiton ja rikollinen teko, tahi voihan se olla jonkun rikkaan miehen huonoa pilaa. Mutta voihan sekin olla mahdollista, että he parhaassa tarkoituksessa olivat kutsuneet heidät juhlaan laivalle ja sen kestäessä olivat jäät äkkiä alkaneetkin näyttää uhkaavilta ja pakottaneet heidät heti matkustamaan, heidän ennättämättä viedä vieraita maihin. En tiedä, enkä voi vielä oikein koota ajatuksiani. Pinguit lähtee nyt viemään tätä kirjettä Upernivik'iin ja minä lahden kotiini, renkineni ja pyssyineni hakemaan Kukunoria, jonka toivon Jumalan avulla saavuttavani, ennen kuin se pääsee pois jäistä. Muuten... Mutta nyt, voikaa hyvin!

Sören Nordstrand.

2.

PROFESSORI ALMKVIST KEKSII UUDEN KOTI-IKÄVÄN.

Professori Almkvist istuskelee tuolla kaukana Jyllland'issa Gårdbo'n kartanossa ystäviensä ja matkatoveriensa seurassa. He ovat olleet kaikki mukana tuolla suurenmoisella retkellä Transbajkal'in erämaitten kätkettyihin kolkkiin. Tilanomistaja Darell on kyllä nykyisin Pariisissa, mutta Gårdbo'ssa asuvat luutnantti Olov Harold ja hänen pieni vaimonsa Tanja, syntyisin Botscharow. Professori Almkvist on vielä tuo sama kärttyinen, itsepäinen, äksy ja mukaantumaton, mutta kumminkin hyväsydäminen professori kuin silloinkin, jolloin he Olov'in kanssa yhdessä nousivat noille valkoisille lumihuipuille ja ratkaisivat kätketyn maan arvoituksen. Hän käyttää yhä vielä tuota samaa punaista peruukkiaan ja pitää silmälasiansa aivan viimeisellä nenännipukalla. "Pieni rouva Tanja", sanoo hän katsoessaan niitten ylitse, "pieni rouva Tanja, minulla on ikävä. On kyllä epäkohteliasta sanoa niin teidän seurassanne, mutt; se on totta. Minun täytyy tunnustaa, etten ole milloinkaan huomannut vastanaineissa mitään mielenkiintoista mutta olen voinut sen nyt sietää, koska te molemmat olette hoivailleet minua kaikella mahdollisella tavalla. Mutta totta puhuen, minulla on kuin onkin hirveä koti-ikävä."

"Rakas professori..."

"Tarkoitatteko, pieni rouvaseni, ettei minulla ole mitään kotia, mihin ikävöitsisin? Mutta odottakaahan itse, kunnes päivä valkenee, jolloin alatte oikein lämpimästi ajatella kaukana olevaa kotimaatanne, jossa taivaanranta kaareutuu avarana, leveät virrat kohisevat ja kaukaisilla vuorilla olevat männyt laulavat, humisevat ja kertovat..."

"Rakas professori", sanoi Tanja ja hymyili lämpimästi, "kiitos teille kaikesta siitä kauniista, mitä sanotte kotimaastani... mutta puhuittehan koti-ikävästänne. Ettekö vielä tiedä että teidän kotinne on täällä Gårdbo'ssa?"

"Kyllä, kiitos rakkaat lapseni teille kumpaisellekin, sekä teille pieni rouva Tanja, että sinulle, rakas Olov, Tiedänhän niin hyvin, että teette kaikki maailmassa tähteni. Mutta... no niin..." Professori on noussut seisomaan ja niinkuin tavallista totiseksi tullessaan tahi lausuessaan julki sisimmät ajatuksensa, ottaa hän silmälasinsa ja alkaa niitä puhdistaa.

"Katsokaa, tiedemiehen koti on aina siellä, mihin tutkimishalu on hänet vienyt. Kaikissa muissa paikoissa tuntee hän kodittomuutta. Ja koko elämäni olin viettänyt ikävän kuume veressäni, niin, aina matkaamme asti. Silloin pääsin tasapainoon."

"Vai niin", sanoo Olov, "vai tasapainoon."

"Hyi Olov!" Rouva Tanja katsahtaa mieheensä tuimasti.

"Niin tasapainoon", jatkaa professori, "ja sopusointuun todellisen itseni kanssa. Mutta sitten tultuamme kotiin, kun päämäärä oli saavutettu ja matka tehty, oli kaikki loppunut, silloin todellakin loppui kaikki."

"Mutta muistot, professori, nuo rakkaat ja ylevät muistot!"

