Part 56

Erään talon kynnykseltä astui alas ja lähestyi jonoa nainen, jonka kasvot ilmaisivat varttunutta, mutta ei vielä ohimennyttä nuoruutta. Noissa kasvoissa ilmeni kauneus, jota suuri kärsimys ja taudin kuolettava kouristus oli verhonnut ja himmentänyt, mutta ei silti turmellut. Se oli tuota samalla pehmeätä ja majesteetillista kauneutta, joka säteilee lombardialaisesta verestä. Hän astui vaivaloisesti, mutta ei kuitenkaan hoiperrellen; silmät eivät vuodattaneet kyyneleitä, mutta näyttivät niitä runsaasti vuodattaneen. Tuossa surussa oli jotakin tyyntä ja syvää, mikä ilmaisi sielua, joka oli täysin tietoinen onnettomuudestaan sekä alistunut sitä kärsimään. Mutta hänen ulkomuotonsa ei ollut ainoa seikka, joka keskellä näin suurta kurjuutta saattoi hänet erityisen myötätunnon esineeksi ja joka veti hänen puoleensa tuon silloin niin väsähtäneen ja lamautuneen tunteen. Hän kantoi sylissään noin yhdeksänvuotiasta kuollutta tyttölasta, mutta tämä pieni ruumis oli hyvin somistettu, hiukset jakauksella otsalla, puettu lumivalkeaan hameeseen, ikäänkuin nuo kädet olisivat koristaneet sitä aikoja sitten palkinnoksi luvattua juhlaa varten. Tuo nainen ei pitänyt sitä makaavassa asennossa, vaan istumassa käsivarrellaan, rinta nojaten rintaan, ikäänkuin se olisi ollut elävä; kuitenkin pieni käsi, valkoinen kuin vaha, riippui sivulla raskaana kuin hengetön jäsen, ja pää lepäsi äidin hartialla raukeampana kuin nukkujalla -- sanoin äidin, sillä ellei noiden molempien kasvojen yhdennäköisyys olisi tätä todistanut, olisivat sen selvästi todistaneet ne kasvot, joissa vielä kuvastui tunne-elämä.

Inhoittava monatto meni tuon naisen luo, ottaakseen lapsen hänen sylistään, mutta osoitti kuitenkin jonkunmoista tavatonta kunnioitusta ja ehdotonta epäröimistä. Mutta äiti peräytyi pari askelta, kuitenkin ilman, että hänen kasvoissaan saattoi huomata paheksumista tai närkästystä, ja hän virkkoi:

-- Älkää häneen kajotko nyt; tahdon itse asettaa hänet näille rattaille. Ottakaa tästä.

Näin sanoen hän aukaisi kätensä, näytti rahakukkaroa ja pudotti sen monatton ojentamaan käteen. Sitten hän jatkoi:

-- Luvatkaa, ettette riisu hänen yltään ainoatakaan rihmaa, ja että estätte muutkin sitä tekemästä, ja että laskette hänet maan poveen tällaisena.

Monatto painoi kättään sydämelleen. Sitten hän vallan auliisti ja melkein kunnioittavasti, enemmän tuon uuden tunteen vaikutuksesta, joka oli hänet vallannut, kuin odottamattoman palkinnon johdosta, vaivautui valmistamaan rattailla hieman tilaa pienelle vainajalle. Äiti suuteli tätä otsalle ja laski sen siihen kuin vuoteelle, sovitti sen siihen, levitti ylitse valkean vaatteen ja lausui sille nämä viimeiset jäähyväissanat:

-- Hyvästi, Cecilia! Lepää rauhassa! Tänä iltana me muutkin tulemme, sitten aina pysyäksemme yhdessä. Rukoile tällävälin meidän puolestamme; ja minä rukoilen sinun ja muiden puolesta.

Sitten hän uudelleen kääntyi monattoon päin:

-- Kun kuljette tästä takaisin tänä iltana, tulkaa ylös noutamaan minuakin; enkä minä tule olemaan yksin.

