Part 32

Tämä astui häntä kohti, vastaten tervehdykseen ja tähysteli tulijan kasvoja ja käsiä, kuten hänen oli tapana tehdä jo melkein vaistomaisesti, kun kuka tahansa, vaikkapa hänen vanhimpia ja enimmin koeteltuja ystäviään tuli häntä tervehtimään. Hän oli pitkä kasvultaan, laiha, auringon paahtama; kaljupää, harvat jälellä olevat harmaat hiukset ja kasvojen rypyt saattoivat luulemaan häntä melkoista vanhemmaksi kuuttakymmentä, minkä ikämäärän hän kuitenkin vastikään oli täyttänyt. Hänen ryhtinsä, liikkeensä, kasvonpiirteiden silmäänpistävä ankaruus, silmien synkkä, mutta vilkas tuli ilmaisivat ruumiillista ja henkistä virkeyttä, mikä nuoressakin miehessä olisi ollut jotain tavatonta.

Don Rodrigo sanoi tulevansa pyytämään neuvoa ja apua; hän mainitsi lisäksi joutuneensa vaikeaan yritykseen, josta kunniansa ei sallinut luopua, ja muistaneensa tuon miehen lupaukset, miehen, joka ei koskaan luvannut liikoja, eikä turhaan; ja sitten hän teki selkoa rikollisesta ja sekavasta juonestaan.

Nimittämätön, joka jo siitä tiesi jotain, vaikka epämääräisesti, kuunteli tätä selontekoa tarkkaavaisesti ja sellaisten juttujen harrastajana, sekä sentähden että siihen oli sekaantunut hänelle mitä vihatuimman henkilön, veli Cristoforon, nimi, joka oli tirannien julkinen vihollinen sekä puheissaan että voidessaan myös teoissaan.

Don Rodrigo, joka hyvin tiesi, kenen kanssa puhui, rupesi sitten liioittelemaan yrityksensä vaikeuksia: tuon seikan etäisyys, luostari, aatelisnunna!... Tätä nimeä mainittaessa Nimittämätön, ikäänkuin sydämeensä kätketyn pahan hengen käskystä, keskeytti äkkiä, sanoen ottavansa yrityksen hartioilleen. Hän pani tarkalleen kirjaan Lucia paran nimen ja hyvästeli Don Rodrigoa sanoen:

-- Ennen pitkää saatte minulta ohjeen, miten teidän tulee menetellä.

Jos lukija muistaa tuota katalaa Egidiota, jonka asunto oli vallan kiinni siinä luostarissa, minkä turviin Lucia parka oli paennut, niin saakoon nyt tietää, että tuo Egidio oli Nimittämättömän kaikkein läheisimpiä ja uskaliaimpia rikostovereita. Sentähden tämä niin nopeasti ja varmasti oli antanut sanansa. Mutta heti kun hän oli jäänyt yksikseen, hän tosin ei sitä katunut, mutta tunsi siitä mieliharmia. Jo jonkun aikaa hän oli rikoksiensa vuoksi tuntenut, ei suorastaan tunnontuskia, vaan kyllästymistä. Kaikki ne rikokset, jotka olivat kokoontuneet -- jos eivät varsinaisesti hänen omaantuntoonsa -- kuitenkin hänen muistiinsa, sukelsivat siitä esiin joka kerta kun hän teki uuden rikoksen; ja ne kasaantuivat mieleen inhoittavina ja liian runsaslukuisina, vallan kuin jo ennestään epämukava taakka, joka kasvamistaan kasvaa. Jonkunmoinen vastenmielisyys, jota hän oli tuntenut ensi rikoksia tehdessään, mutta jonka sittemmin oli voittanut, ja joka myöhemmin melkein kokonaan oli haihtunut, ilmeni taas ja teki itsensä tuntuvaksi. Mutta noina ensi aikoina pitkän ja rajattoman tulevaisuuden kuvitteleminen ja virkeän elinvoimaisuuden tietoisuus olivat täyttäneet hänen mielensä huolettomalla itseluottamuksella. Nyt sitävastoin tulevaisuuden ajatteleminen saattoi menneisyyden esiintymään tuskallisemmassa valossa.

-- Vanheta! kuolla! ja sitten?

