Part 39

Sitten astui sisälle talon isäntä levollisemmin, mutta sydämellinen into kuvastuneena kasvoissa. On jäänyt mainitsematta, että hän oli kylän ja lähiseudun räätäli; hän oli lukutaitoinen ja oli moneen kertaan lukenut _Pyhimysten legendakokoelman_ ja teoksen _I reali di Francia_[35] ja kävi näillä seuduin kyvykkäästä ja oppineesta miehestä -- maine, jota hän kuitenkin vaatimattomuudessaan kieltäytyi omaksumasta, huomauttaen ainoastaan, että oli erehtynyt kutsumuksensa suhteen; jospa hän vaan olisi antautunut opinuralle, niin olisi hän kyllä niin monen muun asemesta... Muuten hän oli miesten parhaita. Hän oli ollut läsnä, kun kirkkoherra oli pyytänyt hänen puolisoaan ryhtymään tuohon avuliaaseen matkaan; hän ei yksistään ollut antanut siihen suostumustaan, vaan olisi vaimoaan siihen rohkaissut, jos se olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, kun jumalanpalvelus, kirkolliset juhlamenot, paikalle tulvinut väkijoukko ja ennenkaikkea kardinaalin saarna olivat, kuten sanotaan, panneet vireille kaikki hänen hyvät tunteensa, hän palasi kotia täynnä odotusta, ja huolestunutta halua tietää, miten tuo yritys oli onnistunut ja oliko viaton tyttöparka pelastettu ja turvissa.

Hänen sisään astuessaan kunnon vaimo sanoi: -- Katsoppas! osottaen Luciaa, joka hulmahti vallan punaiseksi, nousi ja alkoi soperrella anteeksipyyntöä. Mutta isäntä lähestyi häntä ja keskeytti ystävällisin elein huudahtaen: -- Terve tuloa, terve tuloa!... Te olette taivaan siunaus tässä talossa. Olenpa kovin iloinen nähdessäni teidät täällä. Tyttöparka! Olinhan varma siitä, että saapuisitte turvalliseen satamaan, sillä en koskaan ole nähnyt, että Herra olisi alkanut ihmettä, sitä päättämättä; mutta olenpa iloinen, että näen teidät täällä. On sentään suuri asia, että on voinut matkaansaada ihmeen!

Älköön luultako, että hän oli ainoa, joka tätä tapahtumaa ihmeeksi selitti, hän kun oli lukenut legendakirjan. Koko kylässä ja lähiseuduilla ei siitä puhuttu muulla tavoin, niin kauan kuin sitä muistettiin. Ja totta puhuen, vaikka siihen myöhemmin tehtiin paljon lisäyksiä, ei sitä voitu muulla nimellä mainita.

Lähestyttyään sitten vähitellen vaimoaan, joka paraikaa irroitti kattilaa ketjuista, hän kysyi häneltä hiljaa:

-- Onko kaikki onnistunut hyvin?

-- Erittäin hyvin; kerron sen sinulle myöhemmin.

-- Hyvä, hyvä, kyllähän ehditään.

Katettuaan nopeasti pöydän talonemäntä meni Luciaa noutamaan, seurasi häntä pöydän ääreen ja pyysi häntä istumaan. Ja leikattuaan irti salvukukon siiven hän asetti sen Lucian lautaselle. Hän istuutui sitten vuorostaan, kuten myös miehensä, ja molemmat rohkaisivat uupunutta ja kainostelevaa vierastaan, kehoittaen häntä syömään. Räätäli alkoi heti ensi suupalat nieltyään hyvin innokkaasti kertoa, yhtenään lasten keskeyttämänä, jotka söivät seisoen pöydän ääressä, ja jotka todella sinä päivänä olivat nähneet liiaksi paljon tavattomia seikkoja, malttaakseen kauempaa pysyä pelkkinä kuuntelijoina.

