Part 23

-- Sen kyllä uskon, virkkoi Renzo. Johan meidänkin paikkakunnallamme niistä kerrotaan kauniita juttuja. Ja asia puhuu muuten omasta puolestaan. Olettakaamme esimerkiksi että joku noista, joita tarkoitan, asustaa osaksi mailla osaksi Milanossa: jos hän on siellä piru, ei hän voi olla enkeli täällä, luulemma. Sanokaapa minulle, hyvät herrat, oletteko koskaan nähneet jonkun tuollaisen herrasmiehen kuonon vankilan rautakankien takana? Ja pahinta on, (ja sen saatan minä oman kokemukseni nojalla vakuuttaa) että on painettuja asetuksia, jotka määräävät heille rangaistuksia. Eivätkä ne ole mitään joutavia asetuksia, vaan niin kunnollisia, ettei paremmasta apua. Konnamaisuudet on siinä lueteltuna prikusta prikkuun niin kuin ne sattuvat; ja jokaista varten on säädetty rangaistus. Ja niissä sanotaan: olkoon kuka tahansa, alhainen tai ylhäinen, se on yhtä kaikki. Mutta menkääpä nyt sanomaan tohtoreille, kirjanoppineille ja fariseuksille, että hankkisivat teille asetusten mukaista oikeutta. He kuuntelevat teitä, niin kuin paavi kuuntelee pahantekijöitä; siitä voi jo mennä sekaisin minkä kunnon miehen pää tahansa. On siis päivänselvää, että kuningas ja hänen käskynhaltijansa tahtoisivat rangaistusta pahantekijöille; mutta näille ei mahda mitään, ne kun ovat yhtenä liittokuntana. Tämä liittokunta on siis hajoitettava; huomenna on mentävä Ferrerin luo, sillä tämä on kunnon mies, hyvä ja ystävällinen herra. Tänäänkin nähtiin, kuinka mielellään hän seurusteli köyhien ihmisten kanssa, kuinka hän koetti ymmärtää ne syyt, jotka hänelle mainittiin ja miten hän vastasi kohteliaasti ja sävyisästi. Täytyy siis mennä Ferrerin luo ja sanoa, millä kannalla asiat ovat; minä puolestani voisin hänelle kertoa kauniita juttuja; sillä olenpa omin silmin nähnyt asetuksen, jonka ylälaidassa oli noin suuria vaakunoita, ja se oli kolmen hallituksen jäsenen kirjoittama; ja alalaidassa oli jokaisen nimi, täydelleen präntättynä, ja yksi noista nimistä oli Ferrer, sen näin omin silmin. Tämä asetus määräsi kaikki aivan oikein minun asiassani; ja muuan tohtori, jota pyysin hankkimaan minulle oikeutta noiden kolmen herran tahdon mukaisesti, joiden joukossa oli Ferrerkin, tuo herra tohtori, joka itse oli näyttänyt minulle asetusta, voisitteko uskoa, mulkoili minuun kuin olisi luullut minua hulluksi. Olen varma siitä, että kun tuo hyvä vanhus kuulee kaikki nämä somat jutut, sillä eihän hän voi niitä kaikkia tietää, ei ainakaan mailla tapahtuneita, niin ei hän enää siedä, että maailma jatkaa näin hullua menoa, vaan keksii hyvän parannuskeinon. Ja täytyyhän heidänkin, jotka kyhäävät kokoon asetuksia, pitää huolta siitä, että niitä noudatetaan; onhan se solvaus heitä kohtaan, ettei heidän allekirjoittamaansa plakaattia pidetä minkäänarvoisena. Ja jos ylvästelijät eivät tahdo taipua, vaan niskoittelevat, niin olemmehan me auttamassa, niinkuin tänäänkin olemme tehneet. En väitä, että hänen itsensä on lähdettävä ajelemaan vaunuissaan vangitakseen kaikki konnat, sortajat ja tirannit. Sitä varten tarvittaisiin Noan arkki! Hänen tulee käskeä kaikkien asianomaisten, ei yksistään Milanossa, vaan kaikkialla, menetellä asetusten mukaisesti ja tuottaa ankara prosessi jokaisen niskoille, joka on tehnyt vääryydentekoja. Ja missä sanotaan: vankeutta, niin määrättäköön todella vankeutta, ja missä sanotaan kalerilaiva-rangaistus, niin määrättäköön todella kalerilaiva-rangaistusta. Ja pormestareille olisi sanottava, että täyttävät velvollisuutensa; jos eivät täytä, niin saakoot matkapassin, ja pantakoon paremmat sijaan, ja kuten sanoin, kyllähän me aina olemme avustamassa. Ja tohtoreille on määrättävä, että heidän on kuuleminen köyhää kansaa ja puolustaminen oikeutta. Olenko oikeassa, hyvät herrat?

