Part 62

-- No johan sen sanoin; maailma ei suinkaan tahdo kuolla sukupuuttoon. Entä mitenkä on teidän laitanne, rouvaseni, eikö teidänkin ympärillänne ole ruvennut liipoittelemaan ihania perhoja?

-- Ei, ei toki; minä en sellaista ajattele, en tahdo sitä ajatella.

-- Niin, niin; mutta luuletteko te olevanne ainoa. Onhan Agnesekin, nähkääs, Agnesekin...

-- Kas vaan, onpa kirkkoherra leikkisällä päällä, sanoi leski.

-- Tietysti tahdon laskea leikkiä. Ja minusta tuntuu, kuin viimeinkin olisi aika sitä tehdä. Sillä olemmepa kovia kokeneet, eikö totta, nuoret ystäväni? Ne harvat päivät, jotka vielä meillä ovat elettävinä täällä, toivokaamme, että ne tulevat olemaan vähän iloisemmat. Mutta onnelliset te, joilla, jos ei tapaturmia satu, vielä on pitkältä aikaa puhuaksenne kestetyistä kärsimyksistä. Sitävastoin minä, vanha mies... Konnat kuolkoot. Rutostakin voi parantua, mutta vuosien taakasta ei yksikään parannuskeino voi vapauttaa, ja kuten sanotaan: _senectus ipsa morbus_.[69]

-- Nyt, sanoi Renzo, voitte puhua latinaa niin paljon kuin tahdotte. Nyt se ei minua enää ollenkaan peloita.

-- Vai kaivelee tuo latina yhä vielä mieltäsi; hyvä, hyvä, kyllä minä vielä sinut pulaan panen. Kun tulet eteeni tuon tytön kanssa varta vasten kuulemaan latinalaisia sanoja, niin lausunpa sinulle: "Latinasta et huoli: mene rauhaan". Onko se mieleesi, häh?

-- Tiedänpä hyvin, mitä aion sanoa, vastasi Renzo. Se ei ole tuo latina, joka minua peloittaa: se on rehellistä ja pyhää latinaa, kuten messussa. Silloinhan teidänkin on pakko lukea sitä kirjasta. Mutta tarkoitan tuota kirottua, epäkirkollista latinaa, joka keskellä puhetta salakavalasti meidät saattaa ymmälle. Ja kun nyt olemme tässä koolla ja kun kaikki on selvillä, niin kääntäkää minulle kansankielelle tuota latinaa, jota latelitte minulle juuri tuossa nurkassa, selittääksenne, ettette voinut meitä vihkiä, että tarvittiin muita muodollisuuksia ja mitä kaikkea!

-- Vaiti, veitikka, vaiti; älä pengo vanhaa tunkiota. Sillä jos meidän tällä hetkellä pitäisi selvitellä laskumme, en tiedä, kumpi meistä kahdesta joutuisi alakynteen. Minä puolestani olen antanut kaikki anteeksi; älkäämme enää siitä puhuko. Mutta kyllä te minulle teitte kepposia! Sinun suhteesi ei se minua ihmetytä, sillä oletpa viekas veitikka; mutta puhun tuosta tyynestä lammikosta, tuosta pienestä pyhimyksestä, jonka epäilemistäkin olisin pitänyt syntinä. Mutta tiedänpä hyvin, kuka häntä oli neuvonut, tiedän sen varsin hyvin.

Näin sanoen hän osoitti Agnesea sormellaan, jota ensin oli ojentanut Luciaa kohti. Ja vaikeata on kuvata, kuinka hyväntahtoisesti, kuinka leikillisen herttaisesti hän nuo nuhteensa lausui. Tuo sanoma oli puhaltanut häneen hilpeyttä ja puheliaisuutta, joista aikoja sitten oli vieraantunut. Ja olisimme vielä kaukana lopusta, jos vielä tahtoisimme mainita loput hänen puheistaan, joita yhä jatkoi, moneen kertaan pidättäen vieraitaan, jotka tahtoivat lähteä, jopa vielä pysähtyen alhaalla ulko-oven kynnykselle, yhä vaan lasketellen hupaisia lorujaan.

