Part 55

Sää oli synkkä, ilma raskas, taivas kauttaaltaan pilven tai tasaisen usvan peitossa, joka näytti kieltävän auringonpaisteen, lupaamatta sadetta. Ympäröivä maaseutu oli osaksi viljelemätöntä ja kaikkialla kuihtunutta. Kasvullisuus surkastunut, kellastuneilla ja nuokkuvilla lehdillä ei ainoatakaan kastepisaraa. Tämän lisäksi tuo yksinäisyys, tuo hiljaisuus niin lähellä suurta kaupunkia, lisäsivät uuden hämmästyksen Renzon levottomuuteen ja saattoivat kaikki hänen ajatuksensa synkemmiksi.

Seisottuaan siinä jonkun aikaa epäröivänä, hän läksi umpimähkään astumaan oikealle, kulkien näin tietämättään Uudelle portille, jota ei voinut nähdä, se kun oli ulkonevan muurivarustuksen peitossa. Muutaman askeleen jälkeen hän alkoi kuulla kulkusten kilinää, joka herkesi ja uudelleen alkoi aina hetken kuluttua, ja lisäksi muutamia ihmisääniä. Hän astui eteenpäin, ja kuljettuaan muurivarustuksen kulman ympäri, ensimäinen seikka, mikä ilmeni hänen katseilleen, oli pieni puukoppi pahainen ja tämän kopin ovella vahtisotamies, joka väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä nojasi musketti-pyssyynsä. Takana oli paaluaitaus, ja sen takana portti, nimittäin kaksi muurinpätkää, katos päällä, portinpuoliskoja suojaamassa; nämä olivat, kuten myös paaluaitauksen ovi, selkiselällään. Mutta juuri aukon kohdalla oli maassa kolkko este: paarit, joille kaksi monattoa asetti miesparkaa, kuljettaakseen hänet pois. Tämä oli tullivirkamiesten esimies, jossa vähää ennen oli huomattu ruttoa.

Renzo pysähtyi odottamaan toimituksen loppua. Kun kulkue oli poistunut, eikä kukaan tullut porttia sulkemaan, tuntui hetki hänestä otolliselta, ja hän riensi joutuin portille. Mutta vahtisotamies huusi hänelle tuiman näköisenä: Hoi.

Renzo pysähtyi taas, iski hänelle silmää ja otti esiin hopeaisen puoli-dukaatin, jota näytti hänelle. Sotamies, jolla jo oli ollut rutto, tai joka sitä pelkäsi vähemmin kuin mitä piti puoli-dukaateista, viittasi Renzolle, että hän viskaisi tuon rahansa maahan. Ja nähtyään sen nopeasti kiitävän jalkojensa juureen, hän mutisi:

-- Pujahda nopeasti sisälle.

Renzo ei antanut sanoa sitä itselleen useita kertoja. Hän kulki paaluaitaus-aukosta, hän kulki portista sisään ja astui edelleen, ilman että kukaan häntä huomasi tai oli huomaavinaan. Mutta astuttuaan noin neljäkymmentä askelta, hän kuuli toisen hoi-huudon, joka lähti tullivirkamiehen suusta. Tällä kertaa Renzo ei ollut kuulevinaan, ja edes kääntymättä hän joudutti askeleitaan. -- Hoi, huusi uudelleen tullivirkamies, mutta ääni ilmaisi enemmän kärsimättömyyttä kuin päättäväistä tottelemisen vaatimusta. Ja kun häntä ei toteltu, hän kohotti hartioitaan ja palasi koppiinsa, hän kun nähtävästi kernaammin pysyi matkan päässä ohikulkijoista, kuin tiedusteli heidän asioitaan.