Renzo oli puhunut niin sydämen pohjasta, että heti alussa monet ympärillä olijoista oli keskeyttäneet puheensa ja kääntyneet häntä kuuntelemaan. Ja lopulta kaikki olivat hänen kuulijoinaan. Nousi sekava mieltymyksen ja erilaisten huutojen hälinä:

-- Hyvä!

-- Tietysti!

-- Hän on oikeassa!

-- Se on aivan totta!

Näin vastattiin hänen puheeseensa. Ei kuitenkaan puuttunut arvostelijoita.

-- Joutavia, virkkoi eräs, kuka rupeaisi kuuntelemaan vuoristolaisia; ne ovat kaikki viisastelijoita. -- Ja hän meni tiehensä.

-- Nyt, mutisi toinen, joka maantienmatti tässä tulee latelemaan neuvojaan; ja kun vaaditaan lihavia paisteja, ei tässä saada leipää halvalla; emme me tämän vuoksi ole lähteneet liikkeelle.

Renzo ei kuitenkaan kuunnellut muuta kuin kiitoslauseita. Mikä puristi hänen toista, mikä hänen toista kättään.

-- Hyvästi, huomiseen.

-- Minne?

-- Tuomiokirkon edustalle.

-- Hyvä.

-- Hyvä.

-- Ja mitä sitten teemme?

-- Sitten jotain tehdään.

-- Kuka näistä arvoisista herroista tahtoo neuvoa minulle ravintolan, missä saisin syödä yksinkertaisen aterian ja nukkua kuin vähävarainen nuorukainen ainakin? sanoi Renzo.

-- Lähden tästä minä teitä opastamaan, kelpo nuorukainen, virkkoi eräs, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti Renzon puhetta ja joka ei vielä ollut sanonut mitään. Tunnenpa ravintolan, joka juuri sopii teille; ja suositan teitä isännälle, joka on ystäväni ja kunnon mies.

-- Onko se tässä lähellä? kysyi Renzo.

-- Ei vallan kaukana.

Väki hajaantui. Ja saatuaan monelta tuntemattomalta kädenpuristuksia Renzo läksi astumaan niinikään tuntemattoman oppaansa seurassa, kiittäen häntä hänen kohteliaisuudestaan.

-- Ei ansaitse, virkkoi tämä. Toinen käsi pesee toista, ja molemmat pesevät kasvoja. Onhan velvollisuutemme auttaa lähimaistamme.

Ja matkalla hän keskustelun muodossa kyseli Renzolta yhtä ja toista.

-- En tahdo urkkia asioitanne, hän sanoi; mutta näytätte kovin väsyneeltä. Mistä seuduin olette kotoisin?

-- Olen kotoisin Leccosta, vastasi Renzo.

-- Leccosta? Vai olette kotoisin Leccosta?

-- Niin Leccosta, se tahtoo sanoa sen lähiseuduilta.

-- Poika parka! Mikäli ymmärsin puheistanne, olette saanut kovia kokea.

-- Nähkääs, hyvä herra, minun on ollut pakko puhua hieman varovaisesti, jotta en ilmaisisi julkisesti yksityisiä asioitani. Mutta kerta ne tulevat ilmi, ja silloin. -- Näenpä tuossa ravintolan kyltin, ja totta puhuakseni, ei minua haluta mennä kauemmaksi.

-- Ei, ei; tulkaa sinne, minne minä aion teidät viedä. Sinne on enää vaan lyhyt matka, virkkoi opas. -- Tässä teidän ei olisi hyvä olla.

-- On tarpeeksi hyvä, sanoi nuorukainen. En minä ole mikään nuori herra, jota on kasvatettu pumpuliin käärittynä. Jotain vähän suuhun pantavaa ja kupo olkia -- siinä kaikki mitä tarvitsen. Kaikkein tärkeintä on minulle, että saan nämä molemmat seikat mitä pikimmin. Jumalan nimessä.

Ja hän astui sisälle suuresta ovipahaisesta, jonka yläpuolella riippui "Täysikuun" ravintolan kyltti.