Näin sanottuaan hän palasi sisälle taloon ja hetkeä myöhemmin hän ilmestyi ikkunaan, pitäen sylissään toista tyttöä, joka oli nuorempi ja vielä elossa, mutta jolla oli kuoleman enteet selvinä kasvoissa. Hän katseli siinä tuota vanhemman tyttärensä arvotonta hautajaiskulkua, kunnes rattaat lähtivät liikkeelle niin kauan kuin saattoi niitä nähdä; sitten hän katosi. Ja mitä muuta hän saattoi tehdä, kuin laskea vuoteelle ainoan jälellä olevan lapsensa ja laskeutua hänen viereensä yhdessä kuolemaan? Samoin vartensa päässä elämää uhkuva kukka yhdessä nupun kanssa kaatuu viikatteen terän viiltäessä, joka eroituksetta katkaisee kaikki niityn yrtit.

-- Oi, Herra! huudahti Renzo, kuule heidän rukouksensa. Ota hänet luoksesi, hänet ja hänen pienokaisensa! He ovat tarpeeksi kärsineet; niin, he ovat tarpeeksi kärsineet!

Toinnuttuaan tästä omituisesta mielenliikutuksesta ja koettaessaan mielessään järjestää matkaohjettaan, tietääkseen, pitikö hänen seuraavassa kadunkulmassa kääntyä oikealle vai vasemmalle, hän kuuli siltäkin kadulta lähenevän toisen ja erilaisen melun, sekavia käskeviä ääniä, kumeita valituksia, naisten itkua, lasten parkumista.

Hän astui edelleen, odottaen tavallisuuden mukaan jotain synkkää ja surullista. Saavuttuaan kadun kulmaan, hän näki sekavan joukon lähestyvän ja hän pysähtyi, päästääkseen sen kulkemaan ohi. Siinä vietiin potilaita sairashuoneeseen. Toiset, joita väkisin kuljetettiin, tekivät tehotonta vastarintaa ja huusivat turhaan että tahtoivat kuolla omassa vuoteessaan, ja vastasivat hyödyttömin rukouksin kulkuetta ohjaavien monattojen kirouksiin ja komenteluun. Toiset astuivat ääneti, ilmaisematta surua tai muuta tunnetta, vallan kuin mielettöminä; naisia, hennot lapset sylissä, suurempia lapsia, jotka, pelästyneinä näistä huudoista, noista käskyistä, koko kulkueesta enemmän kuin epäselvästä kuolemanajatuksesta, ääneensä huutaen rukoilivat äidin suojelevia käsivarsia ja pyysivät päästä kotia. Mutta oi, kenties äiti, jonka luulivat jättäneensä nukkumaan vuoteeseensa, oli heittäytynyt siihen äkkiä ruton kouristamana ja loikoi ehkä siinä tunteettomana, kunnes rattaat tulivat noutamaan häntä sairaalaan, tai hautaan, jos olivat myöhästyneet. Kenties -- mikä oli vielä katkerampia kyyneliä ansaitseva onnettomuus -- heidän äitinsä makasi kokonaan tuskiensa valloissa ja oli unhoittanut kaiken, lapsensakin, ja kenties hänellä oli vaan yksi ajatus: saada kuolla rauhassa!

Keskellä tätä sekasortoa näki kuitenkin vielä jonkun mielenlujuuden ja omaistenrakkauden piirteen: näki isien, veljien, poikien, puolisojen tukevan rakkaita omaisiaan ja saattavan heitä lohdutussanoin. Ja näin eivät menetelleet ainoastaan täysi-ikäiset, vaan myös nuoret pojat ja tytöt, jotka seurasivat nuorempia siskoksiaan ja jotka osoittaen aikaihmisten älyä ja sääliä kehoittivat näitä olemaan kuuliaisia ja vakuuttivat, että mentiin paikkaan, jossa oli heidän parantumisestaan huolehtivia ihmisiä.

