Part 26

Mutta siinäkin esiintyi vaikeuksia. Tuo kysymys oli itsestään epäilystä herättävä; mutta kiire oli käsissä: oikeudenpalvelijat olivat päästyään äskeisestä pienestä pulasta epäilemättä lähteneet pakenijaa takaa ajamaan; tämän paon huhu oli voinut jo levitä tännekin asti. Ja ollen tämän hädän alaisena Renzon täytyi tutkia ainakin kymmeniä eri kasvoja ennenkuin löysi sellaisen näön, joka hänestä tuntui sopivalta. Tuo lihava mies, joka seisoi myymälänsä edustalla, sääret hajalla, kädet selän takana, vatsa pystyssä, rasvaleuka ilmassa, ja joka huvikseen kulki milloin varpaillaan kohottaen, milloin kantapäilleen pudottaen aallehtivan ruumismöhkäleensä painon, tämä mies näytti uteliaalta lörpöttelijältä, joka kaiketi ei olisi malttanut vastata, vaan sen sijaan olisi itse ruvennut kyselemään. Tuo toinen, joka kulki hitaasti, silmät tuijottaen ja suu ammottaen, ei suinkaan näyttänyt nopeasti ja hyvin osaavan neuvoa toiselle tietä, hän kun tuskin näytti tuntevan omaa tietään. Tuon nuoren pojan kasvoista kuvastui kyllä melkoista pirteyttä, mutta vielä suuremmassa määrin veitikkamaisuutta; ja todennäköisesti hän vallattomuudessaan olisi neuvonut maalaisparkaa vallan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä kyseli. Näin todella pulassa olevalle henkilölle joka esiinsattuva seikka tuottaa uutta pulaa.

Viimein hän huomasi henkilön, joka lähestyi joutuisasti, ja ajatteli että tämä, jolla luultavasti oli joku kiireellinen tehtävä, oli vastaava nopeasti ja lyhyesti, päästäkseen pian edelleen. Ja kun hän lisäksi kuuli tämän miehen puhuvan itsekseen, hän arveli, että se oli suora ihminen. Hän lähestyi häntä ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, mitä tietä mennään Bergamoon?

-- Bergamoon? Itäisestä portista.

-- Suuri kiitos, hyvä herra; ja mistä mennään Itäiselle portille?

-- Poiketkaa tuolle vasemmalla olevalle tielle; siitä tulette Tuomiokirkon torille, sitten...

-- Riittää, hyvä herra. Loppumatkan tunnen. Jumala teitä palkitkoon.

Ja viipymättä hän läksi kulkemaan osoitettuun suuntaan.

Tienneuvoja katsoi hetken hänen jälkeensä. Ja verraten mielessään toisiinsa nuoren miehen kysymystä ja kulkutapaa, hän virkahti itsekseen:

-- Joko hän on tehnyt pahan kepposen, tai tahtoo joku toinen sellaisen hänelle tehdä.

Renzo saapuu Tuomiokirkon torille; hän kulkee sen poikki, ja sivuuttaa sammuneen tuhka- ja kekäle-kasan tuntien sen ilotulen jäännökset, jota edellisenä päivänä oli ollut katselemassa. Hän kulkee pitkin tuomiokirkon portaita, näkee "Kainalosauva-leipomon" puoleksi hajoitettuna ja soturien vartioimana. Hän rientää edelleen seuraten katua, jota myöten jo oli kulkenut väkijoukon mukana ja saapuu kapusiinilais-luostarin edustalle, missä luo katseen pienelle torille ja tuohon kirkon oveen ja virkkaa itsekseen huoaten:

-- Antoipa tuo munkki minulle eilen hyvän neuvon, kun kehoitti minua odottamaan kirkossa ja siellä rukoilemaan.

