Part 37

Kardinaalista tuntui muuten sangen omituiselta, ettei Don Abbondio jo näin viittauksista asiaa ymmärtänyt ja ettei se itsestään ollut hänelle selvinnyt. Ja hänen tarjoutumisensa ja itsepäisyytensä tuntuivat hänestä niin sopimattomilta, että hän ajatteli niiden alla piilevän jotain muuta. Hän katsoi häntä kasvoihin ja huomasi niissä helposti pelon matkustaa tuon hirvittävän miehen kanssa ja joutua hänen vieraakseen, vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksi. Hän tahtoi siis poistaa nämä pelkurimaiset epäilykset, ja kun ei pitänyt sopivana viedä pastoria syrjään ja kuiskailla hänen korvaansa uuden ystävänsä ollessa läsnä, hän katsoi parhaaksi keinoksi sitä, minkä muuten olisi tehnyt ilman tätä aihetta, nimittäin puhua itse Nimittämättömälle, jotta Don Abbondio hänen vastauksistaan viimeinkin saattoi ymmärtää, ettei linnaherra enää ollut mies, jota tarvitsi pelätä.

Hän lähestyi siis Nimittämätöntä ja sanoi, osoittaen tuollaista itseperäistä luottamusta, joka on luonteenomainen niin hyvin uudelle ja voimakkaalle kiintymykselle kuin vanhalle ystävyyssuhteelle:

-- Älkää luulko, että minä tyytyisin tähän ainoaan käyntiinne tänäpäivänä. Palaattehan, eikö totta? Te palaatte tietysti tämän arvoisan papin seurassa?

-- Josko palaan! vastasi Nimittämätön. Vaikka kieltäisittekin minua tulemasta, jäisin itsepintaisesti kuin kerjäläinen ovenne eteen. Minun on tarvis puhua kanssanne, kuulla teitä, nähdä teitä; minä tarvitsen teitä!

Federigo tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi:

-- Tehkää siis meille, tämän seurakunnan pastorille ja minulle se ilo, että tänään syötte päivällistä kanssamme. Minä siihen luotan. Sillävälin minä tuon hyvän väen kanssa lähden kirkkoon rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa; ja te, te menette kokoamaan hänen armonsa ensi hedelmää.

Kuullessaan näitä selityksiä Don Abbondio seisoi siinä kuin pelokas lapsi, joka näkee jonkun vallan tyynesti hyväilevän koiraansa, suurta, pörrökarvaista eläintä, jolla on punaiset silmät ja joka on surullisen kuuluisa puremistaan ja nostamastaan kauhusta; kun tuo lapsi kuulee koiran isännän sanovan, että tämä eläin on hyvä, hyvin rauhallinen ja lempeä kuin karitsa, niin se katsoo isäntää, ei häntä vastusta eikä hyväksy; se katselee koiraa, eikä rohkene sitä lähestyä, peläten, että tuo suuri hyvä eläin näyttäisi hänelle hampaitaan, vaikkapa vaan leikillä; se ei myöskään rohkene poistua, jotta ei näyttäisi pelkurilta ja sydämessään se sanoo: -- Oi, jospa olisin kotonani!

Kardinaali, joka hankki lähtöä, yhä pitäen kädestä Nimittämätöntä ja vieden häntä mukanaan, huomasi pastoriparan, joka pysytteli jälessä vallan synkkänä, saamattomana ja kovin nyrpeän irmastelevana. Luullen hänen tyytymättömyytensä johtuvan osaksi siitäkin, että hän saattoi katsoa itseään laiminlyödyksi ja syrjäytetyksi, etenkin niin hyvin kohdellun ja hyväillyn pahantekijän rinnalla, kardinaali kääntyi hänen puoleensa, pysähtyi hetkeksi ja sanoi ystävällisesti hymyillen:

-- Herra pastori, te olette alati ollut kanssani hyvän Isämme majassa; mutta tämä ... _perierat et inventus est_.[34]

-- Oi, kuinka suuresti siitä iloitsen, sanoi Don Abbondio, kumartaen syvään molemmille samanaikuisesti.