Keskellä tällaisten näkyjen aiheuttamaa surumielisyyttä ja hellyyttä, yksi seikka koski lähemmin vaeltajamme mieleen, sitä kiihoittaen. Tuo talo ei varmaankaan ollut kaukana, ja kuka tietää, eikö tuossa joukossa... Mutta kun koko kulkue oli ohi, ja kun tuo epäilys oli haihtunut, hän kääntyi erään monatton puoleen, joka kulki jälessä, ja kysyi häneltä Don Ferranten katua ja taloa.

-- Mene hiiteen, tolvana! kuului vastaus.

Renzo ei ruvennut antamaan hänelle ansaittua vastausta; mutta huomattuaan parin askeleen päässä tarkastajan, joka kulki jonon päässä, ja jolla oli hieman kristillisempi ilme, hän kysyi häneltä samaa. Tämä viittasi sauvallaan suuntaan, mistä tuli ja sanoi:

-- Ensimäinen katu oikealla, viimeinen suuri talo vasemmalla.

Sydän uuden ja voimakkaamman mielenliikutuksen raatelemana nuori mies kulkee osoitettuun suuntaan. Ja tuon kadun varrella hän äkkiä eroitti etsimänsä talon muiden matalampien ja vähäpätöisempien joukosta. Hän lähestyy ovea, joka on suljettu, tarttuu kolkutusvasaraan ja pitää sitä siinä kuin arpamaljassa, ennenkuin rohkenee ottaa esiin lipun, joka on ratkaiseva hänen elämänsä tai kuolemansa.

Viimein hän nostaa vasaran ja kolkuttaa päättäväisesti.

Muutaman hetken kuluttua raoitetaan ikkunaa, eräs nainen kurkistaa siitä varovasti katsoen, kuka se oli, ja katse epäilevänä, kuin olisi tahtonut sanoa:

-- Monattoja? Rosvoja? Tarkastajia? Myrkyttäjiä? Paholaisia?

-- Hyvä vaimo, sanoi Renzo katsoen ylös ja ääni jotenkin epävarmana. -- Onko täällä palveluksessa nuori maalaisnainen, nimeltä Lucia?

-- Hän ei enää ole täällä, Menkää tiehenne, vastasi nainen, aikoen sulkea ikkunan.

-- Hetkinen, minä rukoilen! Eikö hän enää ole siellä? Missä hän sitten on?

-- Sairaalassa. Ja uudelleen hän tahtoi sulkea ikkunan.

-- Mutta vielä hetkinen, taivaan nimessä! Onko hänessä rutto?

-- Tietysti. Onko se mitään uutta, häh! Menkää nyt jo.

-- Oi minua poloista! Malttakaapas: oliko hän hyvin sairas? Kuinka pitkä aika on siitä kuin...?

Mutta tällävälin ikkuna oli suljettu.

-- Hyvä rouva, hyvä rouva! Yksi sana vaan, minä rukoilen, rakkaiden vainajienne nimessä! Enhän pyydä teiltä mitään, mikä teille kuuluu. Hoi!

Mutta se oli samaa, kuin olisi hän puhunut seinälle.