Hän pysähtyi tähän hetkeksi, tarkasti tähystellen Itäiseen porttiin päin, mistä hänen oli määrä astua ulos, ja huomasi sen kohdalla paljon väkeä, joka näytti sulkevan pääsyn. Hänen mielikuvituksensa oli vähän kiihoittunut -- tämä ei ole oudoksuttavaa, päinvastoin varsin luonnollista, -- ja senvuoksi hän hieman pelkäsi yrittää tuosta portista kulkea. Olihan hänellä siinä vallan lähellä turvapaikka, minne hallussaan oleva kirje tuottaisi hyvän suosituksen: ja suuresti häntä haluttikin poiketa sinne. Mutta äkkiä hänen mielensä rohkastui, ja hän ajatteli:

-- Tahdon olla vapaa metsälintu, niin kauan kuin suinkin voin. Kuka minua täällä tuntee? Eiväthän oikeudenpalvelijat ole voineet jakautua eri kappaleiksi, väijyäkseen minua joka portilla.

Hän katsoi taakseen nähdäkseen, tuliko heitä kenties sieltäpäin. Mutta hän ei nähnyt oikeudenpalvelijoita eikä ketään, joka olisi häntä pitänyt silmällä. Hän lähtee taas kulkemaan ja hiljentää jalkaparkojensa vauhdin, jotka aina vaan tahtovat juosta, sillä nyt vaativat asianhaarat tavallista kävelemistä. Ja kävellen vallan hitaasti, ja hiljakseen viheltäen hän saapui portille.

Aivan kiinni portin pielissä oli tullivartijoita ja näiden apuna joukko espanjalaisia sotureita; mutta näiden koko huomio oli kääntyneenä ulospäin portista, he kun tahtoivat estää sisään pääsemästä irtolaisia, jotka kuultuaan kapinan puhjenneen aina rientävät saapuville kuten korpit taistelukentälle. Näin ollen Renzo, välinpitämättömän näköisenä, katse maassa ja puoleksi matkustajan, puoleksi jaloittelijan ryhtisenä, kulki ulos portista, ilman että kukaan hänelle sanoi sanaakaan. Mutta hänen sydämensä sykki rajusti. Nähdessään oikealla kädellä pienen polun, hän poikkesi sille välttääkseen valtatietä; ja hän kulki kappaleen matkaa ollenkaan katsomatta taakseen.

Hän kulkee, kulkee, kohtaa paimenmajoja ja kyliä, mutta kulkee ohi kysymättä niiden nimeä. Hän on varma siitä, että poistuu Milanosta ja toivoo astuvansa Bergamoa kohti. Tämä hänelle riittää vastaiseksi. Silloin tällöin hän katsoi taakseen ja väliin silmäili ja hieroi milloin toista, milloin toista rannettaan, joita vielä kirveli ja joiden ympäri kulki punainen juova: kahlenuoran merkit. Hänen mielessään temmelsi, kuten jokainen saattaa kuvitella -- joukko sekavia tunteita: katumus, kaiho, levottomuus, raivo, hellyys. Hänellä oli koko työ koota muistissaan edellisenä iltana sanomansa ja tekemänsä seikat, saadakseen selville seikkailunsa salaperäisen puolen ja ennen kaikkea, miten oli voitu saada tietää hänen nimensä. Hänen epäluulonsa kohdistui luonnollisesti miekankiilloittajaan, jolle muisti olleensa hyvin avomielinen. Ja kun hän muisteli sitä tapaa, jota noudattaen tuo mies oli houkutellut esille hänen nimensä, ja lisäksi tuon miehen koko käytöstä ja kaikkia palveluksentarjouksia, joiden tarkoituksena aina oli saada jotain urkituksi, epäluulo muuttui melkein varmuudeksi.

