Part 48

Jokainen solvaus tätä miestä kohtaan, tai ainoastaan se seikka, että häntä olisi kohdeltu puuttuvalla kunnioituksella, saattoi käydä ei ainoastaan rikoksesta ja raukkamaisuudesta, vaan myös pyhyydenloukkauksesta. Ja nekin, joille tuo yleinen tunne saattoi olla sitovana esteenä, omaksuivat sen lopulta eri määrin itsekin.

Nämä ja vielä muut syyt poistivat hänestä samoin järjestysvallan kostavan rangaistuksen ja tuottivat hänelle tältäkin taholta sitä turvallisuutta, josta hän muuten ei ollenkaan huolehtinut.

Säätyarvo ja sukulaisuus, jotka aina olivat häntä jossakin määrin tukeneet, olivat nyt vaikutukseltaan kahta voimakkaammat, kun tuohon jo ennestään kuuluisaan ja surullisella tavalla huomiota herättäneeseen nimeen liittyi persoonallinen suositus, nimittäin kääntymyksen tuottama kunnia.

Virkamiehet ja ylhäiset olivat julkisesti iloinneet tästä onnellisesta tapahtumasta, samoin kuin kansakin; ja kummalliselta olisi tuntunut osoittaa vihamielisyyttä miehelle, joka oli niin suuren tyydytyksen aiheuttaja. Tämän lisäksi hallitus, joka oli takertunut alituiseen ja usein onnettomaan sotaan niin monta äkäistä ja yhä lisääntyvää kapinoitsijaa vastaan, saattoi pitää itseään onnellisena kun oli vapautunut kaikkein hillittömimmästä ja tuskallisimmasta, niin ettei se parempaa halunnut; tuottihan tämä kääntymys sitäpaitsi hyvitystä ja korvausta, jota ei hallitus ollut tottunut hankkimaan eikä edes tavoittelemaan.

Toiselta puolen pyhän miehen ahdistaminen ei tuntunut sopivalta keinolta poistaa sitä häpeää, ettei oltu voitu masentaa rikollista; ja jos häntä olisi rangaistu, olisi siitä vaan seurannut, että hänen kaltaisensa olisivat vuorostaan saaneet syytä olla parantamatta elämäänsä. On myös todennäköistä, että se osa, joka kardinaali Federigolla oli ollut hänen kääntymyksessään, ja että hänen nimeänsä mainittiin kääntyneen nimen rinnalla, muodosti jälkimäiselle pyhän kilven, Silloisten olojen ja mielipiteiden vallitessa, jolloin kirkollinen ja maallinen valta omituisesti suhtautuivat toisiinsa, ne kun niin usein taistelivat toistaan vastaan, tahtomatta toisiaan hävittää ja keskellä vihamielisyyksiä toisilleen ilmaisten tunnustusta ja kunnioitusta ja sangen usein, tosin rauhaa solmimatta, yhdessä tavoitellen samaa päämäärää -- tällaisten olojen vallitessa, sanon minä, saattoi eräässä suhteessa näyttää siltä, kuin olisi kirkon tuolle suurelle rikolliselle myöntämä anteeksiantamus myöntänyt unhoituksen, ellei suorastaan synninpäästöä tuolle toiselle rikolliselle, nimittäin maalliselle vallalle, varsinkin kun kirkko oli ponnistanut kaikki voimansa aikaansaadakseen tulosta, jota molemmat toivoivat.

Näin tämä mies, jonka kimppuun ylhäiset ja alhaiset kilvan olisivat käyneet polkien hänet jalkoihinsa, jos hän olisi kukistunut, nyt vapaaehtoisesti heittäydyttyään maahan oli kaikkien säästämä ja useimpien kunnioittama.