Isäntä kuvasi juhlallisia kirkkomenoja, sitten hän johtui puhumaan tuosta ihmeellisestä kääntymyksestä. Mutta syvimmän vaikutuksen oli häneen tehnyt kardinaalin saarna.

-- Olipa merkillistä nähdä hänet siinä alttarin edessä, noin ylhäisen henkilön, vallan kuin yksinkertaisen papin.

-- Ja tuo kultainen esine, mikä hänellä oli päässä ... sanoi eräs pikkutytöistä.

-- Vaiti. Kun ajattelee, että näin korkea henkilö, ja niin oppinut, että, kuten kerrotaan, on lukenut kaikki kirjat, joita ylipäänsä maailmassa on, mitä ei kukaan koskaan ole tehnyt, ei edes Milanossa ... kun ajattelee, että moinen mies alentuu sanomaan asioita sillä tavoin, että kaikki sen ymmärtävät...

-- Minäkin sen ymmärsin, huomautti toinen pikku lorusuu.

-- Vaiti! Mitäpä sinä olisit ymmärtänyt?

-- Ymmärsin, että hän selitti Evankeliumia kirkkoherran asemesta.

-- Vaiti. En puhu niistä, jotka asioita hieman ymmärtävät; sillä täytyyhän niiden pakostakin ymmärtää. Mutta kaikkein kovapäisimmät ja tietämättömimmätkin seurasivat saarnan johtolankaa. Jos nyt menette kysymään heiltä, voivatko toistaa ne sanat, jotka hän lausui, niin eivätpä totisesti voisi mainita ainoatakaan. Mutta siitä saarnasta saamansa tunteen he ovat kätkeneet sydämeensä. Ja vaikka hän ei kertaakaan maininnut tuon kääntyneen herran nimeä, kuinka hyvin käsitti, että hän puhui hänestä! Ja häntä ymmärtääkseen riitti muuten kun huomasi, miten hänellä oli kyyneleet silmissä. Ja silloin itki koko kirkossa koolla oleva seurakunta.

-- Se on totta, puhkesi puhumaan perheen pikku poikanen. -- Mutta miksi itkivät kaikki aikaihmiset kuin lapset?

-- Vaiti. Ja kuitenkin näillä seuduin on kovia sydämiä. Ja selvästi hän meille osoitti, että huolimatta nälänhädästä tulee kiittää Herraa ja olla tyytyväinen, tehdä minkä voi, ahertaa, auttaa toinen toistansa ja tyytyä osaansa. Sillä onnettomuus ei ole siinä, että kärsii ja on köyhä, onnettomuus on siinä, että tekee pahaa. Eikä tuo suinkaan ollut pelkkiä kauniita sanoja; sillä tiedetään, että hänkin elää kuin köyhä ja että ottaa leivän omasta suustaan antaakseen sen nälkäisille, ja kuitenkin hän voisi nauttia tämän elämän hyvästä paremmin kuin kuka muu tahansa. Oh! silloinpa sitä mielikseen kuuntelee miehen puhuvan! Eipä hän sano, kuten kaikki muut: tehkää niin kuin minä sanon, älkääkä niin kuin minä teen. Vielä lisäksi hän huomautti, mitenkä nekin, jotka eivät ole vallasihmisiä, ovat velvollisia jakamaan tarvitseville, jos heillä on enempi kuin mitä välttämättömästi tarvitsevat.

Tässä hän itsestään keskeytti puheensa, ikäänkuin äkillinen ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

Hän tuumi hetkisen. Sitten hän kokosi lautaselle pöydällä olevia ruokia, pani siihen lisäksi leivän, asetti sen lautasliinalle, tarttui tähän neljästä kulmasta ja sanoi vanhemmalle tytölleen:

-- Ota sinä tämä. Toiseen käteen hän hänelle antoi viinipullon ja lisäsi:

-- Mene Maria lesken luo, anna hänelle kaikki tämä ja sano, että hän sitä käyttää pieniin kekkereihin lastensa kanssa. Mutta muistakin puhua kohteliaasti, jotta et näyttäisi antavan hänelle almua. Äläkä puhu kenellekään mitään, jos joku tulee sinua vastaan; ja varo, ettet särje astiaa.