Uudestaan ahdistuneena ja raivoissaan pahasta kohtelusta Renzo tarttui toistamiseen vasaraan, ja oveen nojaten hän sitä puristi ja heilutti, kohotti sitä uudelleen epätoivoisesti kolkuttaakseen, mutta pidätti äkkiä iskunsa. Tässä mielenkiihoituksessa ollen hän kääntyi katsomaan, eikö näkisi jotain naapuria, jolta olisi voinut saada jotain tarkempaa tietoa, selvempää osviittaa. Mutta ensimäinen ja ainoa henkilö, jonka näki, oli toinen nainen noin kahdenkymmenen askeleen päässä. Tämän kasvot ilmaisivat kauhua, vihaa, kärsimättömyyttä ja ilkeyttä; silmät mulkoilivat ja näyttivät samalla tahtovan katsella Renzoa ja kauas; hän aukaisi suunsa huutaakseen täyttä kurkkua, mutta pidättäen hengitystäänkin; hän ojensi molempia luisevia käsivarsiaan, pisti esiin ja veti taas takaisin ryppyisiä ja petolinnun kynsien tavoin koukistettuja käsiään, ikäänkuin olisi tahtonut kaapata kiinni jotain; ja ilmeisesti saattoi nähdä, että hän aikoi kenenkään huomaamatta kutsua saapuville väkeä. Sinä hetkenä, jolloin Renzon katse kohtasi hänen katsettaan, tuo nainen kävi entistään inhoittavammaksi ja vavahti kuin se ainakin, joka yllätetään verekseltä.

-- Mitä perhanaa...? alkoi Renzo, hänkin nostaen käsiään tuota naista kohti; mutta tämä menetti kaiken toivon huomaamatta saada Renzon vangituksi, ja päästi ilmoille huudon, jota oli siihenasti pidättänyt:

-- Myrkyttäjä, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, kiinni myrkyttäjä!

-- Kuka? Minäkö? Vaiti, sinä valhetteleva noita-akka, huusi Renzo.

Ja hän hyökkäsi häntä kohti, häntä peloittaakseen ja saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että hänen ennen kaikkea tuli ajatella omaa turvallisuuttaan. Eukon huutoihin riensi paikalle väkeä eri tahoilta, tosin ei joukottain, kuten olisi ollut laita samanlaisessa tilaisuudessa kolme kuukautta aikaisemmin, mutta joka tapauksessa suurempi määrä, kuin mitä tarvittiin yhden miehen tuhoamiseen. Samassa ikkuna aukeni uudelleen ja tuo äskeinen äreä eukko näyttäytyi siinä, tällä kertaa täydellisesti, ja huusi taholtansa:

-- Ottakaa hänet kiinni, ottakaa hänet kiinni! Aivan varmaan hän on noita inhoittavia konnia, jotka kuljeksivat myrkkyvoiteillaan sivelemässä kunnon ihmisten ovia!

Kädenkäänteessä Renzo käsitti, että parempi oli päästä pakoon noilta, kuin jäädä asiaansa puolustamaan; hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, missä oli vähempi väkeä, ja sinnepäin hän alkoi juosta, tuupaten syrjään erään, joka tukki häneltä tien. Toista, joka juoksi hänen kimppuunsa, hän rajusti kolhaisi rintaan ja saattoi hänet peräytymään kahdeksan tai kymmenen askelta. Ja sitten hän täyttä vauhtia juoksi eteenpäin, puristettu ja jykevä nyrkki ilmassa, valmiina vastaanottamaan jokaisen, jota haluttaisi tulla hänen tiellensä. Hänen edessään jatkuva katu oli yhä vapaa; mutta selkänsä takana hän kuuli jalkojen töminää ja sitä kovempana tämän hirvittävän huudon:

-- Kiinni, kiinni myrkyttäjä!

Hän kuuli nopeimpien takaa-ajavien askeleiden lähenevän. Hänen vihansa muuttui raivoksi, hänen ahdistuksensa muuttui epätoivoksi. Hänen näkönsä sameni; hän tarttui veitseensä, veti sen esiin tupesta, pysähtyi, käänsi taaksepäin kasvonsa, jotka olivat kammottavammat ja uhkaavammat kuin mitä hänellä koskaan oli nähty, ja ojentaen käsivarttaan ja heiluttaen ilmassa välkkyvää veitsenterää, hän huusi:

-- Ken rohkenee, tulkoon eteenpäin, te konnat. Tällä minä hänet tosiaankin voitelen!