Tästä portista alkava katu johti silloin, kuten nytkin, suoraa päätä kanavalle, nimeltä "Laivurinkanava". Sitä reunustivat molemmin puolin pensasaidat, vihannespuutarhain aidat, kirkot, luostarit ja muutamat asuintalot. Tämän kadun päässä ja keskellä kanavan laitaa kulkevaa katua, kohosi risti, _Pyhän Eusebiuksen_ risti. Kuinka tarkasti Renzo tähystelikin ympärillensä, hän ei nähnyt muuta kuin tämän ristin. Saavuttuaan kadunristeykseen, joka on melkein tämän kadun puolivälissä, ja katsoessaan oikealle ja vasemmalle, hän huomasi _Pyhän Teresan_ kadulla, oikealla, porvarin, joka tuli suoraa päätä häntä kohti. -- Vihdoinkin kristitty ihminen! hän virkkoi itsekseen. Ja hän poikkesi heti tuolle kadulle, aikoen kysyä mieheltä tietä. Kun tämä oli huomannut muukalaisen, hän mitteli häntä katseillaan kaukaa, ollen hyvin epäluuloisen näköinen; ja hänen epäluulonsa kiihtyi, kun hän huomasi, ettei vastaantulija kulkenut omia teitään, vaan että ohjasi askeleensa suoraa päätä häntä kohti. Tultuaan lähelle, Renzo otti lakin päästään, kuten kohtelias vuoristolainen ainakin, pani lakkinsa vasempaan käteensä, asetti oikean kätensä sen kuvun alle ja meni suoraan tuntemattoman luo. Mutta tämä mulkoili pahasti silmillään, peräytyi pari askelta, kohotti nystyräsauvaansa, jonka päässä olevaa rautanuppia heilutti Renzoa kohti ja huusi:

-- Pois tieltä, pois tieltä!

-- No, no, huusi nuori mies vuorostaan. Ja hän peitti taas päänsä. Ja kun hän ei mistään hinnasta, kuten sittemmin asiata kertoessaan mainitsi, tällä hetkellä tahtonut nostaa riitaa, hän käänsi selkänsä tälle mörröttäjälle ja jatkoi matkaansa samaa katua pitkin.

Porvari astui niinikään edelleen omaan suuntaansa, vallan väristen ja joka hetki kääntyen katsomaan taaksensa. Ja saavuttuaan kotiansa, hän kertoi, miten myrkkyvoitelija oli lähestynyt häntä nöyrän ja lempeän näköisenä, mutta samalla inhoittavan petturin ilme kasvoilla ja voidepönttö tai myrkkyjauhe-rasia -- hän ei varmasti tietänyt kumpi -- kädessä piiloitettuna lakinkuvun alle, voidakseen paremmin suorittaa vehkeensä, mutta että hän oli osannut pitää tuon konnan matkan päässä.

-- Jos hän olisi astunut vielä askeleen minua lähemmäksi, olisin lyönyt häntä kepilläni vasten naamaa, ennenkuin hän olisi ehtinyt minua voidella, tuo ilkiö! Onnettomuudeksi olimme syrjäisessä paikassa, sillä jos olisimme olleet keskellä Milanoa, olisin kutsunut väkeä saapuville ja olisin pyytänyt yhdessä vangitsemaan tuon lurjuksen, ja ihan varmaan hänellä olisi ollut nuo pirun vehkeet hatussa. Mutta siellä, kahdenkesken, oli minun pakko tyytyä hänen pelkkään peloittamiseensa, panematta itseäni vaaralle alttiiksi. Sillä hyppysellinen jauhetta on helposti viskattu; ja noilla heittiöillä on erityinen taito: ja lisäksi itse piru on heidän puolellaan. Nyt hän epäilemättä kiertelee Milanon katuja: Herra sen tietää, mitä tuhoja hän aikaansaa!

Ja niin kauan kuin eli, ja sitä kesti monta vuotta, hän aina puhuttaessa myrkkyvoitelijoista, toisti kertomuksensa ja lisäsi:

-- Ne, jotka vielä väittävät, ettei se ollut totta, älkööt tulkokaan sitä minulle sanomaan; sillä sellaista täytyy omin silmin nähdä!