Arkkipiispa kulki edellä, tuuppasi ovea, jonka oitis ulkoa avasi selälleen kaksi palvelijaa, mitkä siellä seisoivat vartijoina kummassakin pielessä, ja tuo ihmeellinen pari ilmestyi saliin kokoontuneiden pappien halukkaille katseille. Katseltiin näiden molempien kasvoja, joissa kuvastui erilainen, mutta yhtä syvä mielenliikutus. Federigon kunnianarvoiset piirteet heijastivat kiitollista hellyyttä, lempeätä ja vaatimatonta iloa; Nimittämättömän kasvoissa havaitsi tyydytyksen lieventämää hämmennystä, äsken syntynyttä häveliäisyyttä, sydämensortumusta, josta kuitenkin vielä pilkisti esiin tämän hillitsemättömän ja rajun luonteen jäntevyys. Sittemmin kuultiin että varsin moni katsojista tuona hetkenä muisteli tuota Esaian lausetta: _Susi ja karitsa käyvät samalla laitumella; jalopeura ja härkä syövät yhdessä olkia_.

Heidän takanaan astui Don Abbondio, johon ei kukaan kiinnittänyt huomiota.

Kun he olivat saapuneet keskelle salia, kardinaalin kamaripalvelija astui sisään päinvastaisesta ovesta ja lähestyi herraansa ilmoittaen täyttäneensä kappalaiselta saamansa määräykset; kantotuoli ja molemmat muulit olivat valmiina -- hän sanoi -- ja odotettiin enää sitä vaimoa, joka pastorin oli määrä noutaa saapuville. Kardinaali sanoi, että heti pastorin saavuttua hänen tuli puhua Don Abbondion kanssa, ja että kaikki sitten noudattaisivat tämän ja Nimittämättömän käskyjä. Jälkimäisen kättä hän uudelleen puristi hyvästiksi ja sanoi:

-- Odotan teitä.

Hän kääntyi päännyökkäyksellä tervehtimään Don Abbondiota ja alkoi astua kirkolle päin. Papit seurasivat häntä, osaksi sekavana, osaksi järjestyneenä joukkona. Molemmat matkakumppanit jäivät kahdenkesken saliin.

Nimittämätön oli täydelleen vaipunut mietteisiinsä ja vaikeni, odottaen kärsimättömänä hetkeä, jolloin oli pääsevä vapauttamaan kärsimyksestä ja vankeudesta Lucia paran. Olihan tämä yhä vielä hänen vallassaan, mutta aivan toisessa merkityksessä kuin edellisenä iltana; ja hänen kasvonsa kuvastivat keskittynyttä mielenkiihoitusta, mikä Don Abbondion pelokkaan epäilevissä silmissä saattoi tietää jotain pahempaa. Hän katseli häntä kieroon, katseli häntä kulmien alta, ja olisi kernaasti tahtonut keksiä jotain ystävällistä sanottavaa hänelle.

