Part 58

-- Vaiti, keskeytti munkki; luuletko, että, jos olisi olemassa pätevää syytä, minä en olisi sitä kolmenkymmenen vuoden ajalla löytänyt? Oi, jospa voisin siirtää sinun sydämeesi sen tunteen, jota senjälkeen alati olen kokenut, ja yhä vielä koen tuohon mieheen nähden, jota vihasin. Jospa sen voisin! Mutta Jumala sen voi, Hän sen tehköön!... Kuule, Renzo. Hän tahtoo suoda sinulle enemmän hyvää, kuin mitä itse itsellesi suot. Sinä olet voinut tuumia kostoa, mutta Hänellä on tarpeeksi sääliä sinua siitä estääkseen. Hän osoittaa sinulle armoa, jota eräs toinen ei ole ansainnut. Sinä tiedät ja olet monesti sanonut, että hän voi hillitä sortajan käden; mutta tiedä myös, että hän voi pysäyttää kostonhimoisenkin käden. Ja luuletko sinä, että kun olet köyhä, kun sinua on loukattu, luuletko ettei Hän silti voi sinulta puolustaa ihmistä, joka on luotu Hänen kuvansa mukaan? Luuletko, että Hän antaisi sinun tehdä kaikkea, mitä ikinä haluat? Ei, sanon minä. Mutta tiedätkö, mitä voit tehdä? Saatat vihata ja syöstä itsesi turmioon. Saatat huonoilla tunteillasi itsestäsi poistaa kaiken siunauksen. Sillä miten asiasi onnistunevatkin, mikä onni saattaneekin sinulle hymyillä, niin ole varma siitä, että kaikki on kääntyvä sinulle rangaistukseksi, kunnes olet antanut anteeksi ja antanut anteeksi niin perinpohjin, ettet enää voi toistaa: tulen antamaan hänelle anteeksi.

-- Niin, niin, sanoi Renzo liikutettuna ja vallan hämillään. Ymmärrän, etten koskaan todella ole antanut hänelle anteeksi. Ymmärrän, että olen puhunut kuin järjetön elukka, enkä kuin kristitty ihminen. Mutta nyt, armollisen Jumalan avulla annan hänelle anteeksi oikein sydämeni pohjasta.

-- Entä jos hänet näkisit?

-- Rukoilisin Jumalaa antamaan minulle kärsivällisyyttä ja nöyryyttä ja liikuttamaan hänen sydäntänsä.

-- Etkö muistaisi, ettei Herra ole käskenyt meidän ainoastaan antaa anteeksi vihamiehillemme, vaan on myös käskenyt meidän heitä rakastaa? Muistaisitko, että Jumala on rakastanut tuotakin miestä, niin että on hänenkin edestään kärsinyt ristinkuoleman?

-- Muistaisin, Hänen avullaan.

-- No hyvä, seuraa minua. Sanoit: tulen hänet löytämään, ja todella olet hänet löytävä. Tule, niin saat nähdä, ketä kohtaan olet saattanut säilyttää vihaa sydämessäsi, kelle olet voinut toivoa pahaa, kelle sitä tahdoit tehdä, mitä elämää sinä herrana tahdoit vallita ja määrätä.

Ja tartuttuaan Renzon käsivarteen ja puristettuaan sitä niin vahvasti kuin vahva nuori henkilö, hän läksi liikkeelle. Ja rohkenematta mitään kysyä, Renzo seurasi häntä.

Ensimäinen, mitä katse sisään astuttaessa kohtasi, oli taustalla oljilla istuva potilas, mutta se ei ollut arveluttavan sairas, jopa se saattoi olla lähellä toipumistakin. Nähdessään isä Cristoforon, hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: ei.

Munkki painoi alas päänsä surullisen ja alistuvan näköisenä.

Tällävälin Renzo antoi katseensa uteliaana ja levottomana kiertää muihin kojussa oleviin, näki kolme tai neljä potilasta, eroitti niistä yhden, joka makasi patjalla käärittynä komeaan aatelisvaippaan, kuin peitteeseen. Hän tähysti häntä, tunsi Don Rodrigon ja peräytyi. Mutta munkki antoi hänen uudelleen tuta kätensä kovaa puristusta, veti hänet tuon vuoteen ääreen, ja ojentaen kättään sen yli osoitti sormellaan siinä makaavaa miestä.

