Part 54

Päivällisaikaan hän pysähtyi pieneen metsikköön syömään leipää ja särvintä, mitkä oli ottanut eväiksi. Hedelmiä hänellä oli käytettävänään pitkin tiensä vartta, enempi kuin mitä tarvitsi: viikunoita, persikoita, luumuja, omenia. Hänen tarvitsi vaan poiketa kedolle niitä poimimaan tai kokoamaan niitä puiden juurelta, missä niitä oli kuin alas rapisseita rakeita; sillä vuosi oli tavattoman runsassatoinen, varsinkin hedelmiin nähden, ja tuskin kukaan niistä välitti. Viinirypäleetkin niin sanoakseni kokonaan peittivät köynnöksen lehdet ja olivat alttiina kenelle tahansa.

Illan suussa hän näki kotikylänsä.

Vaikka hän olikin valmistautunut tähän näkyyn, se kuitenkin herätti hänessä voimakasta mielenliikutusta. Yhtä haavaa hänet valtasi joukko tuskallisia muistoja ja surullisia aavistuksia. Hänestä tuntui kuin olisivat hänen korvissaan yhä vielä kaikuneet nuo synkät kirkonkellon äänet, jotka olivat ikäänkuin saattaneet, ajaneet takaa häntä hänen paetessaan kotiseudultaan; ja samalla hän havaitsi kuolemanhiljaisuuden vallitsevan yltympäri.

Vielä rajummin sykki hänen sydämensä kun hän astui kirkon edustalle. Ja vielä pahempaa hän odotti kokevansa matkansa päämäärässä, nimittäin seuraavassa pysäyspaikassaan, siinä pikku talossa, jota ennen oli tottunut sanomaan Lucian taloksi. Nyt se ei voinut olla muuta kuin korkeintaan Agnesen talo; ja ainoa armo, jota taivaalta anoi, oli se, että tapaisi hänet siellä elossa ja terveenä. Ja sieltä hän aikoi pyytää itselleen yömajaa; sillä hän oletti, että oma talonsa nyt enää oli ainoastaan rottien ja näätien asuntona.

Hän ei tahtonut näyttäytyä ja poikkesi sentähden syrjäiselle polulle, samalle, jota tuona kuuluisana iltana oli kulkenut hyvässä seurassa, mennessään yllättämään Don Abbondiota. Noin puolitiessä oli toisella puolella viinitarha ja toisella hänen majansa; hän saattoi siis ohikulkiessaan käväistä kummassakin ja hieman ottaa selkoa oloistaan.

Kulkiessaan edelleen hän katseli eteensä, sekä toivoen että peläten näkevänsä jonkun. Ja astuttuaan muutaman askeleen hän todella näki miehen paitasillaan istuvan maassa, selkä nojaten zhasmiiniaitausta vastaan ja näyttäen hullulta. Tästä sekä kasvoista hän luuli tuntevansa tylsämielisen Gervaso paran, joka oli ollut toisena todistajana tuolla onnettomalla käynnillä kirkkoherran luona. Mutta tultuaan lähemmäksi, hän huomasi, että se olikin Tonio, tuo ovela ja älykäs Tonio, joka silloin oli ottanut tuon veljen mukaansa. Rutto oli häneltä samalla riistänyt ruumiin ja sielun virkeyden ja oli hänen kasvoissaan ja liikkeissään kehittänyt sitä vähäistä näköisyyttä, joka muistutti hänen heikkomielistä veljeään.

-- Kas, Tonio! sanoi hänelle Renzo, pysähtyen hänen eteensä; sinäkö se olet?

Tonio kohotti katseensa, päätään liikuttamatta;

-- Tonio, etkö minua tunne?

-- Kun on vuoronne, vuoronne, vastasi Tonio, jääden sitten suu auki töllistelemään.

-- Sinuunkin se siis on tarttunut, Tonio parka. Mutta etkö enää minua tunne?

-- Kun on vuoronne, vuoronne, toisteli tämä, huulilla mielettömän hymy.