Lucian silmät kävivät punoittaviksi, ja virkistävä hellyys hiipi hänen sydämeensä, ja jo aikaisemmatkin puheet olivat häntä lohduttaneet enemmän kuin mitä vasituinen lohdutuspuhe olisi voinut tehdä. Hänen mielensä kiehtoutui näistä kuvauksista, noiden kirkollisten menojen juhlallisuudesta, hurskauden ja ihailun synnyttämästä mielenliikutuksesta, hän yhtyi itse kertojan innostukseen, vapautui omista surullisista ajatuksistaan, ja tunsi itsensä näiden palatessakin vahvemmaksi niitä vastustamaan. Hänen suuren uhrautumisensa muisteleminen ei tosin ollut ollenkaan menettänyt katkeruuttaan, mutta siihen liittyi jonkunlainen vakava ja juhlallinen ilontunne.

Kotvan myöhemmin astui sisälle kylän pappi ja sanoi olevansa kardinaalin lähettämä saamaan tietoja Luciasta ja ilmoittamaan tälle, että hänen Kunnian-arvoisuutensa tahtoi hänet nähdä sinä päivänä, sekä tämän ylhäisen hengenmiehen nimessä kiittämään räätäliä ja hänen vaimoaan.

Nämä molemmat ja Lucia olivat niin suuren mielenliikutuksen ja hämmästyksen valloissa, etteivät löytäneet sanoja lausuakseen kiitollisuuttaan moisen miehen ystävällisyydestä.

-- Eikö äitinne vielä ole saapunut? sanoi pastori Lucialle.

-- Äitini! huudahti tämä. Ja kun pastori sitten oli kertonut arkkipiispan huolesta ja määräyksestä lähettäneensä noutamaan Agnesea, Lucia nosti esiliinan silmilleen ja puhkesi kyyneltulvaan, joka virtasi pitkän aikaa vielä pastorin mentyä. Kun vihdoin tämän tiedon nostamat myrskyisät tunteet alkoivat väistyä rauhaisampien tieltä, tyttöparka muisti että tämä nyt toteutumaisillaan oleva lohdutus saada jälleennähdä äitinsä, lohdutus, jota muutama tunti aikaisemmin niin vähän oli toivonut saavuttavansa, oli seikka, jota noina hirvittävinä hetkinä oli rukoillut ja jonka melkein oli asettanut lupauksensa ehdoksi. "Antakaa minun pelastettuna palata äitini luo" näin hän oli rukoillut; ja nämä sanat palasivat nyt selvinä hänen mieleensä. Hänessä vakaantui entistään vahvemmaksi päätös täyttää lupauksensa, ja uudelleen ja katkerammin hän soimasi itseään katumuksesta, jota hetken aikaa oli tuntenut.

Agnese ei, hänestä puhuttaessa, itse teossa ollut siitä kuin vallan lyhyen matkan päässä. On helppo kuvitella, minkä vaikutuksen vaimoparkaan oli tehnyt näin odottamaton kutsu ja kuinka suuresti häntä oli pelästyttänyt tuon tosin ohimenneen, mutta samalla kauhistuttavan vaaran mainitseminen; olihan tämä salaperäinen tapaus, jota sanantuoja ei ollut voinut yksityiskohtaisesti kertoa eikä selvittää, olihan se seikka, jonka selittämiseen hän ei aikaisemmasta kokemuksestaan löytänyt ainoatakaan tukikohtaa. Hän siis raastoi käsin tukkaansa ja huusi moneen kertaan:

-- Oi Herra, oi Pyhä Neitsyt! Hän asetti sanantuojalle useita kysymyksiä, joihin tämä ei voinut vastata. Sitten hän kiireisesti syöksyi rattaille ja jatkoi pitkin matkaa tehottomia huudahduksiaan ja kysymyksiään. Sitten hän äkkiä kohtasi Don Abbondion, joka astui edelleen vitkaan, yhä tokaisten sauvaa eteensä maahan. Kummaltakin puolelta kuului huudahdus:

-- Kah!...