Renzo ei aavistanutkaan minkä vaaran oli välttänyt, ja ollen enemmän vihan kuin pelon valtaamana, hän astuessaan ajatteli tuota omituista kohtelua ja saattoi lopulta osapuilleen kuvitella, mitä tuntematon hänestä oli ajatellut. Mutta tämä seikka tuntui hänestä niin järjettömältä, että päätti tuon henkilön olleen puolihullun.

-- Alku on huono, hän ajatteli; tuntuu siltä, kuin minulla täällä Milanossa olisi turmiontähti. Kun astun sisälle, kaikki käy onnellisesti; mutta kun sitten olen täällä, ovat ikävyydet heti valmiina minua odottamassa. Mutta yhtäkaikki. Jumalan avulla ... jos löydän ... jos minun onnistuu löytää ... niin hui hai! ei tämä kaikki merkitse mitään.

Saavuttuaan sillalle, hän kääntyi epäröimättä Pyhän Markuksen kadulle, se kun hänestä näytti johtavan keskikaupungille. Astuessaan eteenpäin, hän katsoi sinne tänne, eikö näkisi yhtään ihmisolentoa. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin muodottoman ruumiin, joka makasi sen pienen ojan pohjalla, mikä jonkun matkan kulkee noiden muutamien -- silloin vielä harvempien -- talojen ja kadun välillä. Astuttuaan tämän kohdan ohi, hän kuuli huutoja, jotka tuntuivat tarkoittavan häntä. Kun hän katsoi sinnepäin, hän näki erillään olevan majan kuistilla köyhän vaimon, kokonainen parvi lapsia ympärillään. Vaimo huusi hänelle toistamiseen ja viittasi hänelle kädellään lähestymään. Hän riensi sinne, ja kun oli tullut lähelle, tuo vaimo virkkoi:

-- Hyvä nuori mies, rakkaiden vainajienne nimessä, olkaa niin armelias ja menkää ilmoittamaan tarkastajalle, että meidät on unhoitettu tänne. Meidät on suljettu taloon epäiltyinä sentähden, että miesparkani kuoli. Ovemme on naulittu kiinni, kuten näette. Ja eilisaamun jälkeen ei kukaan ole tullut tuomaan meille ruokaa. Näin moneen tuntiin, kuin olen seisonut tässä, en ole tavannut ainoatakaan kristittyä, joka tekisi minulle tämän laupeuden työn; ja nämä viattomat pienokaisraukat ovat kuolemaisillaan nälkään.

-- Nälkään? huudahti Renzo; ja pistettyään heti kätensä taskuihin hän niistä veti esiin nuo kaksi leipää:

-- Laskekaa sieltä minulle jotain alas, niin että voi hinata ne teille ylös.

-- Jumala teitä siitä palkitkoon; odottakaa hetkinen, sanoi tuo nainen.

Ja hän meni noutamaan koria ja nyöriä, laskeakseen ne alas, ja niin hän sitten tekikin.

Tällöin Renzon mieleen johtuivat ne leivät, jotka ensi käynnillään Milanossa oli löytänyt ristin juurella ja hän ajatteli:

-- Tämä nyt on korvaus ja ehkä parempi, kuin jos olisin kohdannut oikean omistajan; sillä tämä nyt todella on armeliaisuuden teko.

-- Mitä tulee tarkastajaan, josta puhutte minulle, kunnon vaimo, hän sitten sanoi laskiessaan leivät pieneen koriin, en saata tehdä mitään hyväksenne; sillä tunnustaakseni teille totuuden, olen täällä muukalainen, enkä ollenkaan tunne tätä kaupunkia. Mutta jos kohtaan jonkun henkilön, joka näyttää hieman ystävälliseltä ja inhimilliseltä, niin, että hänen kanssaan voi puhua, sanon sen kyllä hänelle.

Vaimo pyysi häntä moneen kertaan tekemään siten ja mainitsi sen kadun nimen, niin että Renzo saattoi neuvoa sinne menemään.