Kun Renzo huomasi, ettei saisi hänestä enempää esille, jatkoi matkaansa yhä suruisempana.

Silloin tuli äkkiä kulman takaa esille ja lähestyi jotain mustaa, minkä Renzo heti tunsi Don Abbondioksi. Tämä astui aivan hitaasti ja käytti sauvaa kuin henkilö ainakin, joka tarvitsee sitä tuekseen. Ja mikäli hän lähestyi, saattoi huomata hänen kalpeista ja laihtuneista kasvoistaan ja koko hänen ryhdistään, että hänelläkin oli ollut myrskynsä kestettävänään. Hänkin katsoi tarkoin; hän luuli vastaantulijaa tutuksi, mutta sitten taas oudoksi. Hän huomasi jotain vierasta puvussa; ja se oli juuri tuo bergamolaisille omituinen vieras sävy.

-- Hän se sittenkin on! hän sanoi itsekseen, ja nosti kätensä taivaaseen tehden hämmästystä ja tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Hänen tässä asennossa ollessaan, sauvansa heilui ilmassa oikean käden varassa, ja näki hänen käsivartensa tutista hepsahtelevan hihoissa, joihin ne ennen niukuin naukuin olivat mahtuneet. Renzo riensi kiireisin askelin hänen luokseen ja kumarsi. Sillä vaikka he olivat eronneet epäsovussa, kuten lukija muistanee, niin olihan se kuitenkin hänen kirkkoherransa.

-- Kuinka te olette täällä? huudahti Don Abbondio.

-- Täällä olen, kuten näette. Tiedetäänkö mitään Luciasta?

-- Mitäpä hänestä tiedettäisiin? Ei tiedetä yhtään mitään. Hän on Milanossa, jos hän yleensä enää vaeltaa täällä maan päällä. Mutta te...

-- Entä Agnese, vieläkö hän on elossa?

-- Se on mahdollista. Mutta kukapa sitä tietäisi. Hän ei ole täällä. Mutta...

-- Missä hän on?

-- Hän on lähtenyt asumaan Valsassinaan, noiden Pasturossa elävien sukulaistensa luo, te tiedätte. Sillä sanotaan, ettei rutto niillä seuduin tee niin suuria tuhoja kuin täällä. Mutta te, sanon minä...

-- Tuo on kovin ikävää. Entä veli Cristoforo?

-- Hän läksi pois jo aikoja sitten. Mutta...

-- Sen tiedän; niin minulle kirjoitettiin. Kysynhän vaan, eikö hän sattumalta taas ole palannut näille tienoille.

-- Eipä mitä. Hänestä ei enää ole kuultu puhuttavan. Mutta te...

-- Ikävä seikka sekin.

-- Mutta, kuulkaahan toki, mitä te teette täällä, taivaan nimessä? Ettekö siis ollenkaan tiedä, että tuollainen miellyttävä vangitsemismääräys?...

-- Vähät siitä! Heillä on nyt muuta ajattelemista. Tahdoinpa minäkin kerran tulla katsomaan, millä kannalla ovat asiani. Eikö siis todellakaan tiedetä?...

-- Mitä tahdottekaan täällä nähdä? Kohtsillään täällä ei ole niin henkeä, ei yhtään mitään. Ja lisäksi huolimatta tuosta mukamas vähäpätöisestä vangitsemismääräyksestä tulette tänne, suoraa päätä suden kitaan! Onko se nyt viisaasti tehty? Noudattakaa vanhuksen neuvoa, jolla pakostakin on enempi älyä kuin teillä, ja joka puhuu sulasta rakkaudesta teihin. Sitokaa lujalle kengännauhanne ja palatkaa sinne, mistä läksitte, ennenkuin kukaan teitä näkee. Ja jos joku jo on teidät nähnyt, palatkaa kahta nopeammin. Luuletteko, että tämä on sopiva olopaikka teille? Ettekö siis tiedä, että he tulivat teitä hakemaan, että nuuskivat, penkoivat, heittelivät kaikki mullin mallin?...