Ja mikä oli merkillistä, kuoleman kuva, joka läheisen vaaran uhatessa, vihollisen kasvojen edessä tavallisesti oli kaksistanut tämän miehen innon ja puhaltanut häneen rohkeutta uhkuvaa vihaa, tuo sama kuva, kun se ilmeni hänelle yön hiljaisuudessa, vahvasti suojatun linnansa turvissa, saattoi hänet äkillisen tuskallisen mielenliikutuksen valtoihin. Tämä kuolema ei ollut senlaatuinen, että toinen kuolevainen vastustaja sillä olisi uhannut; sitä ei voinut torjua tehokkaammilla aseilla eikä taitavammalla kädellä; se tuli vallan yksin, se syntyi hänen itsensä sisällä. Se saattoi vielä olla kaukana, mutta joka heti se astui askeleen lähemmäksi, ja vaikka hän sisällään taisteli raatelevaa taistelua karkoittaakseen tuota ajatusta, niin se yhä vaan lähestymistään lähestyi.

Alkuaikoina väkivaltaisuuden, koston ja murhan taajat esimerkit ja niin sanoakseni lakkaamaton näytelmä olivat herättäneet hänessä hurjan kilpailuhalun ja olivat muodostaneet jonkunmoisen vastapainon hänen omalletunnolleen; nyt aika ajoin hänen mielessään heräsi kumea, mutta hirvittävä yksilön vastuunalaisuuden tietoisuus, esimerkin voimasta vapaan järjellisyyden tuntoisuus. Nyt se ajatus, että hän oli eronnut tavallisten rikollisten joukosta, että oli jättänyt heidät kaikki kauas taaksensa, tuotti hänelle joskus hirvittävän yksinäisyyden tuntemuksen. Tuo Jumala, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei enää hyvin pitkään aikaan ollut katsonut tunnustamisen eikä kieltämisen arvoiseksi, hän kun oli tottunut yksinomaan elelemään, kuin jos sitä ei olisi ollut olemassa, tuntui nyt aiheettoman alakuloisuuden ja vaarattoman kauhun hetkinä huutavan hänen sisällään:

-- Olen kuitenkin olemassa!

Intohimojensa ensi kuohunnassa se laki, jota hän ainakin oli kuullut ilmoitettavan Hänen nimessään, oli tuntunut hänestä vaan vihattavalta. Kun se nyt äkkiä ilmaantui hänen mieleensä, niin hän, vasten tahtoaan käsitti sitä seikaksi, jolla on täyttymyksensä. Mutta hän karttoi vähääkään ilmaisemasta tätä uutta levottomuuttaan puheissaan ja teoissaan, päinvastoin hän sitä salasi huolellisesti vielä synkemmän julmuuden verholla. Täten hän myös koetti kätkeä sitä itseltään tai sitä tukehuttaa.

Kaihoten niitä aikoja -- hän kun ei voinut niitä pyyhkiä pois eikä unhoittaa -- jolloin oli tottunut tekemään rikoksia tunnonvaivoja tuntematta ja muusta huolimatta kuin onnistumisesta, hän ponnisti kaikki voimansa niitä jälleen elvyttääksensä, pidättääkseen tai jälleen palauttaakseen tuon vanhan nopeapäätöksisen, ylpeän, järkähtämättömän tahdonvoimansa, vakuuttaakseen itseään, että yhä vielä oli sama mies.

Sentähden hän tässä tilaisuudessa heti oli antanut lupauksensa Don Rodrigolle, välttääkseen kaikkea epäröimisen mahdollisuutta. Mutta tuskin oli tämä poistunut, kun hän tunsi uudelleen heikkenevän tuon päätöksen, johon lupauksellaan oli itsensä pakoittanut; hän tunsi lisäksi vähitellen mielessään heräävän ajatuksia, jotka houkuttelivat häntä syömään sanansa ja jotka olisivat saattaneet hänet näyttelemään noloa osaa ystävän, alempiarvoisen kanssarikollisen silmissä. Katkaistakseen yhdellä iskulla tämän tuskallisen sisäisen taistelun hän kutsui luokseen "Haukan", yhden taitavimman ja uskaliaimman rikostensa kätyrin, joka samalla oli sanantoimittaja hänen ja Egidion välisissä asioissa. Ja päättäväisen näköisenä hän käski hänen viipymättä nousta hevosen selkään, ratsastaa suoraa päätä Monzaan, tehdä tiettäväksi Egidiolle isäntänsä tekemän lupauksen ja pyytää häneltä neuvoa ja avustusta yrityksen toimeenpanoon.