-- Tekin, virkkoi Renzo, luulemma, voisitte tehdä minulle palveluksen, osoittaa oikeata ihmisrakkautta, ilman että se teitä häiritsisi. Voisitteko sanoa minulle, missä on korkeiden aatelisten täällä Milanossa omistama talo, jossa asuu ------n perhe?

-- Tiedän, että täällä on sellainen talo, vastasi vaimo. Mutta enpä totisesti tiedä, missä se on. Kun kuljette tästä tuonnepäin kaupungille, luultavasti kohtaatte jonkun, joka sen teille osoittaa. Mutta muistakaa hänelle puhua meistäkin.

-- Olkaa huoleti, sanoi Renzo; ja hän jatkoi matkaansa.

Joka askeleella hän kuuli kasvavan ja lähestyvän melun, jota jo oli alkanut kuulla seisoessaan siinä keskustellen; rattaiden räminää ja hevosenkavion kopsetta, joihin sekaantui kellojen kilinää ja silloin tällöin piiskan läimäyksiä ja melukasta huutoa.

Hän katsoi eteensä, mutta ei huomannut mitään.

Mutta saavuttuaan tuon mutkikkaan kadun päähän, hän äkkiä astui Pyhän Markuksen torille, missä hänen huomionsa ensiksi kiintyi kahteen pystyssä olevaan pölkkyyn, joissa oli kiinni nuora ja väkipyöriä. Ja ennen pitkää hän tunsi tämän noina aikoina niin tavalliseksi kammoittavaksi kidutuskoneeksi.

Se oli pystytetty tuohon paikkaan, eikä yksistään siihen, vaan kaikille toreille ja leveähköille kaduille, jotta joka kaupunginkorttelin valtuutetut, joilla oli hallussaan mitä mielivaltaisin oikeus rangaista, välittömästi voisivat sitä käyttää, kunhan kuka vaan heistä näyttäisi olevan syyllinen. Tällaisia olivat taloihin suljetut, jotka lähtivät ulos, alemmat virkamiehet, jotka eivät täyttäneet velvollisuuksiaan, tai kuka muu tahansa. Kidutus oli noita tuon ajan määrättömiä ja tehottomia parannuskeinoja, joita ylen tuhlaillen käytettiin.

Katsellessaan noita kidutusvehkeitä ja tuumiessaan, miksi ne oli asetettu tähän paikkaan, Renzo kuulee melun lähenemistään lähenevän ja näkee äkkiä ilmaantuvan kirkon kulman takaa miehen, joka heiluttaa kelloa. Se oli varoittaja; ja hänen takanaan kaksi hevosta, jotka ojentaen kaulaansa ja raskaasti laahustellen jalkojaan vaivaloisesti pääsivät eteenpäin. Hevoset vetivät ruumisvaunuja, ja näiden jälkeen tulivat toiset vaunut, sitten toiset, ja vieläkin toiset. Siellä täällä monattoja, jotka kulkien hevosten vieressä kiihoittivat niitä ruoskilla, suippokärkisillä sauvoilla ja kirouksilla.

Suurin osa noista ruumiista olivat paljaita, muutamat käärityt repaleisiin liinoihin, kasattuina ja sullottuina sekaisin kuin yhteenkietoutuneet käärmeet, jotka hitaasti kääriytyvät auki kevätlämmön tullessa. Sillä joka kerta kuin vaunut hätkähtivät tai tärisivät, näki noiden kolkkojen kasojen värähtelevän ja joutuvan ruman näköiseen epäjärjestykseen, päiden roikkuvan ja heiluvan, neitosten tukkien valuvan hajalle, käsivarsien heilahtavan pyörille, täten osoittaen jo kauhistuneille katseille, miten tällainen näky saattoi käydä vielä surkuteltavammaksi ja inhoittavammaksi.

Nuori mies oli pysähtynyt torin kulmaan lähelle kanavan rintanojaa ja rukoili tällävälin noiden tuntemattomien vainajien puolesta. Äkkiä kauhea ajatus välkähti hänen mielessään.