-- Sen tiedän liiankin hyvin, nuo roistot!

-- Entä sitten?...

-- Johan teille sanoin, etten siitä vähääkään välitä. Ja tuo konna, vieläkö hän elää, onko hän täällä?

-- Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään; sanon teille, ettei teidän pidä huolehtia täkäläisistä asioista; sanon teille, että...

-- Kysyn teiltä, onko tuo mies täällä.

-- Oi, armias taivas! Puhukaa toisin. Onko mahdollista, että teillä veressänne yhä vielä on jälellä tuo kiivauden hehku kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut?

-- Onko hän täällä, vai eikö ole?

-- Ei ole täällä. Mutta rutto, poikaseni, rutto! Onpa rohkeata tällaisina aikoina kierrellä maailmaa.

-- Jospa ei olisi muuta vitsausta tässä maailmassa kuin rutto ... mitä minuun tulee: minulla se jo on ollut, ja olen siitä vapaa.

-- No niin! No niin! Eikö tuo ole selvä viittaus? Kun on päässyt tuollaisesta vaarasta, niin mielestäni pitäisi kiittää taivasta, ja...

-- Luonnollisesti sitä kiitänkin.

-- Eikä mennä hankkimaan toista, sanon minä. Seuratkaa minun neuvoani...

-- Teilläkin se on ollut, herra pastori, ellen erehdy.

-- Ja millainen vielä lisäksi! Mitä kauheinta lajia! Ihmeen kautta olen parantunut ja nyt tässä. En sano muuta, kuin että se minua kouristi kelpo lailla, ja että se minua piteli tavalla, jonka seuraukset näette. Nyt paraikaa tarvitsin hieman lepoa, jälleen tointuakseni ja todella aloinkin jo voida vähän paremmin... Taivaan nimessä, mitä varten te tulette tänne? Lähtekää heti takaisin..

-- Teillä ei ole muuta sanottavaa minulle, kuin että lähtisin takaisin. Jos olisi ollut kysymys ainoastaan siitä, olisi ollut parempi kokonaan jäädä tulematta. Sanotte minulle: mitä varten tulen. Tuhat tulimaista, minäkin tulen kotiani.

-- Kotianne?

-- Sanokaa minulle, onko täällä kuollut monta?

-- Oh, oh! huudahti Don Abbondio; ja alkaen Perpetuasta hän luetteli koko sarjan henkilöitä ja koko perheitä. Renzo oli odottanut jotain senkaltaista. Mutta kuullessaan niin monen tuttavan, ystävän ja sukulaisen nimeä mainittavan, hän kävi kovin surulliseksi, painoi alas päänsä ja huudahti vähän päästä:

-- Miesparka, vaimoparka, ihmisparat!

-- Siinä näette, jatkoi Don Abbondio. Eikä se vielä pääty tähän. Jos ne, jotka vielä ovat säästyneet, eivät ole järkeviä tällä kertaa, eivätkä karkoita kaikkia hulluja ajatuksia päästään, niin ei ole muu edessä kuin maailman loppu.

-- Älkää pelätkö, en minä aio jäädä tänne.

-- Oi, olkoon taivas kiitetty, että olette tullut järkiinne. Tietysti te siis aiotte palata Bergamon alueelle?

-- Älkää te siitä huolehtiko.

-- Mitä! Ettehän vaan aio tehdä mitään suurempaa mielettömyyttä, kuin minkä jo olette tehnyt?

-- Älkää te siitä olko huolissanne, johan sen sanoin. Se on minun asiani. En enää ole mikään lapsi. Toivon joka tapauksessa, ettette mainitse kellekään nähneenne minua. Te olette sielunpaimen, minä olen yksi laumastanne: ettehän tahdo minua ilmiantaa.