Tuo poloinen mies loikoi siinä liikkumattomana, silmät levällään, mutta katse tylsänä; kasvot kelmeät, täynnä mustia pilkkuja, huulet mustat ja turvonneet. Olisi luullut niitä kuolleen kasvoiksi, ellei raivokas vavahteleminen olisi ilmaissut sitkeätä elinvoimaa. Rinta kohoili tavan takaa vaivaloisesti hengittäen; ja oikea käsi, joka pisti esiin vaipan alta, puristi tätä sydämen kohdalta suonenvedon-tapaisesti sormilla, jotka olivat kuolon kalpeat ja päistään tummat.

-- Nyt näet, sanoi munkki matalalla ja vakavalla äänellä. Se voi olla rangaistusta, mutta myös armoa, Sama tunne, mikä sinulla nyt on tuota miestä kohtaan, joka sinua on loukannut, on oleva eräänä päivänä sinua kohtaan Jumalalla, jota sinä olet loukannut. Siunaa häntä, ja sinä olet oleva siunattu. Neljä päivää hän jo on ollut täällä tajuihinsa tulematta. Ehkä Herra on valmis suomaan hänelle katumuksen hetken, mutta on kenties tahtonut, että sinä sitä rukoilisit. Ehkä Hän tahtoo, että sinä sitä rukoilisit tuon viattoman naisen kanssa. Kenties Hän myöntää armon yksistään sinun, ahdistuneen ja nöyrästi alistuvan miehen rukoukselle. Kenties tuon miehen ja sinun pelastus tänä hetkenä riippuu sinusta, anteeksiantamuksen tunteesta, säälistä ... rakkaudesta!

Hän vaikeni; ja pannen kätensä ristiin, hän kumarsi päänsä niiden yli ja rukoili...

Renzo teki samoin.

He olivat jonkun hetken olleet tässä asennossa, kun kolmas kellonsoitto kajahti. Molemmat läksivät liikkeelle, ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, ja astuivat ulos kojusta. Toinen ei kysellyt, toinen ei vakuuttanut; heidän kasvonsa puhuivat.

-- Mene nyt, virkkoi munkki, mene valmiina vastaanottamaan mitä ikinä saattaa tulla, joko vastaanottamaan armoa tai uhrausta ja ylistämään Jumalaa, mikä lieneekin etsintäsi tulos. Ja miten käyneekin, tule tuomaan minulle siitä tietoa: sitten me yhdessä kiitämme Herraa.

Sen enempää sanomatta he erosivat. Toinen palasi sinne, mistä oli tullut; toinen riensi kappeliin päin, joka ei ollut kivenheittoa kauempana.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kukapa olisi voinut sanoa Renzolle muutamia tunteja aikaisemmin, että kuumimmassa etsimistouhussaan ja levottomimpina ja ratkaisevimpina hetkinään hänen sydämensä olisi ollut jakaantuneena Lucian ja Don Rodrigon välillä! Niin oli kuitenkin laita. Tämän miehen hahmo sekaantui kaikkiin niihin rakkaisiin ja hirvittäviin kuviin, joita toivo ja pelko vuoroonsa loivat hänen katseidensa eteen tämän kulun kestäessä. Niiden sanojen muisto, jotka hän oli kuullut tuon surkean sairasvuoteen ääressä, temmelsi alinomaa niiden toivon ja pelon tunteiden parissa, jotka vaihetellen valtasivat hänen mielensä; eikä hän voinut lukea loppuun rukousta retkensä onnellisen päättymisen hyväksi, uudelleen toistamatta sitä rukousta, jonka oli alkanut tuossa kojussa, ja jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt.

Se pieni kahdeksankulmainen kappeli, joka kohoten muutaman portaan korkeuteen maasta keskellä sairaalan sisustaa, oli alkuperäiseltä rakenteeltaan avoin joka taholle, ilman muuta tukea kuin pilareita ja pylväitä: se oli niin sanoaksemme seinätön rakennus. Joka sivulla oli kaarikäytävä pylväsrivien välillä. Näiden sisäpuolella ja varsinaisen kirkon ympärillä, minkä muodosti kahdeksan pylväiden nojassa olevaa kaariholvia, jotka vastasivat ulompia kaarikäytäviä, ja joiden yli kohosi kupukatto, kulki pylväskäytävä. Näin ollen keskelle pystytetty alttari näkyi joka sairaalan pihanpuoleiseen ikkunaan ja melkein jokaiseen pihan kohtaan. Nyt tämä rakennus on muutettu vallan toiseen tarkoitukseen ja kahdeksan ulkosivun aukot on kiinnimuurattu; mutta entinen yleismuoto on jälellä ja osoittaa selvästi vanhaa rakennustyyliä ja rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta.