Kuitenkin hän vielä lisäksi himmeästi muisti aseenkiilloittajan mentyä jatkaneensa lörpöttelyään. Mutta kenen kanssa? Sen hiisi tiesi. Ja mistä seikoista? Vaikka hän kuinka olisi tutkinut muistiaan, ei se voinut hänelle asiaa selvitellä; se ei voinut hänelle muuta sanoa, kuin että se sinä hetkenä oli ollut muualla matkaamassa. Miesparka kiusasi itseään näillä tutkivilla mietteillä. Hän oli miehen kaltainen, joka on allekirjoittanut monta avointa valtakirjaa ja uskonut ne jonkun haltuun, jota piti varmana ja rehellisenä; ja huomattuaan, että tuo mies onkin petkuttaja hän tahtoisi tietää asiainsa tilan. Mutta mitä tietää? Olihan tekemisissä täydellisen sekasotkun kanssa.

Toinen yhtä tuskallinen pohdinta aiheutui siitä, kun hän koetti muodostaa tulevaisuuden varalle tuumia, jotka eivät olisi olleet tuulen tupia, eivätkä liioin varsin surullisia.

Mutta kaikkein tukalimpana kohosi seuraavassa tuokiossa hänen eteensä tien löytäminen. Kuljettuaan melkoisen matkan miltei umpimähkään, hän huomasi välttämättömäksi kysyä kulkusuuntaansa. Hänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä lausua tuota sanaa: Bergamo, ikäänkuin siinä itsessään olisi ollut jotain epäluuloa herättävää tai loukkaavaa. Mutta mahdotonta oli olla sitä mainitsematta. Samoin kuin oli tehnyt Milanossa, hän nytkin päätti kysyä tietä ensimäiseltä vastaantulijalta, jonka kasvot hänestä tuntuisivat luottamusta herättäviltä, ja niin hän tekikin.

-- Olette vallan väärällä tiellä, vastasi hänelle tämä. Ja mietittyään asiaa hetken, hän osaksi sanoin, osaksi elein osoitti Renzolle polun, joka johti valtatielle. Renzo kiitti häntä, oli kokonaan noudattavinaan annettua ohjetta ja kulki todella neuvottuun suuntaan aikoen lähestyä tuota suuriarvoista valtatietä, pysytellä sitä näkyvissään ja kulkea mikäli mahdollista yhdensuuntaisesti sen kanssa, kuitenkaan sille astumatta. Tätä tuumaa oli helpompi suunnitella kuin toteuttaa. Seuraus tästä oli, että pakolaisemme kulki milloin vasemmalle, milloin oikealle, ristiin rastiin, seuraten tiellä saamiaan osviittoja, joita oman älynsä mukaan hieman korjasi ja muutteli tarkoitustensa mukaisiksi, tai myöskin seuraten sitä polkua, jota oli ruvennut astumaan, ja näin hän ehkä jo oli kulkenut kaksitoista Italian peninkulmaa poistumatta Milanosta kauemmaksi kuin kuuden peninkulman päähän. Mitä taas Bergamoon tuli, niin saattoipa hän olla tyytyväinen, jos ei ollut etäytynyt siitä lähtöpaikkaansa kauemmaksi. Hänelle selveni, ettei voinut tällä tavoin jatkaa; ja hän mietti jotain toista keinoa.

Hänen mieleensä johtui taitavasti tiedustella jonkun rajanläheisen seudun nimeä, minne voisi kulkea syrjäteitä pitkin. Ja kyselemällä tätä seutua hän voisi saada varmat tiedot, alinomaan matkansa varrella kyselemättä Bergamoa, mikä hänestä niin suuresti tuntui viittaavan pakoon, karkoitukseen, rikokseen.