-- Ymmärrän, sanoi Don Abbondio, huoaten vihoissaan: ymmärrän. Te tahdotte syöstä turmioon itsenne ja minut. Teille ei vielä riitä kaikki se, mitä olette saanut kärsiä, teille ei riitä, mitä minä olen saanut kärsiä. Minä ymmärrän, minä ymmärrän.

Ja yhä mutisten itsekseen näitä viime sanoja hän jatkoi matkaansa.

Renzo jäi siihen allapäin ja tyytymättömänä, ajatellen mistä lähtisi etsimään yömajaa. Siinä vainajien luettelossa, jonka Don Abbondio oli maininnut, oli muudan maalaisperhe, jonka rutto oli kokonaan korjannut manalle, paitsi erästä melkein Renzon ikäistä nuorta miestä, joka oli ollut hänen toverinsa lapsuudesta asti. Sinne Renzo aikoi lähteä maja-ystävyyttä pyytämään.

Kulkiessaan hän tuli viinitarhansa kohdalle; jo ulkoa hän saattoi huomata missä tilassa se oli. Aitausmuurin yli ei pistänyt esiin ainoatakaan latvaa tai lehteä hänen jättämistään puista. Jos siellä näki jotain kasvullisuutta, se oli versonnut hänen poissaollessaan. Hän astui aukolle. Portista ei ollut jälkiäkään -- hän katseli ympärillensä; oi viinitarhaparkaa! Kahtena talvena perätysten seudun väestö oli käynyt hakkaamassa polttopuita "tuon poikaparan maalla" kuten sanoivat. Viinipuut, silkkiäispuut, kaikenlaiset hedelmäpuut oli silvottu tai hakattu poikki juuresta. Oli kuitenkin vielä nähtävissä muutamia jälkiä entisestä viljelyksestä: nimittäin nuoria viinivesoja keskeytetyissä riveissä, jotka kuitenkin osoittivat hävitettyjen köynnösrivien suuntaa. Siellä täällä nälkäoksia ja silkkiäis-, viikuna-, persikka-, kirsikka- ja luumupuiden vesoja. Mutta kaikki tämäkin oli hajalla ja ikäänkuin tukahtuneena keskellä uutta, laajasti rehoittavaa ja tuuheaa kasvullisuutta, joka oli versonut ja kehittynyt ilman järjestävän ihmiskäden apua.

Siinä oli viljalti nokkosia, sanajalkoja, lusteita, suolavehnää, hukkakauraa, vihreitä samettikukkia, metsäsikuria, suolakkaita, metsähirssiä ja muita samanlaisia kasvia: yleensä sellaisia, joista jokainen maanviljelijä on muodostanut oman omituisen kasviluokan, mille on antanut nimen: rikkaruohoa. Siinä oli sekaisin sotkeutuneina varsia, joista toiset kohosivat ilmaan yli toisten, toiset ryömivät maassa toisten ohi, sanalla sanoen kaikin tavoin koettaen anastaa toinen toiselta tilaa. Sikin sokin oli lehtiä, kukkia, kaikenvärisiä, -muotoisia ja -kokoisia hedelmiä: pieniä tähkiä, puikeloita, terttuja, kimppuja, pieniä valkoisia, punaisia, keltaisia ja sinisiä nuppuja. Yläpuolelle tätä pienoista kasvimaailmaa kohosi muutamia korkeampia ja silmäänpistävämpiä kasveja, joista ainakaan useimmat eivät olleet sen arvokkaampia. Ylinnä kaikista kermes-kasvi punervine levällä olevine oksineen, tummanvihreine komeine lehtineen, joista jo muutamat olivat purppuranreunaiset, alasriippuvine rypäleterttuineen, koristettuina alhaalla punasinervillä, ylempänä purppuranpunaisilla, sitten vihreillä marjoilla ja huipussa pienillä valkoisilla kukilla. Toisaalla pisti silmään tulikukka, suuret pumpulipeitteiset lehdet levällä maassa, varsi suorana ja solakkana nousten ylös ja pitkät keltaiset kukkatähkät säteinä ryhmittyneinä ympäri vartta. Runsaasti oli ohdakkeita, oksat, lehdet, kuvut täynnä okaita, kukkakimput valkeat tai punaiset; tuulen kantamina niistä lenteli ilmaan pieniä keveitä hopeanvärisiä untuvatöyhtöjä.

