Part 63

Lucia ei suorastaan pitänyt tätä oppisääntöä itsessään vääränä, mutta ei myöskään ollut siihen täysin tyytyväinen. Kuultuaan samaa monesti toistettavan ja ajateltuaan sitä moneen kertaan, hän eräänä päivänä virkkoi siveydensaarnaajalleen:

-- Entä mitähän minä olenkaan oppinut? Minä en puolestani ole mennyt onnettomuuksia hakemaan, ne ovat tulleet minua hakemaan. Ellet väitä -- näin hän vienosti hymyillen lisäsi, -- että rikkomukseni oli se, että sinua niin suuresti rakastin, ja että lupauduin sinulle.

Renzo oli aluksi tästä hieman hämillään. Mutta kauan pohdittuaan ja tuumittuaan yhdessä he tekivät sen johtopäätöksen, että onnettomuudet kohtaavat meitä usein sentähden, että olemme antaneet niihin aihetta, mutta ettei mitä varovaisin ja nuhteettominkaan käytös aina voi niiltä suojella, ja että, jos tulevat, joko syystä tai syyttä, luottamus Jumalaan niitä lieventää ja saattaa ne hyödyllisiksi parempaa elämää varten.

Tämä johtopäätös, joskin yksinkertaisten ihmisten löytämä, näytti meistä niin oikealta, että olemme katsoneet sopivaksi tarjota sen tässä kuin koko kertomuksemme ydinmehuna.

Ja nyt, hyvä lukija, jos ei tämä tarina ole sinusta ollut tuiki ikävä, myöntäös suosiosi hymyä sen kirjoittajalle, ja hiukkanen sen muovailijallekin. Mutta jos olemme tulleet sinua ikävystyttäneiksi, usko ainakin, ettei se ole tapahtunut tahallisesti.

_Loppu_.

Alessandro Manzoni.

Elämäkerrallinen luonnos.

Alessandro Manzoni syntyi Milanossa maaliskuun 7 päivänä 1785. Hänen vanhempansa olivat Valsassinassa syntynyt aatelismies Pietro Manzoni ja Giulia Beccaria, kuuluisan lakitieteilijän, Cesare Beccarian tytär. Äiti antoi erään Galbiaton talonpoikaisvaimon imettää poikaansa ja lähetti hänet jo kuusivuotiaana Collegio dei Somaschi kouluun Merateen. Jakobinilaisen myrskyn Ranskasta uhatessa useat tämän koulun opettajista, ja niiden joukossa isä Francesco Soave, pakenivat Luganoon ja liittyivät siellä olevaan Collegio di San Antonioon. He ottivat pikku Alessandron mukaansa. Manzoni muisteli usein vanhempana mielihyvällä tätä isä Soavea, joka tuntuu olleen erinomainen opettaja, mutta jonka nuori Alessandro usein vallattomuudellaan saattoi epätoivoon. Luganosta Manzoni siirtyi kouluun Milanoon ja sieltä Pavian yliopistoon, missä hän ei kuitenkaan näy harjoittaneen vakavia opintoja. Paviasta hän palasi Milanoon, jossa hän vietti muutaman vuoden huvitellen itseään ja kirjoitellen ensi runojaan. Hänen huvituksiinsa kuului tähän aikaan muun muassa pelaaminen. Runoilija Vincenzo Monti tapasi hänet kerran eräässä pelisalissa, löi häntä olalle ja kysyi: "Aiotteko sepittää kauniita runoja, jos jatkatte tällä tavoin?" Tämä soimaus pelasti nuoren Manzonin peli-intohimosta.

