Part 41

Lähellä tätä kylää asui maatilallaan muuan ylhäissukuinen pariskunta; Don Ferrante ja Donna Prassede -- sukunimi on tässäkin kohdin, kuten tavallisesti, jäänyt lähdeteoksemme kirjoittajan kynään. Rouva Prassede, vanha aatelisnainen, oli hyvin taipuvainen hyvää tekemään: epäilemättä kaunein ammatti, mitä ihminen voi harjoittaa, mutta jonka voi tärvellä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin ammatit. Voidakseen tehdä hyvää, täytyy se tuntea; emmekä voi sitä tuntea, kuten on laita kaikkien muidenkin seikkojen tässä maailmassa, muuten kuin keskellä intohimojamme arvostelukykymme ja käsitteiden avulla, joiden laita useinkin on niin ja näin.

Käsitteisiinsä Donna Prassede suhtautui siten, kuin sanotaan olevan soveliainta suhtautua ystäviinsä: nimittäin, että niitä hänellä oli harvoja, mutta että hän noihin harvoihin oli suuresti kiintynyt. Näiden harvojen käsitteiden joukossa olivat enimmät nurinkurisia; ja nämä eivät suinkaan olleet hänelle vähimmin rakkaat. Sattui sentähden, että hän kuvitteli hyväksi seikkaa, joka ei ollutkaan hyvä, että valitsi keinoja, jotka pikemmin johtivat päinvastaiseen päämäärään kuin mitä hän tavoitteli, tai että katsoi luvallisiksi keinoja, jotka eivät ollenkaan olleet luvallisia, ja paljo muita samanlaisia seikkoja, jotka voivat sattua ja sattuvatkin jokaiselle, parhaillekin. Mutta Donna Prassedelle tämä sattui liiankin usein, ja sangen usein kaikki samalla kertaa.

Kuultuaan puhuttavan Lucian kuuluisasta seikkailusta ja kaiken mitä tällöin kerrottiin tästä nuoresta naisesta, Donna Prassede tuli uteliaaksi nähdä hänet; ja hän lähetti vaunut ynnä vanhan uskotun palvelijan noutamaan äitiä ja tytärtä. Lucialle asia oli vastenmielinen ja hän pyysi räätäliä, joka oli tullut tapausta ilmoittamaan, keksimään jotain veruketta. Niin kauan kuin oli ollut kysymys huomaamattomista henkilöistä, jotka olivat halunneet tutustua ihmeen matkaansaaneeseen nuoreen neitoseen, räätäli oli kernaasti tehnyt hänelle tämän palveluksen; mutta kysymyksessä olevassa tapauksessa kieltäytyminen olisi hänen mielestään tuntunut loukkaukselta. Hän näytti niin monta eri elettä, huudahti niin moneen kertaan ja puhui niin paljon: eihän voinut siten menetellä, olihan se ylhäinen perhe, ettei aatelisille koskaan saa sanoa ei, että tuo saattoi olla heidän onnensa, ja että Donna Prassede, kaiken muun lisäksi oli hurskas nainen -- sanalla sanoen niin paljon, että Lucian oli pakko myöntyä, varsinkin kun Agnese säesti kaikkia näitä perusteita toistamalla:

-- Epäilemättä, epäilemättä!

Kun he olivat saapuneet ylhäisen naisen eteen, tämä otti heidät erittäin ystävällisesti vastaan ja onnitteli heitä hartaasti; hän kyseli, neuvoi, tehden kaiken jonkunmoisella synnynnäisellä ylemmyydellä, jota kuitenkin lievensivät niin monet ystävälliset puheet, niin harras huolenpito ja jota höysti niin hurskas mieliala, että Agnese melkein heti ja Lucia hieman myöhemmin alkoivat tuntea itsensä vapaiksi tuosta painostavasta kunnioituksen tunteesta, minkä heissä alussa oli herättänyt ylhäisen naisen läsnäolo; jopa he huomasivat hänessä jotakin puoleensavetävää. Lyhyesti: kun Donna Prassede oli kuullut, että kardinaali oli ottanut hankkiakseen Lucialle turvapaikan, niin hän hartaasti haluten edesauttaa ja ehtiä edelle tätä hyvää tarkoitusta, tarjoutui ottamaan tämän nuoren naisen taloonsa, missä hänellä ei tulisi olemaan mitään muuta työtä kuin ompelemista, silitystä tai kehruuta. Ja hän lisäsi antavansa tästä tiedon kardinaalille.