Tuolla oli runsaasti kiertoruohoja kiivennyt ylös ja kääriytynyt silkkiäispuun nuorten vesojen ympärille, jotka ne olivat kokonaan peittäneet riippuvilla lehdillään, ja ne heiluttivat pehmeitä ja valkoisia kellosiaan. Täällä taas punamarjainen koirannauris oli kietonut viinipuun nuoret haarat, jotka turhaan haettuaan vahvempaa tukea, vuorostaan olivat käärineet köynnöksensä niiden ympäri. Ja näin kietoen yhteen heikot vartensa ja lehtensä nuo molemmat painoivat toisiaan maahan, kuten usein tapahtuu heikoille, jotka ottavat toinen toisensa tuekseen. Sinivatukoita oli kaikkialla; ne kulkivat kasvista toiseen, kiipesivät taas alas, käärien kokoon tai aukaisten varsiaan, riippuen siitä, mitä kohtasivat tiellään. Jopa porttiaukon kynnykselle niitä oli kasvanut, ikäänkuin asettuneina siihen kieltämään isännältä sisäänpääsyn.

Mutta eipä tämä ollenkaan halunnut astua sisälle sellaiseen puutarhaan, ja kenties ei hän jäänyt sitä edes katselemaan niin pitkäksi aikaa, kuin mikä meiltä on kulunut tähän lyhyeen kuvaukseen. Hän kääntyi pois. Vallan lähellä oli hänen majansa. Hän kulki vihannestarhan läpi, polkien rikkaruohoa, joka rehoitti täällä, kuten viinitarhassakin. Hän astui toisen alikerran pikkuhuoneen kynnykselle. Hänen askeleidensa kolinasta ja ilmaantumisestaan läksi rottaparvi hillittömästi karkuun ja katosi paksun sontaisen pahnakerroksen alle, joka peitti permannon: tämä oli jälelle jäänyt peitsimiesten vuode. Hän katseli seiniä; niihin oli kaapittu täyteen halkeamia, ne olivat likaiset ja savuttuneet. Hän nosti katseensa kattoon: se oli yhtenä hämähäkinverkkona. Tämä oli kaikki, minkä hän omisti. Sieltäkin hän poistui, puistellen käsillään tukkaansa. Hän palasi vihannestarhan kautta kulkien samaa polkua, jonka itse äsken oli polkenut. Astuttuaan muutaman askeleen hän poikkesi vasemmalle, toiselle pienelle polulle, joka johti kedolle, ja näkemättä ja kuulematta elävää olentoa hän saapui lähelle sitä pikkutaloa, minne oli päättänyt yöpyä.

Ilta alkoi jo pimetä.

Hänen ystävänsä istui ulkona, oven edessä puurahilla, käsivarret ristissä rinnalla, katse tuijottaen taivasta kohti, kuin ainakin mies, joka on tylsynyt onnettomuuksista ja metsittynyt yksinäisyydestä.

Kuullessaan askeleiden äänen, hän kääntyi katsomaan kuka se oli, ja kun luuli hämärässä oksien ja lehtien lomitse näkevänsä jotain, hän huusi äänekkäästi, nousten seisomaan ja kohottaen käsiään.

-- Eikö siis ole muita kuin minä? Enkö eilen tehnyt tarpeeksi? Jättäkää minut vähäksi aikaa rauhaan, onhan sekin säälinteko.

Renzo, joka ei tietänyt, mitä tämä merkitsi, vastasi mainiten häntä nimeltä.

-- Renzo! ... virkkoi toinen hämmästyneenä ja kysyvänä.

-- Juuri minä, sanoi Renzo; ja molemmat riensivät toistensa luo.

