Part 34

Hän kuunteli tarkkaavaisesti erästä hälyä, joka tunki hänen korvaansa. Se oli eukon hidas ja käheä kuorsaus. Hän aukaisi silmänsä ja näki vaalean valon vuoroin leimahtavan ja vuoroin sammuvan. Se oli lampun sydän, joka sammumaisillaan ollen loi vavahtelevaa ja epävarmaa valoa, minkä seuraavassa tuokiossa palautti, niin sanoaksemme, kuten aalto, joka hyökkää rannalle ja siitä taas pakenee. Ja tämä valo, joka hylkäsi esineet, ennenkuin ne siltä olivat saaneet selvän muodon ja määrätyn värinsä, ei sallinut silmän eroittaa muuta kuin himmeitä ja epämääräisiä kuvia. Mutta pian veresten vaikutelmien muisto palasi Lucian mieleen ja auttoi häntä eroittamaan selvemmin sitä, mikä näölle ilmeni vaan epäselvästi ja epätäydellisesti.

Tuskin oli onneton Lucia herännyt, kuin jälleen tunsi vankilansa: kaikki tuon eletyn päivän kamalat muistot, kaikki tulevaisuuden kauhut häntä yhtä haavaa ahdistivat. Ja itse tämä uusi levollisuus, joka oli seurannut niin runsasta rauhattomuutta, tämä jonkunmoinen lepo ja huolettomuus, johon oli vaipunut, lisäsivät hänen entisiin kauhuihinsa uuden kauhun; ja hänet valtasi niin katkera suru, että toivoi kuolevansa. Mutta samassa hän muisti, että hänellä kuitenkin vielä oli jälellä yksi apukeino, nimittäin rukous; ja sitä ajatellessaan hän tunsi mielessään välkähtävän nopean toivon säteen. Hän otti uudelleen esille rukousnauhansa ja alkoi rukoilla; ja mikäli rukous nousi hänen vapisevilta huuliltaan, hän tunsi jälleen syntyvän ja kasvavan sydämessään epämääräisen luottamuksen.

Äkkiä toinen ajatus kulki läpi hänen mielensä: hän arveli, että hänen rukouksensa otettaisiin paremmin vastaan ja kuultaisiin varmemmin, jos hän tuossa epätoivossaan ollen tekisi jonkun uhrauksen. Hänen mieleensä muistui silloin mikä hänellä maailmassa oli ollut rakkainta; sillä tuona hetkenä hänen sielunsa ei voinut tuntea muuta tunnetta kuin kauhua, eikä käsittää muuta toivoa, kuin vapautumista; tämä rakkain seikka muistui hänen mieleensä, ja hän päätti heti uhrata sen. Hän kohosi polvilleen, puristi kiihkeästi poveaan vastaan ristiinpantuja käsiään, joista riippui rukousnauha, kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi:

-- Oi, pyhä Neitsyt, te, jonka haltuun niin usein olen itseni uskonut ja joka niin usein olette rukoukseni kuullut ja minua lohduttanut! Te, joka olette kärsinyt niin suuria tuskia ja joka nyt olette niin kunniakas ja olette tehnyt niin paljon ihmeitä ahdistuneiden raukkojen hyväksi, oi, auttakaa minua! Vapauttakaa minut tästä vaarasta, antakaa minun terveenä ja vahingoittumattomana palata äitini luo, te Jumalan äiti; ja minä teen teille lupauksen pysyä neitsyenä, luovun ainaiseksi sulh ... tuosta poloisesta onnettomasta miehestä, enkä tahdo vastedes olla kenenkään muun kuin teidän oma.

Lausuttuaan nämä sanat hän painoi alas päänsä, pani rukousnauhan kaulaansa, ikäänkuin vihkiytymisen merkiksi, mutta samalla suojelukseksi, ja sen uuden hengellisen taistelujoukon aseeksi, jonka jäseneksi juuri oli lupautunut. Hän istuutui jälleen permannolle ja tunsi sydämeensä palaavan jonkunmoisen tyyneyden, jonkunmoisen luottamuksen. Hän muisti tuon mahtavan tuntemattoman toistaman: _huomisaamuna_, ja hän luuli tässä sanassa piilevän ikäänkuin pelastuksen lupauksen. Hänen aistinsa, jotka olivat väsyneet niin pitkästä ja rajusta taistelusta, uupuivat vähitellen keskellä tätä hänen ajatustensa tyyntymistä. Ja viimein melkein aamun valjetessa, suojelijattarensa nimi huulillaan, Lucia vaipui sikeään ja jatkuvaan uneen.