Tuskin oli Renzo lähtenyt liikkeelle, kun huomasi isä Felicen ilmaantuvan kappelin pylväskäytävään, etenevän keskellä olevaan kaarikäytävään, joka on kaupunkiin päin ja jonka juurelle, päätien kohdalle oli ryhmittynyt pieni parantuneiden joukko. Ja heti Renzo hänen ryhdistään huomasi, että hän oli alkanut puheensa.

Renzo kierteli noita polkuja asettuakseen kuulijakunnan päähän, kuten isä Cristoforo oli häntä neuvonut. Saavuttuaan sinne, hän oli hiiskumatta, tarkasti katseellaan koko koolla olevaa seuraa, mutta huomasi omasta paikastaan ainoastaan paljouden yhteen sullottuja päitä, joka, ylhäältä katsottuna, melkein näytti kivitykseltä. Keskellä oli muutamia naisia huivien ja harsojen peitossa. Siihen hän mitä tarkkaavammin tähysti; mutta kun hänen ei onnistunut siinä eroittaa sen enempää kuin muuallakaan, hän loi katseensa sinne, minne kaikki muut silmänsä suuntasivat. Hän tunsi heltymystä ja hartautta nähdessään kunnianarvoisen saarnaajan. Ja vaikka hänen huomiokykynsä tänä ahdistuksen hetkenä oli varsin vähäinen, hän kuitenkin kuuli tämän osan tuota juhlallista puhetta:

-- Omistakaamme ajatus niille monille tuhansille, jotka ovat poistuneet tuosta.

Ja olkansa yli kohottamallaan sormella hän osoitti takanaan olevaa San Gregorion hautausmaan porttia, joka hautausmaa siihen aikaan oli yhtenä ainoana yhteisenä hautana. -- Luokaamme ympärillemme säälivä katse niihin moniin tuhansiin onnettomiin, jotka kohta jätämme tänne, he kun ovat epätietoisia, miltä puolen heidän on määrä täältä poistua; luokaamme myös silmäys itseemme, vähäiseen joukkoomme, joka terveenä täältä lähtee! Herra olkoon siunattu! Olkoon Hän siunattu oikeudessaan, armossaan, siunattu kuolemassa, siunattu tervehtymisessä, siunattu siinä valinnassa, jonka on tehnyt meidän suhteemme. Oi, minkätähden hän näin on määrännyt, ellei olisi tahtonut itselleen kasvattaa pientä joukkoa, joka on ahdistuksen oikaisema ja tullut hehkuvammaksi kiitollisuudesta, ellei olisi tahtonut, että me tämän jälkeen selvemmin tuntien elämää hänen antamakseen lahjaksi, kunnioittaisimme sitä niin, kuin hänen suomansa seikka ansaitsee, ja ellei lopuksi sentähden, että kärsimystemme muisto saattaisi meidät myötätuntoisiksi ja avuliaiksi lähimäisillemme? Toivokaamme, että ne, joiden seurassa olemme kärsineet, toivoneet, pelänneet, joiden pariin jätämme ystäviä, sukulaisia ja jotka lopulta kaikki ovat veljiämme, ja varsinkin ne heistä, jotka näkevät meidän keskeltänsä poistuvan, tuntevat jonkunmoista tyydytystä ajatellessaan, että ainakin muutamat poistuvat täältä terveinä, toivokaamme että kokevat mielenylennystä meidän käytöksemme johdosta. Jumala varjelkoon heitä näkemästä meissä meluavaa iloa, maallista iloa siitä, että olemme välttäneet tämän kuoleman, jonka kanssa he vielä kamppailevat. Nähkööt, että poistumme kiittäen Jumalaa omasta puolestamme, ja rukoillen häntä heidän puolestaan. Ja olkoon heillä tilaisuus sanoa: "Poissakin täältä nuo tulevat meitä muistelemaan ja edelleen rukoilemaan meidän poloisien puolesta." Alkakaamme jo heti tällä vaelluksellamme, jo ensi askeleillamme, joita heti lähdemme astumaan, viettämään elämää, joka kokonaan on pyhitetty ihmisrakkaudelle. Ne, jotka ovat saaneet takaisin entisen jäntevyytensä, tarjotkoon veljellisen käsivarren heikoille; nuoret, tukekaa vanhoja! Te, jotka olette jääneet lapsettomiksi, katsokaa ympärillenne, kuinka monet lapset ovat jääneet isättömiksi! Tarjotkaa heille isän tukea! Ja tämä ihmisrakkaus on sovittava syntinne ja lieventävä surunnekin.