-- Ehkä tuossa, yhdessä muiden kanssa, noiden ruumiiden alla... Oi, Herra! Suo, ettei niin olisi! Vapauta minut tästä kauheasta ajatuksesta!

Kun ruumissaatto oli kulkenut ohi, Renzo lähti liikkeelle, meni halki torin, poiketen vasemmalle kanavan ääressä kulkevalle kadulle, ilman muuta syytä tähän päätökseen, kuin se, että ruumissaatto oli poistunut vastakkaiseen suuntaan. Astuttuaan muutaman askeleen kirkon sivulta kanavalle, hän huomasi oikealla Marcellino-sillan. Tämän yli hän kulki ja saapui kapeata käytävää myöten Borgo Nuovoon. Ja kun hän yhä katseli ympärilleen, löytääkseen jonkun, jolta olisi voinut saada haluamiaan tietoja, hän näki kadun päässä papin, jolla oli mekko yllä ja keppi kädessä; tämä pappi seisoi raoitetun oven pielessä, pää kumarassa ja korva kallistuneena aukkoon päin. Vähän senjälkeen Renzo näki hänen nostavan kätensä siunaukseen.

Hän ajatteli, niinkuin todella olikin laita, että tuo pappi juuri oli ripittänyt jonkun; ja hän sanoi itsekseen:

-- Siinä sopiva mies. Ellei papilla papillisessa virkatoimessaan ole hieman ihmisrakkautta, vähän hyväntahtoisuutta ja kohteliaisuutta, täytyy myöntää, ettei sitä enää ollenkaan ole tässä matoisessa maailmassa!

Tällävälin pappi poistui oven luota, astui Renzoa kohti ja pysytteli hyvin varovasti keskellä katua. Kun Renzo enää oli muutaman askeleen päässä hänestä, hän paljasti päänsä ja antoi merkin, että halusi puhua hänen kanssaan, samalla pysähtyen, tahtoen siten osoittaa, ettei aikonut tulla sopimattoman lähelle. Pappikin pysähtyi, asettuen kuuntelemaan, kuitenkin tokaisten sauvan eteensä maahan, ikäänkuin suojaavaksi etuvarustukseksi. Renzo esitti pyyntönsä, jonka pappi täytti, eikä sanonut ainoastaan sen kadun nimen, jonka varrella tuo talo sijaitsi, vaan antoi poikaparalle myös vähän tienohjeita, niitä kun huomasi tarvittavan; hän luetteli käännökset oikealle ja vasemmalle, kirkot ja ristit ja ne muut kuusi tai kahdeksan katua, jotka vielä täytyi kulkea ennenkuin saapui määräpaikkaan.

-- Jumala suojelkoon teitä terveenä näinä aikoina ja alati, sanoi Renzo.

Ja kun pappi hankki lähtöä, hän lisäsi:

-- Vielä toinen armeliaisuuden työ.

Ja hän puhui hänelle unhoitetusta vaimoparasta.

Hyvä pappi kiitti häntä siitä, että oli antanut hänelle tilaisuuden tarjota niin tärkeätä apua lähimäiselle; hän sanoi ilmoittavansa seikan asianomaisille ja kulki edelleen.

Renzokin alkoi taas astua, tehtyään jäähyväiskumarruksen, ja tiellä hän koetti mielessään toistella saamaansa matkaohjetta, jotta ei hänen olisi pakko uudelleen kysyä tietä. Mutta lukija tuskin saattaa kuvitella, kuinka vaivaloinen tämä tehtävä hänelle oli, ei niin suuresti sen vaikeuden vuoksi, vaan äkkiä heränneen mullistavan mielenliikutuksen tähden.