Paitsi selvää ja välitöntä hyvää, mitä sellainen teko sisälsi, Donna Prassedella oli mielessään toinen, kenties tärkeämpikin, kuten arveli: saattaa oikealle tolalle eksynyt sielu ja johdattaa oikealle tielle henkilö, joka sitä suuresti tarvitsi. Sillä heti kun oli kuullut ensi kerran puhuttavan Luciasta, hän oli heti saanut sen vakaumuksen, että naisessa, joka oli voinut mennä kihloihin tyhjäntoimittajalle, kapinoitsijalle, sanalla sanoen pahantekijälle, välttämättömästi täytyi piillä salainen pahe. -- Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet. -- Lucian käynti oli Donna Prassedessa vahvistanut tätä vakaumusta. Pohjaltaan hän kyllä tuntui hänestä hyvältä tytöltä; mutta muuten oli hänessä koko lailla moittimisenkin varaa.

Tuo pikku kumarassa oleva pää, tuo leuka, joka aina oli kiinni rinnassa, tuo tapa olla vastaamatta tai vastata lyhyesti tai kuin pakosta -- kaikki tämä kyllä saattoi olla kainouden merkkejä; mutta se tiesi myös kovaa itsepäisyyttä; ei ollut vaikeata arvata, että tuolla pikku päällä oli omat tuumansa. Lisäksi tuo alituinen punastuminen, nuo tukahdetut huokaukset ... ja sitten nuo suuret silmät, joista Donna Prassedella ei ollut mitään hyvää ajatusta. Hän piti ilmeisen selvänä, ikäänkuin olisi kuullut sen varmalta taholta, että kaikki Lucian kärsimykset olivat taivaan lähettämä rangaistus hänen ystävyydestään tuohon pahantekijään ja samalla varoitus kokonaan eroamaan hänestä; ja näin ollen hän päätti olla avullisena näin hyvän päämäärän saavuttamisessa. Sillä, kuten hän usein mainitsi toisille ja itselleen, oli hänen päätehtävänään edesauttaa taivaan tahtoa; mutta usein hän pahasti erehtyi, pitäessään omia aivojaan taivaana. Kuitenkin hän visusti varoi tästä toisesta aikomuksestaan, josta olemme puhuneet, hiiskumasta sanaakaan. Yksi hänen periaatteitaan oli se, että kun tahtoo ihmisille tehdä hyvää, useimmissa tapauksissa on kaikkein tärkeintä, ettei siitä ilmaise yhtään mitään.

Äiti ja tytär katsoivat toisiinsa. Koska tuskallinen ero kuitenkin oli välttämätön, tarjous tuntui kummastakin varsin hyväksyttävältä, varsinkin kun ottivat huomioon, että tämä maatila oli niin lähellä heidän kyläänsä. Ja jos asia onnistuisi huonosti, he voisivat kukin taholtaan lähteä liikkeelle ja tavata toisensa lähikylässä. Luettuaan toinen toisensa katseesta suostumuksen, nämä molemmat naiset kääntyivät Donna Prasseden puoleen kiittäen häntä tavalla, joka tietää tarjouksen hyväksymistä. Aatelisrouva toisti kohteliaisuutensa ja lupauksensa ja sanoi pian lähettävänsä heille kirjeen annettavaksi kardinaalille.