Mutta tässä samassa linnassa oli toinen henkilö, joka kernaasti olisi tahtonut tehdä samoin, mutta jolle se ei onnistunut. Lähdettyään Lucian luota, niin sanoaksemme paettuaan häntä, annettuaan määräyksensä illallisen tarjoamisesta vangitulle ja käytyään tapansa mukaan tarkastamassa muutamia linnan vartiopaikkoja, yhä tuo kuva mielessä, yhä nuo rukoilevat sanat kaikuen korvissa, Nimittämätön oli kiireisesti syössyt huoneeseensa, oli nopeasti sulkeutunut siihen, ikäänkuin ulkona olisi ollut häntä vahvempi vihollinen, ja oli sitten riisuutunut ja heittäytynyt vuoteeseensa. Mutta tuo kuva, joka nyt oli entistään selvempi, entistään eloisampi hänen mielessään, tuntui tuona hetkenä sanovan hänelle: et tule nukkumaan.

-- Mikä hullu naikkosen uteliaisuus saattoikaan minut häntä näkemään? Tuo Haukka pahus on oikeassa, silloin ei enää ole mies... Minäkö en enää olisi mies! Mikä, hiidessä, siis on minut vallannut? Mitä uutta on minulle tapahtunut? Tiesinhän sen jo, että naiset itkevät ja vaikeroivat. Miehetkin joskus vaikeroivat, kun eivät voi tehdä vastarintaa. Mitä, perhana, enkö siis koskaan ole kuullut naisten poraavan?

Ja tässä, suuresti vaivaamatta muistiaan, tämä itsestään palautti hänen mieleensä useamman kuin yhden tilaisuuden, jolloin eivät rukoukset eivätkä valitukset olleet voineet häntä taivuttaa luopumaan yrityksistä, jotka kerran oli vahvasti päättänyt panna täytäntöön. Mutta nämä muistot eivät suinkaan tuottaneet hänelle sitä rohkeutta, mikä häneltä puuttui tämän päätöksen toimeenpanoon, ne eivät suinkaan karkoittaneet hänen sydämestään tuota säälin tunnetta, josta hän niin kernaasti olisi tahtonut vapautua, vaan liittivät siihen päinvastoin eräänlaista hämmennystä ja raivokasta katumusta, niin että hänestä tuntui helpoitukselta palata tuohon ensimäisen Lucian herättämään kuvaan, jota vastaan hän oli koettanut kiihoittaa rohkeuttaan.

-- Hän elää vielä, tämä nainen, hän ajatteli. Hän elää, hän on täällä; on vielä aika. Saatan sanoa hänelle: menkää, ja palatkoon ilo jälleen sydämeenne; saatan nähdä noiden kasvojen muuttuvan, saatanpa hänelle sanoa: Antakaa minulle anteeksi ... antakaa minulle anteeksi? Minäkö pyytäisin anteeksi? Naiselta? Minä?... No niin, ja jos kuitenkin sana, sellainen sana voisi minulle tehdä hyvää, tuottaa hieman viihdytystä tälle pirulliselle levottomuudelleni, niin sanoisin hänelle, niin lausuisin sen sanan, totisesti sen lausuisin. Mihin tilaan olenkaan joutunut! En enää ole mies, en enää ole mies!... Joutavia, hän sitten sanoi kääntyen rajusti toiselle kyljelleen vuoteessa, joka oli käynyt hirvittävän kovaksi, peitteensä alla, joka oli muuttunut kauhean raskaaksi. -- Joutavia kaikki tämä. Onhan tällainen usein kummitellut päässäni! Tämä haihtuu kuin kaikki edellinenkin.

Ja sitä karkoittaakseen, hän haki jotain tärkeätä yritystä; jotain tuollaista seikkaa, joka tavallisesti täytti hänen mielensä täydelleen, jotta olisi voinut kiinnittää siihen kaikki ajatuksensa. Mutta hän ei sellaista löytänyt. Kaikki ilmeni hänelle uudessa valossa: mikä muulloin voimakkaammin oli kiihoittanut hänen halujaan, ei nyt enää tarjonnut hänelle mitään viehätysvoimaa: intohimo, joka hevosen tavoin nähdessään varjon äkkiä muuttuu vikuriksi, kieltäytyi kulkemasta edelleen. Kun hän muisteli alkuunpantuja, vielä päättämättömiä yrityksiä, ei hän innostunut tuumiessaan niiden täyttymistä, eikä tuskastunut ajatellessaan esiintyviä vastuksia -- vihanpuuskauskin olisi tuona hetkenä hänestä tuntunut lievennykseltä -- mutta sen sijaan hän tunsi surumielisyyttä, melkein kammoa jo suorittamiensa toimenpiteiden johdosta.