Tällöin voihkinan ja huokauksen humina, joka kasvamistaan oli kasvanut kuulijakunnassa, keskeytyi äkkiä, kun huomattiin saarnaajan panevan köyden kaulaansa ja lankeavan polvilleen; ja mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, kaikki odottivat, mitä hänellä oli sanottavaa.

-- Omasta puolestani, hän virkkoi, ja kaikkien toverieni puolesta, jotka ilman kaikkea omaa ansiotamme olemme valitut tuohon ylevään etuoikeuteen palvelemaan Kristusta teitä palvelemalla, pyydän teiltä nöyrästi anteeksi, ellemme ole täysin arvokkaasti täyttäneet tehtäväämme. Jos velttous ja lihan vastahakoisuus ovat saattaneet meidät laiminlyömään teidän tarpeitanne ja hitaasti noudattamaan kutsuanne; jos väärämielinen kärsimättömyys, jos rikollinen kyllästyminen joskus ovat saattaneet meidät näyttämään ikävystyneiltä ja ankarilta; jos joskus tuo kurja ajatus, että te meitä tarvitsitte, on saattanut meidät kohtelemaan teitä riittämättömän nöyrästi; jos vaivaisuutemme on pannut meidät tekemään jotain tekoa, josta teille on koitunut pahennusta, antakaa meille anteeksi! Silloin Jumala antakoon teille anteeksi kaikki veikanne ja siunatkoon teitä.

Ja tehtyään yli kuulijakunnan suuren ristimerkin, hän nousi.

Jos emme ole voineetkaan tässä mainita tarkkaa sanamuotoa, olemme ainakin tuoneet esiin hänen puheensa ajatussisällyksen. Mutta hänen esittämistapaansa on mahdoton kuvata. Hän puhui kuin mies, joka sanoi etuoikeudeksi ruttosairaiden palvelemista, sillä se oli todella hänen vakaumuksensa; joka tunnusti, ettei ollut tätä tehtävää arvokkaalla tavalla täyttänyt, hän kun tunsi sisällään, että niin todella oli laita; joka pyysi anteeksiantoa, hänellä kun oli se vakaumus, että sitä tarvitsi. Mutta ne ihmiset, jotka olivat nähneet noiden kapusiini-munkkien häärivän ympärillään yksinomaan palvellen heitä, jotka olivat nähneet niin monen heistä kuolevan ja sen miehen, joka puhui heidän kaikkien nimessä, aina ensimäisenä vaivaa näkemässä, samoin kuin hän oli ensimäinen arvoltaan, paitsi silloin, kun hänkin oli ollut lähellä kuolemaa -- nämä ihmiset, sanon minä, luonnollisesti nyyhkyttäen ja itkien vastasivat tuollaisiin sanoihin! Tuo ihailtava munkki otti sitten suuren pilariin nojaavan ristin, nosti sen ilmaan eteensä, jätti jalkineensa ulkomaisen porraskäytävän laidalle, astui alas portaat, ja kautta joukon, joka kunnioittavasti teki tilaa, kulki sen etunenään.

Renzo, vuodattaen runsaita kyyneleitä, vallan kuin olisi ollut yksi niitä, joilta pyydettiin tuota omituista anteeksiantoa, vetäytyi syrjään hänkin ja meni erään kojun luo. Siinä hän odotti, puoleksi piiloittuneena, vartalo takana ja pää edellä, silmät selkiselällään, sydän rajusti sykkien, mutta samalla mielessä uusi ja erityinen luottamus, mikä luullakseni oli syntynyt saarnan herättämästä hellyydestä ja yleisen heltymisen havaitsemisesta.