Kun molemmat naiset olivat lähteneet, Donna Prassede kirjoitutti tuon kirjeen Don Ferrantella, jota hän, tämä kun oli kirjailija, mistä tarkemmin puhumme sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, tärkeissä tapauksissa käytti kirjurinaan. Nyt oli sellainen kyseessä, Don Ferrante pani parastaan ja antoi sitten sepustuksensa puolisonsa kopioida, teroittaen hänen mieleensä huolellisen oikeinkirjoituksen tärkeyttä; tämä oli yksi hänen tutkimiaan seikkoja ja niitä harvoja, jotka olivat hänen määrättävissään talossa. Donna Prassede kopioitsi mitä huolellisimmin ja lähetti kirjeen räätälin taloon.

Tämä tapahtui kaksi tai kolme päivää aikaisemmin kuin kardinaali lähetti kantotuolin noutamaan naisia heidän kotikyläänsä.

Saavuttuaan perille nämä poikkesivat pappilaan, missä oleskeli kardinaali, joka ei vielä ollut lähtenyt kirkkoon. Oli annettu määräys heti viemään heidät sisälle; ja kappalainen, joka ensiksi näki heidät, pani tämän määräyksen viipymättä täytäntöön eikä pidättänyt heitä kauempaa kuin mitä oli välttämättömästi tarpeellista lyhyesti neuvoakseen heille mitä menoja heidän tulisi noudattaa esiintyessään kardinaalin edessä, ja mitä arvonimiä heidän piti hänelle antaa; tätä kappalaisella oli tapana tehdä joka kerta, kun se salaisesti kävi päinsä. Tuosta miehestä oli alituinen kiusa nähdä sitä epäjärjestystä, joka tässä suhteessa vallitsi kardinaalin ympärillä.

-- Kaikki tämä -- näin hänellä oli tapana sanoa muille talon henkilöille -- kaikki tämä johtuu tuon erinomaisen miehen liiallisesta hyvyydestä, hänen alentuvasta tuttavallisuudestaan.

Ja hän kertoi miten useammin kuin kerran omin korvin oli kuullut hänen Kunnian-arvoisuudelleen vastattavan:

-- Niin, herra, ja: ei, herra!

Kardinaali sinä hetkenä paraikaa keskusteli Don Abbondion kanssa seurakunnan asioista, niin ettei tällä ollut itsellään tilaisuutta, kuten olisi tahtonut, antaa ohjeitaan naisille. Ainoastaan kulkiessaan heidän ohitsensa silloin kun astui ulos huoneesta ja naiset kävivät sisälle, hän saattoi luoda heihin katseen osoittaaksensa, että oli tyytyväinen heihin ja että he rehellisesti jatkaisivat vaiteliaisuuttaan.

Kun kohtelias vastaanotto oli tapahtunut toiselta puolen, ja ensi kumarrukset suoritettu toiselta, Agnese otti esille povestaan tuon kirjeen ja ojensi sen kardinaalille sanoen:

-- Sen on lähettänyt Donna Prassede, joka sanoi hyvin tuntevansa Teidän Korkea-arvoisuutenne, ja tuntevathan tietysti kaikki ylhäiset herrasväet toisensa. Kun olette lukenut, saatte nähdä.

-- Hyvä, virkkoi Federigo, luettuaan kirjeen ja imettyään esille mehun Don Ferranten kaunopuheisuuden kukkasista. Hän tunsi tuon perheen tarpeeksi tietääkseen, että Luciaa sinne oli kutsuttu hyvässä tarkoituksessa, ja että hän siellä olisi varma sortajansa väijytyksistä ja väkivaltaisuuksista. Mikä mielipide hänellä oli Donna Prasseden henkisistä lahjoista, siitä ei meillä ole mitään varmaa tietoa. Todennäköisesti tämä nainen ei ollut se henkilö, jonka hän olisi valinnut tätä tarkoitusta varten. Mutta, kuten olemme sanoneet tai viitanneet toisessa kohdassa, ei ollut hänen tapansa muuttaa ja korjata toisten toimittamia seikkoja.