Tuo kadun nimi, tuo tienohje oli saattanut hänet näin ymmälle. Olihan tuo se tieto, jota hän oli toivonut ja pyytänyt, ja jota vailla ei voinut tulla toimeen. Eikä hänelle oltu sanottu mitään, mistä olisi voinut saada synkkää ennettä ja kuitenkin... Tuo hieman selvempi ajatus, että lähellä oli päämäärä, joka oli poistava hänestä suuren epäilyksen, ja jossa saattoi kuulla sanottavan: hän on elossa, tai: hän on kuollut, tuo ajatus oli siihen määrin vallannut hänet, että hän sinä hetkenä mieluummin olisi tahtonut olla hämärässä kaiken suhteen, olla vasta sen matkan alussa, jonka loppu nyt pian oli käsissä. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja sanoi itsekseen:

-- Voi sentään, jos tässä rupean tulemaan lapselliseksi, niin miten sitten käy?

Näin rohkaistuna kutakuinkin, hän jatkoi matkaansa, syventyen kaupunkiin.

Millaiseen kaupunkiin! Millainen olisikaan ollut, verrattuna silloiseen hetkeen, kuva siitä tilasta, johon kaupunki oli joutunut edellisen vuoden nälänhädän kautta?

Sattumalta Renzo juuri sattui kulkemaan kaupunginosan kautta, joka oli kaikkein suurimman tuhon ja muutoksen alaisena. Tarkoitan sitä katuristeyttä, jolla silloin oli nimenä _Carrobio di Porta Nuova_. Siinä oli silloin keskellä pikkutoria risti, ja vastapäätä ja sen kohdan vieressä, missä nyt on San Francesco di Paolan kirkko, vanha Pyhälle Anastasialle omistettu kirkko. Niin raivokas oli ollut rutto ja siihen jätettyjen ruumiiden levittämä tartunta, että harvojen eloon jääneiden oli ollut pakko muuttaa pois ympäriltä. Tämä yksinäisyys ja avuttomuus oli jo omiaan ohikulkijassa herättämään synkkää alakuloisuutta, mutta siihen liittyi lisäksi useamman kuin yhden aistin tästä uudesta elottomasta asutuksesta vastaanottama kamala ja inhoittava vaikutus. Renzo joudutti askeleitaan, rohkaisten mieltään ajatuksella, ettei päämäärä saattanut olla niin lähellä ja toivoen, että näky ennen hänen perilletuloaan ainakin osaksi oli muuttuva. Ja todella hän vähän matkaa siitä tuli paikkaan, jota kumminkin saattoi sanoa elävien olopaikaksi. Mutta millainen olopaikka, ja millaisia eläviä!

Epäluulo ja pelko pitivät kaikki asuntojen ulko-ovet suljettuina, paitsi muutamia, jotka olivat selkiselällään joko sentähden, että kuolema oli tyhjentänyt nämä talot asukkaista, tai että ne väkivaltaisesti oli murrettu auki. Toiset ovet olivat ulkoa kiinninaulitut ja sinetillä varustetut, niissä kun oli joko vainajia tai ruttosairaita. Monet niistä oli merkitty noella tehdyllä ristillä, jotta monattot tiesivät sisällä olevan korjattavia ruumiita. Ja kaikki tämä oli tapahtunut enemmän huvin, kuin muun vuoksi, kun nimittäin paikalle oli osunut joku terveyslautakunnan asiamies tai joku muu virkamies, joka oli saanut päähänsä toimeenpanna määräyksiä tai yksinkertaisesti tehdä kiusaa. Näki kaikkialla matkan varrella ryysyjä ja mitä inhoittavampia tahrattuja siteitä, mädänneitä olkia, ikkunoista ulos viskattuja vuodeliinoja; joskus ruumiita tai äkkiä kadulle kuolleita, jotka oli jätetty siihen kunnes ruumisvaunut kulkivat ohi niitä poiskuljettamaan; toiste näitä ruumiita putoili vaunuista tai viskottiin niitä ulos ikkunoista. Siihen määrin tämän kurjuuden itsepäisyys ja kestäväisyys oli raaistanut mielet ja pannut unhoittamaan kaiken omaistenrakkauden ja yhteiskunnallisen arkaluontoisuuden.