Konnamainen sanansaattaja palasi pikemmin kuin mitä isäntänsä oli odottanut ja toi sen Egidion vastauksen, että yritys oli helposti toimeenpantavissa ja onnistumiseltaan varma, että Nimittämättömän heti tuli lähettää vaunut, joita ei voitaisi tuntea, ja niiden mukana pari tai kolme tuntemattomiksi puettua rosvoa. Egidio itse lupasi pitää huolen muusta ja johtaa yritystä. Tämän tiedon saatuaan Nimittämätön huolimatta sisällään temmeltävistä ajatuksista, määräsi kiireisesti itse Haukan järjestämään kaikki Egidion suunnitelman mukaan ja lähtemään kahden muun osoitetun rosvon kanssa retkelle.

Jos Egidiolla tehdäkseen häneltä pyydettyä kammoittavaa palvelusta ei olisi ollut muita kuin tavalliset keinonsa käytettävänään, ei hän varmaankaan olisi niin pian suoranaisen lupauksen muodossa sitoutunut. Mutta tässä tyyssijassa, missä kaikki tuntui olevan esteenä, oli tuolla hillittömällä nuorella miehellä käytettävänään keino, jonka hän yksin tunsi. Ja mikä toisille olisi tuottanut mitä suurimpia vaikeuksia, muuttui hänen käsissään välikappaleeksi. Olemme kertonut, miten onneton aatelisnunna kerran oli myöntynyt tuon nuoren miehen pyyteisiin. Ja lukija lienee ymmärtänyt, ettei tuo kerta ollut ainoa: se oli ainoastaan ensi askel inhoittavalla ja veren tahraamalla tiellä. Sama ääni, joka oli muuttunut röyhkeän käskeväksi, melkeinpä rikokseen pakoittavaksi hirmuvaltiaaksi, vaati nyt aatelisneitoselta sen viattoman nuoren naisen uhraamista, joka oli uskottu hänen huostaansa ja turviinsa.

Tämä ehdotus pelästytti Gertrudea.

Lucian menettäminen odottamattoman tapauksen kautta ja ilman Gertruden syytä olisi tästä jo tuntunut onnettomuudelta, tuskalliselta rangaistukselta. Ja nyt hänet riistettiin häneltä rikollisen vilpin avulla ja muutettiin näin hänen hyvityskeinonsa uudeksi tunnonvaivaksi. Tuo onneton nunna koetti kaikkia keinoja välttääkseen tämän hirvittävän käskyn täyttämistä, kaikkia muita, paitsi yhtä ainoata, joka olisi ollut pettämätön ja joka oli hänen käytettävänään. Rikos on ankara ja taipumaton isäntä, jota voitokkaasti voi vastustaa ainoastaan se, joka täydelleen siitä pidättäytyy.

Tällaista päätöstä Gertrude ei tahtonut tehdä; ja niin hän totteli.

Määräpäivä oli tullut. Sovittu hetki lähestyi. Gertrude oli vetäytynyt Lucian kanssa yksityiseen puheluhuoneeseensa ja hyväili häntä entistään enemmän; ja Lucia vastaanotti nämä hyväilyt ja vastasi niihin osoittaen yhä kasvavaa hellyyttä, samoin kuin karitsa pelotta värähdellen paimenen hyväilevän ja varovasti vetävän käden alla kääntyy nuolemaan tuota kättä, tietämättä että teurastaja, jolle isäntänsä vähää ennen sen on myynyt, odottaa navetan ovella.

-- Tarvitsen suurta palvelusta, alkoi Gertrude, ja te yksin voitte sen minulle tehdä. Minulla on paljon väkeä käskettävänäni; mutta minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, johon voisin luottaa. Hyvin tärkeässä asiassa, jonka mainitsen teille myöhemmin, minun heti paikalla täytyy puhua tuon kapusiini-munkin kanssa, joka toi teidät tänne luokseni, Lucia parkani. Mutta on myös hyvin tärkeätä, ettei kukaan tiedä minun lähettäneen häntä noutamaan. Minulla ei ole ketään muuta kuin te, joka voisi tämän salaisen asian toimittaa.