Seuraavana päivänä hänen luonaan kävi yllämainittu markiisi, mikä käynti oli yhtä odottamaton kuin mieluisa. Hän oli varttuneen miehuuden ja vanhuuden iän rajalla, ja hänen kasvonsa ikäänkuin vahvistivat, mitä huhu hänestä kertoi: hän oli avomielinen, kohtelias, rauhallinen, nöyrä, arvokas, ja kasvoissaan oli ilme, joka kuvasti alistuvaa surumielisyyttä.

-- Tulen tuomaan teille, hän sanoi, Hänen Kunnian-arvoisuutensa Arkkipiispan terveisiä.

-- Oi mikä erinomainen ystävällisyys molempien puolelta!

-- Kun kävin jäähyväisillä tämän verrattoman miehen luona, jonka tuttavuus tuottaa minulle suurta kunniaa, hän puhui minulle kahdesta tämän seurakunnan nuoresta ihmisestä, jotka olivat kihloissa, ja jotka ovat saaneet kärsiä tuon onnettoman Don Rodrigon tähden. Kardinaali tahtoisi saada tietoja heistä. Vieläkö he elävät? Ja ovatko heidän asiansa järjestyneet?

-- Kaikki on järjestetty. Olinpa aikonut kirjoittaakin siitä Hänen Ylevyydelleen; mutta nyt kun minulla on kunnia...

-- Ovatko he täällä?

-- Niin ovat; ja niin pian kuin suinkin on mahdollista, heistä tulee mies ja vaimo.

-- No hyvä. Ja minä pyydän teitä ilmoittamaan minulle, voiko heille tehdä jotain hyvää ja samalla huomauttamaan, mikä olisi sopivin tapa sitä tehdä. Tämän onnettomuuden aikana olen menettänyt ne kaksi ainoata poikaa, jotka minulla oli, ja heidän äitinsä, ja olen saanut kolme melkoista perintöä. Yltäkylläisyyttä minulla oli jo aikaisemminkin, joten näette, että, tarjotessanne minulle tilaisuuden sitä käyttää, ja varsinkin tässä tapauksessa, teette minulle todellisen palveluksen.

-- Taivas teitä siunatkoon! Sillä kaikki eivät ole samallaisia kuin te... No niin. Minäkin kiitän teitä sydämestäni noiden turvattieni puolesta. Ja kun Teidän Ylhäisyytenne minua kehoittaa ja rohkaisee, niin on minulla todella teille tehtävänä ehdoitus, jonka kenties hyväksytte. Tietäkää siis, että nämä kunnon ihmiset ovat päättäneet siirtyä asumaan toisaalle ja myydä omistamansa vähäisen maaomaisuuden: viinitarha, aivan vähäinen, ellen erehdy, mutta laiminlyöty ja kokonaan metsittynyt; ei voi ottaa huomioon muuta kuin itse maatilkun; lisäksi hänen ja morsiamensa pikkutalot, mutta molemmat kurjia hökkeleitä, nähkääs. Mies sellainen, kuin Teidän Ylhäisyytenne ei ollenkaan saata tietää miten on sellaisten köyhien parkojen laita, kun heidän on pakko myydä omaisuutensa. Se joutuu aina lopulta jonkun viekkaan petkuttajan kynsiin, joka jo kauan aikaa on sitä himoitsevin silmin katsellut, ja joka sitten saatuaan tietää, että toisen on pakko myydä se, vetäytyy pois ja tekeytyy välinpitämättömäksi. Silloin täytyy juosta hänen jälessään ja luovuttaa se hänelle leipäkannikasta. Herra markiisi epäilemättä jo huomaa, mihin puheeni tähtää. Paras hyvätyö, jonka herra markiisi voi tehdä näille köyhille ihmisparoille on se, että vapauttaa heidät heidän pulastaan ostamalla tuon heidän vähäisen omaisuutensa. Minullakin, totta puhuakseni, olisi siitä etua, kun siten seurakuntaani saisin maaomistajan sellaisen kuin herra markiisin. Mutta Teidän Ylhäisyytenne luonnollisesti päättää, niin kuin itse parhaaksi näkee. Minä olen puhunut Teitä totellakseni.