Kaikkialla olivat täydelleen vaienneet myymälöiden ja verstaiden melu, ajoneuvojen räminä, kaupustelijoiden huudot, ohikulkijoiden pakinat. Ja varsin harvoin tätä kuolonhiljaisuutta keskeytti muu kuin ruumisvaunujen kolina, kerjäläisten valitukset, sairaiden vaikeroiminen, hurjistuneiden ulvonta ja monattojen huudot. Päivän valjetessa, keskipäivällä ja illalla tuomiokirkon kello antoi merkin erityisten arkkipiispan ehdoittamien rukousten lukemiseen. Tähän kutsuun vastasivat toisten kirkkojen kellot. Ja silloin saattoi nähdä ihmisten asettuvan ikkunoiden ääreen yhteisessä joukossa rukoilemaan. Saattoi kuulla kumeata äänien ja valitusten kohinaa, joka herätti surumielisyyttä, mitä kuitenkin lievensi jonkunlainen lohdutuksen tunne.

Tuohon aikaan oli kenties kaksi kolmannesta asujamista muuttanut manalle; suuri osa niistä, jotka vielä elivät, olivat sairaina tai lähteneet kaupungista; ulkoa tulleiden luku oli kuivunut melkein mitättömiin. Ja niiden harvojen joukossa, jotka kulkivat kaduilla, ei olisi sattumaltakaan pitkän matkan varrella kohdannut ainoatakaan, jossa ei olisi huomannut jotain omituista ja sellaista, mikä ei olisi ilmaissut surkeata olojen muutosta. Kaupungin huomattavimpien henkilöiden näki kulkevan ilman kaulusta ja vaippaa, jotka molemmat siihen aikaan välttämättömästi kuuluivat siistiin säätypukuun; papitkin olivat vailla kauhtanaa ja munkit ilman kaapua. Oli yleensä luovuttu jokaisesta pukineesta, joka omilla liehuvilla liepeillään olisi voinut kosketella jotakin tai -- mitä kaikkein enimmin pelättiin -- tarjota tilaisuutta voitelijoiden vehkeille. Paitsi että näin pyrittiin pukeutumaan niin ahtaisiin ja suppeisiin vaatteisiin kuin suinkin, oli jokaisen puku sangen laiminlyöty ja huolimaton: parrat olivat pitkät parrakkailla, tukatkin olivat pitkät ja hoitamattomat, mikä johtui, kuten tavallisesti, pitkällisen lamaustilan aiheuttamasta välinpitämättömyydestä, mutta myöskin siitä, että parturit olivat joutuneet epäluulonalaisiksi, sittenkuin muudan heistä, Giangiacomo Mora oli saatu kiinni ja tuomittu muka kuuluisana myrkyttäjänä. Tätä nimeä mainittiin kauan paikkakunnalla jokaisen kuuluisan rikoksen yhteydessä, vaikka se olisi ansainnut yleisempää ja kestävämpää säälin aiheuttamaa kuuluisuutta.

Useimmat pitivät toisessa kädessään sauvaa, muutamat pistooliakin, uhkaavana varoituksena jokaiselle, joka aikoi tulla liian lähelle; toisessa kädessä hyvänhajuisia pastilleja ja lävekkäitä metalli- tai puupalloja, joiden sisällä oli lääke-etikkaan kasteltuja pesusieniä; näitä he tavantakaa haistelivat tai pitivät lakkaamatta sieramien alla. Muutamat kantoivat kaulassaan pientä pulloa, joka sisälsi vähän elohopeaa, minkä luulivat kykenevän imemään itseensä ja pidättämään kaikki ruton turmiolliset vaikutukset; huolellisesti he sitten moneen kertaan päivän kuluessa vaihtoivat siihen uutta sisällystä. Aateliset eivät ainoastaan liikkuneet kaduilla ilman tavallista seuruettaan, vaan kulkivat myös kori käsivarrella ostamaan tarpeellisia ruokavaroja. Kun sattumalta kaksi ystävää kohtasi toisensa kadulla, he tervehtivät toisiaan kaukaa, tehden toisilleen äänettömiä ja kiirettä ilmaisevia merkkejä.