-- No hyvä; saatan teidät sinne, koska niin tahdotte, sanoi opas; ja hän seurasi Renzoa sisälle.

-- Turhaa on teidän enempää vaivautua, vastasi Renzo. Kuitenkin, näin hän jatkoi, tekisitte minulle mieliksi, jos tulisitte juomaan kanssani lasin viiniä.

-- Suostun kohteliaaseen tarjoukseenne, vastasi opas. Ja kuin paikan tuntija ainakin hän astui Renzon edellä, kulki pienen pihan poikki, lähestyi lasiovea, painoi säppeä, aukaisi ja astui sisälle kumppaninsa kanssa.

Huonetta valaisi kaksi lamppua, jotka riippuivat kahdesta katto-orsiin kiinnitetystä tangosta. Joukko henkilöitä, kaikki täydessä touhussa, istui penkeillä kahden puolen kaitaa ja pitkää pöytää, joka täytti melkein huoneen toisen pään. Siinä näki hajalla, missä auki käärittyjä lautasliinoja ja ruoka-annoksia; missä taas lyötiin pelikortteja pöytään ja siepattiin taas käteen, heiteltiin taas noppaa; pulloja ja laseja oli kaikkialla. Kieriskelipä pöydällä berlinga-, reale- ja parpagliola-rahoja, jotka, jos olisivat osanneet puhua, varmaankin olisivat sanoneet:

-- Olimme tänä aamuna leipurin kassalaatikossa, tai jonkun mellakan katsojan taskuissa; tämä oli niin innostunut näkemään, miten yleiset asiat kehittyivät, ettei muistanut valvoa omia yksityis-asioitaan.

Melu oli suuri.

Tarjoilija kulki edestakaisin hätäisenä ja koettaen parastaan palvellakseen pöytävieraita ja pelaajia samanaikuisesti. Ravintolanisäntä istui pienellä penkillä uuninlaen alla, näennäisesti kiinnittäen huomionsa kuvioihin, joita hiilihangolla vuoroin piirteli tuhkaan, vuoroin pyyhki pois; mutta itse teossa hän huolellisesti tarkkasi kaikkea, mikä tapahtui ympärillään. Sapen kolahduksesta hän nousi ja astui tulijoita vastaan.

Huomattuaan oppaan, hän mutisi itsekseen:

-- Kirottu mies! Pitääpä sinun aina tulla tielleni, kun toivoisin sinut hiiteen!

Luotuaan sitten kiireisen katseen Renzoon, hän sanoi itsekseen:

-- Sinua en tunne. Mutta kun tulet sellaisen metsämiehen seurassa, olet varmaankin joko koira tai jänis. Kunhan puhut pari sanaa, niin sinut kyllä tunnen.

Tämä mykkä yksinpuhelu ei kuitenkaan vähääkään kuvastunut isännän kasvoissa, jotka pysyivät liikkumattomina kuin muotokuva -- pyöreähköt ja kiiltävät kasvot, lyhyt punerva töyhtöparta, ja silmät kirkkaat ja pistelevät.

-- Mitä herrat suvaitsevat? hän kysyi.

-- Aluksi aimo pullo kelpo viiniä, sanoi Renzo. Ja sitten jotain haukattavaa.

Näin sanoen hän istui rahille lähelle pöydän toista päätä ja päästi soinnukkaan huokauksen: -- ohhoh! ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

-- Tuntuupa hyvältä istua, kun on ollut niin kauan jalkeillaan ja täydessä touhussa.

Mutta samassa johtui hänen mieleensä se rahi ja pöytä, missä viimeksi oli istunut Lucian ja Agnesen kanssa. Ja hän huokasi syvään. Sitten hän pudisti päätään, ikäänkuin karkoittaakseen tämän ajatuksen. Ja samassa hän näki isännän tulevan viinipullo kädessä.

Opas oli istuutunut vastapäätä Renzoa. Tämä kaatoi hänelle heti viiniä ja sanoi:

-- Huulten kostukkeeksi.

Ja täytettyään toisen lasin, hän tyhjensi sen yhtenä siemauksena.

-- Mitä annatte minun syödä? hän sitten kysyi isännältä.

-- Kappaleen patapaistia, ehdoitti tämä.

-- Olkoon menneeksi, patapaistia.

-- Heti paikalla, virkkoi isäntä Renzolle.

Tarjoilijalle hän sanoi:

-- Kata pöytä vieraalle.

Sitten isäntä palasi uunin ääreen.

