Part 49

Niille, jotka eivät voineet tai eivät tahtoneet maksaa ravinnostaan, jaettiin linnassa leipää, liemiruokaa ja viiniä. Sitäpaitsi siellä joka päivä katettiin pöytiä erittäin niille, jotka isäntä oli vieraikseen kutsunut; ja meidän kolme ystäväämme kuuluivat niihin.

Agnese ja Perpetua eivät tahtoneet ilmaiseksi syödä vieraan leipää, minkä vuoksi olivat pyytäneet saada ottaa osaa siihen palvelukseen, jota vaati näin suuri vieraanvaraisuus. Ja tähän kului heiltä suuri osa päivää, ja loput pakinoihin muutamien täällä saamiensa ystävättärien ja Don Abbondio paran kanssa. Tällä ei ollut mitään tehtävää; kuitenkaan hänellä ei ollut ikävä; pelko oli hänen kumppaninaan. Varsinaisen hyökkäyksen pelko luullakseni oli hänestä haihtunut, tai jos sitä olikin jälellä, se hänelle tuotti kaikkein vähemmin levottomuutta. Sillä joka kerta kun hän sitä hetkenkin ajatteli, havaitsi hän, kuinka vähän sellaiseen oli aihetta. Mutta se kuva, jonka tarjosi ympäröivä seutu, mitä joka taholla tulvana peittivät soturit; aseet ja asestetut, joiden alinomaa näki olevan liikkeellä, linna, se ajatus, miten paljon seikkoja joka hetki odottamatta saattoi sattua: kaikki yhdessä piti häntä epämääräisen, yleisen, alinomaisen pelon valloissa, lukuunottamatta surua, minkä hänessä herätti talopahaisensa muisteleminen.

Koko ajalla, minkä viipyi tässä tyyssijassa, hän ei hetkeksikään poistunut siitä pyssyn laukausta kauemmaksi, eikä koskaan pannut jalkaansa rinteelle. Hänen ainoa kävelynsä oli siinä, että meni puistikkoon sekä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle linnaa katselemaan alas kallionseinää pitkin kuiluihin, nähdäkseen, eikö olisi jotain hiemankin kulkukelpoista polkua, jota myöten suuren vaaran tullessa olisi voinut mennä etsimään jotain piilopaikkaa. Hän tervehti syvin kumarruksin kaikkia pakolaistovereitaan, mutta seurusteli aniharvojen kanssa. Useimmiten hän keskusteli noiden molempien naisten kanssa, kuten jo mainitsimme: heidän luokseen hän meni keventämään sydäntään, vaikka sai pitää hyvänään, että Perpetua hänelle tiuskaisi ja Agnesekin sai hänet nolostumaan. Ruokapöydän ääressä hän viipyi vähän aikaa ja puhui niinikään vähän, ja silloin hän kuunteli uutisia hirvittävästä sotaväen läpikulusta, jommoisia saapui joka päivä, joko siirtyen kylästä kylään tai siten, että joku, joka oli tahtonut jäädä taloonsa, mutta jonka lopulla voimatta mitään pelastaa, jopa pahoinpideltynäkin oli täytynyt paeta, toi ne ylös linnaan. Joka päivä kerrottiin uusi tarina jostain onnettomuudesta. Muutamat, jotka ammattinaan harjoittivat uutisten urkkimista, kokosivat huolellisesti kaikki huhut, järjestelivät kaikki kertomukset ja tarjosivat sitten ydinmehun niistä toisille. Väiteltiin siitä, mitkä olivat kaikkein pirullisimmat rykmentit; oliko jalka- vai ratsuväki pahinta. Toistettiin niin hyvin kuin osattiin muutamia päällikköjen nimiä; kerrottiin muutamien näiden päällikköjen urotyöt, osoitettiin tarkalleen heidän pysähdyspaikkansa ja marssinsa. Tänään sen ja sen rykmentin piti samota määrättyihin kyliin, huomenna toisiin, ja sillävälin joku toinen rykmentti mellasteli piruakin pahemmin. Etenkin koetettiin saada tietoon ja ottaa lukuun ne rykmentit, jotka järjestään kulkivat yli Leccon sillan, sillä niitä saattoi pitää ohikulkeneina ja varsinaisesti seudulta poistuneina.