Tulevaisuus tuntui hänestä kaikesta mielenkiinnosta, tahdonilmauksista, toiminnasta tyhjältä, täydeltä yksistään sietämättömiä tuskia, kaikki vastaiset hetket sen hetken kaltaisilta, joka paraikaa kului niin hitaasti ja niin raskaana painoi hänen päätään. Hän järjesteli mielikuvituksessaan kaikki salamurhaajansa, eikä keksinyt mitään, jota olisi huolinut heille määrätä tehtäväksi. Sekin ajatus, että oli jälleen näkevä heidät, että oli astuva heidän keskelleen, tuntui hänestä taakalta, joka kasaantui entisten lisäksi, se tuotti hänelle pelkkää inhoa ja huolta. Ja kun hän kaikesta huolimatta tahtoi löytää jonkun tehtävän seuraavaksi päiväksi, jotain toteutettavissa olevaa, oli hänen pakko pysähtyä tuohon ainoaan ajatukseen, että hän seuraavana päivänä saattoi antaa vapauden onnettomalle vangilleen.

-- Tulen hänet vapauttamaan, aivan varmasti tahdon hänet vapauttaa. Heti aamun valjetessa lähden joutuin hänen luokseen ja sanon: Menkää, lähtekää pois. Annan hänelle saattojoukon... Entä lupaukseni? Entä sitoumukseni? Entä Don Rodrigo?... Mutta mikä hän sitten on, tuo Don Rodrigo?

Miehen tavoin, jonka äkkiä yllättää esimiehen odottamaton ja hämille saattava kysymys, Nimittämätön ajatteli heti mitä vastaisi tähän kysymykseen, jonka itse itselleen oli asettanut tai oikeammin, jonka hänelle oli asettanut tuo uusi oma-itsensä, mikä äkkiä suunnattomasti kasvaneena nousi hänen tietoisuudestaan ikäänkuin tuomitsemaan hänen entistä minäänsä. Hän haeskeli sentähden mielessään niitä syitä, joiden nojalla melkein ennen kuin häntä oli pyydetty, oli voinut sitoutua vallan ilman mitään vihan tai pelon aihetta saattamaan niin suureen kärsimykseen onnettoman tuntemattoman naisen, yksinomaan halusta tehdä mieliksi tuolle miehelle. Mutta kaukana siitä, että hänen olisi onnistunut huomata syitä, jotka tuona hetkenä olisivat kyenneet tuota tekoa puolustamaan, hän ei edes tahtonut kyetä ymmärtämään, miten oli mokoman teon tullut tehneeksi. Tuo päätös, joka ei suinkaan ollut mikään itsetietoisen harkinnan tulos, oli pikemmin ollut äkillinen päähänpisto henkilöllä, joka totteli vanhoja totuttuja tunteita, se oli lukemattomien edelläkäyneiden seikkojen tulos. Ja tuo kiusaantunut omantuntonsa tutkija johtui, selvitellessään itselleen yhtä ainoata seikkaa, tarkastamaan koko elämäänsä.

Kun hän mielessään siirtyi taaksepäin vuodesta vuoteen, sitoumuksesta sitoumukseen, rikollisesta teosta toiseen, murhasta murhaan, niin jokainen hänen teoistaan esiintyi hänen uudelle ja itsetietoiselle arvostelulleen vailla niitä tunteita, jotka muinoin olivat hänen päätöksensä aiheuttaneet ja saattaneet hänet tuollaisen teon toimeenpanemaan. Ja tämä hänen kulunut elämänsä ilmeni nyt hirvittävässä valossa, jota nuo samaiset tunteet eivät silloin olleet sallineet hänen huomata. Nämä teot olivat kaikki osa häntä itseään, kokonaan hänen aikaansaannostaan.

Tämän ajatuksen aiheuttama kauhu, joka uudelleen nousi jokaisen tuollaisen synkän kuvan mukana, kiinnitakertuneena siihen, kiihtyi vähitellen epätoivoksi.