Miettiessään miten koota kaikki nämä tiedot epäluuloa herättämättä, hän huomaa ulkopuolella pikkukylää olevan majan oven yläpuolella riippuvan vihreän oksan. Jo jonkun aikaa hän oli tuntenut tarvetta virkistää voimiaan. Hän ajatteli, että tässä oli paikka, missä saattoi samalla saada tietoja ja virkistystä; ja hän astui sisälle. Siellä oli ainoastaan vanha vaimo, kuontalo kupeella ja kehrävarsi kädessä. Hän pyytää hieman syötävää; muori tuo hänelle palasen stracchino-juustoa ja hyvää viiniä. Renzo tyytyi juustoon, mutta hylkäsi viinin, (tätä hän oli ruvennut inhoamaan, sen hänelle edellisenä iltana tekemän pahan kepposen vuoksi), ja istuutui, kehoittaen vaimoa jouduttamaan pöydän kattamista. Tämä olikin kädenkäänteessä kattanut pöydän; ja heti hän alkoi vaivata matkamiestä kysymyksillään sekä tämän ammattiin että Milanon suuriin tapahtumiin nähden, joista huhu oli saapunut tänne asti. Renzo osasi hyvin taitavasti vältellä kysymyksiä ja samalla hyötyä itse tästä vaikeudesta, käyttäen hyväkseen muorin uteliaisuutta, tämä kun kysyi minne hänen oli matka.

-- Minun on käytävä useammassa paikassa, hän vastasi. Ja jos minulle jää hieman aikaa, tahtoisin käväistä myöskin Bergamon tiellä, lähellä rajaa, mutta kuitenkin Milanon alueella olevassa kylässä tai kauppalassa... Mikä onkaan sen nimi?... Joku sellainenhan siellä on, ajatteli hän itsekseen.

-- Tarkoitatte Gorgonzolaa, virkkoi vanhus.

-- Juuri niin, Gorgonzola! toisti Renzo, ikäänkuin paremmin painaakseen tämän nimen mieleensä. Onko se hyvinkin kaukana täältä? hän sitten lisäsi.

-- En tarkalleen tiedä. Ehkä kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa. Jos joku pojistani olisi kotona, niin voisi sen teille sanoa.

-- Ja luuletteko, että sinne saattaisi mennä näitä sieviä polkuja pitkin, kulkematta valtatietä, missä on tukahuttavan paksulta tomua? Eihän pitkään aikaan ole satanut!

-- Luulenpa kyllä. Joka tapauksessa voitte sitä kysyä ensi kylässä, minne saavutte kulkemalla oikealle.

Ja hän mainitsi sen kylän nimen.

-- Hyvä, hyvä, virkkoi Renzo.

Hän nousi, otti käteensä leipäpalan, joka oli jäänyt yli tästä niukasta ateriasta ja joka oli vallan toisenlainen kuin se, minkä edellisenä päivänä oli löytänyt San Dionigin ristipatsaan juurelta, maksoi laskun, astui ulos ja poikkesi kulkemaan oikealle. Ja jotta ei matka turhaan venyisi liian pitkäksi, hän Gorgonzolaa mainiten riensi kylästä kylään ja saapui sinne suunnilleen tuntia ennen auringon laskua.

Jo matkalla hän oli päättänyt viivähtää siellä, nauttiakseen hieman vankemman aterian. Hänen ruumiinsa olisi myös tarvinnut hieman vuodelepoa. Mutta pikemmin Renzo olisi antanut sen romahtaa väsymyksestä tielle, kuin että olisi sille myöntänyt tätä tyydytystä. Hänen tuumansa oli jossakin majatalossa kysellä Adda joen etäisyyttä, taitavasti tiedustella jotain sinne johtavaa syrjätietä ja heti aterian jälkeen lähteä kulkemaan siihen suuntaan.

Syntyneenä ja kasvaneena niin sanoaksemme Addan toisen lähdekohdan ääressä, hän oli monasti kuullut sanottavan, että määräkohdassa ja jonkun matkaa juoksuaan pitkin tämä joki muodosti rajan Milanon ja Venetsian valtioiden välillä. Mutta tästä kohdasta ja virran juoksusta hänellä ei ollut varmaa tietoa. Mutta sinä hetkenä oli kaikkein tärkeintä päästä Addajoen toiselle rannalle, mistä kohdasta tahansa. Ellei tämä onnistuisi hänelle sinä päivänä, hän oli päättänyt astua niin kauas kuin yö ja hänen voimansa sallivat ja sitten odottaa seuraavan aamun valkenemista sillä autiolla kedolla, mihin Jumala sallisi hänen joutua, kunhan se ei vaan ollut mikään majatalo.