Markiisi kiitti suuresti Don Abbondiota tästä ehdoituksesta, ja pyysi häntä arvioimaan hintaa ja asettamaan sen varsin korkeaksi. Mutta hän sai kirkkoherran vallan ällistymään, kun ehdoitti, että heti yhdessä menisivät morsiamen taloon, missä sulhanenkin luultavasti oli tavattavissa.

Matkalla Don Abbondio, ollen ilosta vallan suunniltaan, kuten saattaa kuvitella, sai toisenkin hyvän tuuman, jonka lausui julki.

-- Kun Teidän Ylhäisyytenne on niin halukas tekemään hyvää näille ihmisille, voisi heille tehdä vielä toisenkin palveluksen. Tuolla nuorella miehellä on niskoillaan vangitsemismääräys, jonkunmoinen maanpaonuhka, jonkin pari vuotta sitten Milanossa tuona suurena mellakkapäivänä tekemänsä vallattomuuden johdosta, jolloin hänet pyydettiin kokemattomana maalaisena, joka ei mitään pahaa tarkoittanut, kuin hiiri loukkuun. Nähkääs: pelkkää lapsellisuutta, ajattelemattomuutta; sillä todellista pahaa tekemään hän ei kykene. Minä sen saatan vakuuttaa, kun olen hänet kastanut ja nähnyt hänen varttuvan. Jos muuten Teidän Ylhäisyytenne suvaitsee ajanvietteekseen -- kuten teidän säätyisenne henkilöt välistä alentuvat kuulemaan noiden ihmisparkojen yksinkertaisia tarinoita -- kuulla tuon nuoren miehen itsensä kertovan tuon seikkailun, voitte muodostaa itsellenne siitä mielipiteen. Kun nyt on kyseessä noin vanha asia, ei kukaan häntä ahdista; muuten, kuten jo sanoin, hän aikoo muuttaa pois tästä valtiosta. Mutta aikaa myöten, joko hän palaa tänne, tai lähtee muualle, ei koskaan voi kaikkea edeltäpäin laskea, ja parempi on aina, että asiat ovat selvät. Herra markiisi käy Milanossa mahtavasta ylimyksestä ja suuresta miehestä ... ei, ei, antakaa minun vaan puhua: totuus ennen kaikkea. Suositus, sanakin vaan Teidän arvoisenne henkilön puolelta riittäisi yllin kyllin hankkimaan vapauttavan tuomiopäätöksen.

-- Eikö siis ole olemassa vaikeita syytöksiä tätä nuorta miestä vastaan?

-- Ei suinkaan. Ei minun tietääkseni. He heittelivät häntä heti alussa kuumilla kekäleillä; mutta nyt luulisin että on jälellä pelkkä muodollisuus.

-- Jos niin on laita, on asia helppo; ja minä otan sen järjestämisen tehtäväkseni.

-- Ja sitten Teidän Ylhäisyytenne ei tahdo kuulla itseään mainittavan suureksi mieheksi. Mutta minä tahdon teitä siksi mainita, vastoin tahtoannekin. Ja jos minä vaikenisin, se ei merkitseisi mitään, sillä kaikki muut siitä puhuvat; ja _vox populi, vox Dei_.[70]