-- Alistukaa levollisina tähänkin eroon ja epävarmuuteen, jossa olette, hän sitten lisäsi. Luottakaa siihen, että se pian loppuu, ja että Herra on ohjaava asiat siihen päätökseen, johon hän näyttää niitä suunnanneen. Mutta pitäkää varmana, että se, minkä hän tahtoo, on parasta teille.

Hän lausui erityisesti Lucialle toisia lohdutuksen sanoja, rohkaisi uudelleen molempia, siunasi heitä ja antoi heidän mennä.

Tuskin olivat he astuneet maantielle, kun heidät ympäröi joukko ystäviä ja ystävättäriä, melkein koko kylän väki, joka heitä odotti ja joka riemukulussa saattoi heidät kotia. Kaikki naiset kilvan onnittelivat, valittivat, kyselivät; ja jokainen ilmaisi mielipahaansa kuullessaan, että Lucian oli määrä lähteä pois seuraavana päivänä. Miehet tarjosivat kilvan palvelustaan. Jokainen tahtoi seuraavana yönä seisoa vartijana Agnesen majan edessä. Tämän seikan johdosta tekijämme katsoo tarpeelliseksi tekaista sananparren: Jos tahdot monelta apua, menettele niin, ettet tarvitse sitä keneltäkään.

Näin runsaat ystävyydenosoitukset hämmensivät ja saattoivat vallan ymmälle Lucian. Mutta pohjaltaan ne hänelle tekivät hyvää, haihduttaen hieman ajatuksia ja muistoja, jotka liiaksikin, keskellä tätä hälinää sukelsivat esiin hänen mielessään hänen astuessaan tuon kynnyksen yli, mennessään sisälle noihin pikku huoneisiin ja nähdessään kunkin esineen.

Kirkonkellon soidessa, joka julisti uskonnollisten juhlamenojen alkua, kaikki lähtivät liikkeelle kirkolle päin, ja tämä oli kotia palanneille naisille uusi voittokulku.

Kun kirkkomenot olivat lopussa, Don Abbondio, joka oli rientänyt katsomaan, oliko Perpetua hyvin varustanut kaikki päivällisiksi, sai kutsun tulla kardinaalin luo. Hän kiiruhti ylhäisen vieraansa huoneeseen, joka antoi hänen tulla vallan lähelle.

-- Herra pastori, hän alkoi; ja nämä sanat hän lausui tavalla, joka pani älyämään, että ne olivat pitkän ja vakavan puheen alku: Herra pastori, miksi ette vihkinyt avioliittoon tuota Lucia parkaa ja hänen sulhastansa?

-- Tänä aamuna nuo naiset siis ovat puhuneet suunsa puhtaaksi, ajatteli Don Abbondio. Ja hän vastasi soperrellen:

-- Teidän Korkea-arvoisuutenne on epäilemättä kuullut puhuttavan niistä selkkauksista, jotka ovat syntyneet tässä asiassa. Se oli niin sekavaa, ettei siitä vielä tänäänkään saa selvää. Teidän Korkea-arvoisuutenne saattaa siitäkin tehdä johtopäätöksensä, että tuo nuori nainen on päässyt tänne niin monen onnettoman selkkauksen jälkeen ainoastaan kuin ihmeen kautta, ja että tuo nuori mies, toisenlaisten selkkauksien jälkeen on paikassa, josta ei kukaan tiedä mitään.

-- Minä kysyn, jatkoi kardinaali, onko totta, että te ennen kaikkia noita tapahtumia, olette kieltäytynyt toimittamasta vihkimistä, silloin, kun teitä oli pyydetty sitä tekemään määräpäivänä, ja lisäksi miksi olette kieltäytynyt?