Kuljettuaan muutaman askeleen Gorgonzolassa hän näki ravintolan kyltin ja astui sisälle. Vastaantulevalta isännältä hän tilasi aterian ja puolen pulloa viiniä; muutaman peninkulman lisämatka ja aika olivat haihduttaneet tuon niin syvän ja liiallisen inhon, minkä viini hänessä oli herättänyt.

-- Pyydän teitä kiirehtimään, hän lisäsi, sillä minun on heti taas lähteminen matkaan.

Ja tämän hän mainitsi, ei ainoastaan senvuoksi, että se oli tosi, vaan myös peläten, että isäntä voisi luulla hänen aikovan jäädä sinne yöksi ja ruveta kiusaamaan häntä kyselemällä hänen suku- ja ristimänimeään, asuinseutuaan ja asioitaan. Hiiteen sellaiset!

Isäntä vastasi Renzolle, että hän saisi tilaamansa heti paikalla, ja tämä istuutui vaatimattomien paikalle pöydän päähän, vallan lähelle ovea.

Ravintolahuoneessa oli muutamia seudun joutilaita miehiä, jotka olivat väitelleet, pakinoineet edellisen päivän suurista Milanon uutisista ja nyt olivat pakahtua uteliaisuudesta saada tietää, miten siellä tuona päivänä oli käynyt, varsinkin, kun nuo ensi uutiset enemmän olivat omiaan kiihoittamaan, kuin tyydyttämään uteliaisuutta: kapina, jota ei oltu tukahutettu, joka liioin ei ollut päässyt voitolle, ja jonka yö pikemmin oli keskeyttänyt kuin päättänyt; siis katkaistu toiminta, näytöksen loppu, eikä näytelmän päätös. Yksi noista poistui joukosta, lähestyi äsken tullutta ja kysyi häneltä, tuliko hän Milanosta.

-- Minäkö? sanoi Renzo yllätyksissään, saadakseen aikaa miettiä vastausta.

-- Niin juuri te, jos saan luvan kysyä.

Pudistaen päätään, väännellen suutaan ja päästäen tolkuttomia ääniä Renzo virkkoi:

-- Milano, mikäli olen kuullut kerrottavan, ei taida olla paikka, minne tällä hetkellä olisi hyvä lähteä, ellei suorastaan ole pakko.

-- Jatkuuko siis mellakkaa vielä tänään? kysyi utelias mies yhä tungettelevammin.

-- Pitäisi olla siellä, jotta voisi sen sanoa.

-- Ettekö siis tule Milanosta?

-- Tulen Liscatesta, vastasi muitta mutkitta nuori mies, joka tällä välin oli tuuminut vastaustaan. Todella hän sieltä tuli, -- hän ei siis valhetellut -- sillä hän oli kulkenut sen kautta. Hän oli kuullut tämän paikannimen tiensä varrella eräältä matkamieheltä, joka oli maininnut tuota kylää ensimäiseksi, minkä kautta hänen tuli kulkea Gorgonzolaan.

-- Vai niin! virkkoi tuo henkilö, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: olisipa parempi, jos tulisit Milanosta; mutta kärsivällisyyttä. Entä Liscatessa, eikö siellä tiedetty mitään Milanosta?

-- On kyllä mahdollista, että joku siellä siitä jotain tiesi, vastasi vuoristolainen. Minä vaan en kuullut mitään.

Ja hän lausui nämä viime sanat äänenpainolla, joka tuntui merkitsevän: olen lopettanut. Utelias kyselijä palasi paikalleen, ja hetkisen senjälkeen isäntä tuli kattamaan pöytää.

-- Pitkältäkö tästä on Adda joelle? Renzo kysyi häneltä puoliääneen, teeskennellen uneliasta välinpitämättömyyttä, kuten olemme jo aikaisemmin huomanneet hänen menetelleen.