-- Mutta mitä voinkaan hänelle sanoa? hän itseltään kysyi. -- Sanoisinko hänelle uudelleen, että suuresti iloitsen? Että iloitsen mistä? Siitäkö, että hän oltuaan tähänasti pirullinen pahantekijä, viimeinkin on tehnyt tuon hyvän päätöksen ruveta kunnon mieheksi kuten muut? Kaunis kohteliaisuus, totta tosiaan! Vaikkapa kääntäisin tätä lausettani miten tahansa, niin ei tuo minun: _iloitsen suuresti_ saata muuta merkitä. Ja muuten, onkohan sitten niin varmaa, että hänestä on tullut kunnon mies, noin yks kaks? Tässä maailmassa vakuutetaan niin paljon, ja niin monista aiheista! Missä määrin saatan lopulta tähän kaikkeen luottaa? Ja kuitenkin täytyy minun lähteä hänen kanssaan tuohon linnaan! Hyi, mikä perin sekava seikkailu, perin sekava seikkailu! Kuka olisi voinut sitä aavistaa tänä aamuna! Mutta, jos tästä suoriudun ehein nahoin, niin saapa neitsyt Perpetua kalliisti maksaa sen, että velvoitti minut lähtemään tänne, ilman mitään pakkoa, ulkopuolelle seurakuntani aluetta! Niin, se osasi suutansa soittaa: Kaikki lähistön papit muka joutuin riensivät saapuville, jopa paljon kauempaakin; olisi muka ollut sopimatonta olla toisia huonompi; ja sitä, ja tätä, niin että pää meni pyörälle! Ja syöstä minut näin suin päin mokomaan seikkailuun! Mikä paha onni! Mutta täytyypä minun kuitenkin sanoa jotain tuolle miehelle! --

Ja hän ajatteli, että sanoisi seuraavaa:

-- En koskaan olisi voinut toivoa tätä onnea päästä näin kunnioitettavaan seuraan...

Ja jo hän aukaisi suunsa, kun kamaripalvelija astui sisälle paikkakunnan pastorin kanssa, joka ilmoitti, että vaimo oli saapunut ja odotti kantotuolissa. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen, kuullakseen häneltä kardinaalin toisen määräyksen. Don Abbondio suoriutui tehtävästään niin hyvin kuin saattoi tuossa suuressa kiihoituksessa ollen. Hän lähestyi sitten kamaripalvelijaa ja sanoi:

-- Koettakaa ainakin antaa minulle lempeä eläin; sillä suoraan sanoakseni, olen huono ratsumies.

-- Oh, ajatelkaahan, vastasi kamaripalvelija nauraen partaansa: tämä muuli on sihteerin, joka on kirjailija.

-- No niin! virkkoi Don Abbondio; ja itsekseen hän mutisi: -- Olkoon taivas minulle armollinen!

Linnaherra oli heti paikalla kiireisesti lähtenyt liikkeelle. Saavuttuaan kynnykselle, hän huomasi, että Don Abbondio oli jäänyt jälelle. Hän pysähtyi häntä odottamaan; ja kun pastori oli rientänyt saapuville ollen anteeksipyytävän näköinen, Nimittämätön kumarsi ja pyysi häntä kohteliaalla ja kunnioittavalla kädenliikkeellä astumaan edellä; tämä vuodatti hieman balsamia hätääntyneen miesparan sydämeen.

Mutta tuskin hän oli laskenut jalkansa pienelle pihalle, kun tunsi uutta pettymystä, joka tärveli tuon hänen pienen tyydytyksensä; hän näki Nimittämättömän kulkevan erästä soppea kohti, tarttuvan toisella kädellä kuuluisan karabiini-pyssynsä piippuun ja toisella sen nahkahihnaan ja niin nopealla ja taitavalla liikkeellä ripustavan sen olalleen, kuin olisi se ollut ekseerausta.

-- Oi, oi, oi! ajatteli Don Abbondio; mitä hän aikoo tehdä tuolla hirvittävällä aseella, tuo mies? Kaunis kidutuspaita, mokomaa kääntyneen katumusta! Ja jos hän vielä saa päähänsä jonkun pahan oikun! Oi mikä retki, mikä retki!...

Jos herra olisi vähääkään voinut aavistaa minkaluontoiset ajatukset liikkuivat kumppaninsa mielessä, olisi hän tehnyt, minkä ikinä olisi voinut häntä rauhoittaakseen. Mutta tällainen olettamus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Ja Don Abbondio varoi kyllä ainoallakaan liikkeellä ilmaisemasta:

-- Minä en luota teihin, herraseni.