Pastori pysähtyi, Agnese pysäytti hevosen ja astui rattailta ja molemmat vetäytyivät tien laidalla kasvavaan kastanjalehtoon. Don Abbondio kertoi hänelle mitä oli saanut tietää ja minkä pakosta omin silmin oli nähnyt.

Asia tosin ei vielä täydelleen selvinnyt, mutta Agnese sai ainakin sen varmuuden, että Lucia oli täydelleen pelastunut; ja hän hengitti vapaasti.

Sitten Don Abbondio tahtoi siirtyä toiseen puheenaineeseen ja antaa Agneselle pitkän ohjeen, miten hänen tuli käyttäytyä arkkipiispan edessä, jos tämä, kuten oli todennäköistä, tahtoi tavata hänet ja hänen tyttärensä; ja ennenkaikkea hän teroitti Agnesen mieleen, ettei suinkaan saanut mainita sanaakaan vihkiäisistä... Mutta Agnese huomasi, että tuo kunnon mies puhui yksinomaan oman etunsa puolesta ja jätti hänet siihen paikkaan, mitään hänelle lupaamatta ja edes mitään menettelynsä suhteen päättämättä, hänellä kun oli vallan toista ajateltavaa. Ja hän jatkoi taas matkaansa.

Viimein rattaat saapuvat perille ja pysähtyvät räätälin talon eteen. Lucia nousee äkkiä; Agnese kiipeää alas rattailta ja syöksyy sisälle, ja molemmat naiset heittäytyvät toistensa syliin.

Räätälin vaimo, joka yksin on saapuvilla tässä kohtauksessa, rohkaisee heidän mieltään, rauhoittaa heitä ja iloitsee heidän kanssaan. Sitten hän, tuo alati hienotunteinen nainen, jättää heidät yksikseen, sanoen poistumisensa verukkeeksi vuoteen valmistamista heille, lisäten, että hän sellaisen helposti sai järjestetyksi, ja että muuten hän ja hänen miehensä pikemmin nukkuisivat permannolla kuin antaisivat heidän mennä muualta yösijaa etsimään.

Kun syleilyjen ja nyyhkytyksien ensi puuska oli ohi, Agnese tahtoi tietää Lucian seikkailut, ja täynnä tuskaa tämä alkoi niitä kertoa. Mutta, kuten lukija tietää, se oli tarina, jota ei kukaan täydellisesti tuntenut, ja Luciallekin siinä oli himmeitä ja tuiki selittämättömiä kohtia. Näitä oli varsinkin tuo kohtalonomainen sattuma, että nuo vaunut olivat pysähtyneet siihen tielle juuri sinä hetkenä, jolloin Lucia siitä omituisen sattuman johdosta kulki. Siitä äiti ja tytär eksyivät arveluihin, koskaan osumatta oikeaan, sitä edes lähentelemättä.

Tämän häpeällisen juonen toimeenpanijan suhteen ei kuitenkaan kumpikaan heistä voinut olla epätietoinen, sillä pakostakin molemmat ajattelivat Don Rodrigoa.

-- Tuo konna, tuo hornanhenki! huudahti Agnese. Mutta kylläpä kerran hänenkin hetkensä lyö. Herra Jumala on hänelle maksava hänen ansioidensa mukaisesti, ja silloin hänkin saa kokea, miltä tuntuu...