Hän kavahti rajusti istumaan, ojensi, ollen suunniltaan, kätensä kiviseinää kohti, pieluksensa taaksi, survaisi kätensä pistoolia vastaan, tarttui siihen, otti sen naulasta ja ... juuri kun aikoi tehdä lopun sietämättömäksi käyneestä olemassaolostaan, hänen ajatuksensa kiintyi kauhistukseen, niin sanoaksemme haudan tuonpuoliseen huoleen, joka muistutti, että hänen olemassaolonsa maallisen vaelluksen loputtuakin yhä vaan jatkumistaan jatkuisi. Hän kuvitteli kammoten muodottomaksi käynyttä, liikkumatonta ruumistaan, joka joutuisi hänen jälkeensä eloon jääneen halvimmankin olennon mielivallalle alttiiksi, lisäksi ihmettelyä ja epäjärjestystä, joka seuraavana päivänä vallitsisi linnassa: kaikki mullin mallin; hän itse jähmettyneenä, voimattomana, äänettömänä, paiskattuna minne tahansa. Hän kuvitteli niitä kulkupuheita, jotka siitä leviäisivät, niitä selittelyjä, jotka moisen tapauksen johdosta syntyisivät linnassa, lähistössä ja kaukana; ja vielä lisäksi vihamiestensä iloa. Itse pimeys ja yön hiljaisuus saattoivat hänet näkemään kuolemassa jotain surullisempaa, hirvittävämpää; sitävastoin hänestä tuntui, että jos selkeällä päivällä olisi ollut ulkona, ihmisten näkyvissä, niin ei olisi epäröinyt heittäytyä vuorikoskeen siihen ainaiseksi kadotakseen. Ja vaipuneena näihin surullisiin mietteisiin hän aukaisi ja sulki suonenvedontapaisesti pistoolin hanan, kun toinen ajatus johtui hänen mieleensä.

-- Entä jos tuota toista elämää, josta minulle puhuttiin kun olin lapsi, josta vielä puhutaan, josta aina puhutaan, kuin olisi se varma asia, jos sitä ei ollenkaan ole olemassa, jos se vaan on pappien keksintö, mitä teen minä silloin? Minkätähden kuolla? Mitä silloin väliä siitä, mitä olen tehnyt! Tämä mielentilani on hulluutta... Mutta jos tuo toinen elämä on olemassa!...

Tällaista epäillessään, tällaista vaaran mahdollisuutta ajatellessaan hän joutui vielä synkemmän ja masentavamman epätoivon valtoihin, josta ei kuolemakaan saattanut häntä vapauttaa. Hän pudotti aseen, sitten hän jonkun hetken raastoi käsin tukkaansa, hampaat kalisten, vavisten kaikissa jäsenissään. Äkkiä heräsivät hänen mielessään sanat, jotka kahteen kertaan muutama tunti aikaisemmin olivat kajahtaneet hänen korvaansa:

-- Jumala antaa anteeksi niin paljon armahdusteon vuoksi!

Ja nämä sanat eivät palanneet mieleen sen nöyrän rukouksen muodossa, kuten ne oli lausuttu, vaan täysin voimakkaina ja samalla herättäen kaukaista toivoa. Tämä oli huojennuksen hetki. Hän poisti kädet ohimoiltaan ja ollen levollisemmassa asennossa, hän kiinnitti henkensä katseet noiden sanojen lausujattareen, ja hän ei enää nähnyt häntä armoa anovana, vaan mahtavan ja selkeän ryhtisenä kuin ainakin sen, joka jakelee armoa ja lohdutusta. Hän odotti ahdistuksissaan päivän valkenemista rientääkseen häntä vapauttamaan ja kuullakseen hänen suustaan toisia huojennuksen ja elämän sanoja; hän luuli näkevänsä, miten itse vei häntä hänen äitinsä luo.

-- Entä sitten? Mitä teen huomenna, loppupäivänä? Mitä teen ylihuomenna? Ja seuraavana yönä, ja yönä joka palaa vuorokauden kuluttua? Pois, pois, nuo kauheat yön hetket!