Jokaisella kulkijalla oli täysi työ välttää niitä saastaisia ja kuolettavia esteitä, joita oli hajalla maassa, jopa joskus täyteen sullottuna. Jokainen koetti pysyä keskellä katua, peläten jotain pahempaa likaa tai turmiollisemman taakan voivan pudota ikkunoista päälleen, ja myös peläten myrkky-jauheita, joita sanottiin usein viskattavan ylhäältä ohikulkijain päälle, ja lopuksi vielä peläten itse talojen seiniä, jotka saattoivat olla myrkkyvoiteilla sivellyt.

Näin tietämättömyys, joka aiheettomasti oli rohkea ja varovaisuutta noudattava, lisäsi tuskalliseen ahdistukseen uutta ahdistusta ja herätti turhaa kauhistusta, niiden järkevien ja hyödyllisten pelon- ja vaaranalaisuus-tunteiden sijalle, jotka se alussa oli syrjäyttänyt.

Tässä olemme antaneet kuvauksen siitä, mikä täällä oli vähimmin kammoittavaa ja surkuteltavaa, nimittäin terveiden ja varakkaiden kaupunginosasta. Niin monen kurjuuden kuvan nähtyämme ja ajatellessamme sitä vielä kammottavampaa, joka meidän on luotava lukijan katseiden eteen, emme nyt pysähdy kuvaamaan sairaita, jotka laahustelivat tai loikoivat kaduilla, köyhiä, lapsia, naisia. Tämä näky oli sellainen, että katsoja epätoivoissaan saattoi pitää jonkunmoisena lohdutuksena sitä, mikä poissaolleiden ja jälkeentulevien mielestä tuntuu onnettomuuden huipulta, nimittäin, että elossaolevien luku oli kuivunut niin vähiin.

Keskellä tätä hävitystä Renzo jo oli kulkenut melkoisen osan matkaansa, kun hän vielä ollen monen askeleen päässä kadulta, jolle aikoi poiketa, kuuli sieltäpäin lähestyvän sekavaa melua, mistä kuitenkin selvästi eroitti tuon tavallisen kauhean kellojen kilinän.

Tultuaan tuon kadun suulle, joka oli kaikkein leveimpiä, hän näki neljät pysähytetyt rattaat; ja kuten viljamarkkinoilla näkee ihmisten tulevan ja menevän, nostavan ja kaatavan kumoon säkkejä, samanlainen vilinä oli tässä paikassa. Monattot hyökkäsivät taloihin ja palasivat niistä hartioilla taakka, jonka sälyttivät joillekin rattaille. Toisilla heistä oli yllään punainen virkapuku, toiset olivat ilman tätä arvopukua, useilla oli vielä inhoittavammat arvomerkit, nimittäin erivärisistä nauhoista tehtyjä töyhtöjä ja ruusuja, joita nuo ilkiöt kantoivat ikäänkuin iloaan osoittaen keskellä tuota yleistä surua.

Milloin mistäkin ikkunasta kuului surkea ääni:

-- Tänne, monattot!

Ja vielä kolkompi ääni vastasi tuosta synkästä joukosta:

-- Heti paikalla, heti paikalla!

Kuulipa sitäpaitsi vuokralaisten valittavan, että vitkasteltiin, ja näihin vastasivat monattot kirouksilla.

Poikettuaan tälle kadulle, Renzo joudutti askeleitaan ja koetti olla näitä estäviä esineitä enempää katselematta, kuin mikä oli välttämätöntä voidakseen niitä välttää, kun hänen katseensa kohtasi erityistä sääliä herättävän seikan, joka ehdottomasti kiinnitti mieltä; Renzo pysähtyikin melkein tahtomattaan.