Todella he tapasivat nuo kolme naista ja Renzon, Saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen tämä käynti heihin teki. Luulenpa että nuo paljaat ja rosoiset seinät, verhot, huonekalut ja astiat ällistyivät näin tavattomien vieraiden tulosta. Markiisi itse pani alkuun keskustelun, puhuen kardinaalista ja muista seikoista, tehden sen sydämellisen avomielisesti ja älykkään hienotunteisesti. Sitten hän siirtyi puhumaan ehdoituksesta, jota varten oli tullut. Hän pyysi Don Abbondiota määräämään hinnan; ja sittenkuin tämä oli kauan kursaillut ja estellyt, huomauttaen, ettei ollut sellaisiin asioihin perehtynyt, että saattoi ainoastaan hapuilla, mutta että puhui totellakseen ja vedoten hänen Ylhäisyyteensä, hän mainitsi, oman käsityksensä mukaan, suunnattoman suuren ostosumman.

Ostaja sanoi omasta puolestaan olevansa mitä tyytyväisin; ja ikäänkuin olisi kuullut väärin, hän lisäsi sen kaksinkertaiseksi. Eikä hän ottanut korjausta kuuleviin korviinsa, vaan keskeytti kaikki puheet, kutsuen heidät kaikki häiden jälkeisenä päivänä päivällisille linnaan, missä oli määrä sääntöjen mukaisesti päättää sovittu kauppa.

-- Oh, sanoi itsekseen Don Abbondio, palattuaan kotiansa: jos rutto aina ja kaikkialla järjestäisi asiat tällä tavalla, niin olisi todella synti sanoa siitä pahaa. Melkeinpä joka sukupolvi sitä tarvitsisi, ja sellaisilla ehdoilla voisi alistua itse tautiinkin; kunhan vaan siitä paranisi, tietysti...

Saapui vapautus kuulutuksista, vapauttava oikeudenpäätös ja tuo siunattu päivä. Voittoriemuisen varmoina molemmat kihlautuneet läksivät tuohon oman kotikylänsä kirkkoon, missä juuri itse Don Abbondio heidät vihki mieheksi ja vaimoksi. Toinen voittoriemu, ja vielä harvinaisempi oli se matka, jonka seuraavana päivänä tekivät tuon ylhäisen herran linnaan. Ja saatamme hyvin kuvitella mitä he ajattelivat kiivetessään tuon mäen rinnettä, astuessaan sisälle tuosta portista, ja mitä kukin heistä luonteensa mukaisesti puhui.

Mainitsen ainoastaan että keskellä iloaan heistä milloin toinen, milloin toinen moneen kertaan huomautti, että ainoastaan isä Cristoforo parka siitä puuttui.

-- Mutta epäilemättä hän, näin he sanoivat, on vielä onnellisempi kuin me.

Markiisi oli heidän kunniakseen toimeenpannut suuren juhlan. Hän vei heidät sievään saliin, pyysi nuorta avioparia, Agnesea ja milanolaista kauppiaanleskeä istumaan ruokapöydän ääreen, ja ennenkuin poistui toiseen huoneeseen päivälliselle Don Abbondion kanssa, hän tahtoi kotvan viipyä siellä pitämässä seuraa vierailleen, jopa tarjoili heille ruokiakin. Luultavasti ei johdu kenenkään mieleen huomauttaa, että olisi ollut yksinkertaisempaa syödä saman pöydän ääressä. Olen kuvannut tuota ylimystä kunnon miehenä, mutta en minäkään eriskummaisena poikkeusihmisenä. Olen maininnut, että hän oli nöyrä mies, mutta mikään alentuvaisuuden ihme hän ei ollut. Hän tosin seurusteli noiden kelpo ihmisten kanssa, mutta ei kuitenkaan alentunut heidän vertaisekseen.

Kun molemmat ateriat olivat lopussa, kauppasopimuksen kyhäsi eräs tohtori, joka ei kuitenkaan ollut tohtori Juonittelija. Tämä, nimittäin hänen maalliset jäännöksensä olivat vielä Canterellissa. Ja niitä varten, jotka eivät tunne noita seutuja, lienee tässä pieni selitys paikallaan.