Ja vaipuen tulevaisuuden tuskalliseen tyhjyyteen, hän turhaan haki jotain tapaa käyttää aikaansa, jotain keinoa elää päivin ja öin. Milloin hän ajatteli hylätä linnansa mennäkseen jollekin kaukaiselle seudulle, missä ei koskaan oltaisi kuultu hänestä puhuttavan. Mutta hän tunsi hyvin, että omatuntonsa tulisi seuraamaan häntä kaikkialle. Milloin häneen palasi epämääräinen toivo saada takaisin entinen rohkeutensa ja että hänen nykytilansa olisi ainoastaan jonkunlaista ohimenevää kuumehouretta. Milloin hän taas kammoksui päivän valoa, joka oli osoittava hänet ympäristölleen niin surkean muuttuneena; milloin hän taas sitä palavasti kaihosi, ikäänkuin tuon valon olisi pitänyt kirkastaa hänen ajatuksensakin.

Ja silloin äkkiä, juuri päivän sarastaessa, muutama hetki senjälkeen kuin Lucia on nukahtanut, ja ollessaan siinä liikkumattomana istumassa, hän kuulee värähtelevän korvassaan kuin epäselvän äänen, joka kuitenkin ilmaisee jotakin iloista. Hän rupeaa kuuntelemaan ja tuntee äänen kaukaiseksi pyhäkellon soitoksi. Ja edelleen kuunnellessaan hän tuntee vuoren antaman kaiun, joka aika ajoin kaukaisena toistaa nuo iloiset äänet niihin sekaantuen. Muutaman hetken kuluttua hän kuulee toisen kirkonkellon lähempää; sitten toisen vielä lähempää.

-- Mikä onkaan tämän ilon aihe? Mistä iloitsevat kaikki nämä ihmiset? Mikä onnellinen tapaus on heille sattunut?

Hän kavahtaa pois tältä tuskanvuoteelta. Ja pukeuduttuaan kiireisesti hän rientää aukaisemaan ikkunaluukkuja ja katselee ulos. Vuoret olivat vielä synkkinä; taivaalla ei ollut ainoastaan muutamia pilviä, vaan se oli tasaisen, tuhkaharmaan pilviverhon peitossa. Kuitenkin saattoi yhä lisääntyvän päivän valossa eroittaa laakson pohjukassa olevalla tiellä ihmisiä, jotka astuivat kiireisen innokkaasti edelleen; toisia, jotka juuri astuivat ulos majoistaan; kaikki kulkivat samaan suuntaan linnasta oikealla olevaa laakson suuta kohti; saattoi lisäksi eroittaa näiden ihmisten juhlapuvut ja -ilmeet.

-- Mitä hiidessä, on noilla ihmisillä? Mitä ilahuttavaa voi olla näillä kirotuilla seuduilla? Minne rientää kaikki tämä väki?

Herätettyään huudollaan viereisessä huoneessa nukkuvan luotettavan bravon, hän kysyi tältä, mikä saattoi olla tämän liikkeen syynä. Rosvo vastasi, ettei siitä tietänyt enempää kuin isäntänsä, mutta että lähti asiaa tiedustelemaan. Herra jäi nojaten ikkunaan katselemaan tätä vilkasta näkyä.

Siinä oli miehiä, naisia, lapsia, jotka kulkivat ryhmittäin, kaksittain, yksitellen; mikä jouduttaen askeleitaan saavutti toisen, joka kulki edellä, sitten astuen edelleen hänen seurassaan; toinen tapasi majastaan astuessaan ensimäisen ohikulkijan tiellänsä, ja he astuivat yhdessä ystävien tavoin sovitulle retkelle. Heidän ryhtinsä ja eleensä ilmaisivat selvästi tavatonta kiirettä ja yhteistä iloa. Ja nuo yksimieliset, joskaan ei soinnukkaasti yhteen sulautuvat kellojen äänet, mitkä värähtelivät lähempää ja kaukaa, selvempinä tai kumeampina, tuntuivat ikäänkuin edustavan kaikkia noita eleitä ja korvaavan niitä sanoja, jotka eivät jaksaneet kohota tänne ylös.

Nimittämätön katseli ja tähysteli, huomio yhä kiihtyen. Ja vilkas uteliaisuus tai enemmänkin, harras halu heräsi hänen sydämessään saada tietää, mikä saattoi tuottaa näin monelle erilaiselle ihmiselle samaa innostusta.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Hiukan myöhemmin palkkalaisrosvo palasi kertomaan, että Milanon arkkipiispa, kardinaali Federigo Borromeo, oli edellisenä päivänä saapunut ------aan, ja että hänen aikomuksensa oli siellä viipyä koko sen päivän; että tieto tästä saapumisesta oli edellisenä iltana levinnyt monen peninkulman laajalti ympäristöön, ja että se oli väestössä herättänyt halun lähteä katsomaan tätä henkilöä, ja että kirkonkelloja soitettiin sekä juhlan merkiksi että kutsuna saapua paikalle. Linnaherra jäi yksikseen ja katsoi edelleen laakson pohjukkaan entistään miettiväisempänä.

