Part 50

Kun saapui uutisia kauheasti ruton saastuttamista kylistä, jotka muodostavat melkein puoliympyrän kaupungin ympärille, ollen muutamissa kohdin siitä ainoastaan kahdenkymmenen tai kahdeksantoista Italian peninkulman päässä, niin jokainen olisi luullut niiden herättävän asukkaissa yleistä mielenliikutusta, heidän tavoittelevan soveliaita tai epäonnistuneita varokeinoja, tai ainakin matkaansaavan heissä tehotonta levottomuutta. Ja kuitenkin ainakin siinä kohdin ajantiedot ovat yhtäpitäviä, ettei mitään sellaista tapahtunut. Edellisen vuoden nälänhätä, sotamiesten harjoittama sorto, sieluntuskat näyttivät riittävästi selittävän kuolevaisuutta. Ken kaduilla, myymälöissä, taloissa tuli lausuneeksi sanankin uhkaavasta vaarasta, ken mainitsi ruttoa, vastaanotettiin ivasanoin, epäilevin hymyin, ylenkatseellisesti, jopa vihanpurkauksin. Sama epäileväisyys, tai oikeammin sokeus, sama itsepäisyys vallitsi senaatissakin, dekurionien neuvostossa, joka virkakunnassa.

Olen lukenut, että kardinaali Federigo heti ensimäisten ruttotartunnan tapausten tultua tunnetuiksi, määräsi paimenkirjeessä papeille muun muassa teroittamaan kansaan tärkeyttä ja velvollisuutta ilmoittamaan jokaista senlaatuista tapausta ja heti luovuttamaan kaikki saastutetut tai epäiltävät esineet.[48] Tämänkin voi mainita hänen kiitosta ansaitsevien tekojensa joukossa.

Terveyslautakunta kehoitti ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, yhteistyöhön; mutta kaikki sen kehoitukset olivat melkein turhat. Itse terveyslautakunnankaan keskuudessa harrastus ei likimainkaan vastannut aseman tähellisyyttä. Siinä ei ollut, kuten Tadino vakuuttaa moneen kertaan ja kuten selviää hänen esityksensä kokonaisuudesta, ei ollut, sanon minä, useampia kuin nuo kaksi lääkäriä, jotka ollen varmat uhkaavan vaaran vakavuudesta, kehoituksillaan vaikuttivat lautakuntaan, jonka sitten piti vaikuttaa muihin.

Olemme jo nähneet miten ensi ruttosanomien saapuessa tämä terveyslautakunta oli osoittautunut kylmäksi sekä toimimisen että tarpeellisten tietojen hankinnan suhteen. Tässä toinen saamattoman hitauden ilmiö, joka ei ole vähemmin hämmästyttävä, ellei se ole ollut pakollinen ja ellei se saa puolustustaan ylempien virkamiesten asettamilta esteiltä. Passeja koskeva asetus, joka periaatteellisesti oli hyväksytty lokakuun 30 päivä, vahvistettiin vasta seuraavan kuun 23 päivänä ja julkaistiin vasta 29 päivä.

Rutto oli jo hiipinyt sisälle Milanoon.

Tadino ja Ripamonti tahtoivat panna kirjaan sen henkilön nimen, joka sen sinne ensimäisenä toi, kuin myös muita hänen persoonaansa ja itse tapahtumaa koskevia yksityisseikkoja. Ja todella, kun tarkastaa niin laajan ihmistuhon alkua, missä uhreja ei voi eroittaa nimeltä, eikä edes tuhansissa arvioida luvultaan, tuntee jonkinlaista harrastusta saada tietää nuo harvat ensi nimet, jotka on voitu merkitä ja pelastaa unhoitukselta. Tämänkaltainen eroitteleminen, se kunnia, että on ollut ensimäisiä uhreja, panee meidät pitämään heitä ja kaikkien vähäpätöisimpiä yksityisseikkoja kohtalonomaisina ja muistoa ansaitsevina.