"Muistotko? Etkö enää ymmärrä mitään poikani? Pidätkö minua kyllin vanhana elämään muistoistani? Minähän olen vielä siinä iässä, jolloin niitä luodaan. Eli tahdon matkustaa... matkustaa hakemaan uusia maita... tekemään jotakin! Mutta mihin, mihin? Mutta tulimmainen olkoon... suokaa anteeksi, pieni rouva Tanja... tarkoitan, on myöhä... hyvää yötä, rakkaat ystävät, nukkukaa hyvin ja unohtakaa kaikki, mitä olen puhunut."

Ja pieni tiedemies on poissa.

"Niin, hän on oikeassa", sanoo Olov suudellen pientä vaimoaan, "on jo todellakin myöhäistä. Meidän on mentävä nukkumaan. Mutta kuule, miten myrsky ulvoo savupiipuissa tänä yönä. Niin kummallisella äänellä, vai mitä Tanja? Joka kerralla, kun kuulen tuon äänen, ajattelen sitä talviyötä, jolloin päätimme suuren matkamme ja jolloin tapasin sinut. Luulen että tuulen samalla kertaa valittava ja houkutteleva, mutta omituisesti yksitoikkoinen ääni ratkaisi asian ja sai meidät matkustamaan."

He ovat suuressa kirjastossa. Myrsky lennättää silloin tällöin puoliksi palaneesta takkavalkeasta joukon säkeniä. Olov Harold vaimoineen unhottaa myöhäisen hetken, myrskyn laulun viedessä heidät kauas, kauas pois Tanjan summattoman suureen kotimaahan, missä lumi tuiskuaa äärettömillä aroilla ja avaroissa jääkylmissä erämaissa.

Mutta tunnelma katkeaa yhdellä tempaisulla. Hetkessä matkustavat heidän sielunsa tuhansia peninkulmia Tanjan kotimaasta takaisin hyvin suojattuun jyllantilaiseen herraskartanoon. Käytävän ovi aukenee rymisten, kylmä viima tunkeutuu sisään ja kaukaiset ovet narisevat saranoillaan tuulessa.

Professorihan se vain onkin! Hän on syössyt huoneeseen ja jättänyt innoissaan kaikki ovet sulkematta, viimeisenkin. Hän pysähtyy kynnykselle, seisoen siinä liehuva sanomalehti kädessään, ja vasta syntynyt ajatus säteilevissä silmissään.

"Eläköön! Huudan niinkuin huusin tuona yönä kuoleman kamarissa Kultaisen joen maassa. Olen keksinyt sen!"

Ja pieni professori istuutuu takan edessä olevaan nojatuoliin ja puhdistaa silmälasinsa. Tanja sulkee oven ja peittää sen paksulla oviverholla. Kirjasto on taasen rauhaisa ja suojattu nurkka.

"Kuulkaa nyt!" Almkvistin käsi vapisee niin, että sanomalehti ratisee, "kuulkaa nyt, mitä luen tästä lehdestä."

'Herra Erik Holm, jonka nimi on varmaan lukijoille tuttu hänen seikkailurikkaasta matkastaan ilmapallo Mars'illa Grönlantiin, on näinä päivinä suorittanut ylioppilastutkintonsa. Herra Holm'in iloa ovat kumminkin katkeroittaneet viimeisen grönlantilaishöyrylaivan Hans Egede'n samoihin aikoihin tuomat tiedot. Näyttää siltä kuin Tassinork'in siirtolassa olisi sattunut surullinen tapaus. Uutisasukkaan poissa ollessa oli eräs vieras höyrylaiva tullut sinne ja vienyt muassaan muutamia eskimoita ja uutisasukkaan kuusitoistavuotisen tyttären Arnaluk'in. Onko Nordstrand onnistunut, hän valmistautui nim. tämän lyhyen tiedonannon lähetettyään heti ajamaan takaa kadonnutta Iaivaa, vapauttamaan poisviedyt tai toteamaan, olisiko joku onnettomuus mahdollisesti sattunut, emme luullaksemme saa tietää, ennenkuin tulevana vuonna.' Mutta kuulkaa nyt jatkoa:

'New-York'ista sähkötetään: Tuo tunnettu yltiöpäinen intialainen miljoonainomistaja Rokka on tänään huvipurrellaan Kukunor'illa saapunut täkäläiseen ulkcsatamaan. Kerrotaan huvipurren olleen aina Smith'in salmessa asti ja saaneen kovasti kamppailla päästäkseen jäistä. Kukunor, jonka miehistöstä ei kukaan ole päässyt maihin, purjehtii huomenna Intiaan.'