Totta puhuen oli paljon sellaisiakin ihmisiä, joissa tämä kuuluisa kääntymys epäilemättä herätti kaikkea muuta kuin iloa; nämä olivat kaikki hänen rikostoverinsa, jotka täten menettivät niin tehoisan vallan, mihin olivat tottuneet luottamaan, ja jotka huomasivat yhdellä iskulla katkaistuksi jo kauan kudotun verkon langat, kenties hetkenä, jolloin parhaillaan odottivat uutista apajansa onnistumisesta.

Olemme jo nähneet mitä erilaisia tunteita tämä kääntymys herätti palkkalaisrosvoissa, jotka tuona hetkenä olivat herransa ympärillä ja jotka kuulivat tuon sanoman hänen omilta huuliltaan; hämmästystä, surua, masennusta, mieliharmia; vähän kaikkea, paitsi ylenkatsetta ja vihaa. Samoin oli toisten bravojen laita, jotka hän oli jakanut eri asemiin, kuten myös hänen suurisuuntaisten rikostoveriensa, kun kuulivat tuon hirvittävän uutisen; ja kaikissa se johtui samoista syistä.

Paljon vihaa lankesi kardinaali Federigon osalle, kuten olen lukenut tuossa jo mainitsemassani Ripamontin teoksen kohdassa. Nuo pahantekijät pitivät häntä henkilönä, joka oli sekaantunut heidän asioihinsa niitä tärvellen. Olihan Nimittämätön vaan tahtonut pelastaa sielunsa, eikä kukaan voinut sitä valittaa.

Vähitellen sittemmin suurin osa noista kätyreistä, jotka eivät voineet mukautua uusiin oloihin eivätkä katsoneet mahdolliseksi, että ne muuttuisivat, oli lähtenyt tiehensä. Mikä haki itselleen uutta isäntää ja löysi sellaisen jättämänsä herran entisistä ystävistä; mikä taas värväytyi suureen espanjalaiseen tai mantovalaiseen rykmenttiin tai johonkin toiseen sotaa käyvään joukkoon; mikä lähti kuljeksimaan valtateille, siellä harjoittaen rosvoilemista omana ammattinaan; joku taas vapaasti kuljeskellen teki konnantöitä, Samaa lienevät harjoittaneet muutkin, jotka ennen eri maissa olivat olleet Nimittämättömän käskynalaisia.

Ne taas, jotka olivat voineet tottua uuteen elintapaan tai jotka vapaaehtoisesti olivat sen omaksuneet, ja joista enimmät olivat kotoisin laaksosta, olivat palanneet maantöihin tai ammatteihin, mitkä olivat nuoruudessaan oppineet ja mitkä sittemmin olivat jättäneet antautuessaan rosvouralle. Muukalaiset olivat jääneet linnaan kotoisiin toimiinsa. Kaikki nämä, kääntyneinä samaan aikaan kuin herransa, elivät hänen tapaansa tekemättä pahaa kellekään, ja ilman että heille tehtiin pahaa, vaikka heillä ei ollut aseita, sillä heitäkin kunnioitettiin.

Mutta kun saksalaisten sotilasjoukkojen saapuessa muutamat lähistön pakolaiset tai uhatut henkilöt ilmestyivät linnaan tyyssijaa anomaan, Nimittämätön oli vallan ihastuksissaan siitä, että hänen linnamuurejaan hakivat turvapaikakseen avuttomat, jotka pitkän aikaa kaukaa olivat katselleet niitä hirvittävänä peloituksena, ja hän vastaanotti nämä onnettomat osoittaen heille pikemmin kiitollisuutta kuin kohteliaisuutta. Hän levitytti sen tiedon, että hänen talonsa oli avoinna jokaiselle, joka sieltä tahtoi etsiä suojaa, ja heti hänen mieleensä johtui saattaa sekä linna että koko laaksoalue suojelustilaan sen varalle, että peitsi- tai ratsumiehet saisivat päähänsä poiketa sinne elämöimään. Hän kokosi luokseen jääneet palvelijat, harvat luvultaan, mutta suuriarvoiset kuten Tortin runot; hän piti heille puheen siitä hyvästä tilaisuudesta, jonka Jumala lähetti heille ja hänelle, käyttääkseen kerran voimiaan lähimäisensä hyväksi, jota niin usein olivat sortaneet ja peloittaneet; ja käyttäen tuota vanhaa käskevää äänenpainoa, joka ilmaisi varmuutta siitä, että toteltaisiin, hän yleisesti huomautti heille miten heidän tuli käyttäytyä, jotta turvaa etsivät henkilöt pitäisivät heitä pelkkinä ystävinä ja puolustajina.