Noin puolen peninkulman päässä yläpuolella Leccoa ja lähellä Castello nimistä kylää, on paikka nimeltä Canterelli, missä kaksi tietä risteilee. Toisella puolen tienristeystä näkee kummun, joka näyttää keinotekoiselta kunnaalta, jonka huipulla on risti, ja jonka on muodostanut suuri kasa ruumiita, mitkä sikin sokin haudattiin siihen tämän ruton aikana, Perintötaru, totta puhuakseni, sanoo yksinkertaisesti: ruttoon kuolleet; mutta epäilemättä se oli tuohon viime ruttoon, joka miesmuistoon oli kaikkein raivokkain. Ja perintötarut, ellei niitä hieman korjaa, sanovat aina liian vähän.

Paluumatkalla ei ollut muuta vastusta kuin se, että Renzolla oli täysi työ kantaa kaupasta saamiaan rahoja. Mutta ystävämme oli, kuten tiedämme, kestänyt kovempia vaivoja. Sivuutan hänen ajatustyönsä, joka oli melkoinen ja joka tavoitteli parasta tapaa saattaa nuo rahat korkoa kantaviksi. Jos olisi havainnut ne tuumat, jotka vuorostaan liikkuivat hänen mielessään, mietteet ja punniskelut, ja jos olisi kuullut ne syyt, jotka milloin puolustelivat, milloin vastustelivat maanviljelystä ja teollisuutta, niin olisi tuntunut siltä, kuin kaksi kuluneen vuosisadan akatemiaa olisi siinä yhtynyt, Ja hänelle vaikeus oli kahta suurempi, sillä kun hän oli vaan yksi ainoa ihminen, ei saattanut hänelle sanoa: Mitä toimittaa valitseminen? Kumpikin, olkoon menneeksi! Sillä ovat molemmat keinot pohjaltaan samat, ja niiden laita on sama kuin jalkojen, nimittäin että kahdella jalalla astuu paremmin kuin yhdellä.

Ei enää ajateltu muuta kuin myttyjen käärimistä ja matkalle lähtöä, Tramaglinon perhe uudelle asuinseudulleen ja leski Milanoon. Kyyneleet, kiitokset, lupaukset käydä katsomassa olivat monenkertaiset. Yhtä hellästi, kuitenkaan kyyneliä vuodattamatta, Renzo ja perhe hyvästelivät Renzon ystävää, joka oli hänelle vieraanvaraisuutta tarjonnut. Eikä pidä luulla, että jäähyväiset Don Abbondiosta olisivat olleet kylmät. Nämä hyvät olennot olivat aina tunteneet kunnioittavaa kiintymystä kirkkoherraansa. Mutta nuo kirotut selkkaukset olivat häirinneet molemmanpuolisia kiintymyksen tunteita.

Jos joku kysyy, eivätkö nuo ihmiset tunteneet surua erotessaan synnyinseudultaan, poistuessaan noista vuorista, niin vastaan, että he sitä luonnollisesti tunsivat. Sillä surua on vähän kaikkialla. Sopii kuitenkin olettaa, ettei se ollut kovin raju, sillä olisivathan he voineet sitä välttää jäämällä paikoilleen, nyt kun nuo kaksi estettä, Don Rodrigo ja vangitsemiskäsky, olivat poissa. Mutta jo jonkun aikaa he kaikki kolme olivat tottuneet pitämään kotinaan sitä seutua, jonne aikoivat siirtyä. Naiset olivat siihen mieltyneet Renzon puheiden johdosta, joka oli kertonut heille, mitkä edut työmiehellä siellä oli, ja tuhansia muita seikkoja elämisen helppoudesta siellä. Muuten jokainen heistä oli kestänyt hyvin katkeria hetkiä seudulla, jolta poistuivat. Ja tuskalliset muistot vieroittavat aina mielen pois seudusta, joka niitä herättää. Ja jos tämä seutu lisäksi on synnyinseutu, on noissa muistoissa kenties vielä enempi raskasta ja kirvelevää. Samoin, huomauttaa käsikirjoituksemme, lapsi tyytyväisenä lepää imettäjän rinnoilla ja tavoittelee ahneesti ja luottavasti nisää, joka sitä hellästi on ravinnut siihenasti; mutta jos imettäjä jonakin päivänä, vieroittaakseen lapsen rinnoiltaan, voitelee niitä katkeralla koiruoholla, lapsi vetää niistä pois huulensa, mutta palaa vielä kerran yrittääkseen. Mutta lopulta se niistä poistuu, tosin itkien, mutta joka tapauksessa se poistuu.