-- Sinäkö se todella olet! kysyi ystävä, kun olivat vallan lähellä. Olenpa kovin iloinen sinut nähdessäni! Kuka olisi sitä ajatellut? Luulin sinua haudankaivaja Paoliniksi, joka aina tulee kiusaamaan minua, että lähtisin ruumiita hautaamaan. Tiedätkö, että olen jäänyt vallan yksikseni, yksinäiseksi kuin erakko?

-- Tiedänpä sen liiankin hyvin, vastasi Renzo.

Ja vaihtaen kiireessä tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia he kävivät molemmat sisälle majaan. Keskeyttämättä keskustelua ystävä rupesi häärimään toimittaakseen vieraalleen hieman kestitystä, mikäli tämä kävi päinsä vieraan tultua näin odottamatta ja näinä aikoina. Hän pani vettä kiehumaan, keittääkseen polenta-puuroa. Mutta hämmennys-kauhan hän sitten antoi Renzon hoidettavaksi ja poistui sanoen:

-- Olen jäänyt yksin, vallan yksin!

Hän palasi tuoden mukaansa pienen maitokiulun, hieman suolattua lihaa, kaksi vuohenjuustopalaa, viikunoita ja persikoita. Kun kaikki oli valmista ja puuro kaadettu vatiin, molemmat kävivät ruualle, lausuen toisilleen kiitoksia, toinen tulosta, toinen hyvästä vastaanotosta. Ja lähes kaksivuotisen poissaolon jälkeen he äkkiä huomasivat olevansa läheisempiä ystäviä kuin siihen aikaan, jolloin näkivät toisensa melkein joka päivä; ja tämä johtui siitä, huomauttaa käsikirjoituksemme, että molemmille oli sattunut tapahtumia, jotka panevat tuntemaan, mikä palsami on mielelle hyväntahtoisuus, sekä se, jota tunnemme toisia kohtaan, että se, jota toiset meille osoittavat.

Tosin ei kukaan voinut Renzolle korvata Agnesea, eikä lohduttaa tämän poissaolon suhteen, ei ainoastaan tuon vanhan ja erityisen kiintymyksen vuoksi, jota Agnese häneen tunsi, vaan myös senkin tähden, että Agnesella yksin oli sen salaisuuden avain, jonka perille Renzo kaikkein kernaimmiten tahtoi päästä. Hetken hän epäröi, pitikö hänen jatkaa matkaansa vai ensin lähteä hakemaan Agnesea, tämä kun asui verrattain lähellä; mutta kun ajatteli, ettei äiti voinut tietää mitään Lucian terveydestä, hän pysyi ensi päätöksessään mennä suoraa päätä haihduttamaan tuota suurta epäilyä, saada Lucialta selvitystä kaikkeen ja sitten tuoda tiedot Agneselle.

Ystävältäänkin hän kuitenkin sai tietää paljon seikkoja, joita ei tuntenut ja selityksiä toisiin, joita tunsi ainoastaan puutteellisesti, kuten Lucian kohtaloon ja vainoamiseen nähden ja kuinka Don Rodrigo oli häpeissään luikkinut tiehensä, häntä jalkojen välissä, eikä enää ollut näyttäytynyt näillä seuduilla; sanalla sanoen, hän sai selvitystä koko tähän sekavuuteen. Hän oppi niinikään -- eikä se suinkaan Renzolle ollut mikään vähäpätöinen seikka -- oikein lausumaan Don Ferranten sukunimen. Tosin oli Agnese antanut kirjurinsa panna sen paperille, mutta taivas tietää, miten hän sen lienee kirjoittanut. Ja bergamolainen kirjeen tulkitsija oli siitä tehnyt sellaisen nimen, että, jos Renzo sitä mainiten Milanossa olisi etsinyt tuon talon osoitetta, hän luultavasti ei olisi löytänyt ketään, joka olisi arvannut, ketä hän tarkoitti. Ja kuitenkin se oli ainoa johtolanka, kun hän läksi Luciaa etsimään. Mitä tulee oikeuden puolelta uhkaavaan vaaraan, hän yhä enemmän vakautui siinä luulossa, että se oli tarpeeksi kaukainen, ettei hänen siitä tarvinnut olla huolissaan. Herra pormestari oli kuollut ruttoon; kuka tiesi, milloin nimitettiin hänen seuraajansa. Oikeudenpalvelijoistakin suurin osa oli muuttanut manalle. Niillä, jotka olivat jääneet eloon, oli kaikkea muuta ajattelemista kuin vanhoja juttuja.