-- Adda joelleko? Ylitsekulkua varten? kysyi isäntä.

-- Tuota noin, niin, Adda joelle.

-- Tahdotteko kulkea Cassanon sillan tai Canonican lautan kautta?

-- Se on yhdentekevää. Kysyn tätä vaan uteliaisuudesta.

-- Ja minä taas mainitsen tämän, nämä kun ovat ylimenopaikkoja, mistä kulkevat rehelliset ihmiset, nimittäin ne, jotka hyvin voivat vastata teoistaan.

-- Hyvä. Ja pitkäkö matka sinne on?

-- Tästä lasketaan kumpaankin paikkaan suunnilleen kuusi Italian peninkulmaa.

-- Kuusi peninkulmaa? En luullut niin paljoa olevan, sanoi Renzo. Mutta, hän sitten jatkoi liioittelevasti teeskennellen välinpitämättömyyttä: jos pitäisi kulkea oikotietä, niin on kai muita joen ylimenopaikkoja?

-- Tottakai niitä on, vastasi isäntä tähystellen häntä ilkeän uteliain katsein. Tämä riitti karkoittamaan nuoren miehen huulilta ne muut kysymykset, jotka oli aikonut tehdä. Hän lykkäsi lautasen eteensä; ja katsellen pullonpuolikasta, jonka isäntä oli asettanut pöydälle, hän kysäsi:

-- Onko viini väärentämätöntä?

-- Kuin kultaa, vastasi isäntä. Kysykäähän vaan seudun ja ympäristön väestöltä, niin saatte kuulla. Muuten voitte itse päättää. Ja näin sanoen hän palasi ravintolavieraidensa luo.

-- Piru vieköön kaikki ravintolanisännät! huudahti Renzo itsekseen. Kuta enemmän niitä näen, sitä pahempia ne ovat!

Siitä huolimatta hän alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, samalla tarkasti kuunnellen, joskin tarkkaavaisuuttaan salaten, tahtoen tunnustella maaperää ja saada selville mitä tämän seudun väestö ajatteli noista suurista tapahtumista, joihin hän niin tuntuvasti oli ottanut osaa, ja ennenkaikkea havaita, oliko näiden lavertelijain joukossa joku kunnon mies, joka niin herättäisi luottamusta, että poikaparka uskaltaisi häneltä kysyä tietä, ilman että tarvitsi pelätä joutuvansa ahtaalle ja täytyvänsä tehdä selkoa asioistaan.

-- Mutta, virkahti muuan, tällä kertaa Milanolaiset näyttävät tarkoittaneen täyttä totta. No, viimeistään huomenna saamme siitä jotain kuulla.

-- Kadun, etten tänä aamuna lähtenyt Milanoon, sanoi toinen.

-- Jos lähdet sinne huomenna, minä tulen mukaan, virkkoi kolmas, ja tähän yhtyi vielä pari muuta.

-- Tahtoisinpa tietää, huomautti ensimäinen, ajattelevatko nuo Milanon herrat hiukan köyhää maalaisväestöä, vai säätävätkö hyviä lakeja ainoastaan itseään varten. Sillä tiedättehän millaisia nämä herrat ovat? Ylpeitä ja itsekkäitä kaupunkilaisia, jotka anastavat kaikki itselleen. Ja muita muka ei ole olemassakaan.

-- Onhan meilläkin suu, eikä yksinomaan syödäksemme, mutta myöskin sanoaksemme mielipiteemme, sanoi toinen, tosin hyvin vaatimattomasti, väitteensä kun oli jotenkin rohkea -- ja kun asia kerran pääsee vauhtiin... Mutta hän katsoi parhaaksi olla lopettamatta lausettaan.