Sitten hän käski noutaa ullakolta ampuma-aseita, miekkoja ja keihäitä, mitkä siellä olivat olleet kauan kasattuina, ja jakoi ne heille. Laaksossa asuville alustalaisilleen ja vuokramiehilleen hän lähetti sanan että kaikki mieshenkilöt vapaaehtoisesti asestettuina tulisivat linnaan. Hän käski antaa aseita niille, jotka olivat ilman; muutamat heistä hän valitsi ikäänkuin upseereiksi toisia komentamaan. Hän osoitti heille eri asemansa aukkopaikoissa ja eri kohdissa laaksoa, pitkin kukkulan rinnettä ja linnan porttien edustalla. Hän määräsi hetket, jolloin ja tavan, miten he olivat vaihdettavat, ikäänkuin leirissä, tai kuten oli näillä samoilla paikoilla menetelty hänen entisen epätoivoisen elämänsä aikana.

Yhdessä tuon ullakkohuoneen sopessa olivat, erillä muista, ne aseet, joita hän yksin oli kantanut, hänen kuuluisa karabiini-pyssynsä, muskettinsa, miekkansa, keihäänsä, pistoolinsa, veitsensä, tikarinsa, mitkä permannolla, mitkä seinällä riippumassa. Ei yksikään palvelijoista niihin kajonnut, mutta kilvan kysyivät he isännältään, mitkä heidän piti hänelle noutaa.

-- Ei ainoatakaan, hän vastasi; ja johtuiko lupauksesta vai tehdystä päätöksestä: hän pysyi alati aseettomana tämän varusväen tapaisen joukon johdossa.

Samanaikuisesti hän oli pannut liikkeelle toisia talonsa mies- ja naispalvelijoita tai alustalaisiaan, käskien heidän saattaa linnan kuntoon majoittamaan niin paljon ihmisiä kuin suinkin oli mahdollista; heidän tuli varustaa vuoteita, valmistaa patjoja ja olkisäkkejä noihin saleihin, jotka täten muuttuivat makuuhuoneiksi. Niinikään oli hän käskenyt noutaa linnaan runsaita ruokavaroja omalla kustannuksellaan ylläpitääkseen niitä vieraita, jotka Jumala hänelle oli lähettävä ja joiden luku todella päivä päivältä kasvoi.

Itse hän tällävälin ei pysynyt hetkeäkään toimettomana; alinomaa hän oli milloin sisällä, milloin ulkopuolella linnaa, milloin astuen alas, milloin kiiveten ylös rinnettä, siellä täällä, laaksossa järjestämässä, vahvistamassa, tutkimassa asemia, näkemässä ja näyttäytymässä, järjestämässä kaikkea ja ylläpitämässä kaikkea hyvässä järjestyksessä, tehden sen sanoillaan, katseellaan, läsnäolollaan. Linnassa ja pitkin tietä hän ystävällisesti vastaanotti kaikki kohtaamansa tulijat; ja kaikki, olivatpa hänet jo ennen nähneet tai näkivät nyt ensi kertaa, katselivat häntä haltioituneina, unhoittaen hetkeksi ne onnettomuudet ja pelontunteet, mitkä olivat johtaneet heidät tänne. Ja he kääntyivät häntä katsomaan vielä silloin, kun hän erottuaan heistä jatkoi matkaansa.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Vaikka suurin väentulva ei tapahtunut siltä puolen, mistä nuo kolme pakolaista lähestyivät laaksoa, he kuitenkin tällä matkansa loppupuolella alkoivat kohdata matka- ja onnettomuus-kumppaneita, jotka poikkiteiltä ja pikkupoluilta jo olivat saapuneet tai paraillaan saapuivat valtatielle. Tällaisten asianhaarojen vallitessa kaikki, jotka toisensa kohtaavat, ovat melkein kuin tuttavia. Joka kerta kuin rattaat olivat tulleet jonkun jalkalaisen kohdalle, vaihdettiin kysymyksiä ja vastauksia. Joku oli lähtenyt pakoon, kuten ystävämme, odottamatta sotilasten tuloa; toinen oli kuullut rumpujen pärinää; kolmas oli nähnyt itse sotilaat ja kuvasi heitä niin kuin jokaisen pelästyneen ihmisen on tapana kuvata.