-- Todellakin ... jos Teidän Korkea-arvoisuutenne tietäisi ... mitä uhkauksia ... mitä hirvittäviä käskyjä sain olla puhumatta...

Ja hän keskeytyi siinä näyttäen kunnioittavasti tarkoittavan, ettei ollut hienotunteista kysellä enempää.

-- Mutta, sanoi kardinaali, ääni ja ilme tavallista vakavampana: Teidän piispanne velvollisuutensa mukaisesti ja puolustukseksenne tahtoo tietää teiltä, miksi ette tehnyt sitä, mikä säädösten mukaisesti oli velvollisuutenne.

-- Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sanoi Don Abbondio, nöyränä tekeytyen vallan pieneksi; enhän minä ollenkaan tahtonut sanoa... Mutta minusta tuntui, että, kun on kysymys näin sekavista, näin vanhoista ja korjaamattomista asioista, olisi turhaa niitä jälleen penkoa. Kuitenkin, sanon minä, kuitenkin... Tiedän, ettei Teidän Korkea-arvoisuutenne tahdo turmioon syöstä kirkkoherra parkaansa. Sillä, nähkääs, Teidän Kunnian-arvoisuutenne ei saata olla kaikkialla, ja minä olen täällä vaaralle alttiina... Mutta kun käskette, minä sanon, minä sanon kaiken.

-- Sanokaa; enhän muuta tahdo kuin tietää, että te olette syytön.

Silloin Don Abbondio alkoi kertoa surullista tarinaa. Mutta hän jätti mainitsematta päähenkilön nimen ja asetti sen sijalle: ylhäisen herran, uhraten varovaisuudelle kaiken sen vähäisen, minkä tämä pulmallinen tila salli.

-- Eikö teillä ollut mitään muuta vaikutinta? kysyi kardinaali Don Abbondion lopetettua.

-- Mutta ... kenties en ole osannut kyllin selvästi tuoda esiin ... huomautti Don Abbondio. Hengen uhalla minut kiellettiin tuota vihkimistä toimeenpanemasta.

-- Ja onko tämä mielestänne riittävä syy laiminlyödä selvää velvollisuuttanne?

-- Olenhan aina koettanut täyttää velvollisuuteni, silloinkin, kun se on tuottanut minulle paljon vaivaa, mutta kun on henki kysymyksessä...

-- Ja kun astuitte kirkon palvelukseen, sanoi Federigo, ääni vielä vakavampana, täyttääksenne tätä virkaanne, menikö kirkko takuuseen hengestänne? Onko se teille taannut, että nuo täyttääksenne ottamanne virkatehtävät jättäisivät teitä vapaaksi kaikista vastuksista, kaikista vaaroista? Vai sanoiko kirkko teille, että siinä, missä vaara loppuu, alkaa velvollisuus? Eikö se nimenomaan sanonut teille päinvastaista? Eikö se teille ilmoittanut lähettävänsä teidät karitsana susien pariin? Ettekö tietänyt, että on olemassa väkivaltaisia ihmisiä, joille ei saattaisi olla mieluisaa se, mikä teidän on käsketty toteuttaa? Tokko Hän, joka on antanut meille oppimme ja esimerkin, ja jonka esikuvan mukaan annamme itseämme mainita ja itse itseämme mainitsemme paimeniksi, astuessaan maan päälle tehtäväänsä toteuttamaan asetti ehdokseen henkensä turvallisuuden? Ja tarvitsiko hän pyhää voitelua, käsien päällepanoa ja papillista välitystä pelastaakseen ja säilyttääkseen sitä muutaman päivän kauemmin täällä maan päällä ihmisrakkauden ja velvollisuuden täyttämisen kustannuksella? Maallinen elämä yksinään riittää synnyttämään tätä hyvettä, neuvomaan tätä oppia. Mitä sanonkaan! Mikä häpeä! Maailma itse sen opin kieltää: maailmakin säätää lakinsa, jotka määräävät hyvän ja pahan; silläkin on evankeliuminsa, ylpeyden ja vihan evankeliuminsa; eikä sekään salli, että rakkaus elämään olisi sen käskyjen laiminlyönnin puolustuksena. Se ei sitä salli, ja sitä totellaan. Ja me, lupauksen pojat ja julistajat! Mitä olisi kirkko, jos teidän tavoin puhuisivat kaikki virkaveljenne? Miten olisi sen laita, jos se olisi ilmestynyt maan päälle moista oppia julistaen?