Eri historioitsijat väittävät, että tuo poloinen oli Espanjan palveluksessa oleva italialainen sotamies; muun, nimenkään suhteen he eivät ole yksimielisiä. Tadinon mukaan hän oli muudan Pietro Antonio Lovato, kotoisin Leccon alueelta; Ripamontin mukaan taas eräs Pier Paolo Locati, kotoisin Chiavennasta. Eri mieltä he ovat niinikään hänen tulopäivänsä suhteen Milanoon, minkä edellinen sanoo lokakuun 22:ksi, toinen seuraavan kuun samaksi päiväksi. Mutta kumpaankaan ei voi luottaa. Nämä päivämäärät ovat ristiriidassa toisten, paljoa todennäköisempien kanssa. Ja kuitenkin Ripamontilla, joka kirjoitti dekurionien yleisneuvoston määräyksestä, olisi pitänyt olla käytettävänään runsaasti keinoja hankkiakseen itselleen tarpeellisia tietoja; ja Tadino, virkansa nojalla, saattoi paremmin kuin kukaan muu, tuntea tällaisen seikan. Muuten olemme verranneet eri päivämääriä, jotka kuten mainitsimme, näyttävät meistä uskottavammilta, ja siitä seuraa, että tuo tapaus sattui ennen passeja koskevan asetuksen julkaisemista. Ja jos asia olisi niin tärkeä, voisimme todistaa tai likimaille todistaa, että se sattui marraskuun ensi päivinä. Mutta epäilemättä lukija meidät siitä vapauttaa.

Oli miten tahansa, tämä jalkasoturi ja poloinen onnettomuudentuoja tuli Milanoon mukanaan mytty vaatteita, jotka olivat joko ostetut tai varastetut saksalaisilta sotamiehiltä. Hän poikkesi majailemaan taloon, jossa asui muutamia sukulaisiaan, Itäisen portin läheiseen kaupunginosaan, lähelle kapusiinilaisten luostaria. Tuskin hän oli saapunut, kun sairastui; hänet siirrettiin sairaalaan. Ajos, joka huomattiin hänen kainalokuopassaan, pani heti hoitavan lääkärin epäilemään hänen tautinsa luonnetta; neljäntenä päivänä hän kuoli.

Terveyslautakunta eristytti ja suljetutti hänen perheensä taloonsa; hänen vaatteensa ja vuode, jolla hän oli levännyt sairaalassa, poltettiin. Kaksi palvelijaa, jotka häntä siellä olivat hoitaneet, ja muudan hyvä munkki, joka häntä viime hetkinään oli auttanut, sairastuivat vuorostaan ruttoon muutaman päivän kuluttua. Se epäilys, mikä siellä heti alusta oli herännyt taudin laadun suhteen ja ne varokeinot, joihin sentähden oli ryhdytty, vaikuttivat, ettei tartunta siellä levinnyt.

Mutta soturivainaja oli jättänyt sen siemeniä toisaalle, ja ne alkoivat ennen pitkää itää. Ensimäinen, joka sai kokea sen vaikutusta, oli sen talon isäntä, missä sotilas oli asunut, eräs Carlo Colonna, luutunsoittaja. Silloin kaikki tämän talon vuokralaiset terveyslautakunnan määräyksestä siirrettiin sairaalaan, missä useimmat sairastuivat ja muutamat kohta kuolivat ilmeisesti ruttoon.

Kaupungille tämän ruton myrkyllisiä siemeniä jo oli levinnyt näiden henkilöiden seurustelun kautta sekä heidän vaatteistaan ja muista esineistään, jotka sukulaiset, naapurit tai palvelijat olivat salaa pelastaneet tarkastukselta ja liekeiltä. Lisäksi noita siemeniä levisi joka päivä määräyksien puutteellisuuden, niiden toteuttamisen laiminlyömisen ja niiden välttämisessä käytetyn viekkauden vuoksi, ja niin ne salaa ja hitaasti, mutta jatkuvasti itivät koko tämän loppuvuoden ja ensi kuukausina vuotta 1630. Aika ajoin, milloin toisessa, milloin toisessa kaupunginkorttelissa muutamat ihmiset siihen sairastuivat ja kuolivat. Mutta näiden tapausten harvinaisuus poisti kaiken epäilyksen rutosta ja vahvisti yhä enemmän tuota väestön typerää ja onnetonta luuloa, ettei ruttoa ollut olemassa, ja ettei sitä koskaan ollut täällä ollut. Oli paljon lääkäreitäkin, jotka toistivat kansan ääntä -- oliko se tässäkin tapauksessa Jumalan ääni? -- ja ivasivat muutamien virkaveljiensä synkkiä ennustuksia ja uhkaavia varoituksia. Ja heillä oli vallan valmiina yleisten tautien nimiä merkitäkseen jokaista ruton lajia, joita heidän oli määrä hoitaa, mitkä tahansa olivatkaan ne tunnusmerkit, jotka niissä ilmenivät. Kun näiden tapausten tieto saapui terveyslautakuntaan, mikä ei aina tapahtunut, se tuli useimmiten perille hyvin myöhään ja hyvin epävarmana. Eristämisen ja sairaalan kammoksuminen teroitti kekseliästä viekkautta; sairaat piiloitettiin, lahjottiin haudankaivajat ja tarkastajat; jopa itse mainitun lautakunnan alijäseniltä, jotka olivat sen valtuuttamat tarkastamaan ruumiita, rahalla saatiin vääriä todistuksia.