Mutta ihmeekseen ja epämääräistä tyydytystä tuntien hän huomasi, että vainoojansa jo olivat pysähtyneet ja seisoivat siinä epäröivän näköisinä. Kuitenkin he edelleen ulvoivat ja huitoivat käsillään kuin haltioituneet, ikäänkuin viitaten kaukana Renzon takana oleville ihmisille. Tämä kääntyi taas ja huomasi -- mitä ankara mielenliikutuksensa oli estänyt häntä aikaisemmin näkemästä -- rattaat, jotka etenivät, jopa kokonaisen jonon noita tavallisia ruumisvaunuja, ynnä tavallisen saattoväen. Ja jälessä pieni joukko ihmisiä, jotka hekin olisivat tahtoneet hyökätä myrkyttäjän kimppuun ja ottaa hänet keskelleen; mutta sama este asettui heidän tielleen. Huomattuaan näin olevansa kahden tulen välissä, Renzon mieleen johtui, että se, mikä oli kauhun aiheuttaja noille ihmisille, saattoi olla hänen pelastuksensa. Hän älysi, ettei tässä kannattanut pitkään tuumia, pisti jälleen veitsen tuppeen, vetäytyi hetkeksi syrjään, alkoi sitten taas juosta ruumisvaunuja kohti, antoi ensimäisten vaunujen kulkea ohi ja huomasi seuraavissa melkoisen tyhjän sijan. Nopeasti hän tähtää, ottaa vauhtia, hypähtää, kopsis, siinä hän seisoo ylhäällä vaunuissa oikealla jalallaan, vasen jalka heiluen ilmassa ja käsivarret ylhäällä tasapainoa ylläpitämässä.

-- Hyvä! Hyvä! huusivat yhteen ääneen kaikki monattot, joista muutamat jalan seurasivat jonoa, toiset taas istuivat vaunuilla, toiset, kauheata mainitakin, ruumiiden päällä, juopotellen suuresta pullosta, joka kierteli miehestä mieheen.

-- Hyvä! Mainiosti osattu!

-- Tulitpa asettumaan monattojen suojeluksen alaiseksi. Voit katsoa olevasi kuin kirkossa, sanoi hänelle toinen niillä rattailla olijoista, joille Renzo oli keikahtanut.

Hänen vihollisensa olivat jonon lähestyessä enimmäkseen kääntyneet, ja poistuivat, kuitenkin yhä huutaen:

-- Kiinni myrkyttäjä!

Muutamat vetäytyivät pois hitaammin, pysähtyen tavan takaa ja kääntyen Renzoon päin ilkein irvein ja uhkaavin elkein. Renzo vastasi heille rattailta heiluttamalla ilmassa nyrkkejään.

-- Maltappas, kun minä heille näytän, sanoi hänelle muudan monatto; ja temmattuaan irti erään ruumiin yltä saastaisen rievun, hän kiireessä sitoi sen solmuun, ja tarttuen kiinni sen toisesta päästä, hän nosti ja heilutti sitä ilmassa lingon tavoin, uhaten noita itsepäisiä, ja oli heittävinään sen heihin, huutaen:

-- Odottakaapas, konnat!

Tämän liikkeen nähdessään he kaikki kauhistuneina pötkivät pakoon. Ja Renzo näki vaan vihollistensa selät ja kantapäät, jotka heiluivat ilmassa kuin vanutusmyllyn nuijat.

Monattojen parista kohosi riemu-ulvonta, myrskyisä naurunremahdus, jatkuva hohotus, joka ikäänkuin säesti tuota pakoa.

-- Kas, kas, näet, osaammeko suojella kunnon ihmisiä, sanoi Renzolle tuo monatto. Yksi meistä on enemmän arvoinen kuin sata noita jäniksiä.

-- Saatanpa totisesti sanoa, että saan kiittää teitä henkeni pelastuksesta, vastasi Renzo; ja kiitän teitä sydämestäni.