Manzonin perheolot olivat sangen omituiset. Isä vietti Milanossa syrjäistä elämää ja oli katkaissut melkein kaiken yhteyden perheeseensä. Äiti oleskeli Parisissa yhdessä rikkaan milanolaisen aatelismiehen, Giovanni Carlo Imbonatin kanssa, joka oli määrännyt ystävättärensä yleisperijäkseen, kiitollisena siitä hyveisestä ystävyydestä, jota tämä nainen heidän yhdessä-olonsa vuosina oli hänelle osoittanut. Imbonati kuoli 1805. Manzonin äiti toi ruumiin Italiaan, jossa se haudattiin, ja palasi sitten heti Parisiin, ottaen poikansa Alessandron mukaansa. Täällä äiti tutustutti hänet kirjallisiin piireihin; näin nuori Manzoni muiden muassa tutustui filosofi Cabanis'iin ja Destutt de Tracy'hin. Suurimmassa määrin häneen kuitenkin sittemmin vaikutti kirjallisuushistorioitsija Fauriel. Tässä ympäristössä Manzoni kirjoitti suuren oodinsa Carlo Imbonatin kuoleman johdosta. Manzonin isä kuoli 1806. Tämä kuolemantapaus ei näy tehneen erityisen syvää vaikutusta puolisoon eikä poikaan. Manzoni nai Italiaan palattuaan nuoren protestanttilaisnaisen, Enrichetta Blondel'in, jonka luonteenominaisuuksiin hän pani suurta arvoa. Hän aikoi äitinsä ja nuoren vaimonsa seurassa asettua asumaan Italiaan, mutta vaimonsa oli aateliton, ja tämä seikka antoi aihetta kaikenmoisiin juoruihin, minkä vuoksi nämä kolme henkilöä taas lähtivät Parisiin. Siellä alkoi liberaalisten katolilaisten pappien Degolan ja Gregoiren johdolla Enrichettan käännytys katolin uskoon. Tämän käännytyksen tapahduttua alkoivat myös Manzoni, joka siihen asti oli ollut vapaa-ajattelija ja hänen äitinsä, joka oli ollut varsin laimea katolilainen, kiintyä tähän uskoon. Vuodesta 1810 alkaen perhe taas oleskeli Italiassa, milloin Milanossa, milloin Imbonatin Manzonin äidille lahjoittamalla Brusuglion maatilalla. Manzoni harrasti innokkaasti puutarhanhoitoa ja maanviljelystä sekä koetti parantaa silkin- ja viininviljelystä. Tähän aikaan hän myös yhä enemmän rupesi kiintymään kirjallisuuteen, luoden uskonnollisten hymniensä ensi luonnokset. Manzonin ensimäinen yritys runouden alalla oli allegoorillis-satiirinen runoelma _Trionfo della Libertà_ (1800), joka ilmaisee vahvaa latinalaisilta ja italialaisilta klassikoilta saatua vaikutusta. Manzonin nuoruuden runoja on myöskin idylli _Adda_ (1803) ja kolme satiiria _Sermoni_ (1803-1804). V. 1815 ilmestyivät hänen neljä ensimäistä _Inni sacri_ hymniänsä, v. 1819 teos _Osservazioni sulla Morale Cattolica_ ja vihdoin v. 1820 hänen murhenäytelmänsä _Conte Carmagnola_ (1816-20), ensimäinen teos, joka saattoi hänen nimensä laveammalta tunnetuksi. Vuosina 1820-22 hän kirjoitti toisen murhenäytelmänsä _Adelchi_. Näiden näytelmien vahva puoli ei ole draamallisuus, vaan niiden ylevä isänmaallinen henki ja lyyrillinen kauneus, joka ilmenee varsinkin kuoroissa. Näissä draamoissa Manzoni mursi jäykän ranskalaisen klassillisuuden ja tahtoi sen sijaan tarjota italialaisille uuden kansallisen näytelmätyylin. Yleistä ihailua herätti Manzonin v. 1821 Napoleonin kuoleman johdosta kirjoittama hymni _Il cinque Maggio_. Manzonin maailmanmaineen perusti hänen romaaninsa _Promessi Sposi_ (Kihlautuneet, 1827).

Manzoni oli Italian romantismin johtaja ja sielu. Keskiaikaiset aiheet, kansallinen yhteydentunne ja uskonnollinen hartaus -- siinä hänen romantisminsa pääpiirteet. Tässä romantillisessa suunnassa ei ollut sitä myrskyisää ja vallankumouksellista luonnetta, kuin esim. myöhemmin Victor Hugon edustamalla ranskalaisella romantiikalla. Italian romantikkojen rauhallista luonnetta osoittaa muun muassa uuden koulun äänenkannattajan nimi "Il Conciliatore" (sovittaja).