Saavuttuaan portille he tapasivat siellä molemmat muulit valmiina odottamassa. Nimittämätön keikahti sen selkään, jonka tallirenki hänelle osoitti.

-- Eiköhän se vaan ole pahankurinen? kysyi kamaripalvelijalta Don Abbondio, toinen jalka jalustimessa, ja toinen vielä maassa.

-- Olkaa vallan huoleti, tämä vastasi. Se on karitsa.

Don Abbondio takertui kiinni satulaan, kamaripalvelija tuuppasi auttaen, ja kopsis! siinä hän nyt istui muulinsa selässä.

Kantotuoli, jota muutaman askeleen päässä heistä edellä kantoi kaksi muulia, läksi ohjaajan merkistä liikkeelle; ja näin tämä retkikunta poistui matkalleen.

Oli kuljettava kirkon editse, missä kansaa oli tungokseen; oli mentävä pienen torin halki, missä niinikään oli sullottuna väkeä, osaksi tämän paikkakunnan väkeä, osaksi lähistöstä saapunutta, sellaista, mikä ei ollut saanut tilaa kirkossa. Jo oli tuo suuri uutinen levinnyt. Ja kun pieni kulkue tuli näkyviin, kun huomattiin tuo mies, joka vielä muutama tunti aikaisemmin oli ollut kauhun ja inhon, mutta joka nyt oli miellyttävän ja ylentävän hämmästyksen esineenä, nousi tästä väkijoukosta yleinen mieltymyksen humina, melkein suosionhuutoja. Ja samalla kun järjestyttiin hänelle tilaa antamaan, riennettiin joka taholta katselemaan häntä lähempää.

Kantotuoli kulki ohi, samoin Nimittämätön. Ja avoimen kirkon oven edessä hän otti lakin päästään ja kumarsi pelätyn päänsä muulin harjaan asti, satojen äänien huutaessa:

-- Jumala teitä siunatkoon!

Don Abbondio niinikään paljasti päänsä ja kumartui; ja hän sulki itsensä taivaan suojelukseen. Mutta kuullessaan virkaveljiensä täyttä rintaa laulavan, hän tunsi sydämessään sellaista mielenliikutusta, sellaista surumielistä heltymystä ja hartauden innostusta, että vaivoin sai kyyneleensä pidätetyiksi.

Mutta kun oltiin poistuttu kauas ihmisasunnoista ja saavuttu keskelle maaseutua ja kun tien mutkat usein olivat vallan tyhjät ihmisistä, synkempi verho laskeusi hänen ajatustensa yli. Hänellä ei ollut muuta esinettä, missä turvallisena olisi lepuuttanut katseitaan, kuin kantotuolin ohjaaja, joka kuuluen kardinaalin huonekuntaan ei voinut olla muuta kuin epäilemättömän luotettava, eikä hän myöskään näyttänyt pelkurilta. Silloin tällöin kuljettiin jonkun matkustajan, joskus koko ryhmän ohi, joka riensi kardinaalia katsomaan. Nämä kohtaamiset olivat lohdutus Don Abbondiolle; mutta tämä lohdutus oli ohimenevää laatua. Sillä lähestyttiin yhä enemmän tuota hirvittävää laaksoa, missä eivät enää kohtaisi muita kuin matkakumppaninsa alamaisia, ja minkälaisia alamaisia! Don Abbondio halusi nyt entistään hartaammin yhtyä puheeseen hänen kanssaan, hänen mielenlaatuaan yhä paremmin tutkiakseen ja päästäkseen hänen suosioonsa. Mutta nähdessään hänet niin mietteisiin vaipuneeksi, hän menetti siihen kaiken halun. Hänen oli siis pakko puhua itseksensä. Ja tässä seuraa osa siitä mitä miesparka ajatteli tämän matkan kestäessä; jos nimittäin tahtoisi sen kaiken kirjoittaa, siitä paisuisi kokonainen kirja.