Mitähän sanonee nyt lukija, kun saa kuulla, että heidän tuskin saavuttua ja asetuttua uudelle seudulle, Renzo siellä kohtasi jo valmiita ikävyyksiä? Pikkuseikkoja tosin, mutta tarpeeksi suuria häiritsemään hänen onneansa. Tässä lyhyesti tuo tarina.

Ne puheet, jotka siellä olivat liikkuneet Luciaan nähden paljoa ennen hänen tuloansa, se tieto, että Renzo oli saanut nähdä äärettömästi vaivaa, ennenkuin hänet omakseen sai, yhä pysyen lujana ja uskollisena, kenties myös joku liioitteleva sana, jonka Renzosta ja hänen asioistaan oli lausunut joku puolueellinen ystävä -- kaikki tämä oli herättänyt melkoista uteliaisuutta nähdä tuota nuorta naista ja suurta luuloa hänen kauneudestaan. Nyt tiedätte millainen on odotus: kuvittelurikas, herkkäluuloinen ja luottavainen; mutta esineensä saavutettuaan vaativainen ja vaivoin tyydytettävissä. Se ei koskaan löydä tarpeeksi tyydytystä, se kun pohjaltaan ei ole tietänyt, mitä oikeastaan on tahtonut; ja se vaatii armotta suunnatonta maksua siitä hymyilevästä suosiollisuudesta, jota edeltäkäsin umpimähkään on myöntänyt. Kun Lucia ilmestyi, useat, jotka kenties olivat luulleet, että hänellä olisi vallan kultainen tukka, vallan punaiset posket, ja toinen silmä toista kauniimpi, ja Herra tiesi mitä muuta vielä, alkoivat nostaa hartioitaan, rypistää nenäänsä ja sanoa:

-- Kas, tuoko se nyt onkin! Niin pitkän ajan ja niin monien puheiden jälkeen odotti jotain paljon parempaa. Ja mitä tämä nyt on? Talonpoikaisnainen kuin moni muu. Ja niitäkin on parempia, on kaikkialla!

Sitten he rupesivat tutkimaan yksityisseikkoja, panivat merkille mikä toisen, mikä taas toisen vian. Olipa niitäkin, jotka pitivät häntä suorastaan rumana.

Kuitenkaan ei kukaan tällaista sanonut Renzolle vastoin kasvoja, Ja näin pitkälle siis ei ollut pahaa. Pahennuksen aikaansaivat muutamat hyvät ystävät, jotka hänelle kertoivat nuo puheet. Ja Renzoon ne tekivät mitä tuskallisimman vaikutuksen.

Hän alkoi mielessään märehtiä tätä, ja oli siitä kovin suuttunut sekä niille, jotka siitä puhuivat, että itsekseen:

-- Mitä se teitä liikuttaa? Kuka on käskenyt teidän odottaa? Olenko minä koskaan sanonut teille, että hän on kaunis? Ja kun te minulle siitä puhuitte, olenko koskaan vastannut muuta, kuin että hän on hyvä nuori nainen? Hän talonpoikaistyttö! Olenko koskaan sanonut, että toisin tänne kuninkaantyttären? Hän ei teitä miellytä! Olkaa häntä katselematta. Onhan teillä kauniita naisia, katselkaa niitä!