* * * * *

Manzonin elämä ei ollut rikas ulkonaisista ja huomattavista tapahtumista. Hänen yksityisistä oloistaan tietää jälkimaailma verrattain vähän. Kirjeissään Manzoni ei melkein ollenkaan puhu herkistä tunteistaan ja kotoisista tavoistaan. Eräs rouva Mohl'in, tunnetun orientalistin lesken, v. 1879 kirjoittama kirje antaa meidän luoda pikakatseen Manzonin koti-elämään. Mainittu nainen oli talvella v. 1823-24 nuorena tyttönä ollut vieraana Manzonin kodissa, ja kirjoittaa käynneistään seuraavasti: "Olin hyvin nuori ja kykenin sentähden varsin puutteellisesti arvostelemaan tuota erilaisten ja syvien ainesten muodostamaa luonnetta sinä talvena, jolloin äitini kanssa vietin joka illan Manzonin kodissa; mutta minun on tunnustaminen, että usein olimme sokkosilla, Pietro ja vanhin tytär Giulietta, sekä rouva Manzoni, joka oli mennyt naimisiin 16-vuotiaana ja tuntui pikemmin vanhimpien lastensa toverilta. Manzonilla oli tavallaan näistä leikeistä melkein yhtä paljon huvia kuin meillä, mutta hän ei koskaan ottanut niihin osaa. Hän puheli herra Fauriel'in kanssa. Muistan vielä yhtä hyvin, kuin jos se olisi tapahtunut eilen, kuinka hän hyvin vilkkaan leikin jälkeen tarttui vaimoonsa vyötärykseltä ja sanoi: 'Onko sinulla nyt ollut oikein hauska, rakas lapsi?' ja tämä nyökäytti päätään myöntävästi. Se oli todella viehättävä koti."

"Henkilö, joka melkoisesti lisäsi miellyttävää vaikutusta, oli Manzonin äiti, jota sanottiin Donna Giuliaksi. Joskus tuli vieraita hienoston piireistä, mutta jotenkin harvoin, isäntä ja emäntä kun eivät tavallisesti siinä seurustelleet. -- -- -- Manzoni puolisot eivät koskaan käyneet vieraissa iltaisin ja muutenkin he sen tekivät niin harvoin, että heitä pidettiin ujoilijoina." (A. de Gubernatis, Il Manzoni ed il Fauriel, s. 111.)

Manzonin lähimpiä ystäviä olivat monsignore Tosi ja runoilija Tommaso Grossi. Edellinen, joka oli tunnettu suuresta oppineisuudessaan ja hyväntekeväisyydestään, vahvisti melkoisesti Manzonin krisitillis-katolilaista vakaumusta. Grossia kohtaan Manzoni tunsi melkein veljellistä kiintymystä, hän kun antoi tämän köyhän runoilijan maksutta asua talossaan ja auttoi häntä kaikin tavoin.

Lukuunottamatta henkevää keskustelutaitoaan, Manzoni ei omannut mitään seurustelulahjoja. Hän ei esim. osannut soittaa, laulaa eikä maalata, ja ihaili sentähden suuresti vävyänsä Massimo d'Azegliota, joka tässä suhteessa oli hyvin rikaslahjainen.

1820-luvun keskivaiheilla Manzoni oli saavuttanut kehityksensä huipun. Hänen kuulu romaaninsa "I Promessi Sposi" (Kihlautuneet) saattoi hänet ihailluksi koko sivistyneessä maailmassa. Tähän päättyi hänen varsinainen kaunokirjallinen tuotantonsa, ja nyt hän antautui mietiskelyyn ja tieteellisiin opiskeluihin. Tutustuminen filosofi Rosmini Serbatiin saattoi hänet yhä enemmän kiintymään abstraktisiin kysymyksiin. Yhteytensä ranskalaisiin ystäviinsä, myöskin Fauriel'iin, Manzoni vähitellen kokonaan keskeytti. Todennäköisesti tämä johtui Manzonin hitaudesta kirjeiden kirjoittamisessa. V. 1833 hän menetti hellästi rakastamansa puolison, Enrichettan, jota syvästi suri. Tämän naisen manalle muutto oli ainaiseksi karkoittanut runoilun Manzonin asunnosta. Hän tosin alkoi kirjoittaa hymniä puolisonsa muistoksi, mutta se jäi keskeneräiseksi. Pian vaimonsa jälkeen hän menetti lempilapsensa Giuliettan. Neljä vuotta vaimonsa kuoltua Manzoni meni toisiin naimisiin, ja vaikka tämä avio alkuperäisesti oli järkeilyliitto, se tuntuu olleen jotenkin onnellinen. Manzonin toinen vaimo kuoli 1861. Ennen hänen kuolemaansa muuttivat manalle hänen äitinsä, kaksi tytärtään ja kaksi poikaansa. Ainoastaan yksi hänen tyttäristään, Vittorina, eli häntä kauemmin. Lopulta häneltä kuolo riisti melkein kaikki ystävänsäkin, niin että hän jotenkin yksinäisenä vietti vanhuutensa päivät. Hänen taloudellinen asemansa oli huonontunut etupäässä epäonnistuneesta yrityksestä julaista "I Promessi Sposi" romaanin kuvitettu painos (1840-42). Hänen taloutensa joutui sittemmin taas tasapainoon sen kautta, että hänelle Cavourin ehdotuksesta myönnettiin kahdentoista tuhannen liiran vuotuinen eläke.