-- Merkillistä, totta tosiaan, että pyhillä miehillä, yhtä hyvin kuin lurjuksilla, pitää olla elohopeaa suonissaan, ja etteivät tyydy itse levottomina häärimään, vaan että tahtoisivat, jos voisivat, panna liikkeelle koko ihmiskunnan! Ja pitääpä juuri kaikkein toimeliaimman tulla minua häiritsemään, minua, joka en sekaannu mihinkään, joka en hae ketään, ja vetää minut hiuksista omiin yrityksiinsä, minut, joka en muuta pyydä, kuin että saan pysyä syrjässä ja elää rauhassa! Ja tuo hullu, tuo hurja Don Rodrigo! Mikä häneltä puuttuisi ollakseen maailman onnellisin mies, jos hänellä vaan olisi pisara järkeä päässä? Hän on rikas, nuori, kunnioitettu, kaikkien lellittelemä; hänen liiallinen onnensa on hänen onnettomuutensa, ja hänen täytyy hakea selkkauksia itselleen ja lähimäiselleen. Hän voisi viettää kaikkein iloisinta elämää maailmassa, olla täydellinen tyhjäntoimittaja. Mutta ei niin, herraseni! Hänen pitää hätyytellä naisia, mikä on hulluinta, epäkiitollisinta ja hurjinta maailmassa. Hän voisi mennä sisälle paratiisiin vaunuissa ajaen, ja sen sijaan hän tahtoo mennä liikaten helvettiin. Ja tämä?...

Ja samassa hän katsoi häneen, ikäänkuin peljäten, että _tämä_ olisi voinut lukea hänen ajatuksensa.