Lucia tyrmistyi tällaisesta tehtävästä. Ja luontaisen arkana, mutta salaamatta suurta hämmästystään, hän tuosta tehtävästä päästäkseen toi esiin ne syyt, jotka aatelisneitosen kyllä itsestäänkin olisi pitänyt ymmärtää ja huomata: ilman äitiään, ilman ketään kumppania, yksinäistä tietä pitkin, tuntemattomalla seudulla... Mutta Gertrude, joka oli läpikäynyt pirullisen koulun, ilmaisi vuorostaan niin suurta hämmästystä, ja niin tuntuvaa mielipahaa siitä, että kohtasi näin suurta vastustusta henkilön puolelta, jolle oli tehnyt niin ylenmäärin hyvää, ja teeskenteli pitävänsä tytön estelyjä kovin turhina:

-- Kuinka! keskellä päivää, niin lyhyt matka, tie, jota Lucia muutama päivä aikaisemmin oli kulkenut ja jolta ei voisi eksyä, vaikka ei olisi sitä koskaan nähnyt!...

Hän puhui niin paljon tähän suuntaan, että Lucia-parka täynnä kiitollisuuden ja samalla häpeän tunnetta huudahti:

-- No hyvä, mitä minun siis pitää tehdä?

-- Menkää kapusiinilais-luostariin -- ja hän neuvoi hänelle uudelleen tien. Pyrkikää johtajan puheille ja sanokaa hänelle, että hän heti paikalla tulee luokseni; mutta älköön sanoko kellekään, että minä olen lähettänyt häntä kutsumaan.

-- Mutta mitä tulee minun sanoa taloudenhoitajattarelle, joka ei koskaan ole nähnyt minun astuvan ulos luostarista ja joka epäilemättä kysyy, minne lähden?

-- Koettakaa poistua hänen huomaamattaan. Ja jos tämä ei onnistu, niin sanokaa hänelle menevänne siihen kirkkoon rukoilemaan.

Uusia vaikeuksia tyttöparalle: valehdella! Mutta aatelisneiti tekeytyi taas niin surulliseksi hänen estelynsä johdosta ja huomautti miten rumasti oli tehty näin turhan epäröimisen vuoksi unhoittaa kiitollisuutensa, että Lucia enemmän huumautuneena kuin vakaumuksesta ja ennenkaikkea syvästi liikutettuna vastasi:

-- No hyvä, minä lähden sinne. Jumala minua auttakoon.

Ja hän lähti matkaan.

Kun Gertrude, joka ristikko-aitauksen ääreltä tuijottavin ja synkin katsein seurasi häntä, näki hänen astuvan kynnykselle, hän ikäänkuin vastustamattoman tunteen valtaamana vaistomaisesti aukaisi suunsa ja huudahti: -- Kuulkaa, Lucia!

Tämä kääntyi ja palasi aitauksen luo. Mutta jo oli toinen ajatus, ajatus, joka oli päässyt vallitsevaksi kaikista muista, taas voittanut Gertruden onnettoman mielen. Hän teeskenteli vielä tahtovansa lisätä jotain jo antamiinsa ohjeisiin, neuvoi Lucialle uudelleen tietä ja päästi hänet menemään sanoen:

-- Tehkää kaikki tarkalleen niinkuin olen teille sanonut ja palatkaa sitten heti.

Lucia poistui.

Hän pääsi kenenkään huomaamatta ulos luostarin portista, kulki katseet maassa tietä pitkin vallan lähellä muuria, ja saamiensa ohjeiden ja oman muistinsa opastamana hän löysi kauppalan portin ja kulki siitä ulos vallan ajatuksiinsa vaipuneena ja vavisten. Hän poikkesi valtatielle, ja huomasi pian luostariin johtavan sivutien. Tämä tie oli silloin ja on vieläkin kahden korkean puiden reunustaman penkeren välissä, vallan kuin virran uoma; nämä puut ojentavat ylhäällä tuuheita oksiaan peittäen tien holvin tavoin.

Ruvetessaan tätä tietä astumaan Lucia näki sen olevan vallan aution, tunsi kauhunsa kasvavan ja joudutti askeleitaan. Mutta kuljettuaan kappaleen matkaa hän hiukan rauhoittui nähdessään matkavaunujen pysähtyneen tielle ja näiden vaunujen vieressä, avatun vaununoven edessä kaksi matkustajaa, jotka katselivat ympärilleen ikäänkuin etsien oikeata tietä. Tultuaan lähemmäksi Lucia kuuli toisen heistä sanovan:

-- Kas tuossa tulee kelpo nuori nainen, joka neuvoo meille tien.