-- Ei kestä, sanoi monatto. Sinä sen ansaitset; näkeehän, että olet kelpo nuori mies. Teet oikein kun voitelet tuota roskaväkeä. Voitele, hävitä heidät sukupuuttoon; he ovat vasta kuolleina jonkunarvoiset. Palkinnoksi siitä elämästä, jota me vietämme, he meitä kiroavat ja sanovat, että kun rutto on ohi, he aikovat hirttää meidät kaikki tyyni. Mutta hepä ennen tulevat kukistumaan kuin rutto. Ja monattojen pitää jäämän yksin herrastelemaan Milanoon, voittolauluja virittämään ja iloa pitämään.

-- Eläköön rutto ja kuolkoon tuo roskaväki! huudahti toinen. Ja ehdoittaen tämän soman maljan, hän nosti pullon huulilleen, ja pidellen sitä molemmin käsin rattaiden tärähdellessä, hän joi aimo kulauksen, ojensi sen sitten Renzolle, sanoen:

-- Juo meidän terveydeksemme.

-- Sitä toivon teille kaikille sydämeni pohjasta, sanoi Renzo; mutta minun ei ole jano. Minua ei todellakaan haluta juoda tällä hetkellä.

-- Olitpa aika kiipelissä, kuten näyttää, sanoi monatto. Näytätpä oikein säikähtyneeltä. Myrkyttäjäksi vaaditaan toisenlaista naamaa.

-- Jokainen toimittaa virkaansa niin hyvin kuin voi.

-- Annappas tänne pullo, sanoi yksi niistä, jotka kulkivat jalan rattaiden vieressä. Tahdonpa juoda siitä vielä toisenkin kulauksen sen entisen omistajan terveydeksi, joka on tuossa keskellä tätä sievää seuraa ... tuossa noin, luulemma, noissa komeissa vaunuissa.

Ja kamalasti ja inhoittavasti irvistäen hän osoitti edellä kulkevia rattaita, joilla Renzo parka istui. Sitten hän muutti kasvonsa vakaviksi, mikä näytti vielä kierommalta ja inhoittavammalta, kumarsi sinnepäin ja virkkoi:

-- Sallikaa, rakas isäntä, että monatto raukka nauttii teidän kellarinne viiniä. Nähkääs, meidän elämämme ei ole kaikkein helpointa. Me olemme niitä, jotka ovat nostaneet teidät vaunuihin viedäksemme teidät maatilallenne. Ja muuten teidän kaltaisillenne ylhäisille herroille viini saattaa helposti olla epäterveellistä. Mutta monatto paroilla on hyvä vatsa.

Ja keskellä toveriensa naurunhohotusta hän tarttui pulloon ja kohotti sitä. Mutta ennenkuin joi, hän kääntyi Renzon puoleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi hänelle, kasvoissa ylenkatseellista sääliä:

-- Epäilemättä se piru, jonka kanssa olet tehnyt liiton, on hyvin nuori. Sillä ellemme me olisi olleet sinua pelastamassa, olisi hän totisesti sinua kauniisti auttanut!

Ja uuden yleisen naurunpurskahduksen säestämänä hän nosti pullon huulilleen.

-- Entä me, hoi, pullo tänne! huusivat useat äänet etumaisilta rattailta. Juotuaan siitä mielinmäärin roisto ojensi molemmin käsin suuren pullon toisille tovereilleen, jotka vuoroonsa ojensivat sitä toisilleen, kunnes viimeinen tyhjennettyään sen, tarttui sen kaulaan, pyörähytti sitä pari kertaa ilmassa ja paiskasi sen sitten murskaksi katukivitykseen, huutaen:

-- Eläköön rutto!

Näin lausuttuaan hän rupesi kaiuttamaan erästä heidän rivoa lauluaan. Hänen ääneensä yhtyivät kaikki muut tämän halpamielisen kuoron äänet. Tämä pirullinen laulu, jota säestivät kellojen kilinä, pyörien ratina ja hevosten kavioiden kopina, raikui tyhjällä kadulla ja kajahti taloihin, katkerasti ahdistaen siellä olevien harvojen asukasten sydämiä.