Ja joskus vähäpätöinen seikka riittää ratkaisemaan ihmisen kohtalon koko elinajaksi. Jos Renzon olisi ollut pakko viettää ikänsä näillä seuduilla, kuten oli päättänyt, olisi hänen elämänsä ollut varsin iloton. Kun häntä paljon oli ärsytetty, hän lopulta itse kävi ärtyisäksi. Hän oli epäkohtelias kaikille, sillä saattoihan jokainen olla Lucian arvostelijoita. Tosin hän ei käyttäytynyt rajusti eikä sopimattomasti, mutta saattaahan mennä sangen pitkälle rikkomatta kanssakäymisen tärkeimpiä vaatimuksia, kiukusta pakahtumatta. Hänellä oli jotain katkeran ivallista puheissaan; kaikesta hänkin löysi arvosteltavaa, mikä meni niin pitkälle, että kun oli ruma ilma kaksi päivää perätysten, hän äkkiä huudahti:

-- No, näillä seuduilla voi odottaa mitä tahansa! Monet olivatkin häneen suuttuneet, sellaisetkin, jotka alussa olivat olleet hänen ystäviään. Ja aikaa myöten hän niin sanoaksemme olisi joutunut vihamielisiin väleihin koko seudun väestöön, kenties itse voimatta keksiä näin ikävän seikan alkusyytä.

Mutta olisipa taipuvainen luulemaan, että rutto oli ottanut järjestääkseen kaikki hänen ikävyytensä. Se oli temmannut manalle toisen melkein Bergamon porttien edustalla sijaitsevan silkinkehruulaitoksen omistajan. Ja perijä, nuori huimapää, jota koko tämä laitos ei vähääkään huvittanut, ajatteli, jopa ylen halusi siitä vapautua, vaikkapa hänen olisi ollut pakko myydä se puolesta hinnasta; mutta ainoastaan käteisestä rahasta, voidakseen sitten tuhlata sitä hurjiin huvituksiinsa.

Saatuaan vihiä asiasta, Bortolo riensi tuota laitosta katsomaan; hän sopi mitä edullisimmista ehdoista; mutta tuo ehto, että oli käteisellä rahalla maksettava, tärveli koko kaupan, hänen vaivaloisesti tekemänsä säästöt kun eivät likimainkaan riittäneet. Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt kaupan hierontaa, mutta palasi kiireisesti kotia, kertoi asian serkulleen ja ehdoitti, että he panisivat ostosumman puoleksi. Näin edullinen ehdoitus katkaisi Renzon taloudelliset epäilykset, hän päätti siis valita teollisuuden alakseen ja suostui. He läksivät sinne yhdessä ja tekivät kauppasopimuksen. Kun sitten uudet isännät asettuivat ostamalleen tilalle, Lucia, jota täällä ei oltu odotettu, vältti kaikki arvostelut, jopa miellytti kohtalaisesti. Ja Renzon korviin tuli, että moni oli sanonut: "Oletteko nähneet tuon kauniin vaimo-hölmön, joka on saapunut seudullemme?"

Laatusana teki nimisanan siedettäväksi.

Renzo otti hyödyllistä oppia kaikista edellisellä paikkakunnalla kokemistaan ikävyyksistä. Siihenasti hän oli ollut hieman valmis toitottamaan esiin mielipidettään ja arvostelemaan toisten vaimoja ja ylipäänsä kaikkea. Nyt hän huomasi, että sanat suussa maistuvat vallan toisin kuin korvissa, ja hän tottui hieman punnitsemaan omia sanojaan, ennenkuin lausui ne julki.