-- Eipä ainoastaan Milanossa ole piilossa viljaa -- näin alkoi toinen joukosta vihaisen ja salaperäisen näköisenä, kun kuului lähestyvän hevosen kavioiden kopse. Kaikki hyökkäävät ovelle. Ja tunnettuaan tulijan, kaikki rientävät häntä vastaanottamaan. Hän oli milanolainen kauppias, joka kauppa-asioillaan monta kertaa vuodessa kävi Bergamossa ja jolla oli tapana yöpyä tähän majataloon. Melkein aina hän tapasi siellä koolla samaa seuraa, joten tunsi jokaisen heistä.

Hänen ympärillään hääritään; toinen tarttuu suitsiin, toinen jalustimeen.

-- Terve tuloa!

-- Hauska tavata teidät.

-- Miten onnistui matka?

-- Erinomaisesti. Entä te, miten voitte?

-- Hyvin, erinomaisen hyvin. Mitä uutta Milanosta?

-- Kas vaan, uutisten urkkijoita! sanoi kauppias astuen alas hevosen selästä ja jättäen ratsunsa renkipojan huostaan.

-- Muuten, hän jatkoi -- astuen sisälle pienestä ovesta kaikkien muiden seuraamana, -- tänä hetkenä te luultavasti tiedätte nuo uutiset paremmin kuin minä.

-- Me emme totisesti tiedä yhtään mitään, sanoivat monet painaen kättä sydämelle.

-- Onko se mahdollista? kysyi kauppias. No saattepa sitten kuulla kauniita juttuja ... tai oikeammin rumia. Hoi, isäntä, onko tavallinen vuoteeni vapaa? No hyvä. Lasi viiniä ja tavallinen illalliseni. Joutukaa, sillä tahdon panna aikaisin maata ja lähteä huomenna hyvin varhain, saapuakseni Bergamoon päivällisaikaan. Ja te, hän jatkoi istuutuen pöydän ääreen vastapäiseen päähän kuin missä Renzo istui ääneti ja tarkkaavaisena, -- ettekö te siis tiedä mitään noista eilisistä pirunvehkeistä?

-- Oh, eilisistä olemme kyllä kuulleet puhuttavan.

-- No niin, huomautti kauppias, tiedättehän siis uutisia. Ajattelin itsekseni, että tehän istutte siinä vaanimassa ohikulkijoita, joita sitten tarkoin tiedustelette...

-- Mutta tänään, mitä on tapahtunut tänään?

-- Niin tänään, ettekö tiedä mitään tämänpäivän tapahtumista?

-- Emme yhtään mitään: tästä ei ole kulkenut ketään.

-- Antakaa siis minun kastella huuliani, niin sitten kerron teille mitä tänään on tapahtunut. Saattepa kuulla!

Hän täytti lasin laitoja myöten, otti sen oikeaan käteensä, nosti vasemman käden peukalolla ja etusormella viiksiään, siveli kämmenellään partaansa, joi ja jatkoi:

-- Vähänpä puuttui, hyvät ystäväni, ettei tänään olisi ollut yhtä kuuma päivä kuin eilen, jopa kuumempikin. Ja tuskin voin uskoa, että olen tässä teille sitä kertomassa; sillä olin jo hylännyt kaikki matkatuumani, jäädäkseni myymäläpahastani vartioimaan.

-- No mitä piruja sitten tapahtui? kysyi muuan kuulijoista.

-- Mitäkö tapahtui; niin juuri itse piru oli liikkeellä. Saattepa kuulla.

Ja leikeltyään ruoka-annoksensa, joka hänelle oli tarjottu, hän alkoi syödä ja jatkoi. Läsnäolijat seisoen oikealla ja vasemmalla pöydän ääressä, kuuntelivat suu auki. Renzo istui paikallaan, oli olevinaan kuuntelematta, mutta seurasi kuitenkin tarkkaavaisemmin kuin kukaan muu, sillävälin kuin pureskeli viimeisiä suupalojaan.