Mutta mikä seikka ei joskus voisi tulla ihmiselle hyvään tarpeeseen? Mikä seikka ei voisi joskus huvittaa? Äsken kohtaamansa vaara oli saattanut Renzolle varsin siedettäväksi tämän vainajien ja elävien seuran. Ja nyt oli hänen korvissaan melkein musiikkia tuo, mikä vapautti hänet noista ikävistä keskusteluista. Ollen vielä puoleksi huumauksissa ja suunniltaan hän kuitenkin voimiensa mukaan sydämessään kiitti Kaitselmusta siitä, että oli vapautunut niin suuresta vaarasta kärsimättä ja tekemättä pahaa. Nyt hän rukoili Herraa vapauttamaan hänet vapauttajistaankin. Ja itse puolestaan hän oli varuillaan, katseli monattoja, katseli katua, käyttääkseen sopivaa hetkeä liukuakseen hiljaa alas vaunuilta, antamatta heille tilaisuutta melun nostamiseen tai muuhun kohtaukseen, joka olisi voinut herättää ohikulkijoissa pahaa epäluuloa.

Äkkiä hän eräässä kadunkulmassa luuli tuntevansa paikan. Hän katsoi tarkemmin ja tunsikin sen useista varmoista merkeistä. Tiedättekö missä hän oli? Se oli Itäiselle portille johtava valtakatu, jota pitkin hän oli hitaasti astunut sisälle kaupunkiin ja kiireisesti poistunut noin parikymmentä kuukautta aikaisemmin. Hänen mieleensä johtui heti, että siitä kuljettiin sairaalaan; ja tämä omituinen sattuma, että juuri oli oikealla tiellä, ilman että sitä oli tiedustellut, tuntui hänestä Kaitselmuksen erityiseltä viittaukselta ja hyvältä jatkumisen enteeltä. Tuona hetkenä tuli ruumisvaunuja vastaan tarkastaja, joka käski monattojen pysähtyä, ja jotain muuta lisäksi. Jono pysähtyi, ja laulu vaihtui meluavaan keskusteluun. Yksi Renzon rattailla olevista monattoista keikahti alas.

Renzo sanoi toiselle:

-- Kiitän teitä suuresti ystävällisyydestänne. Jumala teitä siitä palkitkoon.

Ja hänkin hypähti alas toiselle puolelle.

-- Mene, mene, myrkyttäjä-parka, vastasi tämä. Etpä sinä ainakaan puhdista Milanoa asukkaista.

Onneksi siinä ei ollut ketään sitä kuulemassa.

Jono oli pysähtynyt kadun vasemmalle laidalle. Renzo riensi joutuin vastakkaiseen suuntaan, ja kulkien muuria pitkin hän kiiruhtaa sillalle. Hän kulkee sen yli, jatkaa esikaupungin katua pitkin, tuntee kapusiinien luostarin, ja lähellä sen porttia hän näkee sairaalan kulman ja astuu sisälle sen rautaportista, jolloin hänen eteensä aukenee tämän kolkon olopaikan pihanpuoleinen näky: tuskin muuta kuin aavistus, vähäinen näyte, mutta joka tapauksessa laaja, vaihteleva, kuvaamaton näyte siellä vallitsevasta elämästä.