Poliittiseen elämään hän varsin vähän otti osaa, ja hänen kerrotaan itsensä kerran valtiollisessa vankilassa istuneiden runoilijatovereidensa seurassa häveten maininneen olevansa heistä ainoa, joka ei ollut valtiollisten vakaumuksiensa vuoksi istunut tyrmässä. Kun Manzoni 1861 Italian yhteyssodan päätyttyä oli nimitetty senaattoriksi Italian uuteen parlamenttiin, niin hän siellä kävi ainoastaan kaksi kertaa, ensimäisen kerran äänestämässä pääkaupungin siirtämistä Torinosta Firenzeen, toisen kerran äänestämässä sen muuttamista Firenzestä Roomaan.

Manzonin viimeiset ikävuodet olivat synkät. Kerran noustuaan tuolille ottamaan alas hyllyltä kirjaa, hän kaatui ja satutti niin pahasti päänsä, että hänen järkensä pimittyi, vaikka hänellä kuitenkin joskus oli valoisat välihetkensä. Näiden vallitessa hän vielä kuolinvuoteellaankin ajatteli Italian yhteyttä, joka oli ollut hänen elämänsä hartaimpien pyyteiden esineenä, ja hän sanoi läsnäolijoille: "Muistakaa rukoilla Victor Emanuelin ja hänen perheensä puolesta, niinkuin minä aina olen tehnyt." Hän nukahti kuolonuneen 22 päivä toukokuuta 1873, 88:n vuoden ikäisenä.

Italian kansa ei kenties koskaan ole lämpimämmin tuntein rientänyt kuolinvuoteen ääreen, eikä osoittanut vilpittömämpää osanottoa, kuin Manzonin manalle muutettua. Kuningas lähetti edustajan ja omat poikansa hautajaisiin, jotka katolilaisen uskon koko komeutta noudattamalla vietettiin Milanossa. Tätä tilaisuutta varten Giuseppe Verdi kirjoitti kuuluisan requieminsa.

Viiteselitykset:

[1] Italialainen sananparsi, joka merkitsee: En ole kuulevinanikaan. Suoment. huom.

[2] Olen antanut ääneni ja suostunut siihen päätökseen.

[3] Parpagliole on noin 15 penniä vastaava ital. raha. Suom. muist.

[4] Tekijä tarkoittaa Shakespearea. Suom. huom.

[5] Kaikki on puhdasta puhdasmieliselle.

[6] Josephi Ripamontii. _Historiae Patriae_, Dedicadis V, Lib. VI, Cap. III, pag. 358 et seq.

[7] Manzoni tarkoittaa tässä ystävänsä Tommaso Grossin runoelmaa "I Lombardi". Suoment. huom.

[8] El prestin di scansc.

[9] Via degli Scalini.

[10] Kautta henkeni, kuinka paljo väkeä!

[11] Jos hän on syyllinen.

[12] Eteenpäin, Petro, jos suinkin mahdollista.

[13] Eteenpäin, nopeasti, mutta varovasti.

[14] Oh, oh, varovasti.

[15] Tulkaa kanssani, ystäväni.

[16] Nyt on vaikein hetki! Jumala meitä auttakoon!

[17] Tehdäkseni heille mieliksi.