-- Onpa meillä sentään ollut onnea, sanoivat molemmat naiset. Kiittäkäämme siitä taivasta. Menkööt tavaramme hukkaan; olemmehan kuitenkin itse pelastuneet.

Mutta Don Abbondion mielestä ei ollut syytä niin suureen tyytyväisyyteen; kaikkea muuta. Tuo ihmistulva, jonka näki ja enemmän se vielä runsaampi, jonka kerrottiin liikkuvan toisella laakson suulla, alkoivat herättää hänessä melkoista levottomuutta.

-- Oh, mikä ikävä juttu! hän mutisi molemmille naisille hetkenä, jolloin ei kukaan ollut kuultavissa. Oh, mikä juttu! Ettekö älyä, että näin suuren ihmispaljouden kokoaminen yhteen paikkaan näyttää siltä, kuin väkisin tahtoisi vetää sinne noita sotureita? Kaikki piiloittavat, kaikki vievät mukaansa tavaransa; taloihin ei jää mitään. Epäilemättä nuo roistot luulevat, että tuolla ylhäällä on aarteita. Aivan varmaan he sinne tulevat... Oi minua poloista! Mihin kiipeliin olenkaan joutunut!

-- Onpa heillä muuta tehtävää kuin kiivetä tuonne ylös; heidänkin tulee kulkea omia teitään. Ja muuten olen kuullut sanottavan, että vaaran uhatessa on parempi olla monta yhdessä.

-- Monta yhdessä? Monta yhdessä? toisti Don Abbondio. Oi sinua naisparkaa! Etkö tiedä, että yksi peitsimies tuhoaa sata tuollaista henkilöä. Ja jos he sitten saavat päähänsä tehdä tyhmyyksiä, niin olisikohan kenties hauskaa joutua keskelle taistelua? Oi, minua onnetonta. Olisi ollut vähemmän vaarallista paeta vuoristoon. Pitääkö siis kaikkien sulloutua yhteen samaan paikkaan!... Tuskastuttavaa väkeä ... hän sitten mutisi matalammalla äänellä; kaikki ne lakkaamatta kulkevat toinen toisensa jälessä kuin järjettömät nautaeläimet.

-- Samaan tapaan, huomautti Agnese, he voisivat sanoa meistä.

-- Vaiti, vaiti, virkkoi Don Abbondio, joutavat puheet eivät tässä hyödytä mitään. Mikä on tehty, se on tehty. Kun kerta on tänne tultu, niin on täällä oltava. Tulee käymään niinkuin Kaitselmus sallii. Taivas meitä suojelkoon!

Mutta pahemmaksi kävi tila kun hän laakson suulla huomasi vahvan aseellisen joukon, toisia erään talon kynnyksellä, toisia alikerran huoneissa. Salaa hän katsahti heihin. Tosin ne eivät olleet niitä samoja kasvoja, jotka oli kohdannut edellisellä ja tuskallisella matkallaan; tai jos niitä olikin joukossa, ne olivat suuresti muuttuneet. Mutta siitä huolimatta on vaikea kuvailla sitä vastenmielistä tunnetta, minkä tämä näky hänessä herätti.