Nyt kulkee Wallensteinin ratsuväki; nyt Marradasin jalkaväki, nyt Anhaltin ratsuväki, Brandenburgin jalkaväki, sitten Montecuccolin ja Ferrarin ratsuväkeläiset; nyt on Altringerin vuoro, sitten Fürstenbergin, Colloredon. Seuraavat Kroatilaiset, Torquato Conti, ja sitten vielä monet muut. Jumalan kiitos, Galassokin on jo tiehensä mennyt, ja hän oli viimeinen. Viimein Venezialaisten lentävät ratsuparvetkin olivat poistuneet, ja koko seutu, oikealla ja vasemmalla oli vihollisista vapaa. Jo olivat ensiksi uhattujen ja hylättyjen alueiden asukkaat alkaneet poistua linnasta, ja joka päivä sieltä läksi pois uusia vieraita, samoin kuin syksyisen rajuilman jälkeen näkee kaikkialta tuuhean puun lehvistä hyrähtävän lentoon lintuja, jotka sieltä ovat hakeneet turvaa.

Luulen, että kolme ystäväämme olivat viimeiset lähtijät, Tämä johtui siitä, että Don Abbondio pelkäsi kiireisesti kotia palattaessa vielä voitavan tavata teillä joitakin armeijasta jälelle jääneitä sotilasrosvoja, Turhaan Perpetua huomautti, että kuta enemmän viivyttiin, sitä enemmän tilaisuutta annettiin seudun roskaväelle tunkeutua pappilaan ja anastamaan mitä oli jälellä. Kun oli kysymyksessä oman nahan pelastaminen, pääsi Don Abbondio aina voitolle väittelyssä, ellei läheltä uhkaava vaara saattanut hänen päätään vallan pyörälle.

Lähtöä varten määrättynä päivänä Nimittämätön käski pitää valmiina "Pahan-Yön" kohdalla vaunuja, joihin oli antanut panna varaston liinavaatteita Agnesea varten. Sitten hän vei Agnesen syrjään ja sai hänet vastaanottamaan määrän kultarahoja niiden vahinkojen korvaamiseksi, mitkä hän oli tapaava talossaan, vaikka Agnese lyöden rintoihinsa yhä toisti, että hänellä vielä oli entisiäkin jälellä.

-- Milloinka näette jälleen tuon hyvän Lucianne? ... hän sanoi lopuksi. Olenhan jo varma siitä, että hän rukoilee minun puolestani, minä kun olen tehnyt hänelle niin paljon pahaa. Sanokaa siis hänelle, että häntä kiitän, ja että uskon Jumalan suovan hänen rukouksensa tuottavan hänelle itselleenkin taivaan siunauksen.

Hän tahtoi sitten saattaa kolmea vierastaan vaunuihin saakka. Lukija voi kuvitella Don Abbondion nöyriä ja alamaisia kiitoksia ja Perpetuan kohteliaisuutta.

He läksivät matkaan; sopimuksen mukaan he poikkesivat hetkeksi, mutta niin kiireisesti, etteivät edes malttaneet istahtaa, räätälin taloon, missä kuulivat kerrottavan monen monituisia juttuja sotaväen kulusta: aina vaan samoja tarinoita rosvoamisesta, väkivallasta, hävityksestä, raiskauksesta; mutta heillä onneksi ei oltu nähty peitsimiehiä.

-- Oh! herra pastori, sanoi räätäli, auttaen häntä käsivarresta nousemaan vaunuihin, onpa yllin kyllin aihetta painattamaan kirjoja mokomasta hävitystyöstä.

Kuljettuaan hieman eteenpäin, alkoivat matkustajamme omin silmin nähdä sitä, mitä olivat kuulleet kuvattavan. Hävitettyjä viinitarhoja, ei korjuun kautta, vaan kuin rakeiden ja rajumyrskyn kautta, jotka yhdessä olisivat niitä etsiskelleet; viiniköynnökset katkottuina, hajalla, poljettuina, tukiseipäät irtitemmattuina, koko maa-alue poljettuna ja täynnä lastuja, vesoja ja lehtiä, puut silvottuina, katkottuine latvoineen; pensasaidat täynnä aukkoja, ristikkoaidat poistettuina.