-- Yhden ainoan miehen vuoksi! Kaikki kiireissään, kaikki iloissaan nähdäkseen tuota miestä! Ja kuitenkin epäilemättä jokaisella noista ihmisistä on paha henkensä, joka häntä kiusaa! Epäilemättä; mutta ei yhdelläkään voi olla sellaista pahaa henkeä, kuin minulla; ei varmaankaan yksikään ole viettänyt sellaista yötä kuin minä! Mitä on siis tuossa miehessä, että hän voi tehdä kaikki nuo ihmiset niin iloisiksi? Jokunen kolikko, jonka umpimähkään jakelee siellä täällä... Kuitenkaan eivät kaikki nämä ihmiset riennä saapuville tuon almun vuoksi. No niin! Jotkut ilmaan tehdyt merkit, jotkut sanat... Oi, jos olisi minuakin varten noita sanoja, jotka voivat lohduttaa! Jos!... Miksi en menisi minäkin?... Miksi en?... Ja minä lähdenkin. Mitä muuta voisinkaan tehdä? Totisesti minä lähdenkin; ja tahdon puhua hänen kanssaan, kahden kesken tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä sanon hänelle? No niin, sanon hänelle kuka, mitä... Näenhän muuten sitten, mitä hän itse, tuo mies, saattaa minulle sanoa!

Tehtyään tämän epämääräisen päätöksen, hän joutuin päätti pukeutumisensa, otti ylleen eräänkuosisen viitan, jossa oli jotain sotilaallista; otti vuoteeseen jääneen pistoolin ja kiinnitti sen toiselle kupeelleen vyöhön; toiselle kupeelle hän kiinnitti toisen pistoolin, jonka otti alas seinältä; samaan vyöhön hän kätki tikarinkin. Seinältä hän niinikään otti alas karabiini-pyssyn, joka oli melkein yhtä kuuluisa kuin hän itse, ja ripusti sen kannattimen nojaan olalle. Hän otti lakkinsa ja astui ulos huoneesta. Ja kaikkein ensiksi hän suuntasi kulkunsa sitä huonetta kohti, johon oli jättänyt Lucian. Hän laski karabiini-pyssynsä alas oven edustan nurkkaan ja kolkutti, samalla antaen äänensä kuulua. Vanha eukko karkasi pois vuoteesta, heitti risaisen huivin hartioilleen ja riensi avaamaan. Herra astui sisään, ja luotuaan katseensa ympärilleen, hän huomasi Lucian kokoonkyyristyneenä nurkassa ja tyynenä.

-- Nukkuuko hän? kysyi hän kuiskaten vanhukselta: tuossako on hänen makuusijansa? Tämäkö oli minun käskyni, sinä onneton?

-- Olen tehnyt kaiken mahdollisen, vastasi eukko; mutta hän ei ollenkaan tahtonut syödä, eikä tulla nukkumaan.

-- Anna hänen siis nukkua rauhassa. Varo häntä häiritsemästä; ja kun hän herää... Marta tulee tänne, viereiseen huoneeseen; ja sinun tulee lähettää hänet noutamaan mitä vaan tämä nuori nainen ikinä haluaa. Kun hän herää ... niin sano hänelle, että minä ... että isäntä on lähtenyt linnasta vähäksi aikaa, että hän pian palaa, ja että palatessaan tekee kaiken, mitä hän tahtoo.

Vanha vaimo vallan tyrmistyi arvellen itsekseen:

-- Olisiko kenties tämä nainen joku prinsessa?

Herra läksi ulos huoneesta, otti jälleen karabiininsa, lähetti Martan odottamaan etuhuoneeseen, lähetti ensimäisen kohtaamansa palkkalaisrosvon ylös vahdiksi käskien, ettei hän päästäisi Lucian huoneeseen ketään muuta, kuin mainitun naisen. Sitten hän läksi linnasta ja alkoi nopeasti astua rinnettä alas.