Mutta kun terveyslautakunta jokaisen tiedon johdosta, minkä oli onnistunut saamaan, käski polttaa vaatteet, eristi talot, lähetytti perheet sairaaloihin, on helppo käsittää, miten suuresti sitä vihasivat ja vastustivat kansa, "aatelisto, kauppiaat ja rahvas",[49] he näet kaikki olivat täynnä sitä vakaumusta, että kaikki tuo oli pelkkää mielivaltaista kiusantekoa, vailla aihetta ja tarkoitusta. Vihan raskain taakka lankesi kahden lääkärin, jo mainitsemamme Tadinon ja senaattori Settalan, ylilääkärin pojan niskoille. Tämä viha meni niin pitkälle, että he eivät enää voineet kulkea torin halki ilman että heitä ahdistettiin karkein sanoin, jopa kivenheitoillakin. Ja epäilemättä eriskummainen ja mainitsemista ansaitseva on se asema, missä nämä kaksi miestä olivat, jotka huomasivat tämän hirvittävän vitsauksen jättiläisaskelin etenevän, jotka kaikilla mahdollisilla keinoilla koettivat sitä ehkäistä, ja jotka paitsi itse yrityksen vaikeutta joka taholla kohtasivat yleisen vastahakoisuuden asettamia esteitä ja jotka lisäksi olivat kaikkien valitusten ja kirousten maalitauluna ja saivat kuulla, että muka olivat isänmaan vihollisia: _pro patriae hostibus_, sanoo Ripamonti.

Tämä mieletön viha kohtasi osaksi toisiakin lääkäreitä, jotka hekin olivat varmat siitä, että rutontartunta oli olemassa, ja jotka suosittelivat varokeinoja ja koettivat kaikille levittää kolkkoa vakaumustaan. Sävyisimmät pitivät heitä herkkäluuloisina ja itsepäisinä; kaikkien muiden mielestä se oli ilmeistä petkutusta ja juoni, jonka avulla tahdottiin omiin tarkoituksiin käyttää yleistä pelontilaa. Kuuluisa lääkäri Lodovico Settala, lähes kahdeksankymmenvuotinen vanhus, entinen Pavian yliopiston lääketieteen professori, sittemmin moralifilosofian professori Milanossa, useiden silloin kuuluisien teosten kirjoittaja, mainehikas siitä, että häntä oli kutsuttu useiden muiden yliopistojen opettajaksi, nimittäin Ingolstadtin, Pisan, Bolognan ja Padovan yliopistojen, kuuluisa niinikään siitä epäitsekkäisyydestä, millä aina oli hylännyt nämä kutsut, oli epäilemättä yksi aikansa vaikutusvaltaisimpia ja enimmin kunnioitettuja henkilöitä. Hänen laajojen tietojensa tuottamaan kunniaan liittyi jalon elämänsä maine, ja häntä ympäröivään ihailuun yhtyi siitä aiheutunut kiintymys, että hän jalona ihmisystävänä hoiti ja auttoi köyhiä. Näiden etevien ominaisuuksien meissä herättämää kunnioitusta himmentää seikka, mikä päinvastoin noina aikoina epäilemättä oli omansa sitä kohottamaan, nimittäin että miesparka yhtyi aikalaistensa yleisimpiin ja turmiollisimpiin ennakkoluuloihin. Tosin hän oli edellä rahvaasta, mutta hän ei siitä edentynyt, mikä aiheuttaa onnettomuutta ja usein tekee tyhjäksi vaikutusvallan, joka on parhaiden avujen tuottama. Mutta ei edes hänen nauttimansa yleissuosio voinut voittaa yleistä mielipidettä ruttoon nähden, eikä se edes voinut suojella häntä tuon rahvaanaineksen vihalta ja loukkauksilta, joka mitä helpoimmin tunteistaan siirtyy kouraantuntuviin todistuksiin ja tekoihin.