Kylissä ovet murrettuina, ikkunoiden edessä repaleista kangasta; lantaa, ryysyjä, kaikenlaista romua joko kasoina tai hajalla tiellä; painostava ilma ja vielä pahempi löyhkä, mikä syöksähti ulos taloista. Väestö osaksi tonkimassa esiin ja heittämässä ulos likaisia esineitä tai, mikäli mahdollista oli, korjaamassa oviaan. Toiset kokoontuneina parviin ja puhjeten valituksiin. Vaunujen ohikulkiessa käsiä ojennettiin vaunun ikkunoihin almua anoen.

Nämä näyt milloin silmiensä edessä, milloin mielessään, ja odottaen saavansa nähdä samanlaista kotonaan, he saapuivat sinne ja tapasivat todella mitä olivat odottaneet.

Agnese käski laskea myttynsä yhteen pienen pihansa soppeen, mikä oli pysynyt talon puhtaimpana paikkana; sitten hän alkoi sitä lakaista, ruveten kokoamaan ja puhdistamaan niitä harvoja esineitä, mitkä hänelle oli jätetty. Hän kutsui puusepän ja lukkosepän ovia korjaamaan. Ja käärien auki Nimittämättömän antamat liinavaatteet ja uudet kultarahansa, hän huudahti itsekseen:

-- Olenpa sentään onnen lapsi, kiitos olkoon Jumalan ja Neitsyt Marian ja tuon hyvän herran. Niin, olenpa sentään onnen lapsi!

Don Abbondio ja Perpetua menevät sisälle pappilaan tarvitsematta käyttää avaimia. Joka askeleella, jonka astuvat eteenpäin eteisessä, he tuntevat kasvavan löyhkän, saastaisen hajun, mikä saattaa heidät peräytymään. Tukkien kädellään nenänsä he menevät kyökin ovelle; varpaisillaan he astuvat sinne sisälle, katsoen minne jalkansa asettaisivat, he kun tahtovat välttää sontaisten pahnojen peittämän permannon likaisimpia kohtia, ja he luovat katseen ympärilleen. Siellä ei ollut mitään ehjää; mutta siellä täällä katkelmia ja pirstaleita entisistä esineistä; Perpetuan kanojen siipiä ja höyheniä, liinavaatteiden repaleita, Don Abbondion kalenterien lehtiä, astioiden palasia: ja kaikki tämä kasoissa tai hajalla.

Ainoastaan pesässä näki suuren hävitystyön merkkejä yhteen sullottuina, ikäänkuin joukon ajatuksia, joihin taitava puhuja yhdessä ainoassa lauseessa viittaa. Siinä oli kokonainen rovio sammuneita kekäleitä, jotka tunsi entisiksi tuolin käsinojiksi, pöydänjaloiksi, kaapin oveksi, vuoteen katostelineiksi, sen tynnyrin laitalaudoiksi, joka oli sisältänyt Don Abbondion vatsaparannus-viiniä.

Muu oli tuhkaa ja hiiliä. Ja näillä hiilillä olivat hävittäjät huvikseen piirustelleet seinät täyteen irvikuvia, koettaen kuvaamalla leveälierisiä hattuja, kaljupäitä ja leveitä naamoja esittää pappeja, ja pannen parastaan tehdäkseen ne niin hirveiksi ja naurettaviksi kuin suinkin. Eikä tämä voinut epäonnistua noin eteviltä taiteilijoilta.

-- Nuo siat! huudahti Perpetua.

-- Nuo roistot! huudahti Don Abbondio.

Ja ikäänkuin paeten he läksivät ulos toisesta ovesta, joka johti puutarhaan. He hengittivät taas vapaammin. Suoraa päätä he menivät viikunapuun luo. Mutta jo ennenkuin saapuivat sinne, he huomasivat mullan sen juurella verekseltä kaivetuksi ja päästivät molemmat yhtä haavaa huudon, ja saavuttuaan paikalle he näkivät maahan kätketyn aarteen asemesta tyhjän kuopan.

Tästä nousi paha riita.

Don Abbondio alkoi torua Perpetuaa siitä, ettei hän ollut sitä piiloittanut tarpeeksi huolellisesti. Lukija saattaa kuvitella, pysyikö Perpetua ääneti. Kun molemmat olivat kyllikseen huutaneet, he palasivat ojennetuin käsivarsin ja etusormi sojossa kuoppaa kohti, yhä vaan molemmat rupattaen. Ja kaikkialla he luonnollisesti kohtasivat jotenkin samanlaista. Kesti kauan, ennenkuin saivat talon taudinsiemenistä vapaaksi ja puhdistetuksi, varsinkin, kun noina päivinä oli hyvin vaikea saada apua. Ja kukapa tietää kuinka kauan heidän täytyi asustaa kuin leirissä ikään, tullen toimeen niin hyvin kuin asianhaarat sallivat sekä vähitellen korjauttaen ovet, huonekalut, astiat, Agnesen lainaamilla rahoilla.