Renzokin kertoi ystävälleen omia seikkailujaan ja sai puolestaan kuulla koko joukon tarinoita sotajoukon kulusta, rutosta, voitelijoista ja ihmeistä.

-- Nuo ovat kauheita asioita, sanoi ystävä Renzolle, saattaessaan häntä huoneeseen, jonka rutto oli tyhjentänyt asujamista, -- asioita, joita ei koskaan olisi uskonut saavansa nähdä, ja jotka voivat riistää ilon koko elinajaksi. Mutta kun ystävien kanssa niistä puhuu, se tuottaa jonkunlaista lievennystä.

Päivän sarastaessa he olivat molemmat alikerrassa, Renzo matkatamineissa, vyö piilossa mekon alla, veitsi taskussa; muuten hän oli kaikista tavaroista vapaa, hän kun jätti myttynsä isäntänsä luo talteen.

-- Jos minun käy hyvin, hän virkkoi, jos tapaan Lucian elossa, jos ... no niin ... palaan tätä tietä; riennän Pasturoon viemään Agnese paralle noita hyviä uutisia, ja sitten... Mutta jos taas kävisi niin onnettomasti, että ... Jumala siitä varjelkoon ... silloin en tiedä mitä teen, en tiedä minne menen; mutta varmaankaan ei minua enää jälleen nähdä näillä seuduilla.

Näin puhuen hän seisoi kedolle johtavan oven kynnyksellä ja katseli heltyneenä ja samalla sydän kouristuksissa kotiseutunsa aamuruskoa, jota ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt. Ystävänsä rohkaisi häntä, kehoittaen, kuten on tapana, pysymään hyvässä toivossa, pyysi häntä ottamaan mukaansa vähän eväitä, saattoi häntä kappaleen matkaa ja erosi hänestä uudelleen, toivotettuaan onnea matkalle.

Renzo jatkoi vaellustaan erityisesti kiiruhtamatta, hänellä kun oli määränä sinä päivänä saapua ainoastaan Milanon läheisyyteen, voidakseen varhain seuraavana päivänä astua sisälle kaupunkiin ja heti alkaa etsintäänsä. Hänen matkansa kului ilman erityisiä tapauksia ja ilman että mikään olisi suunnannut toisaalle hänen ajatuksiansa, paitsi tavallinen kurjuus ja surkeus. Kuten oli tehnyt edellisenä päivänä, hän nytkin määräajan kuluttua pysähtyi metsikköön syömään eväitään ja lepäämään. Kulkiessaan Monzan kautta hän tuli avoimen leipomon kohdalle, missä oli pantu nähtäviin leipiä, ja osti niistä kaksi tulevien tarpeiden varalle. Leipuri viittasi hänelle jäämään ulkopuolelle ja ojensi hänelle pienen lapion päässä olevaa etikkamaljaa, pyytäen häntä pudottamaan rahat siihen. Kun näin oli tapahtunut, hän eräänlaisilla pihdeillä perätysten antoi hänelle kaksi leipää, jotka Renzo pisti taskuihinsa.