"Mieltäkiinnittävää, vai?"

"Kyllä, rakas professori, se on hyvin mieltäkiinnittävää. Mutta, en ymmärrä, miten nämä uutiset ovat voineet noin järkyttää mieltänne?"

Almkvist katsoo silmälasiensa ylitse. "Mutta ihmislapsi, etkö ymmärrä? Kukunorhan on sama laiva, joka vei matkassaan Nordstrand'in tyttären. Joku höyrylaivahan se oli, joka teki ryöstön ja nyt tulee tämä suoraan rikoksen tapahtumapaikalta. Ei niitä niin vaan vilise miljoonainomistajain huvipursia tuolla ikuisessa jäässä."

"No niin, jos edellytetään, että kaikki on niin... niin mitä... suokaa anteeksi... mitä se teitä oikeastaan liikuttaa?"

"Oo sinä hemmoiteltu, joka lepäät laakereillasi! Capua'ssa... tietysti se liikuttaa minua, koska se on vastannut kysymykseeni: Mihin! Ryövärin jälkeen! Meidän on pelastettava Arnaluk!"

"Meidänkö...?"

"Meidänpä tietysti. Minun ja vastaleivotun ylioppilas Erik Holm'in. Hän palaa tietysti ikävästä päästä matkaan. Ja miehet, joilla on tulta sielussaan, ne ne tekevätkin ihmeitä!"

3.

AVARAAN MAAILMAAN.

"Rakas poikani", sanoo rouva Holm laskiessaan kätensä Erikin olkapäälle, "otat asian aivan liian vakavalta kannalta. Eihän ole ollenkaan varmaa, että Arnaluk todellakin on laivassa. Ja jos on tapahtunutkin sellaista, niin onhan Nordstrand voinut jo aikoja sitten hänet vapauttaa. Kaikissa tapauksissa on meidän odotettava seuraavaa laivaa. Saatpahan nähdä, että saamme hyviä uutisia ensi kesänä. Sinun täytyy olla mies Erik... eihän se ole sinun syysi... kuuletko Erik?"

Mutta Erik ei kuule mitään. Hän ei edes huomaa äitinsä kättä olkapäällään. Hän on näinä päivinä ollut aivan epätoivoissaan. Pettymys ja tieto omasta voimattomuudestaan ovat lamauttaneet hänet. Ja nyt istuu hän vain tuijottaen suoraan eteensä, tunteissa ja ajatuksissa, joista hän ei saa selvää. Eräs ajatus häntä enimmän painaa: "Arnaluk on hädässä, enkä voi panna henkeäni alttiiksi pelastaakseni hänet."

"Erik, kuuletko... etkö kuule... minä, äitisi, tahdon puhella kanssasi..."

Mutta Erik ei vastaa vielä. Hän ajattelee yhäkin samaa: "Arnaluk hädässä... vieraassa laivassa... ja missä laivassa...! erotettuna isästään ja kodistaan, erotettuna Tanskasta tuhansin peninkulmin jäätä, lunta ja merta... tahi myös... Ah Jumalani!"

Erik nousee äkisti. "Äiti", sanoo hän kiivaasti ja kääntyy suoraan häneen, "äiti, et saa suuttua minuun, mutta en ole kuullut ollenkaan, mitä olet sanonut. En tiedä, mikä minua oikein vaivaa. Olen aivan kadottanut tasapainoni. Mutta ethän liene suruissasi sen vuoksi... että minun on matkustettava? Sillä minun täytyy! Ajattelin heti saatuani Nordstrand'in kirjeen, että minun on matkustettava ja pelastettava Arnaluk, olipa hän sitten missä tahansa."

"Erik, koeta nyt ensin rauhoittua. Tämä on liikanaista. Eihän sinulla ole aavistustakaan mistä hakisit. Ja sitäpaitsi, maksaahan sellainen matka paljon rahaa.. Sinähän et huolinut niistä, joita tarjottiin, nyt se on liian myöhäistä. Kenen puoleen aiot kääntyä. — Tiedäthän, ettei isä voi..."

"Onhan minulla Duroc. Hän lupasi auttaa minua, jos vain jolloinkin tarvitsen ystävän apua. Nyt käännyn hänen puoleensa."

Rouva Holm'ia värisyttää ajatus rakkaan poikansa lähtemisestä uudestaan kovaan maailmaan ja etenkin saa ajatus jäästä ja napayön pakkasista hänen sydämensä verta vuotamaan.