-- Oi minua onnetonta! hän ajatteli. Näkeehän sen nyt jo, että he aikovat tehdä mielettömyyksiä! Mutta eihän voinutkaan olla toisin; olisihan minun pitänyt odottaakin sitä sellaisen miehen puolelta. Mutta mitä hän aikoo tehdä? Aikooko hän ryhtyä sotaan? Tahtooko hän näytellä kuningasta? Oi minua miesparkaa! Tällaisissa oloissa, jolloin jokainen tahtoisi piiloittautua maan alle, hän päinvastoin hakee kaikkia keinoja tulla huomatuksi, pistää silmään; näyttääpä hän oikein tahtovan heitä yllyttää.

-- Katsokaa nyt, herra isäntä, sanoi hänelle Perpetua, eikö täällä ole kelpo väkeä, joka kykenee meitä puolustamaan, Tulkootpa vaan nyt nuo sotilaat! Nämä ovat toisenlaisia miehiä kuin meidän kylämme pelkurit, jotka eivät kykene muuhun kuin käpälämäkeen.

-- Vaiti, vastasi Don Abbondio puoliääneen, mutta vihaisena; vaiti, sanon minä, sinä et tiedä mitä puhut. Rukoile Jumalaa, että noiden sotilaiden olisi kiire, tai että eivät saa tietää mitä täällä tehdään tai miten tätä seutua varustetaan puolustustilaan kuin linnoitusta. Etkö tiedä, että soturien ammatti on linnoitusten valloittaminen? He eivät muuta hartaammin toivo. Ryntäys linnoituksen kimppuun on heistä yhtä hauskaa huvia kuin häihin meneminen, sillä kaikki, minkä sieltä saavat käsiinsä, on heidän omaansa. He paljastavat miekkansa ja tappavat jokikisen voitetuista. Oi minua onnetonta! No niin, saanpa nähdä, enkö löydä jotain keinoa paeta turviin jollekin kalliolle. Taistelun tuoksinasta he eivät ainakaan minua tavoita, sen takaan.

-- Jos pelkäätte sitäkin, että teitä suojellaan ja autetaan ... alkoi jälleen Perpetua...

Mutta Don Abbondio keskeytti hänet ankarasti, kuitenkin yhä vaan puoliääneen:

-- Suu kiinni, ja varo visusti lavertelemasta toisille mitä tässä olemme puhuneet. Voi muuten sinuas poloista. Muista, että tällaisessa paikassa aina täytyy näyttää tyytyväiseltä ja hyväksyä kaikki, minkä näkee.

"Pahan-yön" kohdalla he näkivät toisen asestetun joukon, joille Don Abbondio nosti lakkia, itsekseen ajatellen:

-- Voi, voi, olenpa totisesti joutunut keskelle sotaleiriä!

Siihen pysähtyivät rattaat, ja he astuivat alas. Don Abbondio maksoi kiireisesti ja päästi kyyditsijän menemään. Sitten hän molempien seuralaistensa kanssa alkoi kiivetä rinnettä ylös, sanaakaan hiiskumatta. Näiden paikkojen näkeminen herätti joka askeleella hänen mielikuvituksessaan nykyhetken levottomuuden sekaisena ensi kerralla täällä kokemansa ahdistuksen, Agnese, joka ei koskaan ollut näitä paikkoja nähnyt ja joka mielessään niistä oli muodostanut eriskummaisen kuvan, mikä palasi joka kerta kuin hän ajatteli Lucian kammoittavaa matkaa, näki ne nyt sellaisina kuin ne todella olivat ja tunsi ikäänkuin uudelleen ja vilkkaammin noita tuskallisia muistoja.

-- Oi, herra pastori! hän huudahti, kun ajattelen, että Lucia parkani on kulkenut tätä tietä.