-- Ei, ei, äiti, keskeytti Lucia. Älkää toivoko hänelle kärsimystä, älkää toivoko sitä kenellekään. Kunhan tietäisitte mitä kärsimys merkitsee. Kunhan itse olisitte sitä kokenut! Ei, ei! Rukoilkaamme ennemmin Jumalaa ja Neitsyttä hänen puolestaan; liikuttakoon Jumala hänen sydämensä, kuten hän on tehnyt tuolle toisellekin herraparalle, joka oli häntä pahempi ja joka nyt on pyhimys.

Lucian vastenmielisyys palata niin tuoreisiin ja kauheisiin muistoihin saattoi hänet useammin kuin kerran keskeyttämään kertomuksensa; moneen kertaan hän huomautti, ettei rohjennut jatkaa. Ja vasta runsaat kyyneleet vuodatettuaan hän taas pääsi kertomuksensa lankaan käsiksi. Mutta erilainen tunne saattoi hänet eräässä kertomuksensa kohdassa epäröimään, nimittäin kun hänen piti puhua lupauksestaan. Hän pelkäsi, että äiti moittisi häntä ajattelemattomaksi ja hätäileväksi tai että hän samoin kuin aviokysymyksessä toisi esiin jonkun uuden joustavan omantunnon ohjeen, jota pakollisesti vaatisi tunnustamaan oikeaksi, tai vielä lisäksi, että vaimoparka tuttavallisesti uskoisi asian jollekin, vaikkapa vaan hankkiakseen itselleen selkeyttä ja neuvoa, täten levittäen salaisuutta. Tätä vaan ajatellessaan Lucia tunsi voittamatonta mielenhämmennystä ja häpeää. Sitäpaitsi hän jo sinä hetkenä tunsi kainoutta ja häpeää ja selittämätöntä vastenmielisyyttä kosketella tätä kysymystä. Kaikki nämä seikat yhdessä matkaansaivat sen, että hän jätti mainitsematta tämän tärkeän seikan, päättäen itsekseen uskoa salaisuutensa isä Cristoforolle. Mutta miten hän tyrmistyi kun kysellessään luostariveljeä sai kuulla, ettei tämä enää ollut seudulla, vaan että hän oli lähetetty hyvin kaukaiselle paikkakunnalle, jolla oli joku outo nimi!

-- Entä Renzo? sanoi Agnese.

-- Hän on kaiketi turvissa? vastasi Lucia kiireisesti.

-- Se on varma, kun kaikki niin sanovat. Epäämättä väitetään hänen päässeen pakoon Bergamon alueelle. Mutta itse paikkakuntaa ei kukaan tiedä. Eikä hän itsekään vielä ole antanut mitään tietoja. Luultavasti hän ei vielä ole keksinyt mitään keinoa siihen.

-- Oi, jos hän on turvissa, Jumala olkoon kiitetty! virkkoi Lucia; ja hän koetti hakea toista puheenainetta, kun heidän puheensa keskeytyi odottamattomasta tapauksesta: kardinaali arkkipiispan tulosta.

Palattuaan kirkosta, jonne hänet jätimme ja saatuaan Nimittämättömältä kuulla Lucian onnellisen paluun, tämä oli käynyt aterialle pannen istumaan oikealle kädelleen tuon herran, ja ollen pappiparven ympäröimänä; nämä hengelliset miehet eivät kyllikseen saattaneet katsella tuota niin lauhtunutta näköä, joka kuitenkin oli vapaa heikkoudesta, noita kasvoja, jotka olivat nöyrät, olematta alhaissävyiset, eivätkä he malttaneet olla vertaamatta hänen silloista tilaansa siihen käsitykseen, mikä heillä ammoisista ajoista oli hänestä ollut.

Aterian loputtua kardinaali ja Nimittämätön uudelleen kahdenkesken vetäytyivät erikseen. Keskustelun jälkeen, joka kesti edellistä paljoa kauemmin, Nimittämätön läksi linnaansa saman muulin selässä, jolla oli sinne aamulla ratsastanut; ja kardinaali kutsutti luokseen pastorin ja pyysi opastamaan siihen taloon, missä Lucia majaili.

