Part 25

-- Talossanne on siis vielä paljon väkeä? -- No hyvä, katsokaa tarkoin, ettei tuo outo mies pääse pakenemaan.

-- Onko minun nyt vielä lisäksi toimitettava poliisin virkaa? ajatteli isäntä; mutta ei vastannut kieltävästi, eikä myöntävästi.

-- Palatkaa kotianne ja olkaa varovainen, sanoi notaario.

-- Olen aina ollut varovainen. Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää, onko minulla koskaan ollut tekemistä oikeuden kanssa.

-- Hyvä, hyvä. Mutta älkää luulko, että oikeus olisi menettänyt valtaansa.

-- Minä, taivaan nimessä, en luule yhtään mitään. Minä hoidan ainoastaan ravintolanisännän tehtäviäni.

-- Aina veisaatte samaa virttä. Teillä ei koskaan ole muuta sanottavaa.

-- Mitä muuta sitten sanoisin. Onhan totuus vaan yksi.

-- Riittää; nyt panemme paperille mitä olette ilmoittanut. Kun asia myöhemmin tulee esille, on teidän oikeudelle annettava tarkemmat tiedot siitä, mitä teiltä voidaan kysyä.

-- Mitä muita tietoja voisinkaan antaa? Enhän tiedä mitään. Tuskin riittää älyni omien asioitteni hoitoon.

-- Pitäkää huoli siitä, ettei hän pääse pakenemaan.

-- Toivon, että korkeasti kunnioitettu kapteeni saa tietää, että olen joutuin käynyt täyttämässä velvollisuuteni. Suutelen Teidän Ylhäisyytenne käsiä.

Päivän koittaessa Renzo oli jo kuorsannut noin seitsemän tuntia, ja miesparka oli vielä vaipuneena mitä sikeimpään uneen, kun hänet äkkiä saattoi kavahtamaan ylös kaksi voimakasta tuuppausta käsivarsiin, ja ääni, joka jalkopuolesta huusi:

-- Lorenzo Tramaglino!

Hän karkoitti untaan, veti pois käsivartensa, aukaisi silmät levälleen ja huomasi vuoteen jalkopuolella seisovan mustiin puetun miehen, ja kaksi aseellista miestä molemmin puolin päänalusta. Renzo, joka osaksi oli hämmästynyt, osaksi vielä unen pöpperössä ja edellisenä iltana juomansa viinin pohmelossa, oli hetken aikaa vallan tyrmistynyt. Sitten hän luuli vielä näkevänsä unta, ja kun tämä uni oli hänestä epämiellyttävä, hän ponnisteli tullakseen täydelleen hereille.

-- Kuulitteko vihdoinkin, Renzo Tramaglino? sanoi mustaviittainen mies, tuo sama notaario, johon tutustuimme edellisenä iltana. -- Joutuin ylös ja seuratkaa meitä.

-- Lorenzo Tramaglino? virkkoi Renzo. Mitä tämä tietää? Mitä tahdotte minusta. Kuka on sanonut teille nimeni?

-- Joutavat lorut sikseen, ja ylös heti paikalla, sanoi toinen hänen vieressään seisovista oikeudenpalvelijoista, uudelleen tarttuen hänen käsivarteensa.

-- Hoi, mitä väkivaltaa tämä on? huusi Renzo, ja irroitti kätensä. Hoi, isäntä!

-- Viemmekö hänet pois paitasillaan, kysyi sama oikeudenpalvelija, kääntyen notaarion puoleen.

-- Kuulitteko? tämä kysyi Renzolta. Sen tulemme tekemään, ellette heti paikalla nouse vuoteeltanne ja seuraa meitä.

-- Ja minkä vuoksi? kysyi Renzo.

-- Minkä vuoksi, sen saatte kuulla oikeuden kapteenilta.

-- Minäkö? Minähän olen rehellinen mies; en ole tehnyt mitään pahaa, ja ihmettelen...

-- Sen parempi teille; jos niin on laita, pääsette kädenkäänteessä vapaaksi ja voitte palata omiin toimiinne.

-- Päästäkää minut heti menemään; minulla ei ole mitään tekemistä oikeuden kanssa.

-- Pian nyt. Tästä täytyy tulla loppu, sanoi toinen oikeudenpalvelija.

-- Viemmekö hänet pois näin vaan? sanoi toinen.