Kun hän eräänä päivänä kantotuolissa kulki potilaitaan tarkastamassa, rahvas alkoi kokoontua hänen ympärilleen, huutaen, että hän muka oli niiden johtaja, jotka kaikin mokomin väittivät ruton olevan liikkeellä, että hän synkällä naamallaan ja inhoittavalla suurella parrallaan herätti kaupungilla kauhistusta, tehden tämän kaiken, hankkiakseen lääkäreille työtä. Väenpaljous ja raivo kasvamistaan kasvoivat, niin että kantajien, nähdessään uhkaavan vaaran, oli pakko joutuin viedä herransa turviin tuttavien luo, joiden talo onneksi oli vallan lähellä. Tämä hänelle tapahtui sentähden, että hän oli selväkatseinen, että oli sanonut totuuden, että oli tahtonut pelastaa rutosta tuhansia ihmisiä. Mutta kun hän kerran surkuteltavalla neuvollaan oli puolestaan melkoisesti aiheuttanut sen, että köyhää tyttöparkaa kidutettiin ja että hänet noitana elävänä poltettiin sentähden, että hänen isännällään oli kova vatsakipu, ja että toinen mies, jonka talossa hän aikaisemmin oli palvellut, kuolettavasti oli häneen rakastunut,[50] hän silloin epäilemättä saavutti yleistä hyväksymistä, julkisesti varmaankin hänen tietojaan uudelleen ylisteltiin ja kaiketi hän tämän johdosta sai uuden kunnianimen ylen ansiokkaana kansalaisena, mitä suorastaan inhoittaa ajatella.

Mutta maaliskuun lopulla alkoivat ensin Itäisen portin korttelissa, sitten kaikissa muissakin kaupunginosissa lisääntyä taudintapaukset ja kuolleiden luku, ja taudeissa tuli ilmi omituisia kouristuskohtauksia, sydämentykytyksiä, horrostiloja, hourailuja ja noita kammoittavia täpliä ja ajoksia; kuolema seurasi useimmiten nopeasti, rajuna, usein äkkiarvaamatta, ilman mitään edellä näyttäytynyttä taudin merkkiä. Ne lääkärit, jotka siihen asti olivat vastustaneet sitä, että tauti olisi aiheutunut tartunnasta, eivät nyt tahtoneet tunnustaa, mitä olivat pilkanneet, mutta kun heidän oli pakko antaa erityinen nimi uudelle taudille, joka oli tullut liian yleiseksi ja huomattavaksi, jotta se olisi voinut mennä ilman nimeä, he keksivät nimen paha kuume, _rutonkaltainen_ kuume; kurjaa väistelyä ja häpeällistä sanapetosta, mikä oli omansa suurta tuhoa matkaansaamaan; sillä samalla kun he näyttivät lähentelevän totuutta, he täten kuitenkin sivuuttivat sen, mikä olisi ollut kaikkein tärkeintä ottaa huomioon, nimittäin, että tauti levisi tartunnan kautta. Virkamiehet, ikäänkuin heräten sikeästä unesta, alkoivat hieman enemmän kallistaa korvaansa terveyslautakunnan vaatimuksille ja neuvoille, panna täytäntöön sen määräyksiä, talojen eristämisiä ja saastutettujen esineiden takavarikkoon ottamisia.

Terveyslautakunta pyysi lakkaamatta varoja suorittaakseen jokapäiväisiä ja päivä päivältä yhä kasvavia menoja sairaalassa ja muussa sairaanhoidossa; ja se pyysi niitä dekurioneilta, odottaessaan, että päätettäisiin -- jos sitä yleensä koskaan päätettiin -- pitikö näiden menojen juosta kaupungin vai kuninkaallisen rahaston varoista. Dekurioneja ahdisti suurkansleri ja samoin maaherra, joka uudelleen oli ryhtynyt Casalea piirittämään; niinikään heitä kiusasi senaatti, joka kehoitti heitä hankkimaan kaupungille muonavaroja ennenkuin siltä kiellettäisiin yhteys toisten maakuntien kanssa, siinä tapauksessa, että rutontartunta siellä kävisi yleiseksi, sekä ylläpitämään suurta osaa asukkaista, joilta työ oli loppunut. Dekurionit koettivat hankkia rahoja lainaamalla ja säätämällä uusia veroja; ja siitä, minkä saivat kokoon, he antoivat vähän terveyslautakunnalle ja vähän köyhille. He ostivat vähän viljaa ja tyydyttivät ainoastaan osaksi puutetta.