-- Oh, Teidän Korkea-arvoisuutenne! huomautti pastori, älkää vaivatko itseänne. Minä lähetän heti noutamaan tuota nuorta naista tänne, myöskin hänen äitiään, jos tämä jo on saapunut ja isäntäväkeäkin, jos haluatte heitäkin nähdä, ja kaikki ne, joita Teidän Kunnian-arvoisuutenne haluaa tavata.

-- Tahdon itse mennä heidän luokseen, huomautti Federigo.

-- Teidän Korkea-arvoisuutenne ei ollenkaan tarvitse vaivautua; annan heti käskyn heidän noutamisestaan: se on pian tehty, intti pastori, muuten kunnon mies, mutta joskus hätiköitsijä, joka ei käsittänyt, että kardinaali tällä käynnillään tahtoi kunnioittaa onnettomuutta, viattomuutta, vieraanvaraisuutta ja samalla omaa virkaansa. Mutta kun esimies toistamiseen mainitsi haluamaansa, käskynalaisensa kumarsi ja mukautui hänen tahtoonsa.

Niin pian kuin nämä molemmat henkilöt olivat astuneet ulos kadulle, kaikki ulkona liikkujat riensivät heidän luokseen; ja muutamassa silmänräpäyksessä tuli väkeä joka taholta, toiset tunkeillen heidän sivullaan, toiset sankkana jonona jälessä.

Pastori kehoitteli lakkaamatta:

-- No, mutta väistykää toki, tilaa, tilaa!

Mutta Federigo sanoi hänelle:

-- Antakaa heidän vaan olla.

Ja hän kulki edelleen, milloin kohottaen kättänsä siunatakseen väkijoukkoa, milloin taas laskien sen alas hyväilläkseen poikasia, jotka juoksentelivat vallan hänen jalkoihinsa.

Näin he saapuivat taloon ja astuivat sisälle: väkijoukko seisoi kasaantuneena ulkopuolella. Mutta siinä tungoksessa oli räätälikin, joka oli seurannut muiden mukana, silmät tuijottaen ja suu auki, tietämättä mikä oli matkan päämäärä; hän ei saattanut aavistaakaan, että kulku suunnattiin hänen majaansa. Mutta tämän huomattuaan, hän tunkeutui esille, meluavan innokkaasti, kuten saattaa kuvitella ja toistamiseen huutaen:

-- Tilaa sille, jonka kulkeman pitää!

Ja hän astui sisälle.

Agnese ja Lucia olivat kadulta kuulleet kasvavaa hälinää. Arvellessaan, mistä se saattoi johtua, he näkivät oven aukenevan selkoselälleen ja purppurapukuisen hengenmiehen kirkkoherran kanssa astuvan sisään.

-- Hänkö se on? edellinen kysyi jälkimäiseltä. Ja saatuaan myöntävän nyökkäyksen vastaukseksi, hän astui Lucian luo, joka samoin kuin äitinsä seisoi liikkumattomana ja mykkänä yllätyksestä ja kainostelusta. Mutta tuon äänen kaiku, noiden kasvojen ilme, Federigon ryhti ja varsinkin hänen sanansa olivat pian rohkaisseet heitä molempia.

-- Lapsiparka! näin hän alkoi: Jumala on sallinut teidän joutua kovan koettelemuksen alaiseksi; mutta hän on myös osoittanut, ettei ole silmäänsä teistä poiskääntänyt, ettei ole teitä unhoittanut. Hän on pelastaen jälleen johdattanut teidät turviin; ja hän on käyttänyt teitä välikappaleena toteuttaakseen suuren teon, tehdäkseen suuren armon eräälle miehelle ja samalla vapauttaakseen monet raskaasta taakasta.