Don Abbondio seisoi pää kumarassa; hänen henkensä oli tämän selityspuheen aikana samanlaisessa tilassa kuin kananpoikanen haukan kynsissä, joka kohottaa sitä tuntemattomaan ilmapiiriin hengittämään outoa ilmaa. Älyten, että hänen kuitenkin piti jotain vastata, hän sanoi pakollisen alistuvana:

-- Teidän Korkea-arvoisuutenne, on mahdollista, että olen väärässä. Jos ei hengestään pidä välittää, en enää tiedä mitä sanoa. Mutta kun on tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, joilla on valta kädessään ja jotka eivät tahdo tietää mistään järkisyistä, niin en käsitä mitä voittaisi, vaikka esiintyisi sankarinakin. Tuo aatelissukuinen herra on senlaatuinen, ettei häntä voi voittaa, eikä hänen käsistään vapautua.

-- Ja ettekö tiedä, että kärsiminen oikeuden puolesta juuri on meidän voittomme! Ellette tätä tiedä, niin mitä silloin saarnaatte? Mitä silloin opetatte? Mikä on se hyvä sanoma, jota ilmoitatte köyhille? Kuka teiltä vaatii, että voittaisitte väkivallan väkivallalla? Totisesti ei teiltä eräänä päivänä tulla kysymään, oletteko voinut hillitä vallanpitäjiä; sillä siihen ei teille ole annettu kutsumusta eikä keinoja. Mutta teiltä tullaan varmasti kysymään, oletteko käyttänyt niitä keinoja, jotka ovat teidän käteenne annetut, täyttääksenne, mitä teille on määrätty, silloinkin, kun tuollaiset ihmiset ovat olleet kyllin julkeat sen teiltä kieltämään.

-- Ovatpa nuo pyhät miehet kummallisia, ajatteli tällävälin Don Abbondio. Pohjaltaan kahden nuoren ihmisen rakkaus on heille kalliimpi, kuin pappiparan henki. Ja mitä häneen tulee, hän olisi kernaasti suonut, että keskustelu olisi päättynyt siihen. Mutta hän huomasi kardinaalin joka vaitiolon aikana odottavan vastausta, tunnustusta, puolustusta, sanalla sanoen jotakin.

Hän siis vastasi:

-- Toistan vielä, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, että olen voinut erehtyä... Rohkeutta ei joka mies voi itselleen hankkia.