Pitkin rakennuksen molempia seiniä, jotka katse eroittaa tästä kohdasta, oli suunnaton ihmisvilinä; siinä liikkui sekava, monenmuotoinen, kuohuva ihmisjoukko; siinä lisätulvaa, tunkeilemista, seisahdusta. Täällä kokonaisia sairaiden parvia, jotka saapuvat sairaalaan; tuolla onnettomia istumassa tai loikomassa jommankumman tienviereisen ojan varrella; heiltä joko olivat voimat uupuneet laahaamaan itseään laitokseen sisälle, tai olivat he epätoivoissaan lähteneet sieltä ulos eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi. Toiset sairaat harhailivat hajalla, vallan kuin tylsämielisinä, toiset ollen vallan suunniltaan. Eräs varsin viehättyi kertomaan hourenäkyjään poloiselle, joka ruton ahdistamana makasi maassa; toinen hääri kuin riivattu. Kolmas katseli sinne tänne nauravan näköisenä, kuin olisi hilpeä näytelmä liikkunut hänen katseidensa edessä. Mutta tällaisen surkean hilpeyden kummallisin ja melukkain ilmaus oli äänekäs keskeymätön laulu, joka ei näyttänyt lähtevän tästä kurjasta joukosta, mutta jonka kuitenkin kuuli selvemmin kuin kaikki muut äänet. Se oli talonpoikainen lemmenlaulu, iloinen ja leikkisä, tuollainen niin sanottu villanella-laulu. Ja jos katseella seurasi äänen suuntaa, saadakseen selville, kuka tähän aikaan ja tässä paikassa saattoi olla iloinen, näki poloisen, joka vallan tyynenä istui ojan pohjalla ja lauloi täydestä sydämestä, kasvot taivasta kohti.

Kun Renzo tuskin oli kulkenut muutaman askeleen rakennuksen pohjoista sivua pitkin, nousi kummallinen pauhina tuosta väenpaljoudesta, ja kaukaa kuuli äänien huutavan:

-- Varokaa; ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!

Renzo nousee varpailleen, katsoo eteensä ja näkee hillitsemättömän suuren hevosen juoksevan täyttä laukkaa, omituinen ja surkea ratsumies selässä. Tämä oli eräs raivokas potilas, joka oli nähnyt tämän eläimen riisuttuna ja ilman vartijaa rattaiden vieressä, ja joka hypättyään joutuin sen selkään, nyrkeillään takoi sen kaulaa, käyttäen korkojaan kannuksina ja kiihoittaen sitä hurjaan juoksuun. Monattoja juoksi jälessä ulvoen; sitten kaikki tämä peittyi tomupilveen, joka katosi etäisyyteen.

Näin jo huumautuneena ja väsyneenä monista näkemistään kurjuuden näyistä, nuori mies saapui tämän rakennuksen portille, missä oli löytävä kokoontuneena ja yhteensullottuna kenties enemmän kurjuutta, kuin mitä jo oli nähnyt koko sillä alueella, jonka kautta oli kulkenut. Hän astui tuolle portille, kulki holvin alle ja jäi hetkeksi seisomaan keskelle holvikäytävää.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Lukija kuvitelkoon sairaalan sisäosaa, missä asusti kuusitoistatuhatta ruttosairasta. Sisäpiha täynnä kojuja, telttoja, rattaita ja ihmisiä. Nuo molemmat loppumattomat pylväskäytävä-rivit oikealla ja vasemmalla täyteen sullottuina sairaita tai ruumiita, jotka lepäsivät patjoilla tai oljilla. Ja yläpuolella tätä ääretöntä kurjuuden pesää liikkui kohina, kuin aaltojen pauhina; ja kaikkialla häärivät edestakaisin, pysähtyivät, juoksivat, kumartuivat, nousivat pystyyn toipuvat, raivokkaat, hoitajat. Tällainen oli se näky, joka ensi katseella kohtasi Renzon ja joka pysäytti hänet tyrmistyneenä ja mielenliikutuksen valtaamana. Mutta aikomuksemme ei ole yksityiskohtaisesti kuvata tätä näkyä, eikä lukija sitä halunne; seuraamme ainoastaan nuorta ystäväämme hänen tuskalliselle kiertokävelylleen, pysähdymme minne hän pysähtyy, ja kaikesta, minkä hän sattuu näkemään, kerromme mikä on tarpeellista selittämään mitä hän teki ja mikä hänelle tapahtui.