Illan suussa hän saapui Grecoon, kuitenkaan tietämättä sen nimeä. Mutta edelliseltä matkaltaan hän hieman muisti näitä paikkoja ja arvioi Monzasta kulkemansa matkan, joten tuli siihen johtopäätökseen, että oli vallan lähellä kaupunkia. Sentähden hän poistui valtatieltä, poiketen ketoa kulkemaan, löytääkseen jonkun karjatalon ja siitä yömajaa. Sillä ravintoloihin hän ei katsonut turvalliseksi yöpyä. Hän löysi parempaakin; hän huomasi suuren aukon pensasaidassa, joka ympäröi lypsymajaa; hän astui umpimähkää sisälle.

Siellä ei ollut ketään. Hänen katseensa kohtasivat suurta latoa, johon oli koottu runsaasti heiniä, ja ladon seinän nojassa olevia tikapuita. Hän loi vielä ympärilleen tutkivan katseen, kiipesi ylös onnen nojaan, varusti itselleen ylhäällä makuusijan, vaipui uneen ja heräsi vasta aamun valjetessa. Herättyään hän ryömi lavean vuoteensa laidalle ja pisti päänsä ulos luhdinaukosta; ja kun ei nytkään nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, hän kiipesi alas samaa tietä, mitä oli noussutkin, astui ulos samasta oviaukosta, ja läksi astumaan syrjäpolkuja, pitäen tuomiokirkkoa johtotähtenään. Kuljettuaan aivan lyhyen matkan, hän saapui Milanon muurien juurelle, Itäisen ja Uuden portin välille, kuitenkin paljoa lähemmäksi jälkimäistä.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Renzo oli kuullut yleisesti kerrottavan, että kaupunkiin-pääsyn suhteen oli olemassa hyvin ankaroita sääntöjä, jotka kielsivät kaupunkiin sisälle astumasta jokaisen, jolla ei ollut terveydentodistusta, mutta, että itse teossa sinne saattoi päästä hyvin helposti, kun vaan osasi löytää oikean menettelytavan ja hyväkseen käyttää sopivaa hetkeä. Ja näin todella oli laita. Sivuutamme ne yleiset syyt, joiden vuoksi näinä aikoina jokaista käskyä sangen vähän noudatettiin; sivuutamme ne erityiset määräykset, jotka saattoivat juuri tämän käskyn täyttämisen niin vaikeaksi. Huomautamme ainoastaan, että Milano jo oli joutunut niin ahtaaseen tilaan, ettei enää käsitetty, mitä hyödyttäisi sitä suojella, ja miltä sitä oikeastaan suojeltaisiin. Ja jokainen, joka sinne ulkoa tuli, saattoi pikemmin näyttää huolimattomalta omasta terveydestään kuin vaaralliselta asukkaiden terveydelle.

Näiden tietojen nojalla Renzo päätti yrittää sisälle kaupunkiin ensi portista, joka sattui hänen eteensä. Jos siellä kohtaisi vaikeuksia, hän päätti kulkea ulkopuolella, muuria pitkin, kunnes löytäisi toisen portin, mistä pääsy olisi helpompi. Herra tietää, kuinka monta porttia hän kuvitteli Milanossa olevan.

Saavuttuaan siis lähelle kaupunginmuuria, hän pysähtyi katselemaan ympärilleen, kuten ihminen ainakin, joka ei tiedä, minnepäin kääntyä, ja joka näyttää odottavan ja hakevan jotain viittausta jokaiselta eteensattuvalta seikalta. Mutta oikealla ja vasemmalla hän ei nähnyt muuta kuin kaksi mutkaisen kadun pätkää eikä vastapäätä muuta kuin kaupunginmuuria; ei missään merkkiäkään elävistä olennoista, lukuunottamatta ylhäällä olevasta vallinkohdasta nousevaa paksua ja mustaa savupylvästä, joka ylemmäksi noustuaan leveni ja kiertyi laajoiksi pyöriäisiksi, mitkä sitten haihtuivat levossa olevaan harmaaseen ilmaan. Ne olivat vaatteita, vuoteita ja muita ruton saastuttamia huonekaluja, joita poltettiin. Näin kolkkoja rovioita sytytettiin alinomaa, ei ainoastaan siihen, vaan myös eri kohtiin muuria.