-- Olkaa toki vaiti, varomaton nainen! Don Abbondio huusi hänen korvaansa. Ovatko nuo sopivia puheita täällä? Ettekö tiedä, että nyt olemme hänen talossaan? Onneksi ei kukaan teitä kuullut; mutta jos vielä puhutte tuohon tapaan...

-- No, no, mitä siihen tulee, minä kyllä asian ymmärrän. Luuletteko, etten minä ollenkaan ole oppinut sopivaa käytöstapaa?

-- Sopiva käytöstapa on siinä, ettei sano seikkoja, jotka voivat olla epämiellyttäviä varsinkin sille, joka ei ole tottunut sellaisia kuulemaan. Ja painakaa se hyvin mieleenne, te molemmat, ettei tämä ole sopiva paikka laverteluihin, ja ettei täällä saa sanoa kaikkea, mikä päähän pälkähtää. Tämä on ylhäisen herran talo, sen hyvin tiedätte; näette, kuinka paljon väkeä hänellä on ympärillään. Tänne saapuu kaikenlaisia ihmisiä. Siis, varovaisuutta, jos se on mahdollista. Punnitkaa sananne, ja ennenkaikkea puhukaa vähän ja ainoastaan silloin, kun se on ehdottomasti tärkeätä. Ken on vaiti, ei sano mitään tyhmyyksiä.

-- Vielä pahemmin teette te itse, kaikkine ... alkoi puhua Perpetua.

Mutta Don Abbondio tiuskasi puoli-ääneen:

-- Suu kiinni. Ja samassa hän joutuin nosti lakkiaan ja kumarsi syvään. Sillä nostaessaan päätään, hän oli huomannut Nimittämättömän, joka astui heitä vastaan. Tämäkin oli huomannut ja tuntenut Don Abbondion, ja riensi häntä vastaanottamaan.

-- Herra pastori, hän virkkoi tultuaan lähelle, olisin tahtonut tarjota teille taloani hauskemmassa tilaisuudessa. Mutta joka tapauksessa iloitsen suuresti siitä, että voin teitä jollakin tavoin hyödyttää.

-- Luottaen Teidän Ylhäisyytenne suureen hyvyyteen, vastasi Don Abbondio, olen rohjennut näissä surullisissa oloissa tulla Teitä häiritsemään, ja kuten Teidän Ylhäisyytenne näkee, olen niinikään rohjennut tuoda seuraa mukaani. Tämä on taloudenhoitajattareni...

-- Hän on tervetullut, virkkoi Nimittämätön.

-- Ja tämä, jatkoi Don Abbondio, on vaimo, jolle Teidän Ylhäisyytenne jo on tehnyt hyvää: tuon, tuon tyt ... äiti...

-- Lucian äiti, sanoi Agnese.

-- Lucian äiti, huudahti Nimittämätön kääntyen allapäin Agnesen puoleen. -- Minäkö tehnyt hyvää, taivaan Herra! Te päinvastoin teette minulle hyvää tulemalla tänne ... luokseni ... tähän taloon. Olkaa tervetullut. Te tuotte tänne taivaan siunauksen.

-- No mitä vielä! sanoi Agnese. Tulenhan vaan teitä häiritsemään. Ja lisäksi, hän jatkoi lähestyen Nimittämättömän korvaa, minun tulee kiittää Teitä...

Nimittämätön keskeytti tämän puheen kysyen häneltä harrastavasti tietoja Luciasta. Ja niitä kuultuaan hän kääntyi saattamaan linnaan viimeksi tulleita vieraitaan, minkä teki huolimatta heidän monista estelyistään. Agnese loi kirkkoherraan katseen, joka näytti sanovan: -- Siinä näette, onko tarpeellista, että te astutte meidän molempien väliin antamaan neuvoja, miten tulee käyttäytyä.

-- Ovatko he jo saapuneet teidän seurakuntanne alueelle? kysyi Nimittämätön.