Tätä onnetonta tapausta seurasi sitten joksikin aikaa jälkisato toisia ylen tuskallisia kysymyksiä, sillä kyselemällä, urkkimalla ja vainuamalla sai Perpetua varmasti tietää, että useat hänen isäntänsä omistamista esineistä, joita oli luultu sotamiesten varastamiksi tai hävittämiksi, sen sijaan vallan vahingoittumattomina olivat seudun väestön kodeissa. Ja hän kiusasi isäntäänsä ilmoittautumaan ja vaatimaan takaisin omaisuuttaan.

Sen tuskallisempia kieliä ei Don Abbondiossa voinut kosketella, kun nuo esineet olivat konnien, nimittäin sellaisten ihmisten käsissä, joiden kanssa hän kernaimmiten tahtoi elää sovinnossa.

-- Mutta olenhan jo sanonut, etten tahdo kuulla puhuttavan noista seikoista, hän tiuskasi. Kuinka monta kertaa tulee minun sinulle toistaa, että se mikä on menetetty, on menetetty? Pitääkö minun vielä lisäksi joutua piinapenkkiin sen vuoksi, että taloni on ryöstetty putipuhtaaksi?

-- Olenhan jo sanonut, huomautti Perpetua, että te antaisitte kaivaa esiin silmät päästänne. On synti varastaa toisilta; mutta olisi synti, jos ei teiltä varastaisi.

-- No, no, onko nyt lupa puhua tuollaisia mielettömyyksiä, virkkoi Don Abbondio. Pidä nyt jo suusi!

Perpetua vaikeni, ei tosin aivan heti. Mutta kaikesta hän otti aihetta alkaakseen uudelleen, niin että miesparka lopulta ei enää vähääkään valittanut sen tai sen esineen menettämistä hetkenä, jolloin sitä juuri olisi tarvinnut, sillä useammin kuin kerran hän oli kuullut sanottavan:

-- Menkää noutamaan se siltä ja siltä, joka ei olisi sitä pitänyt näin kauan, ellei olisi ollut tekemisessä noin leväperäisen miehen kanssa.

Toista ja rajumpaa levottomuutta herätti hänessä se sanoma, että joka päivä edelleen kulki joukosta eronneita rosvosotureita, kuten hän itse aivan oikein oli olettanut. Hän oli siis alituisen pelon alaisena, että joku niistä, tai kokonainen pieni parvi äkkiä ilmestyisi hänen ovelleen, jonka joutuin ja kaikkein ensiksi oli korjauttanut ja jota mitä huolellisimmin pöngitti. Mutta kiitos taivaan, tämä ei koskaan tapahtunut.

Mutta tuskin olivat nämä pelonaiheet ohi, kun jo toinen ilmaantui.

Mutta tässä jätämme tuon miesparan. Nyt on kysymys vallan muusta, kuin yksityishenkilön pelosta, kuin muutaman kylän onnettomuudesta, ohimenevästä vastoinkäymisestä.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Rutto, jonka terveyslautakunta oli pelännyt siirtyvän Milanon alueelle saksalaisten sotalaumojen mukana, oli todella tullut sinne, kuten on tunnettua. Tiedetään myös, ettei se pysähtynyt tähän maakuntaan, vaan että se valtasi ja tuhosi suuren osan Italiaa. Seuraten kertomuksemme johtolankaa käymme nyt esittämään tämän suuren onnettomuuden tärkeimpiä tapahtumia. Rajoitumme Milanon alueeseen, luonnollisesti, ja melkein yksinomaan Milanon kaupunkiin; sillä aikakirjat puhuvat ainoastaan itse kaupungista, minkä huomaa tapahtuvan, joko hyvistä tai huonoista syistä, melkein aina ja kaikkialla. Ryhtyessämme tähän kuvaukseen, ei ainoa tarkoituksemme ole, totta puhuaksemme, esittää sitä asioiden tilaa, jossa henkilömme tulevat liikkumaan, vaan samalla tehdä tunnetuksi, mikäli tämä on lyhykäisyydessä ja meidän voimiemme mukaan mahdollista, isänmaan historian kohta, joka on kuuluisampi kuin mitä se on tunnettu.