Nyt ilmestyi huoneeseen emäntä, joka kadun melun kuultuaan oli rientänyt ikkunan ääreen yläkerrassa ja siitä nähnyt, mikä henkilö astui hänen taloonsa. Ja hän oli juoksujalassa kiiruhtanut portaita alas, hieman järjestettyään pukuaan. Ja melkein samaan aikaan räätäli kävi sisälle toisesta ovesta. Huomatessaan keskustelun olevan käynnissä, he vetäytyivät huoneen soppeen, missä seisoivat kunnioittavassa asennossa. Tervehdittyään heitä kohteliaasti jatkoi kardinaali keskusteluaan molempien naisten kanssa, tehden lohduttamisensa lomassa jonkun kysymyksen, huomatakseen vastauksista, voisiko saada jonkun tilaisuuden tehdä hyvää näin kovia kärsineelle.

-- Pitäisipä kaikkien pappien olla Teidän Korkea-arvoisuutenne kaltaisia miehiä, niin että vähän pitäisivät köyhien puolta, eivätkä olisi mukana saattamassa heitä pulaan, säästääkseen itseltään kaikki ikävyydet, sanoi Agnese, rohkaistuneena Federigon tuttavallisesta ja ystävällisestä kohtelusta ja närkästyneenä siitä, että Don Abbondio, aina uhraten toisen edun, vielä oli julennut kieltää heiltä pienen tyydytyksen, nimittäin valituksen hänen esimiehelleen, varsinkin kun harvinaisen sattuman kautta tilaisuus siihen oli tarjoutunut.

-- Sanokaa vaan kaikki mitä ajattelette, virkkoi kardinaali; puhukaa vapaasti.

-- Tahdon sanoa, että jos kirkkoherramme olisi täyttänyt velvollisuutensa, ei olisi käynyt näin.

Mutta kun kardinaali oli uudelleen kehoittanut häntä selvemmin sanomaan sanottavaansa, hän joutui hämilleen, kun piti kertoa juttu, missä hänelläkin oli ollut osansa, jota ei kernaasti ilmaissut, varsinkaan moiselle henkilölle. Hän selvisi kuitenkin pulasta, tekemällä kertomuksessaan pienen harppauksen. Hän kertoi sovitut vihkiäiset, Don Abbondion kieltäytymisen, jätti mainitsematta esimiesten verukkeen, johon kirkkoherra oli vedonnut -- tuo kunnon Agnese! -- ja sitten hän harppasi Don Rodrigon hyökkäykseen ja miten he saatuaan hankkeesta tiedon olivat voineet paeta.

-- Niin, hän jatkoi, paeta, joutuaksemme uuteen ansaan. Jos herra pastori sensijaan olisi peittelemättä sanonut meille asianlaidan, ja jos olisi heti vihkinyt nuo lapsiparat, olisimme oitis kaikki yhdessä lähteneet pois, salaa, kauas täältä seudulle, josta ei kenelläkään olisi ollut vihiä. Mutta näin olemme hukanneet aikaamme, ja on käynyt, niin kuin on käynyt.

-- Kirkkoherra saa vastata minulle tästä teostaan, virkkoi kardinaali.

-- Ei, hyvä herra, ei suinkaan, huudahti äkkiä Agnese. Sitä varten en ole puhunut. Älkää häntä nuhdelko, sillä mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Eikä se auttaisi mitään. Hän on nyt senluontoinen mies. Jos samanlainen tapaus sattuisi, hän tekisi vallan samoin.

Mutta Lucia, joka oli tyytymätön äitinsä tapaan kertoa, lisäsi:

-- Mekin olemme tehneet pahoin: on selvää, ettei Herra sallinut asian onnistua.

-- Mitä pahaa olette te sitten voinut tehdä, lapsiparka? kysyi Federigo.

Huolimatta äidin salaa heittämistä varoittavista katseista Lucia vuorostaan kertoi Don Abbondion talossa tehdyn yrityksen ja päätti sanoen:

-- Me olemme tehneet pahaa, ja Jumala on meitä rangaissut.