-- Lorenzo Tramaglino, sanoi notaario.

-- Miten tiedätte nimeni, hyvä herra?

-- Täyttäkää velvollisuutenne, virkkoi notaario kätyreille.

Nämä kävivät heti käsiksi Renzoon vetääkseen hänet pois vuoteesta.

-- Älkää kajotko rehelliseen mieheen, ... osaanpa minä tässä itsekin pukeutua..

-- Pukeutukaa siis nopeasti, sanoi notaario.

-- Johan minä pukeudun, vastasi Renzo.

Ja todella hän kokoili vaatteitaan, jotka olivat hajalla vuoteessa, kuin haaksirikon pirstaleet rannalla. Ja alkaessaan pukea niitä ylleen hän vielä jatkoi:

-- Mutta minäpä en tahdo mennä oikeuden kapteenin luo. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Koska minua ansaitsemattomasti näin solvataan, tahdon, että minut viedään Ferrerin eteen. Hänet minä kyllä tunnen, tiedän, että hän on kunnon mies ja hän on minulle kiitollisuuden velassa.

-- Hyvä, hyvä, ystäväni, kyllä teidät viedään Ferrerin luo, virkkoi notaario.

Toisessa tilaisuudessa hän olisi makeasti nauranut tällaista ehdoitusta. Mutta nyt ei ollut naurun hetki.

Jo tullessaan hän oli nähnyt kaduilla jonkunmoista liikettä, josta oli vaikea päättää, oliko se vielä raukeamattoman kapinan maininkia, vai uuden ennettä. Ihmisiä saapui joka taholta; nämä puhuttelivat toisiaan, astuivat parvittain ja pysähtyivät ryhmiin. Ja nyt notaario, vaikka teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, höristi korviaan, ja hänestä tuntui kuin kumea melu olisi kasvanut.

Hän tahtoi siis niin pian kuin suinkin päästä lähtemään. Mutta hän olisi halunnut viedä Renzon hyvällä ja sovinnolla. Jos näet hänen kanssaan olisi syntynyt ilmiriita, ei hän olisi voinut olla varma siitä, että heitä kadulle tultuaan enää olisi ollut kolme yhtä vastaan. Tämän vuoksi hän iski kätyreille silmää, että malttaisivat mielensä ja etteivät kiihoittaisi nuorta miestä. Itse puolestaan hän koetti rauhoittaa häntä ystävällisin sanoin.

Pukeutuessaan kiireisesti Renzo kokosi niin hyvin kuin saattoi muistissaan edellisen päivän tapahtumia ja huomasi pian osapuilleen, että asetukset, suku- ja ristimänimet olivat syynä kaikkeen tähän; mutta miten hiidessä tuo mies tiesi hänen nimensä? Ja mitä hemmetissä oli tapahtunut viime yönä, kun oikeus oli tullut niin rohkeaksi että uskalsi käydä käsiksi yhteen niistä kelpo nuorista miehistä, joiden ääni edellisenä päivänä oli ollut niin painava, ja jotka eivät suinkaan kaikki saattaneet olla nukuksissa, koska Renzokin kuuli kadulta yhä kasvavaa melua? Kun hän sitten katsoi notaariota suoraan silmiin, näki hän hänen kasvoissaan värähtelevän epävarmuutta, jota mies turhaan koetti salata. Sitten hän koettaakseen selvitellä arveluitaan ja tutkistella maaperää sekä voittaakseen aikaa, jopa yrittääkseen jotain juonta kysäsi:

-- Ymmärrän hyvin, mikä on syynä tähän kaikkeen. Se on tuo kysymys suku- ja ristimänimestä. Eilen illalla olin totta puhuakseni hieman iloisella tuulella: näillä ravintolanisännillä on joskus hyvin petollisia viinejä. Ja joskus, nähkääs, kuten tiedätte, kun viini on mennyt sisälle samasta aukosta, mistä sanat tulevat ulos, niin sekin tahtoo sanoa sanansa. Mutta jos ei ole kyseessä muu kuin tämä, olen nyt valmis antamaan teille hyvitystä. Ja johan muuten tiedättekin nimeni. Mutta kuka hiidessä sen on teille sanonut?