Lukijan ei kuitenkaan pidä ajatella, ettei hänellä täällä olisi ollut mitään ikävyyksiä. Ihminen -- näin huomauttaa käsikirjoituksemme, ja jo tiedätte ennestään, että siinä ilmenee hieman omituinen maku vertauksiin nähden; mutta antakaa anteeksi vielä tämä, joka luultavasti tulee olemaan viimeinen -- ihminen, niin kauan kuin vaeltaa tässä murheenlaaksossa, on potilas, joka loikoo vaihtelevan epämukavalla vuoteella ja joka näkee ympärillään toisia, ulkonaisesti hyvin säädettyjä, sileitä, mukavasti järjestettyjä vuoteita, ja kuvittelee, että niissä nukkuu mainiosti. Mutta jos hänen onnistuu vaihtaa vuodetta, niin tuskin hän on pannut maata uuteen vuoteeseen, kun alkaa huomata patjoja painaessaan tuossa mahkuran, joka painaa, tässä nappulan, joka pistää, ja hänestä alkaa vähitellen tuntua samalta kuin edellisessä vuoteessa. Ja sentähden pitäisi meidän pikemmin ajatella hyvän tekemistä kuin hyvän nauttimista. Ja täten meidän itsemme lopulta olisi parempi olla. -- Tuo ajatelma on tosin hieman väkinäisesti esille tuotu, kuten 17:nnellä vuosisadalla oli tavallista, mutta pohjaltaan tuo mies on oikeassa. Muuten, niin hän jatkaa, senlaatuisia kärsimyksiä ja selkkauksia, joista olemme kertoneet, ei, Jumalan kiitos, kunnon ystävillämme enää ollut. Tämän jälkeen heidän elämänsä oli mitä rauhallisinta, onnellisinta ja kadehdittavinta, jopa siinä määrin, että jos rupeaisin sitä kertomaan, se teitä kuolettavasti ikävystyttäisi.

Liike edistyi oivallisesti. Alussa oli hieman vaikeuksia työntekijöiden vähyyden ja palvelukseen jääneiden ylenmääräisten vaatimusten vuoksi. Mutta pian julkaistiin asetuksia, jotka rajoittivat työmiesten palkkoja. Huolimatta siitä, että esivalta oli sekaantunut asiaan, kaikki järjestyi hyvin, sillä täytyyhän kaiken lopulta järjestyä. Veneziasta saapui toinen asetus, ja hieman järkevämpi, ja se vapautti kymmeneksi vuodeksi kaikista veroista Venezian alueelle muuttaneet muukalaiset. Ystävillemme tämä oli uusi onnen potkaus.

Ennen ensimäisen aviovuoden loppua, syntyi maailmaan kaunis olento. Ja ikäänkuin vasiten sitävarten, että Renzo olisi saanut tilaisuuden täyttää tuon jalomielisen lupauksensa, se oli tyttö; ja luonnollisesti se sai nimekseen Maria. Aikaa myöten seurasi sitten, en oikein tiedä kuinka monta pienokaista kumpaakin sukupuolta. Ja Agnesella oli täysi työ kävelyttää niitä toista toisensa jälkeen, ja hän sanoi niitä pieniksi tyhjäntoimittajiksi, ja painoi niiden poskille aimo suudelmia, jotka joksikin aikaa jättivät jälkeensä valkoisen merkin. Nämä lapset olivat kaikki hyvänluonteisia; ja Renzo tahtoi, että heidän kaikkien tuli oppia lukemaan ja kirjoittamaan; sillä, sanoi hän, kun kerta nuo peijakkaan juonet olivat olemassa, tuli heidän niitä osata käyttää hyväkseen samoin kuin toistenkin.

Hauskaa oli kuulla hänen kertovan seikkailujansa. Lopuksi hän aina mainitsi ne suuret opetukset, jotka niistä oli koonnut, paremmin käyttäytyäkseen tulevaisuudessa.

-- Olenpa oppinut, hän sanoi, pysymään loitolla mellakoista; olen oppinut välttämään saarnaamista julkisilla paikoilla; olen oppinut ryyppäämisessä pysymään kohtuuden rajojen sisällä; olen oppinut, ettei tule pitää kädessään vasaraa ovien ääressä, missä on hourupäitä lähellä; olen oppinut, ettei pidä sitoa kulkusta jalkaansa, ennenkuin on ajatellut, mitä siitä voi seurata.

Ja lukemattomia muita seikkoja.