Ja todella, kun hän oli saapunut vallan lähelle vaunuja, tuo sama matkustaja kohteliaammin, kuin mitä hänen ulkomuotonsa edellytti, kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

-- Olisiko neiti niin hyvä ja neuvoisi meille tien Monzaan?

-- Kuljette vallan päinvastaiseen suuntaan, vastasi tyttöparka. -- Monza on tuolla ... ja hän kääntyi sitä sormellaan osoittamaan, jolloin toinen matkatoveri -- se oli Haukka -- äkkiä tarttui häneen vyötäisistä ja nosti hänet ylös maasta. Kauhistuneena Lucia kääntää päänsä taaksepäin ja päästää huudon. Rosvo lykkää hänet vaunuihin. Kolmas, joka oli pysytellyt sisällä vaunuissa piiloittautuneena, käy häneen käsiksi ja pakoittaa onnettoman, joka turhaan vääntelee itseään vapautuakseen ja huutaa tarmon takaa, istuutumaan vastapäätä olevalle sijalle. Toinen työntää nenäliinan hänen suuhunsa, tukehuttaen hänen huutonsa.

Tällävälin Haukkakin kiireisesti astui vaunuihin. Ovi suljettiin ja ajoneuvot kiitivät huimaa vauhtia edelleen. Se henkilö, joka teki Lucialle tuon vilpillisen kysymyksen, jää yksikseen tielle, luo vilkkaan ja levottoman katseen ympärilleen, ja kun ei huomaa ketään, ottaa vauhtia ja hyppää toiselle penkerelle, tarttuu ylhäällä erään pensasaidan oksaan, hyppää tämän pensasaidan yli, syventyy vaivaistammi-pensaikkoon, joka jonkun matkaa reunustaa tietä ja kumartuu siihen, jotta häntä eivät näkisi ne ihmiset, jotka mahdollisesti Lucian huudoista saattavat rientää paikalle. Tämä mies oli yksi Egidion palkkalaisrosvoja. Hän oli vakoillut luostarinportin läheisyydessä ja nähnyt Lucian siitä astuvan ulos. Hän oli tarkoin pannut merkille hänen pukunsa ja piirteensä ja oli rientänyt oikotietä odottamaan häntä sovitussa paikassa.

Ken saattaisi nyt kuvata sitä kauhua, sitä tuskaa, joka liikkui tuon poloisen naisen povessa? Levottomana haluten tietää kammottavan tilansa hän aukaisi levälleen pelästyneet silmänsä, jotka heti taas ummisti kauhun ja pelästyksen kouristamana, nähdessään nuo kamalat kasvot. Hän väänteli itseään ja koetti päästä irti, mutta hänestä pidettiin kiinni joka taholta. Hän kokosi kaikki voimansa ja heittäytyi vaununovea kohti, mutta kaksi voimakasta käsivartta piti häntä kuin kiinninaulittuna vaunujen perällä; ja neljä muuta raudanlujaa käsivartta näitä avusti. Joka kerta kun hän avasi suunsa huutaakseen, painoi nenäliina tämän huudon kulkkuun. Tällävälin kolme hornan suuta, käyttäen niin inhimillistä ääntä kuin niiden suinkin oli mahdollista, toisteli hänelle joka hetki.

-- Vaiti, vaiti, älkää pelätkö; emme me tahdo tehdä teille pahaa.

Muutaman hetken näin rajusti ponnisteltuaan hän näytti tyyntyvän; hänen kätensä ja päänsä retkahtivat taapäin, hän aukaisi vaivoin luomensa, silmänsä tuijotti liikkumattomana, ja edessään olevat kamalat kasvot näyttivät sekaantuvan ja kiertelevän ympäri hirvittävänä sekasotkuna, Kuolonkalpeus levisi hänen kasvoilleen, joita peitti kylmä hiki. Hän vaipui alas ja pyörtyi.

-- No, no, rohkeutta! huusi hänelle Haukka. Rohkeutta vaan! toistivat kaksi muuta roistoa; mutta kaikkien aistien horrostila suojeli tänä hetkenä Lucia parkaa kuulemasta näiden kauheiden äänien lausumaa lohdutusta.