Nyt etenee isä Felice, avojaloin, kaulassa tuo köysi ja kantaen edellään kohotettuna tuota pitkää ja raskasta ristiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ilmaisten samalla nöyryyttä ja rohkeutta. Hän astui eteenpäin hitaasti, mutta päättäväisesti, kuin henkilö, joka tahtoo sääliä toisen heikkoutta ja kaikessa kuin mies, joka noista ylenmääräisistä vaivoistaan olisi ammentanut voimaa kestämään noita tehtäväänsä kuuluvia lukuisia ja välttämättömiä vaivoja ja vastuksia. Heti hänen jälessään kulkivat varttuneimmat lapset, suurimmaksi osaksi avojaloin, aniharvat kokonaan puettuina, muutamat pelkkä paita yllä. Sitten seurasivat naiset, melkein kaikki taluttaen kädestä pikkutyttöä ja laulaen vaihdellen miserere-virttä. Ja noiden äänien väsähtänyt kaiku, noiden kasvojen kalpeus ja riutunut ilme olisi täyttänyt myötätuntoisuudella jokaisen, joka sattumalta siinä olisi ollut pelkkänä katsojana. Mutta Renzo katsoi, tarkasti joka riviä, joka kasvoja, päästämättä ainoatakaan huomaamatta ohi; jono kulkikin niin hitaasti, että hän mukavasti saattoi tarkastuksensa toimittaa. Yhä kulkee väkeä ohi, yhä hän tarkastelee, mutta aina vaan turhaan; joskus hän ohimennen luo katseen vielä takana olevaan joukkoon, joka vähenemistään vähenee; ainoastaan harvoja on enää jälellä, nyt kulkevat viimeiset ohi, kaikki ovat menneet, mutta kaikki ovat olleet vallan vieraita kasvoja. Käsivarret roikkuen ja pää kallistuneena olalle hän surullisin katsein seurasi tätä poistuvaa naisten joukkoa. Miesten jono yhä kulki ohi, ja uusi tarkkaavaisuus, uusi toivo syntyi hänessä kun hän tämän miesjonon jälkeen näki ilmaantuvan muutamia rattaita, mitkä kuljettivat niitä toipuvia, jotka eivät vielä kyenneet jalan kulkemaan, Tässä jonon osassa naiset tulivat viimeksi. Ja kulku oli nytkin niin hidas, että Renzo yhtä tarkoin saattoi tutkia kaikkia, ilman että ainoakaan häneltä jäi näkemättä.

Mutta mitä? Hän tutkii ensimäiset, toiset, kolmannet rattaat, ja niin edespäin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä aina viimeisiin asti, joiden jälessä ei enää tule muita kuin eräs kapusiini-munkki, vakavan näköinen ja sauva kädessä, ikäänkuin jonon järjestäjänä.

Se oli tuo isä Michele, jonka mainitsimme määrätyn isä Felicen avustajaksi sairaalan johdossa.

Näin raukesi täydelleen tämä rakas toivo. Ja rauetessaan se ei ainoastaan poistanut herättämäänsä lohdutusta, mutta, kuten useimmiten tapahtuu, jätti miehen entistään vielä tukalampaan tilaan. Tästälähin kaikkein onnellisin sattuma oli se, että tapaisi Lucian sairaana. Mutta kun toivon sijalle siirtyi entistään ankarampi levottomuus, hän takertui kaikin voimin tuohon surulliseen ja heikkoon johtolankaan. Hän poikkesi suurelle keskitielle ja kulki siihen suuntaan, mistä päin oli tullut. Saavuttuaan kappelin kohdalle hän polvistui sen alimmalle portaalle. Ja siinä hän kohotti Jumalan puoleen rukouksen, tai oikeammin sekavia, katkonaisia sanoja, huudahduksia, avun-anomuksia, valituksia, lupauksia, sanalla sanoen tuollaisen puheen, jota ei lausuta ihmisten kuullen, heillä kun ei ole tarpeeksi teräväjärkisyyttä sellaista ymmärtääkseen, eikä kärsivällisyyttä sellaista kuunnellakseen; ihmiset eivät yleensä ole tarpeeksi suuria tunteakseen sellaiseen ylenkatseesta vapaata myötätuntoisuutta.