-- Hyvä, nuori mies; hyvä! vastasi notaario erinomaisen ystävällisesti. Huomaan, että olette järkevä. Ja uskokaa minua, joka puhun ammattikokemuksen nojalla, te olette ovelampi kuin monet muut. Kun on tuolla päällä, niin kaikkein helpoimmin pääsee pulasta. Teidän täytyy ainoastaan lausua pari sanaa, niin teidät päästetään vapauteen. Mutta nähkääs, ystäväni, minun käteni ovat sidotut, enkä voi päästää teitä menemään, niinkuin tahtoisin. Joutukaa siis ja tulkaa pelkäämättä kanssamme. Kun he huomaavat kuka olette ... ja sitten minäkin sanon sanasen hyväksenne ... antakaa minun vaan järjestää asia... No niin, joutukaa nyt vaan, hyvä ystävä.

-- Vai ette voi: minä ymmärrän, sanoi Renzo; ja hän jatkoi pukeutumistaan, häätäen eleillään kätyrien liikkeet joka kerta kun nämä tahtoivat tarttua häneen häntä jouduttaakseen.

-- Kuljemmeko tuomiokirkon torin kautta? hän sitten kysyi notaariolta.

-- Mitä teitä vaan tahdotte; lyhintä tietä, jotta pikemmin pääsisitte vapaaksi, tämä vastasi, ollen itsekseen suuresti harmissaan siitä, että täytyi jättää sikseen tämä Renzon salaperäinen kysymys, joka olisi antanut aihetta niin moneen tutkivaan kyselyyn.

-- Huono onni! ajatteli hän. Käsiini joutuu mies, joka ilmeisesti veisaisi sitä virttä, mitä ikinä vaatisi. Jos vaan olisi hetkinen aikaa, niin voisi noin vaan _extra formam_, akateemillisesti, ystävällisesti keskustellen, ja ilman nuorankiristystä saada hänet tunnustamaan mitä hyvänsä; mies, jonka voisi viedä vankilaan valmiiksi tutkittuna, ilman että hän huomaisi mitään; ja tällaisen miehen pitää joutua käsiini näin pulmallisena hetkenä! -- Ei, ei tästä niin helpolla päästä -- hän ajatteli edelleen, kuunnellen ja kääntäen päätä taapäin -- tämä päivä uhkaa käydä eilistä vielä pahemmaksi.

Nämä hänen ajatuksensa aiheutuivat kadulta kuuluvasta tavattomasta melusta. Eikä hän malttanut olla vetämättä syrjään ikkunaverhoa luodakseen katseen kadulle. Hän huomasi siellä parven ihmisiä, joita poliisi kehoitti hajaantumaan, ja jotka ensin vastasivat hänelle röyhkeitä sanoja, mutta sitten muristen hajaantuivat. Kaikkein pahimmalta enteeltä näytti notaariosta se, että järjestystä valvovat soturit esiintyivät erittäin kohteliaasti. Hän veti verhon uudelleen ikkunan eteen ja oli hetken aikaa kahden vaiheilla, pitikö hänen panna täytäntöön tämä yritys, vai jättää siihen Renzo kahden kätyrin valvonnan alaiseksi ja itse rientää oikeuden kapteenin luo ilmoittamaan millä kannalla asiat olivat.

-- Mutta, hän ajatteli seuraavassa tuokiossa, tullaan sanomaan, että olen kelvoton ja pelkuri, ja että tehtäväni vaan on noudattaa annettuja määräyksiä. Kuka pahan päästää pussiin, hänen on se myös kannettava. Kirottu olkoon roskaväki, kirottu tämä ammatti!

Renzo seisoi siinä, ja molemmat kätyrit olivat toinen hänen vasemmalla, toinen oikealla puolellaan. Notaario antoi heille merkin, etteivät häntä kohtelisi tylysti ja virkkoi sitten Renzolle:

-- No ystäväni, joutukaa nyt.

Mutta Renzokin kuunteli, katseli ja punnitsi. Nyt hän oli melkein pukeutunut, puuttui vielä takki, jota hän piti toisessa kädessä, tunnustellen toisella taskuja.

-- Kas vaan, hän sanoi katsoen notaarioon hyvin merkitsevästi. Täällä taskussa oli rahoja ja kirje hyvä herraseni!

-- Kaikki annetaan teille takaisin täsmällisesti, kunhan vaan nämä muutamat tarpeelliset muodollisuudet on täytetty. No, lähtekäämme nyt matkaan.