-- Tämä, pantuaan maailman mullin mallin rikoksineen, nyt mullistaa sitä kääntymyksellään ... jos nyt yleensä voi puhua kääntymyksestä. Ja minun poloisen osaksi on tullut moinen kokemus!... Kun nuo tuollaiset ihmiset ovat syntyneet, veressä tuo raivo joutua puheen esineeksi, niin heidän aina täytyy joka tavoin nostaa melua. Onko siis niin vaikeata koko elinikänsä pysyä kunnon miehenä, kuten esimerkiksi minä? Eipä vaan; täytyy tappaa, pilkkoa palaisiksi, temmeltää kuin itse paholainen... Jumala minua poloista auttakoon! ... ja sitten vielä aiheuttaa näin paljon sekasortoa tehdäkseen katumusta! Ken vakavasti tahtoo tehdä katumusta, voi sen suorittaa kotonaan, rauhallisesti, panematta liikkeelle näin suurta koneistoa ja tuottamatta näin paljoa vaivaa lähimäiselleen. Ja hänen Kunnian-arvoisuutensa! Sekin heti on valmis avaamaan sylinsä ja kutsumaan häntä "rakkaaksi ystäväksi", "hyväksi ystäväksi"; sekin kuuntelee kaikkea, mitä tuo mies sanoo, aivan kuin olisi nähnyt hänen tekevän ihmeitä, tekee umpimähkään päätöksen, toteuttaa sen muitta mutkitta, joutuin sinne, joutuin tänne! Minun kotonani tällaista sanotaan yksinkertaisesti hätiköimiseksi. Ja ilman minkäänlaista takuuta luovuttaa tuon miehen käsiin pastori paran! Tämä on suorastaan nopan heittämistä ihmishengestä. Hänen kaltaisensa pyhän piispan pitäisi säästää pappejansa kuin silmäteräänsä. Pisara hitautta, pisara varovaisuutta, pisara sääliä saattaisivat, luulen ma, varsin hyvin sopia pyhyyteen... Ja entä jos lopultakin kaikki tämä on pelkkää ilveilyä? Kuka voi tuntea kaikki ihmisten aivotukset? Ja tähän lisään, sellaisten ihmisten kuin tämän? Ja minun osakseni on tullut matkustaa yhdessä hänen kanssaan ja mennä hänen kotiinsa! Kuka tietää, eikö tämän kaiken alla piile joku paholaisen ansa! Oi minua poloista! Parasta, etten sitä ollenkaan ajattele. Ja mikä sekava juttu niinikään tuo Lucian seikkailu! Huomaa selvästi, että on ollut sopimus Don Rodrigon kanssa; oh millaisia ihmisiä. Ja jos asia sitten edes on, niinkuin sanotaan! Mutta miten on tämä saanut hänet kynsiinsä? Ken sen tietää? Se on syvä salaisuus hänen ja kardinaalin välillä. Ja minulle, jonka panevat näin ravaamaan, ei hiiskuta sanaakaan. Ei silti, että minä tahtoisin tietää toisten ihmisten asioita. Mutta kun on pakko panna henkensä alttiiksi, niin on mielestäni oikeus tietää, millä kannalla asiat ovat. Jos nyt ei ole muusta kysymys kuin tuon tyttöparan noutamisesta, niin se vielä menee mukiin; vaikka oikeastaan hän olisi voinut tuoda hänet mukaansa ilman näin monta mutkaa. Ja lisäksi, jos tämä mies todella niin hyvin on kääntynyt, jos hänestä on tullut pyhimys, niin miksi tarvittiin minua? Oh, mikä sekamelska! Ja suokoon taivas, ettei tässä piile muuta kuin tämä. Onhan se joka tapauksessa aika vaivannäkö. Olisihan se myös hyvä tuolle Lucia paralle. Onpa sekin tyttöraukka saanut kovia kokea! Taivas tietää, kuinka paljon hän on kärsinyt! Minä häntä surkuttelen. Mutta minun onnettomuudekseni hän on syntynyt. Jos ainakin voisin luoda katseen tämän miehen sydämeen ja nähdä, mitä hän ajattelee! Kuka saattaa sitä arvata? Milloin hän näyttää pyhältä Antoniukselta erämaassa, milloin taas itse Holofernekselta. Oi minua poloista, minua poloista! No niin, taivaan velvollisuus on minua auttaa, sillä en ole omaksi huvikseni tähän juttuun sekaantunut. Todella näki, niin sanoaksemme, Nimittämättömän kasvoissa kuvastuvan hänen mielessään toisiaan seuraavien ajatusten, samoin kuin myrskysäällä näkee pilvien kiitävän auringon yli, alituisesti vuoroin levittäen häikäisevää valoa ja synkkää pimeyttä. Hänen sielunsa oli vielä vallan huumautunut Federigon lempeistä sanoista, ikäänkuin uudesta syntynyt ja nuorentunut siitä uudesta elämästä, jonka oli alkanut, ja niin hän kohosi noihin yleviin armon, anteeksiantamuksen ja rakkauden ajatuksiin; sitten hän taas vajosi menneisyyden hirvittävien muistojen taakan alle.

Ahdistuksissaan hän haki niitä vääryydentekojaan, jotka vielä olivat korjattavissa, jotka hän vielä saattoi ehkäistä, ja mitkä olivat vaikuttavimmat ja varmimmat keinot katkaista niin monet salajuonet, vapautua niin monesta kätyristä. Ja hänen henkensä eksyi näiden kauheiden ajatusten sokkeloon. Itse tämä retki, joka kuitenkin oli kaikkia entisiä helpompi ja joka jo oli melkein päättymäisillään, synnytti hänessä tuskansekaista harrastusta, häntä kun raateli se ajatus, että toistaiseksi tuo onneton olento kärsi, Jumala tiesi kuinka kauheasti, ja että noiden kärsimysten aiheuttaja oli juuri hän, joka kuitenkin mitä lämpimimmin harrasti hänen vapauttamistaan. Joka tienristeyksessä ohjaaja kääntyi kysymään mille tielle oli poikettava. Nimittämätön osoitti sen hänelle kädellään ja antoi samalla merkin kiirehtimiseen.