-- Eivät vielä, vastasi Don Abbondio. Minä en tahtonut jäädä odottamaan noita paholaisia. Taivas tietää olisinko elävänä päässyt heidän käsistään ja voinut tulla Teidän Ylhäisyyttänne häiritsemään.

-- No niin, olkaa huoleti, sanoi Nimittämätön; nyt olette täydelleen turvissa. Tänne he eivät tule; ja jos heidän mielensä tekisi yrittää, olemme valmiit heitä vastaanottamaan.

-- Toivokaamme, etteivät tule, huomautti Don Abbondio. Mutta olen kuullut kerrottavan, hän lisäsi osoittaen sormellaan vastapäisiä laaksoa reunustavia vuoria, olen kuullut kerrottavan, että tuollakin taholla samoilee toinen parvi, mutta ... mutta...

-- Se on totta, virkkoi siihen Nimittämätön. Mutta älkää pelätkö mitään. Heidänkin suhteensa olemme valmiit.

-- Kahden tulen välissä, ajatteli Don Abbondio, totisesti kahden tulen välissä. Mihin olenkaan antanut noiden lörppäkielien itseni houkutella! Ja tämä herra näyttää olevan tyytyväinen täällä, kuin kala vedessä. Onpa kaikenlaisia ihmisiä tässä maailmassa!

Kun he olivat astuneet sisälle linnaan, isäntä käski johtaa Agnesen ja Perpetuan erääseen naisille määrätyn linnahuoneuston suojaan; tämä huoneusto täytti toisen pihan kolme siipeä, rakennuksen takaosassa, jonka perustana oli erikseen oleva ja syvän kuilun reunalla esiin pistävä kallionkieleke. Miehet asuivat oikeassa ja vasemmassa sekä puistikon puoleisessa siipirakennuksessa. Keskustaa, joka oli molempien pihojen välillä, mitkä yhdisti leveä holviportti, sijaiten vastapäätä pääporttia, käytettiin osaksi ruokavarojen varastoaittoina sekä myös niiden tavaroiden säilytyspaikkana, jotka pakolaiset tahtoivat piiloittaa linnaan. Miesten huoneustossa oli pieni osasto varattuna papeille, jotka mahdollisesti ilmestyivät. Nimittämätön saattoi sinne Don Abbondion, joka oli ensimäinen vieras siinä.

Pakolaisemme viipyivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä päivää linnassa, keskellä alituista hyörinää, monilukuisessa seurassa, joka ensi päivinä kasvamistaan kasvoi, mutta ilman, että mitään erinomaista tapahtui. Kuitenkaan tuskin kului päivääkään, jolloin ei olisi tartuttu aseisiin. -- Peitsimiehiä tulee tuolla! -- Ratsuväkeä on nähty täällä. Joka huhun saapuessa Nimittämätön lähetti miehiä vakoilemaan. Ja jos katsoi tarpeelliseksi, hän otti mukaansa väkeä, jota yhä piti valmiina tähän tarkoitukseen, ja läksi ulos laaksosta sinnepäin, mistä oli kerrottu vaaran uhkaavan, Ja oli omituista nähdä kiireestä kantapäähän asestettujen miesten, hyvin järjestettyinä kuin soturien, kulkevan aseettoman miehen johtamina. Useimmiten nuo viholliset olivat muonavarojen hankkijoita tai hajanaisia ryöstöretkeläisiä, jotka pakenivat ennenkuin heitä oli yllätetty.

Mutta ajaessaan eräänä päivänä takaa tuollaista väkeä, opettaakseen heille, ettei enää ollut hyvä tulla näille seuduille, Nimittämätön sai tietää, että erääseen läheiseen pikkukylään oli hyökätty ja että sitä paraikaa ryöstettiin. Ne olivat eri joukkoihin kuuluvia peitsimiehiä, jotka jäätyään jälelle ryöstelemään, olivat muodostaneet joukkion ja äkkiä karkasivat sen alueen lähiseudulle, minne sotajoukko oli pysähtynyt. He ryöstivät asukkaiden omaisuutta, jopa ottivat heiltä pakkoveroa.