Ja suuren ahdistuksen päivät eivät vielä olleet saapuneet.

Sairaalassa, missä hoidokkaiden luku huolimatta jokapäiväisistä kuolemantapauksista päivä päivältä kasvamistaan kasvoi, ilmestyi toinen suuri vaikeus. Täytyi siellä vakaannuttaa palvelus ja kuri, valvoa määrätyn eristämisen noudattamista, saattaa voimaan terveyslautakunnan säätämä järjestys. Sillä alusta alkaen siellä oli vallinnut täydellinen sekasorto, mikä johtui useiden sairaalaan suljettujen hillittömyydestä ja itse virkamiesten huolimattomuudesta ja keskinäisistä salaisista sopimuksista. Kun eivät dekurionit ja terveyslautakunta tietäneet mitä tehdä, johtui heidän mieleensä tuuma kääntyä kapusiinilaisten puoleen. Ja he vetosivat pyyntöineen maakunnan luostari-asiamieheen, joksi häntä sanottiin, ja joka hoiti vähää ennen kuolleen luostaripiirin esimiehen tointa, anoen, että hän antaisi heille sopivan miehen hallitsemaan tätä kolkkoa valtakuntaa. Luostari-asiamies ehdoitti tuollaiseksi johtajaksi luostariveljeä, nimeltä Felice Casati, joka oli ikämies, ylen kuuluisa ihmisrakkaudestaan, toimeliaisuudestaan, lempeydestään, mutta samalla luonteenlujuudestaan -- mikä kuuluisuus, kuten myöhemmin selviää, oli hyvin ansaittu. Hänelle annettiin toveriksi ja samalla avustajaksi luostariveli Michele Pozzobonelli, vielä nuori mies, mutta vakava ja ankara mielipiteiltään ja ulkomuodoltaan. Molemmat vastaanotettiin erittäin halukkaasti; ja maaliskuun 30 päivänä he astuivat sairashuoneeseen. Terveyslautakunnan puheenjohtaja itse saattoi heidät sinne ja teki heidän kanssaan siellä kierroksen, ikäänkuin jättääkseen sen heidän huostaansa. Ja kutsuttuaan koolle palvelijat ja kaikenasteiset virkamiehet, hän heidän läsnäollessaan julisti Felicen tämän laitoksen yksinvaltiaaksi esimieheksi. Sitä myöten kuin sittemmin tuo kurja joukko siellä kasvoi, toisia kapusiinimunkkeja riensi sinne; ja he toimivat siellä tarkastajina, rippi-isinä, taloudenhoitajina, sairaanhoitajina, keittäjinä ja pesijöinä, sanalla sanoen jokaisessa tarpeellisessa toimessa.

Veli Felice oli aina touhussa ja täynnä intoa ja kulki yöt päivät pylväskäytävissä, avaralla pihalla, huoneissa, joskus tapparakeihäs kädessä, toiste ainoastaan yllänsä jouhinen kidutuspaita. Hän rohkaisi ja järjesti kaikkea, otti huomioon valitukset, uhkasi, rankaisi, nuhteli, lohdutti, kuivasi ja vuodatti kyyneleitä. Heti alussa hän sairastui ruttoon, parani siitä ja ryhtyi uuden hehkuvan innon valtaamana entisiin tehtäviinsä. Hänen virkaveljistään useimmat tehtäviään suorittaessaan heittivät henkensä, ja kaikki sen tekivät iloisesti alistuvin mielin.