Astuttiin laakson alueelle.

Missä mielialassa olikaan nyt Don Abbondio parka! Tuo kuuluisa laakso, josta hän oli kuullut kerrottavan niin paljon surullisia ja kauheita kertomuksia, siinä hän nyt oli! Noita kuuluisia pahantekijöitä, koko Italian palkkalaisrosvokunnan huomattavimpia miehiä, noita pelottomia ja säälittömiä ihmisiä hän nyt näki ilmielävinä edessään, hän kohtasi niitä yhden, kaksi, kolme joka tienmutkassa. Tosin he nöyrinä kumartuivat linnaherran edessä; mutta heillä oli tuollaiset tumman ruskeat kasvot, tuollaiset pystykarvaiset viikset ja tuollaiset kamalan kiiluvat silmät, mitkä Don Abbondion mielestä tuntuivat tahtovan sanoa:

-- Pane tuo pappi kovalle!

Niin pitkälle meni hänen pelkonsa, että äkkiä äärimmäisen kauhistuksen kynsissä ollen ajatteli:

-- Jospa kärsisin tätä omien syntieni ansaittuna rangaistuksena, niin ei mitään pahempaa voisi minulle tapahtua.

Tällävälin kuljettiin vuorivirran rantasomerikkoa. Toisella puolen avautui ainoana näköalana jylhiä kallioita, ja tällä puolen liikuttiin näiden inhoittavien asujanten keskellä, mihin verrattuna kolkoinkin yksinäisyys olisi ollut toivottavampaa. Dante ei saattanut olla kammottavammassa tilassa manalankuilun kahdeksannessa piirissä.

Kuljetaan sitten Pahan-yön ohi. Ovella rosvoja, jotka kumartavat herransa nähdessään ja luovat uteliaita katseita hänen kumppaniinsa ja kantotuoliin.

Nämä henkilöt eivät tietäneet, mitä ajatella. Jo isännän kovin aikainen lähtö ilman saattojoukkoa oli tuntunut heistä kummalliselta. Hänen paluunsa ei ollut vähemmin kummallinen. Toiko hän saalista mukanaan? Entä miten oli hän sen saanut kynsiinsä aivan yksin? Ja mitä merkitsi tuo outo kantotuoli? Ja kenen taloon kuuluva saattoi olla tuo palvelijan virkapuku?

He katsoivat katsomistaan, mutta ei yksikään liikahda paikaltaan, sillä se oli käsky, jonka isäntä heille eleineen ja katseineen antoi.

Kiivetään ylös polkua, saavutaan linnaan.

Ne rosvot, jotka ovat linnan edustalla ja portilla, väistyvät oikealle ja vasemmalle jättääkseen tulijoille vapaan kulun. Nimittämätön antaa heille merkin, etteivät saa liikkua paikaltaan. Hän jouduttaa muuliaan, rientää kantotuolin ohi ja viittaa ohjaajaa ja Don Abbondiota seuraamaan. Hän astuu etupihalle ja sieltä sisäpihalle. Hän suuntaa kulkunsa pienelle ovelle, edentää luotaan viittauksella erään bravon, joka juoksee saapuville auttamaan häntä satulasta ja sanoo tälle:

-- Pysy sinä siinä, äläkä päästä ketään lähemmäksi.

Hän astuu alas muulin selästä, ja ohjat kädessä hän rientää kantotuolin ääreen, lähestyy vaimoa, joka on vetänyt syrjään verhot, ja virkkaa hänelle puoliääneen:

-- Lohduttakaa häntä joutuin ja selittäkää hänelle pian, että hän on vapaa, että hän on ystäviensä käsissä. Jumala on teitä siitä palkitseva.

Hän viittaa sitten avaamaan kantotuolin ja auttamaan vaimoa siitä alas.