Hän nousi siitä hieman rohkaistuneena. Kuljettuaan sitten kappelin ympäri hän astui keskitien jatkolle, jota ei vielä ollut nähnyt, ja joka johti toiselle portille. Vähän aikaa astuttuaan hän näki oikealla ja vasemmalla aitauksen, josta munkki oli puhunut, ja se oli vallan täynnä aukkoja, juuri niin kuin tämä oli sanonut. Renzo kävi sisälle yhdestä tuollaisesta aukosta ja oli nyt naisten osastossa. Melkein ensi askeleellaan hän huomasi maassa pienen kellon, sellaisen, jota monattot kantoivat jalkaan sidottuna; vahingoittumattomana hihnoineen se siinä oli. Hänen mieleensä johtui, että nämä vehkeet saattoivat olla hänen passinaan vapaata kulkua varten täällä. Hän nosti kellon ylös maasta, katseli, huomasiko joku häntä, ja sitoi sen jalkaansa. Heti hän alkoi etsintänsä, mikä ainoastaan esineiden moninaisuuden vuoksi olisi ollut tavattoman vaikea, vaikka olisi ollut kysymys vallan erilaatuisista esineistä. Hän tähysteli ympärilleen ja sai nähdä uusia kurjuuden näkyjä, osaksi vallan samanlaisia kuin jo näkemänsä, osaksi vallan erilaisia. Siellä kestettiin samaa kärsimyksen taakkaa, kantaen toisella tavoin noita kärsimyksiä, riuduttiin, valitettiin, alistuttiin, säälittiin ja autettiin toisiaan eri tavalla, ja katsoja tunsi tästä kaikesta kuin uudenlaista sääliä ja kauhua.

Renzo oli jo kulkenut hyvän matkaa tuloksetta ja vastuksitta, kun kuuli takanaan huudettavan: -- Hoi! mikä näytti häntä tarkoittavan. Hän kääntyi ja näki matkan päässä tarkastajan, joka kohottaen kättään todella viittasi hänelle huutaen:

-- Tuolla sisällä huoneissa teitä tarvitaan; täällä on jo tehty puhdasta.

Renzo älysi heti, keneksi häntä luultiin ja että kulkunen oli väärinkäsityksen aiheuttaja. Hän oli harmissaan siitä, että oli yksinomaan ajatellut niitä ikävyyksiä, jotka tämän merkin avulla oli välttävä, eikä niitä, jotka sen kautta oli kohtaava. Ja heti hän mietti keinoa mitä pikimmin päästä pakoon tuolta henkilöltä. Hän nyökäytti hänelle moneen kertaan ja kiireisesti päätään, ikäänkuin huomauttaakseen hänelle, että oli ymmärtänyt ja että aikoi totella. Ja hän väistyi pois hänen näkyvistään, pujahtaen kojujen väliin.

Kun luuli olevansa tarpeeksi kaukana, hän päätti heti vapautua esineestä, joka oli saattanut hänet pulaan. Ja tehdäkseen tämän tempun ilman että häntä huomattiin, hän meni pieneen solaan, joka jäi kahden, niin sanoakseni selin toisiinsa olevan kojun väliin. Hän kumartui hihnaa irroittamaan ja kun hän näin nojasi päätään toisen kojun olkiseinään, sisältä kuuluva ääni kajahti hänen korvaansa...

-- Oi taivas, onko se mahdollista. Koko hänen sielunsa on siirtynyt hänen korvaansa, hänen hengityksensä keskeytyy: -- Niin, niin, se on tuo ääni!...

-- Mitä pelkäisimme? sanoi tämä suloisen lempeä ääni; olemmehan kestäneet paljon pahempaa kuin ukonilmaa. Hän, joka on suojellut meitä tähänasti, tulee meitä nytkin suojelemaan.

Se, ettei Renzo nyt ääneensä huudahtanut, ei johtunut pelosta joutua huomatuksi, vaan siitä, että hän oli vallan hengästynyt. Hänen polvensa huojuivat hervottomina, hänen silmänsä himmenivät. Mutta tätä kesti ainoastaan hetken. Seuraavassa tuokiossa hän oli jalkeillaan, entistään vilkkaampana ja virkeämpänä. Kädenkäänteessä hän kiersi kojun, saapui sen ovelle, näki sen, joka äsken oli puhunut, näki hänet kumartuneena vuodepahaisen yli. Tämä nainen kääntyy melua kuullessaan, katsoo ja luulee näkevänsä edessään harhanäyn; hän katsoo tarkemmin ja huutaa:

-- Oi, laupias Jumala!

-- Lucia, olen sinut löytänyt. Sinähän se todella olet! olet elossa! huudahti Renzo, lähestyen vallan vapisevana.

-- Oi, laupias Jumala! toisti vielä ankarammin vavisten Lucia. Sinä? Mitä tämä merkitsee? Millä tavoin? ... miksi?... Rutto!