Silloisista ajankertomuksista ei yksikään riitä sellaisenaan antamaan tästä asiasta hieman selvää ja seikkaperäistä käsitystä. Mutta jokainen niistä on omansa osaksi sellaista käsitystä muodostamaan. Jokaisessa, lukuunottamatta Ripamontin teosta,[43] joka kuitenkin jättää kauas taaksensa kaikki muut tosiseikkojen runsauteen ja valikoimaan, mutta vielä enemmän siihen järkevään tapaan nähden, millä hän niitä arvostelee; jokaisessa on jätetty lukuunottamatta olennaisia seikkoja, jotka ovat mainittuina toisissa; jokaisessa on asiallisia erehdyksiä, jotka helposti saattaa huomata ja oikaista joko jonkun toisen teoksen tai noiden muutamien jälelle jääneiden yleispätevien asiakirjojen avulla, jotka ovat painettuja tai julkaisemattomia; usein toisessa niistä tapaa ne syyt, joiden seuraukset oli toisessa huomannut ikäänkuin haamoittaen ilmassa. Sitäpaitsi vallitsee niissä kaikissa omituinen ajan ja asioiden sekaannus; niissä esiintyy alituista menemistä ja tulemista, ikäänkuin umpimähkään, ilman mitään yleistä suunnitelmaa, ilman mitään yksityiskohtien metodillista järjestelyä. Kaikki nämä ovat muuten seikkoja, mitkä muodostavat tämän ajan ja varsinkin Italiassa kansankielellä kirjoitettujen teosten yleisimmän ja selvimmän luonteen. Onko täten laita muuallakin Europassa, sen tietävät oppineet; me puolestamme luulemme, että niin on.

Ei yksikään myöhäisemmän ajan kirjailija ole ryhtynyt tutkimaan ja vertailemaan näitä ajantieto-teoksia, niistä noutaakseen sarjan yhtenäisiä tapahtumia, tämän ruton historian; täten se käsitys, joka siitä on yleinen, pakostakin on hyvin epävarma ja hieman sekava; kuvitellaan epämääräisesti suuria kärsimyksiä ja suuria erehdyksiä -- ja todella esiintyi molempia runsaammin kuin mitä ikinä saattaa kuvailla -- tuo käsitys perustuu enemmän olettamisiin kuin tosiseikkoihin, mitkä usein ovat vailla kuvaavimpia tunnusmerkkejään ja ilman päivämäärää, sanalla sanoen vailla kaikkea syyn ja seurausten, yhtenäisyyden ja kehityksen tuntemusta. Tutkimalla ja vertaamalla, ainakin hyvin huolellisesti kaikkia painettuja ja useita julkaisemattomia tiedonantoja, useita harvoista säilyneistä n.s. virallisista asiakirjoista, olemme koettaneet kyhätä tutkielman, joka ei tosin täytä kaikkia vaatimuksia, mutta jota ei ennen ole suoritettu. Tarkoituksemme ei ole viitata kaikkiin julkisiin toimenpiteisiin, eikä mainita kaikkia jossakin suhteessa muistamista ansaitsevia tapahtumia. Vielä vähemmin tahdomme tiedonhaluisilta kieltää alkuperäisten asiakirjojen lukemista, sillä liiankin hyvin tiedämme miten paljon sellaiset teokset sisältävät eloisaa, omintakeista ja niin sanoaksemme muille jakamatonta voimaa, millainen muuten lieneekin niiden suunnittelu ja tyyli. Olemme vaan koettaneet eroittaa ja todeta yleisimmät ja huomattavimmat tosiseikat, saattaa ne oikeaan järjestykseen, mikäli niiden tärkeys ja luonne sitä vaatii, tuoda esiin niiden keskinäiset syy- ja seuraussuhteet ja täten antaa, odottaessamme toiselta parempaa, lyhyen, mutta yhtenäisen ja teeskentelemättömän kuvauksen tästä suuresta onnettomuudesta.