[18] Sanon tämän teitä hyödyttääkseni.

[19] Anteeksi, ystäväni.

[20] Jos on syyllinen.

[21] Rohkeutta; olemme jo melkein ulkona tungoksesta.

[22] Suutelen Teidän käsiänne, arvoisa herra.

[23] Aseet väistykööt vaipan edestä.

[24] Nouskaa, nouskaa; olemme jo poissa tungoksesta.

[25] Mitä on tästä sanova Hänen Ylhäisyytensä?

[26] Mitä on sanova kreivi-herttua?

[27] Mitä on sanova kuningas, meidän herramme?

[28] Jumala sen tietää.

[29] Hänen Majesteettinsa palvelukselle.

[30] Italiassa alettiin ennen laskea vuorokausi kello 6:sta i.p. Kun Trezzon tornikello löi 11 lyöntiä, oli siis kello 5 aamulla. Suoment. huom.

[31] Tämä muoto on Italiassa tuolla tunnetulla sananparrella: Kaikki tiet johtavat Roomaan. Suom. huom.

[32] Tämä mielenmuutos on Kaikkein Korkeimman oikean käden tekoa.

[33] Sääliä nöyriä.

[34] Oli joutumaisillaan turmioon, ja on jälleen löydetty.

[35] "Ranskan kuningassuvut", ritariromaani, joka ensi kerta julkaistiin Italiassa v. 1491, ja jota tämän kertomuksen kuvaamana aikana vielä yleisesti luettiin. Suom. huom.

[36] Teoksessa "I Reali di Francia" esiintyvä kuuluisa vaeltava ritari. Suom. muist.

[37] Hänen ylhäisyytensä käskystä.

[38] Ranskassa vv. 1788-89.

[39] Historia Patria: Decadis V, lib. VI, pag. 386.

[40] Lääkäri F. Enrico Acerbi.

[41] Noin 30:tä penniä vastaava italial. raha, joka oli saanut nimensä paavi Julius II:sen mukaan. Suom. huom.

[42] Hikoilkaa, oi liekit, valmistaaksenne metalleja.

[43] Josephii Ripamontii, canonici Scalensis, chronistae urbis Mediolani. De peste quae fuit anno 1630, Libri V. Mediolani, 1640, apud Malatestas.

[44] Tadino, s. 24.

[45] Tadino, s. 26.

[46] Tadino, s. 27.

[47] Tadino, s. 245.

[48] Vita di Federigo Borromeo, compilata da Francesco Rivola, Milano, 1666, s. 582.

[49] Tadino, s. 73.

[50] Storia di Milano del Conte Pietro Verri; Milano, 1825, IV, s. 155.

[51] Tadino, s. 98.

[52] Tadino, s. 96.

[53] Tadino, s. 93.

[54] D. Pio la Croce, Memoria delle cose notabili successe in Milano intorno al mal contagioso, l'anno 1630, etc. Milano, 1730. Tämä teos on ilmeisesti käyttänyt lähteenään erään tuon ruton aikana eläneen kirjailijan julkaisematonta teosta; se on kenties pikemmin vaan yksinkertainen painos siitä, kuin uusi muodostelma.

[55] P. Verri, Osservazione sulla tortura; Scrittori italiani di economia politica, parte moderna, XVII, s. 205.

[56] Alleggiamento dello Stato di Milano, etc, di C.G. Cavatio della Somaglia, Milano, 1653, s. 248.

[57] Agostino Lampugnano, La pestilenza seguita in Milano, l'anno 1630. Milano, 1634, s. 44.

[58] Tadino, s. 117.

[59] Ripamonti, s. 164.

[60] Tadino, s. 102.

[61] Ripamonti, s. 81.

[62] Ripamonti, s. 77.

[63] Tadino, s. 56.

[64] Tadino, ss. 123-124.

[65] Muratori, Del governo della peste, Modena, 1714, s. 117; P. Verri, yllämainittu teos, s. 261.

[66] P. Verri.

[67] Tämä teos ilmestyi vasta v. 1840 nimeltä "Storia della colonna infame". Suoment. huom.

[68] Ripamonti, Hist. Patr., Dec. V, libr. VI, cap. VI.

[69] Vanhuus on itsessään tauti.

[70] Kansan ääni on Jumalan ääni.