-- En ikinä, virkkoi Renzo pudistaen päätään. Tähän en suostu. Minä tahdon takaisin omaisuuteni hyvä herra. Vastaan teoistani, mutta tahdon omaisuuteni takaisin.

-- Tahdon näyttää teille, että luotan teihin; tässä ne nyt ovat, ja joutukaa nyt.

Näin sanottuaan notaario veti povestaan takavarikkoon otetut esineet ja ojensi ne huoaten Renzolle. Tämä pani ne takaisin niille kuuluvaan paikkaan ja mutisi:

-- Pois se! Seurustelette niin paljon rosvojen kanssa, että olette hieman oppineet heidän ammattiansa.

Kätyrit eivät enää voineet hillitä itseään. Mutta notaario hillitsi heidät katseellaan ja ajatteli:

-- Jos vaan astut yli oikeuspalatsin kynnyksen, niin saatpa maksaa minulle korkoineen päivineen, sen minä takaan!

Sillävälin kun Renzo puki ylleen takkiaan ja tarttui lakkiinsa, notaario viittasi toiselle kätyreistä, jonka oli määrä kulkea edellä portaita. Hänen jälkeensä hän lähetti vangin, sitten toisen kätyrin, ja lopuksi hän itse läksi liikkeelle. Kun he olivat saapuneet alas ravintolahuoneeseen, sanoi Renzo:

-- Minne tuo siunattu isäntä on kömpinyt?

Notaario antaa toisen merkin molemmille kätyreille, jotka tarttuvat toinen Renzon oikeaan, toinen vasempaan käteen ja kiireisesti kiinnittävät niihin eräänlaisia laitoksia, joita ivallisen kaunistelevasti sanottiin kalvostimiksi. Nämä olivat seuraavanlaiset: (meitä pahoittaa, että näin alennumme koskettelemaan yksityiskohtia, jotka eivät ole historiallisen vakavuuden arvoisia, mutta selvyys sitä vaatii) ohuen nuoran päässä, joka oli hieman pitempi tavallisen ranteen ympärystää, oli kaksi puukapulaa. Nuora ympäröi vangin ranteen; puunappulat pujoitti kätyri keski- ja nimettömän sormen väliin ja puristi ne nyrkkiinsä; kun hän niitä pyöritti, saattoi hän vetää nuoran kuinka kireälle tahansa. Näin hänellä ei ainoastaan ollut saalis varmana, vaan lisäksi oli keino kiduttaa niskoittelevia. Ja tätä tarkoitusta varten oli nuoraan köytetty solmuja. Renzo ponnisteli vastaan ja huusi:

-- Mitä petosta on tämä, Rehelliselle miehelle...! Mutta notaario, jolla kutakin ikävää seikkaa varten oli varastossa makeita sanoja, virkkoi:

-- Olkaa vaan kärsivällinen. He täyttävät velvollisuutensa. Minkä sille mahtaa. Nämä ovat pelkkiä muodollisuuksia. Emmehän me saa kohdella ihmisiä sydämemme vaatimuksen mukaisesti. Ellemme täyttäisi mitä meille on määrätty, joutuisimme vielä pahempaan pulaan kuin te. Olkaa siis kärsivällinen!

Hänen näin puhuessaan molemmat kätyrit vetivät kalvostimia kireämmälle. Renzo rauhoittui kuin raisu hevonen, joka tuntee suitsien kiristävän suutaan, ja huusi:

-- Kärsivällisyyttä!