-- Minulla se on ollut. Entä sinulla?

-- Minulla myöskin. Ja äitini?...

-- En ole häntä nähnyt, hän kun on Pasturossa; luulen kuitenkin, että hän voi hyvin. Mutta sinä ... kuinka vielä olet kalpea! Kuinka näytät heikolta! Mutta olet kuitenkin parantunut, eikö totta, olethan parantunut?

-- Herra on tahtonut vielä jättää minut tänne maailmaan. Mutta voi, Renzo, miksi olet sinä täällä?

-- Miksi? sanoi Renzo yhä enemmän lähestyen. Kysyt minulta: miksi. Miksi minun siis on täytynyt tänne tulla? Tarvitseeko minun sitä sinulle sanoa? Ketä toista maailmassa minä voisin ajatella kuin sinua? Eikö nimeni enää ole Renzo? Etkö sinä enää ole Lucia?

-- Oi, mitä sanot!... Mutta eikö äitini ole kirjoituttanut sinulle?

-- On, onpa hän todella minulle kirjoituttanut. Kauniita asioita totisesti kurjalle ahdistuneelle, pakolaiselle, joka ei ainakaan koskaan ole sinulle tehnyt mitään pahaa.

-- Mutta Renzo! Renzo! kun tiesit ... miksi tulit, miksi?

-- Miksikö tulin? Oi, Lucia! miksi tulin, sanot minulle. Niin monet lupaukset annettuamme. Emmekö siis enää ole samat kuin ennen? Etkö siis enää muista? Mikä vielä puuttui?

-- Oi, Herra! huudahti suruisena Lucia, pannen kädet ristiin ja luoden katseet taivaaseen; miksi et ole osoittanut minulle sitä armoa, että olisit korjannut minut luoksesi!... Oi, Renzo! Mitä oletkaan tehnyt? Olinhan jo alkanut toivoa, että aikaa voittaen olisit minut unhoittanut...

-- Kaunis toivo! Kauniita seikkoja, jotka lausut minulle noin vasten kasvoja!

-- Oi, mitä olet tehnyt! Ja tässä paikassa! keskellä tätä kurjuutta! keskellä näitä näkyjä! Täällä, missä kuolema on alituisena vieraana, täällä olet voinut!...

-- Niiden puolesta, jotka kuolevat, tulee rukoilla Jumalaa ja toivoa, että he menevät autuuden asuntoihin. Mutta ei ole silti oikein, että niiden, jotka elävät, täytyisi elää epätoivoisina...

-- Mutta Renzo! Renzo! Et ajattele, mitä sanot. Lupaus Neitsyt Marialle!... Pyhä lupaus!

-- Ja minä, minä sanon sinulle, että ne ovat lupauksia, joilla ei ole mitään pätevyyttä.

-- Oi, taivaan Herra! Mitä sanot? Missä olet ollut tällä aikaa? Kenen kanssa olet seurustellut? Kuinka puhut?

-- Puhun kuin hyvä kristitty ainakin. Ja Pyhästä Neitsyestä minulla on ollut parempi käsitys kuin sinulla; sillä uskon, ettei hän huoli lupauksista, jotka syöksevät lähimäisen turmioon. Jospa Neitsyt olisi puhunut, silloin olisi toisin. Mutta mitä tämä kaikki on ollut muuta kuin sinun mielijohteesi? Tiedätkö, mitä sinun pitäisi Neitsyt Marialle luvata? Sinun tulee luvata, että ensimäisen tyttäremme nimeksi panemme: Maria. Sellaista lupausta olen minäkin heti valmis tekemään. Tällaiset seikat tuottavat ainakin paljon enemmän kunniaa Pyhälle Neitsyelle; nämä ovat sellaisia hartauden ilmauksia, joissa on järkeä ja jotka eivät vahingoita ketään.

-- Ei, ei; älä puhu noin. Sinä et tiedä, mitä puhut. Et tiedä mitä pyhän lupauksen antaminen tietää. Sinä et ole ollut sellaisessa tilassa, sinä et ole sitä kokenut. Mene, mene, taivaan nimessä!

Ja hän pakeni rajusti hänen luotaan, palaten viheliäisen vuoteen luo.

-- Lucia! sanoi Renzo, paikaltaan liikkumatta: sano minulle ainakin, sanohan: ellei olisi tuota syytä, olisitko sama minulle?