Lähdekirjoituksemme ei mainitse sen matkan pituutta, joka oli linnasta siihen kylään, missä kardinaali oleskeli, mutta emme luule sen olleen joltistakin kävelymatkaa suuremman. Tätä läheisyyttä emme johda yksistään tämän laakson asujanten kokoontumisesta kyseessäolevaan kylään; sillä tämän ajan aikakirjoista olemme lukeneet, että ihmisiä riensi saapuville kauempaa kuin kahdenkymmenen Italian peninkulman päästä ympäristöltä saadakseen onnen kerran ihailla kardinaali Federigoa. Mutta kaikista muista seikoista, jotka aiomme kertoa ja jotka tapahtuivat tuona päivänä, on meidän pakko tehdä se johtopäätös, ettei tuo matka voinut olla varsin pitkä.

Ne palkkalaisrosvot, jotka sattumalta olivat polulla, pysähtyivät kunnioittavasti herran ohikulkiessa, odottaen, oliko hänellä joku käsky heille annettavana, vai tahtoiko hän ottaa heidät mukaansa jollekin retkelle. Ja jäivät sitten suuren hämmästyksen valtoihin nähdessään hänen omituisen ilmeensä ja ne katseet, jotka hän heihin loi vastauksena heidän tervehdyksiinsä.

Kun hän oli saapunut yleiselle maantielle, ohikulkijoita ihmetytti suuresti, että hän kulki ilman saattojoukkoa. Ensimäiset vaeltajat, jotka hänet huomasivat, alkoivat keskenään kuiskailla, luoda häneen epäluuloisia katseita ja väistyä molemmin puolin. Koko matkallaan hän ei astunut kahta askelta toisen kulkijan vieressä. Jokainen, joka näki hänen saapuvan viereensä, katseli häntä levottomana kulmien alta, tervehti ja harvensi askeleensa, jäädäkseen jälelle. Saavuttuaan kylään, hän siellä tapasi jo lukuisan kansanjoukon. Hänen ilmestyessään, hänen nimensä kulki suusta suuhun ja väkijoukko aukaisi kujan, päästääkseen hänet kulkemaan. Hän lähestyi erästä näistä varovaisista maalaisista ja kysyi häneltä, missä kardinaali oli.

-- Pastorin talossa, tämä vastasi kunnioittavasti; ja hän näytti hänelle, missä se oli.

Herra meni sinne, astui sisälle pieneen pihaan, missä oli paljon pappeja, jotka kaikki katsoivat häneen hämmästyksen ja epäluulon sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän huomasi vastapäätä selällään olevan oven, joka johti pieneen saliin, mihin samoin oli kokoontunut joukko pappeja. Hän otti karabiini-pyssyn olaltaan ja nojasi sen pihan nurkkaan; sitten hän astui pieneen saliin. Sielläkin levottomat katseet, hänen nimeään toistava kumea kuiskinta, sitten syvä hiljaisuus vastaanottivat tulijaa. Hän kääntyi erään papin puoleen ja kysyi, missä oli kardinaali, ilmaisten toivomustaan puhua hänen kanssaan.

-- Olen outo tässä huoneustossa, vastasi se, jolta kysyttiin; ja luotuaan nopean katseen ympärilleen, hän kutsui ristinkantaja-kappalaista, joka paraikaa eräässä salin sopessa kuiskasi virkaveljelleen:

-- Se on hän! Se on tuo kuuluisa!... Mitä tuolla on täällä tekemistä? Varokaamme häntä!...

Mutta kuullessaan tuon kutsun, joka kaikui keskellä yleistä hiljaisuutta, hänen oli pakko lähestyä; hän kumarsi Nimittämättömälle, kuuli hänen pyyntönsä, nosti levottoman uteliaana katseensa noihin kasvoihin, loi ne seuraavassa tuokiossa alas ja oli muutaman hetken epäröivänä; sitten hän sanoi tai pikemmin sopersi:

-- En tiedä onko hänen Kunnian-arvoisuutensa ... tänä hetkenä ... tav ... saattaako hän... Mutta voinhan mennä katsomaan.

Ja hyvin vastenmielisesti hän poistui viemään tuota sanaa viereiseen huoneeseen, missä kardinaali oli.

Tässä kertomuksemme kohdassa emme malta olla hieman pysähtymättä, samoin kuin matkamies väsyneenä ja lamaantuneena pitkästä matkasta halki karun ja kolkon seudun, virkistää itseään viivähtäen kauniin puun varjossa, istuen ruohikossa juoksevan lähteen partaalla.