-- Hitto vieköön! hän näyttää kuolleelta, sanoi muuan miehistä. Mitä, jos hän todella olisi kuollut!

-- Joutavia, sanoi toinen. Se on tuollainen naisten pyörtyminen. Kyllä minä tiedän, minä, joka olen passittanut jonkun toiseen maailmaan, miehen tai naisen, niin siihen on vaadittu paljon enempää.

-- Riittää! sanoi Haukka. Täyttäkää velvollisuutenne, älkääkä huoliko muusta. Ottakaa esiin pyssyt istuinten alta ja pitäkää ne valmiina; sillä metsässä, johon nyt saavumme, on aina joku ilkeä konna piilossa. No ei noin käteen, piru vieköön! Pankaa ne noin loikomaan selkänne taakse. Ettekö älyä, että olemme tekemisissä kananpojan kanssa, joka pyörtyy vallan tyhjästä. Jos hän näkee aseita, hän todella voi kuolla kopsahtaa. Ja kun hän taas tulee tajuihinsa, niin varokaa häntä peloittamasta! Älkää kajotko häneen, ellen minä anna merkkiä. Minä kyllä riitän häntä alallaan pysyttelemään. Ja suu poikki: antakaa minun puhua.

Tällävälin ajoneuvot, jotka yhä kiitivät huimaa vauhtia edelleen, olivat saapuneet metsään.

Jonkun ajan kuluttua Lucia parka alkoi tointua pyörtymyksestään, ikäänkuin olisi herännyt syvästä ja levottomasta unesta, ja hän aukaisi silmänsä. Hänen oli alussa vaikea tuntea ympäröiviä kammottavia seikkoja, järjestää ajatuksiaan ja koota muistojaan. Viimein hän uudelleen tajusi hirvittävän tilansa. Kaikkein ensiksi hän käytti palaavia voimiaan syöksyäkseen vaununovea kohti ja siitä ulos. Mutta hänet siitä estettiin, eikä hän voinut muuta kuin huomata sen seudun jylhän yksinäisyyden, missä kuljettiin. Uudelleen hän päästi huudon. Mutta Haukka nosti kädessään olevaa nenäliinaa ja virkkoi niin lempeästi kuin saattoi:

-- No, no, pysykää levollisena, se on parasta minkä voitte tehdä. Me emme tahdo teille tehdä pahaa; mutta ellette ole vaiti, niin kyllä me saamme teidät vaikenemaan.

-- Antakaa minun mennä! Keitä te olette? Minne te minua viette? Miksi olette minut vanginneet? Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!

-- Sanon teille, ettei teidän pidä pelätä. Ette ole mikään lapsi, ja teidän pitäisi ymmärtää, ettemme tahdo tehdä teille pahaa. Ettekö älyä, että olisimme voineet jo sata kertaa teidät tappaa, jos meillä olisi pahoja aikeita. Rauhoittukaa siis.

-- Ei, ei; antakaa minun jatkaa matkaani; en teitä tunne.

-- Mutta me teidät hyvin tunnemme.

-- Oi pyhä Neitsyt! Antakaa minun mennä. Armoa. Keitä te olette? Minkätähden olette minut vanginneet?

-- Niin on meidän käsketty tehdä.

-- Kuka, kuka on käskenyt? Kuka on voinut sitä käskeä?

-- Vaiti, sanoi Haukka ankaran näköisenä. Sellaisiin kysymyksiin emme me ole velvolliset vastaamaan.

Lucia yritti vielä kerran äkkiä hyökätä ulos vaununovesta. Mutta huomattuaan kaikki ponnistuksensa turhiksi, hän uudelleen turvautui rukouksiin. Hän loi katseensa alas, silmät täyttyivät kyynelillä, ääni keskeytyi nyyhkytyksistä ja kädet olivat ristissä suun edessä.

-- Oi, hän sanoi, Jumalan, Pyhän Neitsyen rakkauden vuoksi antakaa minun mennä! Mitä pahaa olen teille tehnyt? Olen olento raukka, joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa. Sen pahan, minkä olette minulle tehneet, annan teille sydämeni pohjasta anteeksi; ja rukoilen Jumalaa puolestanne. Jos teilläkin on tytär, vaimo, äiti, niin ajatelkaa kuinka he kärsisivät, jos olisivat samanlaisessa tilassa. Muistakaa, että meidän kaikkien kerta täytyy kuolla, ja että tuona päivänä toivotte Jumalan olevan armollinen teitä kohtaan. Päästäkää minun menemään; jättäkää minut tähän. Jumala opastaa kyllä minut oikealle tielle.