-- Kas noin, kelpo nuori mies, sanoi notaario. Tämä on oikea tapa helposti päästä pälkähästä. Nähkääs, tämä on kovin ikävää, sen myönnän minäkin. Mutta jos käyttäydytte hyvin, pääsette yks kaks vapaaksi. Ja koska huomaan, että olette hyvällä päällä, tekee minun mieleni teitä auttaa, ja tahdonpa antaa teille vielä toisenkin neuvon, joka on teille hyödyllinen. Uskokaa minua, että olen kokenut näissä asioissa: kulkekaa vallan suoraan eteenpäin, katselematta ympärillenne, kiinnittämättä huomiota itseenne; siten ei kukaan katso teitä, eikä kukaan huomaa, mistä on kysymys; ja näin teidän kunnianne pysyy loukkaamattomana. Tunnin kuluttua olette vapaa. Nyt on niin paljon tekemistä, niin että viranomaisiltakin on kiire päästää teidät menemään. Lisäksi minä puhun puolestanne... Ja näin pääsette palaamaan omiin toimiinne, eikä kukaan saa tietää, että olette ollut oikeuden käsissä. Ja te, hän sitten jatkoi kääntyen ankaran näköisenä kätyreihin, varokaa, ettette häntä loukkaa, sillä hän on minun suojelukseni alaisena. Tehkää velvollisuutenne, mutta muistakaa, että hän on rehellinen ja sävyisä nuori mies, joka pian päästetään vapaaksi ja jolle kunniansa on kallis. Kulkekaa niin, ettei kukaan huomaa mitään erityistä: vallan kuin olisitte kolme toveria, jotka kävelevät levollisesti yhdessä. Sitten hän käskevästi ja rypistäen kulmakarvojaan lisäsi:

-- Ymmärrättekö!

Käännyttyään jälleen Renzon puoleen otsa tasaisena ja kasvot äkkiä taas hymyilevinä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Me kaksi olemme ystäviä, hän mutisi taas hänen korvaansa:

-- Olkaa järkevä! Seuratkaa minun neuvoani. Älkää katselko ympärillenne. Luottakaa henkilöön, joka tahtoo parastanne. Matkaan.

Ja kulkue lähti liikkeelle.

Mutta kaikista näistä kauneista sanoista Renzo ei uskonut ainoatakaan: ei, että notaario hänelle toivoi enempää hyvää kuin kätyreillekään tai että hän niin suuresti olisi harrastanut hänen kunniansa säilyttämistä, tai että hän aikoisi häntä auttaa: kaikesta tästä ei yhtään mitään. Hän älysi varsin hyvin, että tuo kunnianarvoinen herrasmies pelkäsi, että matkan varrella voisi hänelle tarjoutua joku hyvä tilaisuus päästä heidän käsistään ja että hän oli tuonut esiin kaikki nämä oivalliset näkökohdat karkoittaakseen Renzosta kaiken halun tarkata sellaista tilaisuutta ja käyttää sitä hyväkseen. Näin ollen kaikilla näillä kehoituksilla oli yksistään se vaikutus, että vahvistivat Renzossa selvemmäksi ja varmemmaksi tuuman, jota hän jo himmeästi oli mielessään suunnitellut, nimittäin että oli tekevä vallan päinvastoin.

Älköön kukaan silti luulko, että notaario olisi ollut kokematon ja vasta-alkaja viekastelussa; se olisi suuri erehdys. Päinvastoin hän oli viekkauden koulun läpikäynyt, sanoo historioitsijamme, joka näyttää olleen hänen tuttaviaan; mutta notaario oli tuona hetkenä suuren mielenliikutuksen alaisena. Sillä jos hän levollisessa mielentilassa olisi nähnyt henkilön, joka, houkutellakseen toista johonkin itsessään epäilyttävään tekoon, olisi ystävällisen neuvon muodossa hänelle sen kuiskannut korvaan, sitä hänelle lämpimästi suositellen ja niin perin huonosti teeskennellen antavansa hänelle epäitsekkään neuvon, niin olisi hän koko lailla sellaista henkilöä ilkkunut. Mutta se on yleinen piirre ihmisissä heidän ollessa mielenliikutuksen ja levottomuuden valloissa ja huomatessa mitä joku toinen voisi tehdä auttaakseen heitä pulasta, että he sitä häneltä pyytävät hartaasti ja toistuvasti ja kaikenlaisten verukkeiden muodossa; ja viekkaat konnat, ollessaan levottomia ja hädissään, ovat samoin kuin kaikki muut, tämän yleisen lain alaisia. Sentähden he tällaisissa tilaisuuksissa useimmiten esiintyvät niin nolosti. Tuon hienon viekkauden ja hyvin keksityn ilkeyden avulla he tavallisesti saavuttavat voittonsa; nämä keinot ovat muuttuneet ikäänkuin heidän toiseksi luonnokseen ja käytettyinä oikeaan aikaan ja käytäntöön pantuina tarpeellisen kylmäverisesti ja mielenmalttia noudattamalla ne osuvat päämääräänsä niin loistavasti ja ilman että kukaan sitä huomaa, ja vaikka ne onnistumisen jälkeen tulevatkin ilmi, herättävät ne yleistä mieltymystä. Mutta samat henkilöt, kun itse ovat pulassa, käyttävät mainittuja keinoja kiireessään nurinkurisesti, taitamattomasti ja kömpelösti. Tällöin syrjästä katsoja, kun näkee heidän näin ponnistelevan ja vaivautuvan, heille säälien nauraa. Vainottu taas, jota tuollaiset henkilöt koettavat vetää nenästä, huomaa varsin hyvin heidän vehkeensä, vaikka ei olisikaan yhtä viekas kuin he, ja saa heidän juonistaan omalle menettelylleen ohjeen, jonka kääntää heitä vastaan. Sentähden ammatti-konnille itselleen on mitä edullisinta säilyttää kylmäverisyytensä tai vielä edullisempaa se, etteivät koskaan joudu pulmalliseen tilaan.