"Duroc", sanoo hän, "on kai jo aikoja sitten unhoittanut sinut. Ja sitäpaitsi on hän kaukana poissa, toisella puolella maapalloa, Tonkin'issa. Menee kuusi viikkoa ennenkuin kirje tulee sinne ja ennättää saada vastauksen. — — — Mitä tahdot, Anni?"

Talon vanha palvelijatar seisoo kynnyksellä kiireissään saadakseen sanoa asiansa.

"Rouvan täytyy kaikella muotoa tulla... siellä on joku tuolla ulkona, eräs matkapukuun puettu herra käsilaukkuineen. Hän tahtoo välttämättömästi tavata ylioppilasta heti!"

"Äh", sanoo Erik harmistuneena, "eikö minua voida jättää rauhaan? Sanokaa, etten ole kotona... en tahdo puhella hänen kanssaan. Käskekää hänen tulla huomenna uudestaan."

"Mutta huomenna on myöhemmin ja silloin se on liian myöhäistä!" Nämä sanat sanotaan kuivalla, vähän tankuttavalla äänellä ovelta. Erik kääntyy ja silmäilee pariin silmälaseja, joitten takaa kiiluu kiirettä ja toimintahalua ilmaiseva silmäpari. Silmälasit ovat eräällä nenällä ja nenän omistaja on pieni, tanakka, punatukkainen ja vilkasliikkeinen herra.

"Ei, katsokaa nuori ystäväni, asia ei siedä tunninkaan viivykkiä. Nimeni on muuten professori Almkvist..."

"Ah, suokaa anteeksi, eikö professori tahdo istuutua?"

"Kiitän teitä, mutta puhun paremmin seisoallani. Kuunnelkaa nyt: Olen siis Almkvist ja muistatte ehkä nimeni tuosta suuresta matkasta Kultaisen joen maahan. Tassinork'in tapauksia käsittelevästä sanomalehtiuutisesta sain päähänpiston tulla luoksenne, koska otaksuin, että oli tärkeätä teille mihin hintaan tahansa saada käsiinne se mies, joka on päällikkönä Kukunor'issa, ja sitten tietysti vapauttaa tuo nuori tyttö. En kai ole erehtynyt tässä kohdassa?"

"Ette, herra professori, puhuin siitä juuri äitini kanssa, kun te... niin odottamatta... tulitte sisään."

"Vai niin, vai niin, sehän mainiota! Olen kauan aikaa ikävöinyt päästä matkustamaan taasen... avaraan maailmaan, mutta minulla ei ollut mitään päämäärää. Nyt minulla on ja sain sen sattumalta syntyneestä päähänpistosta. Sanoin sattumalta, mutta se on väärin, koska ei mitään sattumaa ole olemassa. Ja nyt kysyn teiltä nuorimies: Lyöttäydymmekö yhteen? Lupaammeko toisillemme, että matkustamme maat ja meret ristiin rastiin siksi, kunnes löydämme Kukunor'in? Tässä on käteni... Oi-joi ihminen! (Erik on innoissaan puristanut professorin kättä, niin että kävi kipeästi.) Ah, teillähän on jättiläisvoimat, nuorimies, ja niitä me ehkä vielä tarvitsemmekin. Mutta ensinnäkin, tehän suostutte?"

"Kyllä ja milloin matkustamme? Kuinka monta päivää voimme käyttää valmistuksiin?"

Professori katsoo silmälasiensa ylitse. "Päivää, monta päivää, oletteko hullu, ihminen? Meillä ei ole aikaa kokonaista tuntiakaan. Neljänkymmenen viiden minuutin kuluttua lähtee Gedserin pikajuna ja meidän on ehdittävä siihen."

Professori on oikeassa, he eivät todellakaan saa kadottaa minuuttiakaan, jos tahtovat saavuttaa Intiaan menevän höyrylaivan "Kaiser Franz Josepfun", joka kulkee Triestistä Suez'in kanavan ja Punaisen meren kautta suoraan Bombay'hin.

Bombay, Intian pääkaupunki! Tukkukauppias Holm, joka on saapunut rouvansa käskystä ja jolle tilanne heti on selitetty, seisoo kuin puusta pudonneena. Bombay... mitä maailmassa heillä on tekemistä Bombay'ssa?

"Tämä asiakirja", sanoo Almkvist ja vetää esille erään sähkösanoman, "on selittävä kaikki."

'Kukunor lähti täältä Eurooppaan, matkalla Suez'in kautta Bombay'hin. Ei kukaan laivaväestä ole ollut maissa.'