Tämäntapainen ehdoton käskyvalta oli epäilemättä omituinen keino; omituinen kuin itse onnettomuus ja tämä aika. Ja jollei meillä olisi muita todistuksia, tämä yksin riittäisi osoittamaan ja todistamaan, miten raaka ja huonosti järjestetty silloinen yhteiskunta oli. Mutta näiden munkkien urhous, kärsimykset ja harras uhrautuminen ansaitsevat silti, että niitä mainitaan kunnioittaen, heltyen ja tuollaista kiitollisuutta tuntien, mikä aina herää, kun ihminen toiselle ihmiselle tekee suurta palvelusta. Ken kuolee hyvää tehdäkseen, se omistaa minä aikana ja millaisten olojen vallitessa tahansa ylevän ja ihailua ansaitsevan hyveen. "Sillä, jos nuo luostariveljet eivät olisi olleet siellä", sanoo Tadino, "olisi koko kaupunki varmasti joutunut tuhon omaksi; ja oli todella ihmeellistä, että nuo munkit saattoivat niin lyhyessä ajassa tehdä niin paljon yleishyvää varten; ja että he, saamatta kaupungilta mitään, tai jos saivat, hyvin vähän apua, omalla yritteliäisyydellään ja älykkäisyydellään ovat voineet ylläpitää sairaalassa niin monta tuhatta köyhää".[51]

Tuo itsepäisyys kieltää ruton olemassaoloa luonnollisesti heikkeni ja katosi päivä päivältä rahvaassakin, mikäli tämä vitsaus kasvoi ja leveni -- olisikin täytynyt sulkea silmänsä, jos olisi tahtonut olla sitä näkemättä -- mikä tapahtui kosketuksen ja seurustelun kautta. Tämän huomasi varsinkin kun rutto, pysyteltyään jonkun aikaa yksinomaan köyhien keskuudessa, alkoi etsiskellä huomattavimpia henkilöitä. Ylilääkäri Settala oli näiden joukossa; ja kun hän silloin oli merkillisimpiä ihmisiä, hän ansaitsee, että häntä nyt erityisesti mainitaan. Sanottiinko ainakin: tuo vanhusparka oli oikeassa? Ken sen tietää?

Miten olikaan, rutto tarttui häneen, hänen vaimoonsa, kahteen poikaansa ja seitsemään palvelijaansa. Hän itse ja yksi pojistaan paranivat; kaikki muut kuolivat. "Tällaiset kaupungissa sattuneet tapaukset", sanoo Tadino, "panivat aateliston ja rahvaan ajattelemaan; ja epäuskoiset lääkärit ja tietämätön ja ylimielinen kansa alkoivat sulkea suunsa, kiristää hampaitaan ja rypistää kulmakarvojaan".[52]

Mutta piintyneestä itsepäisyydestä johtuva vastahakoisuus, kostonhimo on joskus niin hirvittävä että melkein tekisi mieli toivoa, että se loppuun asti olisi pysynyt järkähtämättömänä ja voittamattomana vastoin järjen ja ilmeisen selvyyden vaatimuksia; ja kyseessä oleva tapaus epäilemättä oli sellaisia, joihin viittaamme. Ne, jotka niin itsepintaisesti ja niin kauan olivat kieltäneet keskellään ja läheisyydessään piilevän tartunnan siementen olemassaolon, mitkä saattoivat luonnollisella tavalla levitä ja tehdä tuhoja, olivat tästälähin kykenemättömät kieltämään tartunnan levenemistä, mutta eivät silti tahtoneet myöntää, että tuo tartunta oli tapahtunut luonnollisella tavalla -- samallahan he olisivat myöntäneet olevansa hyvin tietämättömiä ja syyllisiä -- ja sentähden he olivat erittäin taipuvaiset johtamaan sitä jostakin muusta syystä, pitämään hyväksyttävänä mitä muuta syytä tahansa, mikä vaan keksittäisiin. Pahaksi onneksi oli yksi sellainen vallan valmiina sen ajan yleisessä katsanto- ja perintötavassa, mikä ei ollut laita yksin Italiassa, vaan myös kaikkialla Europassa, nimittäin myrkynsekoittaja-temput, pirulliset vehkeet, joita harjoittivat salaa liittoutuneet, levittääkseen tartuttavien myrkkyjen ja noitumisen avulla ruttoa. Sellaisia ja senkaltaisia seikkoja oli oletettu ja uskottu monen muun tarttuvan taudin aikana ja erittäin sen kulkutaudin kestäessä, joka oli raivonnut Milanossa puolta vuosisataa aikaisemmin. Tämän lisäksi edellisenä vuotena oli maaherralle saapunut kuningas Filip IV:nnen allekirjoittama kirje, missä hänelle ilmoitettiin, että Madridista oli paennut neljä ranskalaista, joita oli ajettu takaa epäiltyinä myrkyllisten ja ruttoa synnyttävien voiteiden levittämisestä; että maaherran siis tuli olla varuillaan ja ottaa selvä, olivatko he sattumalta tulleet Milanoon. Maaherra oli ilmoittanut kirjeen sisällyksen senaatille ja terveyslautakunnalle. Mutta nämä eivät silloin näy siihen kiinnittäneen erityistä huomiota. Mutta kun rutto oli puhjennut esiin, kun sen olemassaolo oli tunnustettu, tämän tiedonannon muistaminen oli omansa vahvistamaan epämääräistä aavistusta, että tässä piili rikollinen ilkivaltaisuus, jopa se saattoi olla tilaisuus sellaisen syntymiseen.