-- Sitä emme voi.

-- Ettekö voi. Oi Jumalani! Miksi ette voi? Minne aiotte minut viedä? Minkätähden?...

-- Emme voi; on turhaa kysyä. Älkää pelätkö, emmehän tahdo tehdä teille pahaa. Pysykää hiljaa alallanne, eikä kukaan teihin koske.

Tyrmistyneenä, epätoivoisena ja ollen yhä kasvavan kauhun vallassa nähdessään, etteivät sanansa ollenkaan tehonneet, Lucia kääntyi Hänen puoleensa, joka pitää kädessään ihmisten sydämiä ja joka mielin määrin voi hellyttää kaikkein paatuneimmatkin. Hän painautui syvemmälle siihen vaunun kulmaan, missä istui, pani kätensä ristiin rinnalleen ja rukoili hehkuvasti sydämensä pohjasta; sitten hän otti esiin taskustaan rukousnauhansa ja rupesi rukoilemaan uskovammin ja hartaammin kuin koskaan ennen elämässään.

Silloin tällöin hän toivoi saavuttavansa rukoilemansa armon ja kääntyi taas näitten miesten puoleen uudelleen rukoillen ja anoen, mutta yhä vaan turhaan. Sitten hän taas pyörtyi. Sitten hän taas palasi tajuihinsa joutuakseen uuden kauhistuksen valtoihin. Mutta sen enempää ei sydämemme salli meidän jatkaa tämän surkean matkan kuvausta: liian kipeä sääli jouduttaa meitä saapumaan tämän matkan perille, jota kesti yli neljä tuntia, ja jonka jälkeen meidän on kestettävä toisia tuskan tuntia.

Siirtykäämme vuorilinnaan, missä onnetonta odotettiin.

Nimittämätön odotti häntä tavattoman levottomana ja jännittyneenä. Omituista! Tuo mies, joka kylmäverisesti oli ratkaissut niin monen ihmishengen kohtalon, joka niin monessa rikosyrityksessään ei koskaan ollut pitänyt minkäänarvoisina aiheuttamiaan tuskia paitsi siinä suhteessa, että hän niistä joskus oli ammentanut outoa kostonhimon hekkumaa, nyt tuo mies ajatellessaan Lucialle tekemäänsä väkivaltaa, tuolle köyhälle maalaisnaiselle, tunsi jotain vastenmielisyyden, katumuksen, melkeinpä kauhun tunnetta. Synkän kalliolinnansa korkeasta akkunasta hän jo kotvan aikaa oli tähystellyt erästä laakson suuta, kun äkkiä vaunut tulivat näkyviin ja lähestyivät hitaasti, tämän matkan hurja alkuvauhti kun oli lamauttanut hevosten innon ja uuvuttanut niiden voimat. Ja vaikka siitä paikasta, mistä hän katseli, nämä ajoneuvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin ne leikkivaunut, joita lapset huvikseen vetävät jälessään, hän ne tunsi heti. Ja uudelleen hän tunsi sydämensä vavahtavan ja entistään rajummin sykkivän.

-- Onkohan tuo nainen noissa vaunuissa? hän heti ajatteli. Ja hän jatkoi itsekseen:

-- Kuka tietää, mitä vaivoja minulle tuottaa tuo nainen. Parasta päästä hänestä!

Hän aikoi huutaa luokseen jonkun rosvoistaan ja lähettää tämän kiirein vaunuja vastaanottamaan ja käskeä Haukan kääntämään ajoneuvot toiseen suuntaan ja viemään tuon tytön Don Rodrigon linnaan. Mutta ehdottomasti käskevä "ei", joka äkkiä kajahti hänen sisällään, sai tämän tuuman raukeamaan. Häntä kiusasi kuitenkin tarve antaa joku määräys; ja kun hän ei voinut kestää tuota toimettomuutta odottaessaan vaunuja, jotka lähestyivät hitaasti, kuin väijytys tai kuin rangaistus, hän kutsutti luokseen vanhan naisen, erään talon palvelijattarista.