-- Ja miksi siis, voisin kysyä, olette astunut virkaan, joka velvoittaa teitä sotimaan maallisen elämän intohimoja vastaan? Mutta kuinka, pitäisi minun pikemmin sanoa, kuinka ette älyä, että, jos tässä virassa, miten tahansa siihen lienettekin astunut, teiltä puuttuu tarpeellinen rohkeus täyttämään velvollisuuksianne, on olemassa Eräs, joka sen pettämättä teille antaa, jos sitä rukoilette? Luuletteko, että kaikilla noilla tuhansilla marttyyreillä luonnostaan on ollut rohkeutta? Ettäkö he luonnostaan olivat elämästään välittämättä? Niin monet nuorukaiset, jotka juuri alkoivat siitä nauttia, niin monet vanhukset, jotka mieli karvaana näkivät sen jo lähenevän loppuaan, niin monet nuoret neitoset, morsiamet, äidit? Kaikilla heillä on ollut rohkeutta; sillä se oli välttämätön, ja heillä oli uskon luottamus. Kun tunsitte heikkoutenne ja velvollisuutenne, ettekö ajatellut valmistumista vaikeisiin tiloihin, joihin voisitte joutua, ja joissa todella olette ollut? Ah! jos niin monena papillisen uranne vuotena -- ja kuinka ette olisi sitä tehnyt -- olette rakastanut laumaanne, jos olette siirtänyt siihen sydämenne, huolenne, onnenne, ei rohkeuden olisi pitänyt teiltä tarvittaessa puuttua: rakkaus on peloton. No niin, jos olette heitä rakastanut, heitä, jotka ovat uskotut teidän hengelliseen huolenpitoonne, heitä, joita sanotte lapsiksenne, nähdessänne heitä uhattavan samalla kertaa kuin itseänne, niin oi, totisesti, samoin kun lihan heikkous pani teidät vapisemaan itsenne tähden, olisi ihmisrakkauden pitänyt panna teidät vapisemaan heidän tähtensä. Teidän olisi pitänyt nöyrtyä tuon ensi pelon vuoksi, se kun oli seuraus kurjuudestanne; teidän olisi pitänyt rukoilla voimaa sitä voittaaksenne, sitä karkoittaaksenne, se kun oli koettelemus; ja pyhää rakkautta lähimmäiseen, lapsiinne, olisi teidän pitänyt kuunnella, se ei olisi jättänyt teille mitään rauhaa, se olisi kiihoittanut ja pakoittanut teidät ajattelemaan, tekemään, mikä oli mahdollista poistaaksenne heitä uhkaavan vaaran... Mitä on pelko ja rakkaus teissä herättänyt? Mitä olette tehnyt heidän hyväksensä? Mitä keinoja olette keksinyt?

Ja hän vaikeni, odottaen vastausta.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Sellaiseen kysymykseen Don Abbondio, joka oli koettanut vastata jotakin vähemmin tarkkoihin kysymyksiin, ei voinut sanaakaan vastata. Ja totta puhuaksemme me itsekin, tämä käsikirjoitus edessämme, kynä kädessä, kahakoiden ainoastaan lauseiden kanssa, pelkäämättä muuta kuin lukijoidemme arvostelua -- mekin tunnemme jonkunmoista vastenmielisyyttä jatkaa. Meistä tuntuu todella hieman omituiselta näin vähän vaivaa nähden ladella esiin niin paljon kauniita rohkeuden, ihmisrakkauden ohjeita ja kehoituksia uutteraan toisen menestyksen harrastamiseen ja rajattomaan itsekieltämiseen.

Mutta ottaen huomioon, että nämä seikat lausui henkilö, joka niitä teoillaankin toteutti, jatkamme rohkeasti.

-- Te ette vastaa, huomautti kardinaali. Oi, jos olisitte puolestanne tehnyt sen, mitä ihmisrakkaus ja velvollisuus vaativat, niin voisitte nyt vastata jotain, miten tahansa asiat olisivatkin kehittyneet. Huomaatte nyt itse, mitä olette tehnyt. Te tottelitte vääryydentekijää, huolehtimatta siitä, mitä velvollisuus teille sääti; ja tottelitte häntä täsmällisesti. Hän näyttäysi yksistään teille, ilmaistakseen teille tahtonsa; mutta hän tahtoi pysyä salassa niiltä, jotka olisivat voineet puolustautua ja olla varuillaan. Hän ei tahtonut nostaa melua, vaan haki salaperäisyyttä, hautoakseen valmiiksi väijytys- ja väkivaltatuumansa. Hän käski teidän laiminlyödä velvollisuutenne ja pysyä vaiteliaana, ja te laiminlöitte velvollisuutenne ja olitte vaiti. Nyt kysyn teiltä, ettekö ole tehnyt pahempaa; nyt tulee teidän sanoa minulle, oletteko kenties kieltonne suhteen tuonut esiin valheellisia verukkeita, salataksenne sen oikean syyn?