Pitkin sitä aluetta, mistä saksalainen sotajoukko oli kulkenut, oli löydetty ruumiita taloista, ja muutamia teiltä. Vähän myöhemmin alkoivat siellä täällä, eri kylissä, muutamat henkilöt, jopa koko perheet kuolla rajuista ja omituisista tuskista, joita seurasivat useimmille elossa oleville oudot tunnusmerkit. Ainoastaan muutamat muistivat niitä kerran ennen nähneensä; nämä olivat niitä harvoja, jotka vielä saattoivat muistaa sen ruton, mikä viisikymmentäkolme vuotta aikaisemmin jo oli tuhonnut suuren osan Italiaa ja varsinkin Milanon aluetta, missä sitä silloin sanottiin ja vieläkin sanotaan Pyhän Kaarlon rutoksi.

Näin voimakas on ihmisrakkaus!

Niin monien, vaihtelevien ja juhlallisten muistojen joukosta, jotka ovat säilyneet tästä yleisestä onnettomuudesta, tämä sama ihmisrakkaus saattaa nostaa esiin yhden miehen muiston, se kun on tässä miehessä herättänyt tunteita ja tekoja, jotka ovat huomattavampia kuin itse nuo kärsimykset. Se saattaa painaa hänen muistonsa ihmismieliin, ikäänkuin kaikkien noiden tapahtumien keskipisteenä, se kun on saattanut hänet keskelle niitä ja antanut hänen näytellä valistuneen oppaan ja väsymättömän auttajan osaa, rohkaista esimerkillään ja jalostaa vapaaehtoisella kieltäymyksellä ja uhrautumisella; se saattaa yhteisen onnettomuuden tuon yhden ainoan miehen urhokkaan yrityksen esineeksi ja antaa sille hänen nimensä, ikäänkuin hänen saavutuksensa tai havaitsemisensa sisällyksenä.

Ylilääkäri Lodovico Settala, joka ei ainoastaan ollut omin silmin nähnyt tätä ruttoa, mutta joka oli ollut yksi sen toimeliaimpia ja pelottomimpia parantajia, oli, vaikka silloin vielä hyvin nuori, kuitenkin saavuttanut maineen yhtenä tämän ruton taitavimpana hoitajana. Hän urkki ja kokoili valppaasti tietoja ja saattoi 20:ntenä päivänä lokakuuta ilmoittaa terveyslautakunnalle, että rutto epäilemättömästi oli puhjennut Chiuson kylässä, joka oli uloin Leccon alueella lähellä Bergamon rajaa. Tämän ilmoituksen johdosta ei tehty mitään toimenpiteisiin johtavaa päätöstä, kuten käy selville Tadinon tiedonannosta.

Mutta samallaisia sanomia saapui Leccosta ja Bellanosta. Lautakunta ryhtyi silloin toimiin ja tyytyi lähettämään asiamiehen, jonka oli määrä matkalla yhtyä Comon lääkäriin ja hänen kanssaan lähteä mainittuja paikkakuntia tarkastamaan. "Joko tietämättömyydestä tai jostakin muusta vaikuttimesta molemmat antoivat erään vanhan ja typerän Bellanon parturin vakuuttaa heille, ettei tämä tauti ollenkaan ollut ruttoa",[44] vaan että se muutamilla seuduin oli tavallinen seuraus soiden syksyisistä höyryistä, ja kaikkialla muualla seuraus saksalaisten retken aikana kestetyistä puutteista ja kärsimyksistä.

Tätä vakuutettiin terveyslautakunnalle, joka, mikäli näyttää, siihen tyytyi.

Mutta kun lakkaamatta ja eri tahoilta saapui uusia tietoja epäilyttävistä kuolemantapauksista, lähetettiin kaksi valtuusmiestä, yllämainittu Tadino ja eräs terveyslautakunnan jäsen, ottamaan asiasta selvää ja ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Näiden saapuessa oli onnettomuus jo siihen määrin levinnyt, että todisteet siitä tarjoutuivat itsestään, ilman että niitä tarvitsi ruveta hakemaan. He kulkivat Leccon alueen, Valsassinan, Como järven rannat, Monte di Brianzan ja Gera d'Addan alueet, ja kaikkialla kohtasivat teljettyjä ovia ja kokonaisia autioita kyliä, joiden asukkaat olivat asettuneet keskelle ketoa tai hajaantuneet. "Ja he näyttivät meistä -- sanoo Tadino -- villeiltä olennoilta, pitäen kädessään minttua, ruutukasvia, rosmarinia ja etikkapulloa".[45]