Sitten hän lähestyy Don Abbondiota, ja kasvot niin kirkkaina, jommoisina tämä ei vielä ole niitä nähnyt eikä luullut koskaan niitä näkevänsä, ja ilme kuvastaen iloa siitä, että tuo hyvä teko viimeinkin on täyttymäisillään, hän ojentaa pastorille kätensä auttaakseen häntä alas muulin selästä ja virkkaa niinikään puoliääneen:

-- Herra pastori, en pyydä teiltä anteeksi vaivaa, jonka minun tähteni näette. Te teette tämän Erään vuoksi, joka hyvin korvaa, ja tämän teidän joukkoonne kuuluvan olentoparan vuoksi!...

Tämä ilme ja nämä sanat elähyttivät Don Abbondion rohkeutta; hän päästi syvän huokauksen, joka jo tunnin ajan oli liikkunut hänen sisällään pääsemättä ilmoille, ja virkkoi ääni niin kunnioittavana kuin suinkin saattaa kuvitella:

-- Teidän Ylhäisyytenne laskee leikkiä! Mutta ... mutta...

Ja tarttuen näin kohteliaasti tarjottuun käteen, hän solui niin taitavasti kuin saattoi satulasta maahan.

Nimittämätön tarttui niinikään Don Abbondion ohjiin ja jätti ne omien ohjiensa mukana ohjaajan huostaan. Tämän hän määräsi odottamaan ulkona. Sitten hän otti taskustaan esiin avaimen, aukaisi pienen oven, pyysi pastorin ja vaimon astumaan sisälle, astui heidän jälkeensä, kulki heidän edellään pienille portaille, joita kaikki kolme vaieten alkoivat kiivetä.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Vähää aikaisemmin oli Lucia alkanut herätä. Ensi hetket hän oli käyttänyt tuskallisiin ponnistuksiin täydelleen herätäkseen, eroittaakseen unen synnyttämät sekavat näyt tämän kauhean todellisuuden muistoista ja kuvista, joka niin suuresti muistutti kuumesairaan synkkiä houreita.

Vanha vaimo oli heti lähestynyt häntä ja koettaen saattaa äänensä nöyräksi hän oli sanonut hänelle:

-- Kas, olettehan nukkunut! Olisittepa voinut nukkua vuoteessa; sanoinhan sen teille moneen kertaan eilisiltana.

Ja kun ei ollut saanut vastausta, oli hän jatkanut samaan tapaan, puoleksi kehoittaen, puoleksi nuhdellen:

-- Syökää toki jotain; olkaa järkevä. Voi, kuinka olette näivettyneen näköinen! Teidän pitää välttämättömästi syödä. Ja kun _hän_ palaa kotia, saan minä vielä siitä kärsiä!

-- Ei, ei, tahdon lähteä täältä, tahdon lähteä äitini luo. Isäntä sen lupasi. Hän sanoi: huomisaamuna. Missä on tuo isäntä?

-- Hän on lähtenyt linnasta. Mutta sanoi pian palaavansa ja sitten tekevänsä, mitä tahdotte.

-- Sanoiko hän niin? No hyvä, minä tahdon heti paikalla lähteä äitini luo.

Samassa kuullaan askeleiden kolinaa viereisestä huoneesta ja seuraavassa tuokiossa kolkutusta ovelta. Vanhus rientää ovelle ja kysyy: kuka siellä on?

-- Avaa, vastaa lempeästi tunnettu ääni.

Eukko aukaisee salvan, Nimittämätön tuuppaa hiljaa ovea, raoittaa sitä, käskee vanhan vaimon tulla ulos ja lähettää heti sisälle Don Abbondion ja kunnon vaimon. Sitten hän uudelleen sulkee oven, jää sen taakse ja lähettää eukon kaukaiseen linnan osaan, kuten jo oli lähettänyt viereisessä huoneessa vartioimassa olleen naisen.