Ja hän keskeytti puheensa hetkeksi, uudelleen odottaen vastausta.

-- Tämänkin he ovat hänelle sanoneet, nuo juorukontit, ajatteli Don Abbondio. Mutta hän ei näyttänyt mitään merkkejä siitä, että aikoisi puhua.

Kardinaali siis jatkoi;

-- Jos on totta, että sanoitte noille ihmisparoille sellaista, mikä ei ollut totta, pitääksenne heitä siinä tiedottomuudessa ja epävarmuudessa, jota vääryydentekijä halusi ... niin täytynee minun se uskoa; eikä minulla siis ole muu neuvona kuin siitä punastua teidän kanssanne ja toivoa, että sitä itkette minun kanssani. Huomaatte, miten pitkälle on teidät saattanut -- laupias Jumala, äsken sitä mainitsitte puolustuksenanne -- tuo huolenpitonne maallisesta elämästä, jonka kuitenkin kerta täytyy päättyä. Se on saattanut teidät -- vastustakaa vapaasti näitä sanoja, jos ne tuntuvat teistä vääriltä, alistukaa niihin terveellisen nöyrästi, jos eivät ole vääriä -- se on saattanut teidät pettämään voimattomia, valhettelemaan turvateillenne.

-- Näin käy tässä matoisessa maailmassa, ajatteli vielä itsekseen Don Abbondio. Tuolle saatanalle -- hän tarkoitti Nimittämätöntä -- hän kietoo käsivarret kaulaan; ja minun niskaani, puolinaisen valheen vuoksi, jonka olen tullut sanoneeksi yksinomaan pelastaakseni nahkani, syydetään tukuttain nuhteita! Mutta onhan hän esimiehiä, ja esimiehet ovat aina oikeassa. Se on minun kohtaloni, että kaikki käyvät minun kimppuuni, pyhimyksetkin. Ääneensä hän virkkoi:

-- Olen rikkonut; mutta mitä saatoinkaan tehdä sellaisessa pulassa?

-- Vieläkö sitä kysytte? Enkö jo ole teille sitä sanonut? Ja pitääkö minun yleensä sitä teille sanoa? Rakastaa, poikani, rakastaa ja rukoilla! Silloin olisitte tuntenut, että vääryydentekijä tosin voi uhkailla, jaella iskujakin, mutta ettei se voi antaa käskyjä; olisitte yhdistänyt Jumalan lain mukaan, mitä ihmiset tahtoivat eroittaa, olisitte tehnyt noille onnettomille sitä hengellistä palvelusta, jota heillä oli oikeus teiltä vaatia: Jumala olisi vastannut seurauksista, sillä olisi kuljettu hänen viittomaansa tietä. Mutta kun läksitte kulkemaan toista tietä, saatte itse vastata seurauksista, ja minkälaisista seurauksista!... Puuttuivatko siis teiltä kaikki inhimilliset apukeinot? Eikö ollut olemassa ainoatakaan pelastuksen tietä, jos vaan olisitte tahtonut katsella ympärillenne, punnita, etsiä? Nyt saatatte tietää, että nuo poloiset avioon vihkimisensä jälkeen itsestään olisivat ajatelleet pakoansa, he kun jo olivat ajatelleet poistumista tuon voimakkaan miehen näkyvistä ja valinneet turvapaikkansa. Mutta paitsi tätä, eikö mieleenne johtunut, että teillä oli esimiehenne? Mitenkä hän koskaan saattaisi omistaa oikeutta nuhdella teitä velvollisuuden laiminlyömisestä, ellei hän itse samalla olisi velvollinen auttamaan teitä sen täyttämisessä? Miksi ette ilmoittaneet piispallenne sitä estettä, jonka julkea väkivalta asetti papillisen tehtävänne suorittamiselle?