-- Tänä aamuna siis nuo roistot, jotka eilen panivat toimeen tuon kauhean mellakan, kokoontuivat sovittuihin paikkoihin -- luonnollisesti he olivat keskenään sopineet; kaikki oli edeltäpäin valmistettua -- he kokoontuivat siis ja alkoivat uudelleen kierrellä katuja huutaen, saadakseen koolle väkeä. Tiedätte, että tällöin käy samoin kuin lattiata lakaistaessa, teidän luvallanne: kuta enemmän lakaisija etenee, sitä enemmän rikkaläjä kasvaa. Kun katsoivat joukkonsa tarpeeksi lukuisaksi, he kulkivat herra viljavoudin asunnolle; ikäänkuin eivät eiliset, tuolle kunnon herralle tehdyt ilkivaltaisuudet vielä olisi riittäneet! Nuo konnat! Ja mitä inhoittavia hävyttömyyksiä he hänelle syytivät. Kaikki valheita. Sillä herra viljavouti on hyvä mies ja täsmällinen. Minä hänet hyvin tunnen, sillä olen yhteydessä hänen talonsa kanssa, minä kun myyn kankaan hänen palvelijoidensa virkapukuihin. He kulkivat siis tuota taloa kohti. Olisipa teidän pitänyt nähdä nuo roistot, nuo saastaiset naamat! Ajatelkaa, että he kulkivat minun myymäläni ohi. Hyi niitä kasvoja! _Via Crucis_-kadun juutalaiset eivät ole mitään niihin verrattuina. Ja niitä inhoittavia puheita, jotka liikkuivat heidän huulillaan! Olisipa tehnyt mieli tukkia korvansa, ellei olisi ollut vaarallista kääntää puoleensa noiden ihmisten huomiota. Heidän oiva tarkoituksensa oli siis lähteä ryöstöretkelle; mutta ... ja tässä hän nosti ja ojensi vasemman kätensä ja painoi peukalon päätä nenännipukalle.

-- Mutta? ... sanoivat kaikki kuuntelijat.

-- Mutta, jatkoi kauppias, mutta he huomasivat kadun pölkyillä ja rattailla tukituksi, ja tämän katusulun takana vahvan rivin espanjalaisia sotureita, pyssyt valmiina tähtäämässä, posket perää vasten. Kun roskaväki näki valmistukset ... niin mitähän te olisitte tehneet?

-- Kaikki käpälämäkeen.

-- Tietysti; niin he tekivätkin. Mutta nähkääs, totisesti itse paholainen heitä riivasi. Nyt he riensivät _Cordusiolle_, näkivät tuon leipomon, jonka jo eilen olivat tahtoneet ryöstää puti puhtaaksi. Ja mitä tehtiin tuossa leipämyymälässä? Jaeltiin ostajille leipää. Siellä oli aatelismiehiä, oikein aateliston parhaimpia, valvomassa, että kaikki kävi hyvin; ja nämä rosvot -- heillä oli piru nahassaan, sanon minä, ja lisäksi kiihoittajia -- syöksyvät hurjina sisälle. Ryöstä sinä, minä ryöstän myös! Kädenkäänteessä aateliset, leipurit, ostajat, leivät, tiski, taikinapuntut, jauhosäkit, rahapussit, sihdit, listin, jauhot, taikina, kaikki vaan mullin mallin.

-- Entä espanjalaiset sotamiehet?

-- Näillä oli vartioitavana viljavoudin talo. Eihän kukaan voi laulaa ja samalla kantaa ristiä. Ja sitäpaitsi kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kaikki kootaan; kaikki, mikä vaan kelpasi, vietiin pois. Ja sitten pannaan taas toimeen tuo eilinen ilveily, nimittäin että joutavat esineet kannetaan torille ja sytytetään palamaan. Ja jo nämä heittiöt alkoivat laahata tavaroita ulos, kun eräs heistä, toisia suurempi lurjus, ... niin arvatkaapa mikä soma ehdotus hänellä oli?

-- No mikä sitten?

-- Panna kaikki nämä esineet leipomossa kasaan ja yhtähaavaa sytyttää tämä ja itse talo. Tuumasta toimeen...

-- Ja todellako pistivät sen palamaan?