He tiedustelivat kuolleiden lukua; se oli hirvittävä. He kävivät tarkastamassa sairaita ja ruumiita, ja kaikkialla näkivät inhoittavia rutonmerkkejä. Heti he kirjeessä antoivat nämä synkät tiedot terveyslautakunnalle, joka vastaanottaessaan ne, mikä tapahtui 30 päivä lokakuuta, huomauttaa Tadino, "valmistautui kyhäämään passien sanamuotoa, estääkseen tunkeumasta kaupunkiin niitä henkilöitä, jotka saapuivat ruton saastuttamilta seuduilta, ja sillä aikaa kuin asetusta sommiteltiin",[46] annettiin etukäteen muutamia yleisiä määräyksiä tullivirkamiehille.

Sillävälin valtuusmiehet kiireimmittäin ryhtyivät niihin toimenpiteisiin, jotka heistä tuntuivat parhailta. Ja he palasivat retkeltään se surullinen tietoisuus mielessään, etteivät nämä toimenpiteet riittäneet parantamaan ja ehkäisemään jo niin kehittynyttä ja laajalle levinnyttä pahaa.

Palattuaan Milanoon marraskuun 14 päivänä he tekivät suullisesti ja toistamiseen kirjallisesti selkoa toimistaan terveyslautakunnalle ja saivat tältä tehtäväksi mennä maaherran luo ja hänelle esittää asioiden tilan. He kävivät siellä ja saivat häneltä sen vastauksen, että häntä suuresti olivat pahoittaneet nämä uutiset, ja että ne syvästi olivat häntä liikuttaneet; mutta että sodanhuolet olivat hänelle tärkeämmät: _Sed belli graviores esse curas_. Näin kuuluvat Ripamontin sanat,[47] joka oli käynyt läpi terveyslautakunnan luettelot ja neuvoitellut Tadinon kanssa, jonka erityisenä toimena tämä lähetystö oli ollut; se oli, jos lukija muistaa, jo toinen tämänkaltainen lähetystö, joka toimeenpantiin samaa tarkoitusta varten ja samalla tuloksella. Pari kolme päivää myöhemmin, marraskuun 18 päivänä, mainittu maaherra julkaisi säädöksen, jossa määräsi pidettäväksi julkisia huveja kuningas Filip IV:nnen esikoisen, prinssi Kaarlen syntymän johdosta, epäilemättä tai lukuunottamatta vaaraa, mikä voisi syntyä suuren kansanjoukon kokoontumisesta sellaisessa tilaisuudessa; kaikki kävi kuin tavallisten olojen vallitessa, ikäänkuin hänelle ei olisi puhuttu mistään.

Tämä mies oli, kuten yllä on mainittu, kuuluisa Ambrogio Spinola, joka varsinaisesti oli lähetetty saattamaan tätä sotaa paremmalle tolalle, korjaamaan Don Gonzalon erehdyksiä ja satunnaisesti hallitsemaan herttuakuntaa. Mekin saatamme satunnaisesti mainita tässä, että hän kuoli muutaman kuukauden kuluttua, tämän saman sodan kestäessä, joka oli niin suuresti hänen sydämenasianaan; ja että hän kuoli, ei suinkaan sotakentällä saamistaan haavoista, vaan vuoteessaan, surusta ja mieliharmista, mitä hänessä olivat herättäneet juuri sen ruhtinaan moitteet, väärä kohtelu ja kaikenlaiset solvaukset, jota hän palveli. Historia on valittanut hänen kohtaloansa ja ruoskinut kiittämättömyyttä, jonka uhriksi hän joutui; se on hyvin huolellisesti kuvannut hänen sotilaallisia ja valtiollisia urotöitään, kiittänyt hänen huolenpitäväisyyttään, toimeliaisuuttaan ja väsymätöntä intoaan. Se olisi niinikään voinut tarkastaa miten hän käytti kaikkea tätä, kun rutto uhkasi ja valtasi koko kansakunnan, joka oli uskottu hänen huolenpitoonsa tai oikeammin hänen mielivaltaansa.

Mutta seikka, joka lieventämättä tätä moitetta vähentää tämän hänen menettelynsä herättämää ihmettelyä, mutta joka herättää vielä suurempaa ihmetystä, on itse rahvaan menettely, tarkoitan sen, joka ei vielä ollut ruton tartuttama ja jolla oli niin suuri syy sitä pelätä.