Mutta kaksi seikkaa, joista toinen johtui sokeasta ja mielettömästä pelosta, ja toinen jonkinlaisesta luonnottomasta ilkeydestä, muutti tuon mahdollisen rikoksen epämääräisen epäilemisen varmaksi epäluuloksi ja useissa varmaksi vakaumukseksi, että todella oli olemassa rikollinen hanke ja varsinainen salaliitto kansan henkeä vastaan.

Muutamat luulivat toukokuun 17:nnen päivän illalla nähneensä eräiden henkilöiden tuomiokirkossa voitelevan välilaipiota, joka eroitti eri sukupuolisten kirkkopenkit toisistaan, ja nämä näkijät kuljetuttivat yöllä pois kirkosta tuon laipion ja kaikki sen viereiset penkit. Terveyslautakunnan puheenjohtaja neljän lautakunnan jäsenen seurassa riensi saapuville ottamaan selvän asianlaidasta, mutta tarkastettuaan laipion, penkit ja vihkivesimaljan pilarin ei hän löytänyt mitään, mikä olisi antanut aihetta tuohon typerään myrkyttämisen epäluuloon; kuitenkin hän tahtoi tyydyttää näiden hourivien ihmisten oikkua ja huomautti -- _enemmän noudattaakseen tuhlailevaa varovaisuutta kuin tarpeen vaatimusta_ -- että riitti, jos vedellä huuhteli laipiota. Tämä lauta- ja penkkikasa herätti suunnatonta pelkoa rahvaanjoukossa, jolle pieninkin esine niin helposti muuttuu todistuskappaleeksi. Väitettiin ja uskottiin yleisesti, että tuntemattomat henkilöt olivat myrkyllisillä voiteilla sivelleet kaikki penkit, seinät; jopa tuomiokirkon kellojen köydetkin. Eikä tämä ollut tuollainen ohimenevä, hetken mielenliikutuksen synnyttämä huhu; kaikki silloisten kirjailijain ajankuvaukset -- muutamat useita vuosia myöhemminkin kirjoitetut -- mainitessaan tämän tapauksen väittävät yhtä varmasti sen todenperäisyyttä. Olisipa pakko arvailla todellista asianlaitaa, ellei se selviäisi eräästä terveyslautakunnan maaherralle kirjoittamasta kirjelmästä, jota säilytetään San Fedelen arkistossa, jonka sieltä olemme löytäneet ja josta lainaamamme kohdat olemme painattaneet kursiivilla.

Seuraavana aamuna uusi, eriskummaisempi ja merkitsevämpi näky kiihoitti asujanten katseita ja mieliä. Kaikissa kaupunginkortteleissa näki laajoilla alueilla ovet ja talojen etusivut tahratun jonkinlaisella vaaleankeltaisella likaisella töherryksellä, joka tuntui olevan niihin painettu pesusienellä. Joko tämä johtui rikollisesta halusta synnyttää yleisempää ja melukkaampaa kauhua, tai vielä rikollisemmasta pyrkimyksestä lisätä yleistä sekasortoa ja hämmennystilaa tai vielä jostakin toisesta vaikuttimesta. Tämä tapaus on muuten niin selvästi todistettu, että tuntuisi järjettömämmältä olettaa sen nojaavan sairaaloisen mielikuvituksen unikuviin kuin johtuvan ilkivaltaisuudesta, sillä eihän tämä suinkaan ollut ensimäinen, eikä liioin viimeinen senlaatuinen ilmiö. Ripamonti, joka usein puhuessaan tällaisista voiteluista, useimmiten ivaa yleistä herkkäluuloisuutta, vakuuttaa nähneensä tämän töhräyksen ja kuvaa sitä.