Niin pian kuin he olivat saapuneet kadulle Renzo alkoi luoda katseensa joka taholle, koetti tulla huomion esineeksi, ojensi päätään ja kuunteli tarkasti. Kuitenkaan ei kaduilla ollut tavatonta tungosta; ja vaikka sangen monen ohikulkijan kasvoissa helposti saattoi havaita jonkunmoisen kapinallisen ilmeen, kukin kuitenkin kulki suoraan tietänsä edelleen; varsinaista kapinaa ei ollut.

-- Varovaisuutta! kuiskasi notaario hänen selkänsä takana. Muistakaa kunniaanne, ystäväni!

Mutta kun Renzo tarkkaavasti kuunteli kolmea miestä, jotka kulkivat ohi kasvot punoittaen, ja kun hän kuuli heidän puhuvan leipomosta, piiloitetuista jauhoista ja oikeudesta, alkoi hänkin iskeä heille silmää ja rykäisi vallan toisin kuin vilustunut. Nuo miehet katsoivat kulkuetta tarkkaavammin ja pysähtyivät. Toiset tulijat pysähtyivät niinikään. Toiset, jotka jo olivat kulkeneet ohi, kääntyivät melun kuullessaan, palasivat ja liittyivät jonon päähän.

-- Olkaa varuillanne, ystäväni. Tilanne käy yhä arveluttavammaksi, kuten näette. Älkää pahentako asiaanne. Kunnianne, maineenne -- näin notaario lasketteli edelleen.

Mutta Renzo teki vielä kummempia.

Kätyrit vaihtoivat neuvoittelevia katseita, ja luullen tekevänsä viisaasti -- me kaikki saatamme erehtyä -- he kiristivät rannekahleita.

-- Voi, voi, voi! huutaa kidutettu.

Tämän huudon kuullessaan väki tunkeutuu ympärille. Sitä saapuu joka taholta katua, kulkue joutuu piirityksiin.

-- Se on pahantekijä, kuiskasi notaario lähimmille. -- Se on varas, joka on saatu kiinni verekseltään. Tehkää tilaa, päästäkää oikeuden palvelijat kulkemaan.

Mutta kun Renzo huomasi hetken otolliseksi ja kätyreiden käyvän valkeiksi tai ainakin kalpeiksi, hän ajatteli:

-- Jos en nyt auta itseäni, niin tuho minut perii.

Ja äkkiä hän kohotti äänensä:

-- Ystäväni, he vievät minua vankilaan sentähden, että eilen huusin: Leipää ja oikeutta! En ole tehnyt mitään pahaa; olen rehellinen mies; auttakaa minua, ystäväni, älkääkä minua hylätkö!

Vastaukseksi kohosi suosiollista murinaa ja sitten selvempiä suojelusta puoltavia ääniä. Kätyrit käskevät ensin, neuvovat sitten ja pyytävät lopuksi lähimpiä vetäytymään syrjään ja tekemään tilaa. Mutta väkijoukko tunkeutuu vaan lähemmäksi ja sulloo heitä kokoon. Kun kätyrit huomaavat vaaran, he hellittävät rannekahleet eivätkä enää yritä muuta kuin sekaantua joukkoon, voidakseen muiden huomaamatta luikkia tiehensä. Notaario halusi hartaasti tehdä samoin; mutta hänen musta virkavaippansa asetti tässä kohdin vaikeuksia. Kalpeana ja säikähtyneenä miesparka yritti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujottautui sinne tänne päästäkseen pujahtamaan pois tungoksesta. Mutta hän ei voinut nostaa katseitaan, näkemättä kahdenkymmenen silmän tuijottavan häneen. Hän yritti monta keinoa näyttääkseen muka muukalaiselta, joka ohikulkiessaan sattumalta olisi joutunut tungokseen kuin oljenkorsi jäähän. Ja jouduttuaan nenätysten erään miehen kanssa, joka tuijotti häneen kiukkuisemmin kuin muut, hän veti suunsa hymyyn ja kysyi teeskennellen hölmöä:

-- Mikä jupakka tämä on?

-- Kirottu korppi! vastasi mies.

Huutoihin yhtyivät tuuppaukset, ja lyhyessä ajassa notaarion, osaksi omin jaloin, osaksi toisten kyynäspäiden avulla, onnistui saavuttaa, mitä hartaimmin tänä hetkenä toivoi, nimittäin päästä erille tästä ahdingosta.

-- Paetkaa, paetkaa, hyvä mies. Tuossa on luostari, tässä on kirkko, tänne, tuonne, huudetaan joka taholta.

Pakenemaan häntä todella ei tarvinnut kehoittaa. Ensi hetkestä alkaen, jolloin salaman tavoin hänen mielessään oli välkähtänyt toivo päästä näistä kynsistä, hän oli alkanut tehdä laskelmiaan ja oli päättänyt paon onnistuessa astua pysähtymättä kunnes saapui ulkopuolelle ei ainoastaan kaupungin, vaan myös koko herttuakunnan rajoja.

-- Sillä, näin hän oli ajatellut, nimeni on nyt heidän kirjoissaan, miten lienevätkin saaneet sen selville, ja kun tuntevat ristimä- ja sukunimeni, voivat he tulla minua vangitsemaan, milloin vaan hyväksi näkevät. Mihinkään tyyssijaan hän ei tahtonut pysähtyä, ennenkuin oli päässyt kauas turviin oikeudenpalvelijoilta.

-- Jos voin olla metsälintu -- näin hän lisäksi oli ajatellut, -- en tahdo olla häkkilintu.

Hän oli siis päättänyt tyyssijakseen valita sen Bergamon paikkakunnan, missä asui tuo hänen serkkunsa Bortolo, joka, kuten lukija ehkä muistanee, monta kertaa oli kehoittanut häntäkin asettumaan sinne asumaan.

Mutta miten löytää tie, siinä pulma.

Jouduttuaan näin äkkiä tuntemattoman kaupungin outoon osaan, Renzo ei edes tietänyt, mistä portista oli astuttava ulos Bergamoon mennessä; ja vaikka hän olisi tietänytkin tämän portin nimen, ei hän olisi tuntenut sille johtavaa tietä. Kotvan hän mietti, kysyisikö tietä vapauttajiltaan. Mutta niinä muutamana hetkenä kun oli ehtinyt tuumia omia asioitaan, oli hänen mieleensä johtunut omituisia ajatuksia tuosta niin kohteliaasta miekankiilloittajasta, muka neljän lapsen isästä, eikä hän sentähden tahtonut noin umpimähkään ilmaista tuumiaan näin suurelle väkijoukolle, missä olisi voinut piillä toinen yksilö samaa maata. Ja äkkiä hän päätti joutuisasti poistua siitä; tietä hän saattoi myöhemmin tiedustella tultuaan paikkaan, missä ei kukaan häntä tuntisi eikä tietäisi, minkätähden hän sitä kysyi. Hän sanoi vapauttajilleen:

-- Kiitos, kiitos, ystäväni; Jumala teitä siunatkoon!

Ja poistuttuaan väkijoukosta, joka heti oli tehnyt hänelle tilaa, hän riensi minkä sääret kantoivat tiehensä. Hän juoksi ensin ahdasta katusolaa, sitten pikkukatua pitkin, ja syöksyi jonkun aikaa näin eteenpäin tietämättä minne oikeastaan meni. Kun hän arveli tarpeeksi poistuneensa, hän hiljensi askeleensa, jotta ei olisi herättänyt epäluuloa ja alkoi katsella ympärilleen löytääkseen luottamusta herättävät kasvot, henkilön, jolta voisi kysyä kysyttäväänsä.