-- Alistukaa Hänen kädestään kestettäväksenne annettuihin kärsimyksiin, ja olkaa hyvässä toivossa, sanoi Federigo; sillä kenellä muuten olisikaan syytä iloita ja toivoa ellei sillä, joka on saanut kärsiä ja kuitenkin syyttää itseään!

Hän kysyi sitten, missä oli sulhanen. Ja saatuaan Agneselta kuulla -- Lucia pysyi ääneti, pää kumarassa ja katseet maassa -- että sulho oli pakosalla, hän siitä tunsi ja ilmaisi mielipahaansa; ja hän kyseli syytä.

Agnese kertoi sen vähän, minkä Renzon tarinasta tiesi.

-- Olen kuullut puhuttavan tuosta nuoresta miehestä, sanoi kardinaali. Mutta mitenkä mies, joka sekaantui moisiin rettelöihin saattoi ajatella avioliittoa tällaisen nuoren naisen kanssa?

-- Hän oli kelpo nuori mies, huomautti Lucia, punastuen, mutta ääni varmana.

-- Hän oli rauhallinen, liiankin rauhallinen nuori mies, lisäsi Agnese. Ja sen voi kysyä keneltä tahansa, jopa kirkkoherraltakin. Kuka tietää mitä vehkeitä, mitä juonia siellä oli solmittu? Eihän tarvita paljoa, ennenkuin me köyhät joudumme pahantekijän kirjoihin.

-- Se on vallan totta, sanoi kardinaali. Aivan varmasti hankin tietoja tuosta nuoresta miehestä. Hän tahtoi kuulla sulhon ristimä- ja sukunimen ja kirjoitti ne muistikirjaansa. Hän lisäsi aikovansa muutaman päivän kuluttua lähteä heidän kyläänsä, jolloin Lucia saattoi pelotta palata sinne, ja että hän tällävälin oli hankkiva Lucialle varman tyyssijan, missä tämä saattoi elää kunnes kaikki saataisiin mitä parhaiten järjestettyä.

Sitten hän kääntyi isännän ja emännän puoleen, jotka heti lähestyivät. Hän toisti heille ne kiitokset, jotka edeltä oli lähettänyt pastorin mukana, ja sitten hän kysyi, tahtoivatko muutaman päivän pitää luonaan niitä vieraita, jotka Jumala oli heille lähettänyt.

-- Totta kai, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi emäntä, äänessä värähdys ja kasvoissa ilme, mitkä ilmaisivat paljon enempää kuin tämä laiha, kainostelun vaimentama vastaus. Mutta isäntä, haltioituneena tällaisen henkilön läsnäolosta ja halusta kunnostautua näin tärkeässä tilaisuudessa, tuumi hiki otsassa jotain oikein kaunista vastausta. Hän rypisti otsaansa, mulkoili silmillään, kuroi huuliaan, jännitti tarmon takaa järkensä jousta, haeskeli, penkoi ymmärryksensä kätköjä ja tunsi sisällään ainoastaan temmeltäviä katkonaisia ajatuksia ja sanan katkelmia. Mutta hetki kiirehti ja kardinaali osoitti jo tavallaan selittäneensä hänen vaitioloansa, ja niin miesparka aukaisi suunsa ja virkahti:

-- Ajatelkaapas!...

Sen parempaa hän ei saanut sanotuksi.

Tämä seikka tuotti hänelle ylen suuren nöyryytyksen, eikä ainoastaan sinä hetkenä, vaan myöskin aina jälestäpäinkin tämä kiusallinen muisto tärveli sen ilon, minkä tuo suuri kunnia hänelle oli tuottanut. Ja monesti, kun hän sitä muisteli, johtui hänen mieleensä ikäänkuin ivana koko joukko muita lauseita, jotka kaikki olisivat olleet paremmat kuin tuo typerä: "Ajatelkaapas". Onhan aina helppoa jälestäpäin keksiä sopivat sanat.

Kardinaali poistui sanoen:

-- Levätköön Herran siunaus tämän talon päällä.