Nimittämätön piti lyhyen puheen miehilleen ja marssitti heidät tuohon kylään.

He saapuivat sinne odottamattomina. Rosvot, jotka olivat luulleet häiriintymättä saavansa ryöstää, näkivätkin nyt lähestyvän järjestyneitä joukkoja, valmiina hyökkäämään, jättivät ryöstönsä kesken ja pakenivat kiireisesti, toisiaan odottamatta, sille taholle, mistä olivat tulleetkin. Nimittämätön ajoi heitä takaa jonkun matkaa. Sitten hän pysäytti joukkonsa ja viipyi hetken aikaa odottaen, sattuisiko jotain uutta. Viimein hän läksi paluumatkalle. Kulkiessaan sen pienen kylän läpi, jonka juuri oli pelastanut, luonnollisesti joukko ja sen päällikkö vastaanotettiin raikuvin suosio- ja siunaushuudoin.

Tuon väenpaljouden keskuudessa linnassa, vaikka se oli kokoontunut niin monelta eri taholta, vaikka se oli erilaista asemaltaan, tavoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään, ei koskaan syntynyt mitään mainittavaa epäjärjestystä. Nimittämätön oli asettanut eri paikkoihin vartijoita, jotka kaikki koettivat ehkäistä mahdollisia ikävyyksiä, tehden sen tunnollisesti kuten aina, kun heidän oli toimistaan tehtävä tili isännälle.

Lisäksi tämä oli pyytänyt linnaan paenneita pappeja ja arvokkaimpia henkilöitä pakolaisten joukossa käymään linnan eri osissa ja valvomaan, mitä siellä tapahtui. Niin usein kuin suinkin mahdollista hän itsekin liikkui näyttäen itseään kaikkialla; mutta hänen poissaollessaankin ainoastaan se seikka, että muistettiin kenen luona oltiin, riitti pitämään aisoissa niitäkin, jotka olisivat voineet olla sen tarpeessa. Muuten he olivat kaikki pakolaisia ja senvuoksi yleensä rauhallista väkeä. Huoli kodistaan ja omaisuudestaan, muutamilla niinikään huoli keskelle vaaraa jätettyjen omaisten ja ystävien suhteen, ulkoa saapuneet tiedot, jotka lamauttivat heidän mieltänsä, ylläpitivät ja lisäsivät tätä heidän taipumustaan.

Olipa siellä kuitenkin huolettomiakin ihmisiä, vahvempiluontoisia ja rohkeampia henkilöitä, jotka koettivat viettää näitä päiviä iloisesti. He olivat hylänneet talonsa, kun eivät olleet tunteneet itseään tarpeeksi voimakkaiksi niitä puolustamaan. Mutta heitä ei miellyttänyt itkeminen ja huokaileminen asian vuoksi, joka ei ollut autettavissa eikä sen vahingon kuvitteleminen, minkä tiesivät tarpeeksikin tulevansa näkemään jälestäpäin omin silmin.

Tutut perheet olivat yhdessä lähteneet linnaan tai olivat siellä kohdanneet toisensa. Uusia ystävyyksiä oli siellä solmittu; ja siellä oltiin ryhmitytty eri luonteiden ja elintapojen mukaan. Ne, joilla oli rahaa ja hienotunteisuutta menivät aterioimaan alas laaksoon, missä tilaisuutta varten kaikessa kiireessä oli järjestetty pieniä juomaloita ja ruokatarjoiluja. Toisissa niistä suupalat vaihtelivat huokausten kanssa, eikä ollut lupa puhua muusta kuin onnettomuuksista; toisissa mainittiin onnettomuuksia ainoastaan kun huomautettiin, ettei niitä saanut ajatella.