-- Mutta ... sanoi hän kääntyen Renzon puoleen, leipää ei minulla tänään ole tarjottavana.

-- Mitä leipään tulee, sanoi Renzo ääneensä ja nauraen, niin on Kaitselmus pitänyt siitä huolen.

Ja vedettyään esiin kolmannen ja viimeisen niistä leivistä, jotka oli noukkinut San Dionigin ristipylvään juurelta, hän kohotti sitä ilmaan ja huudahti:

-- Kas tässä Kaitselmuksen leipä!

Tätä kuullessaan monet kääntyivät; ja yksi heistä huusi nähdessään voitonmerkkinä ylös kohotetun leivän:

-- Eläköön halpahintainen leipä!

-- Halpahintainen! toisti Renzo. Ilmaiseksi sen on ihmisrakkaus tarjonnut.

-- Sen parempi, sen parempi!

-- Mutta, lisäsi heti Renzo, en tahtoisi että nämä herrat ajattelisivat minusta pahaa. En minä ole, kuten sanotaan, näpistellyt. Löysin sen maasta, ja jos tapaisin omistajan, olisin valmis maksamaan.

-- Hyvä, hyvä! huusivat kapakkatoverit, remahtaen vielä äänekkämpään nauruun. Sillä ei yksikään heistä tullut ajatelleeksi, että nuori mies oli puhunut tosissaan.

-- He luulevat minun laskevan leikkiä; mutta asianlaita on todella niinkuin sanoin, huomautti Renzo oppaalleen. Ja pyöritellen tätä leipää käsissään hän virkkoi:

-- Kas, millaiseksi ovat sen litistäneet. Sehän on litteä kuin pannukakku. Mutta olipa siellä väkeä. Jos siinä joukossa oli ohutluisia, niin totisesti ne siinä pahasti rusahtivat.

Hän söi nopeasti kolme tai neljä suupalaa tästä leivästä, huuhteli ne alas toisella lasillisella viiniä ja lisäsi:

-- Tämä leipä ei yksinään tahdo liukua alas vatsaan. Kurkkuni ei koskaan ole ollut näin kuiva. Saihan huutaa minkä keuhkot kestivät!

-- Valmistakaa hyvä vuode tälle kelpo nuorukaiselle, sanoi opas; hänellä on aikomus jäädä tänne yöksi.

-- Tahdotteko jäädä tänne yöksi? kysyi isäntä Renzolta, lähestyen pöytää.

-- Se on aikomukseni, vastasi Renzo. Vallan yksinkertainen vuode; kunhan vuodeliinat vaan ovat puhtaat. Olen tosin köyhä mies, mutta tottunut puhtauteen.

-- Siitä ei teidän tarvitse olla huolissanne, huomautti isäntä.

Hän meni kyökin nurkkakaapin ääreen ja palasi toisessa kädessä mustepullo ja paperiliuska, ja toisessa kynä.

-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Renzo; nielaisten palan tarjoilijan tuomaa patapaistia.

Sitten hän hymyili ihmetellen:

-- Ovatko nämä nyt teidän puhtaat vuodeliinanne?

Isäntä ei vastannut, vaan asetti pöydälle mustepullon ja paperin, nojasi pöytään vasenta käsivartta ja oikeata kyynäspäätä, piti sojossa kynää, katsoi Renzoon ja virkkoi:

-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle suku- ja ristimänimenne sekä synnyinseutunne.

-- Mitä? kysäsi Renzo. Mitä on kaikella tällä tekemistä vuoteen kanssa?

-- Täytän velvollisuuteni, sanoi isäntä, katsoen opasta silmiin. Meidän on tehtävä tarkka ilmoitus kaikista henkilöistä, jotka poikkeavat asumaan taloomme; _suku- ja ristimänimi ja kansallisuus; missä hommissa liikkuu, onko matkustajalla aseita ... kauanko viipyy tässä kaupungissa_, näin kuuluvat asetuksen selvät sanat.

Ennenkuin vastasi Renzo tyhjensi uuden lasin; se oli jo kolmas. Ja pelkäämme, ettemme tämän jälkeen enää voi niitä laskea.

Hän virkkoi sitten:

-- Kas, kas! Onko teillä asetus! Minäpä kuvittelen olevani lakitieteen tohtori. Ja silloin tiedän oitis, missä arvossa asetuksia sopii pitää.

-- Puhun tosissani, sanoi isäntä, yhä katsellen Renzon äänetöntä seuralaista. Hän meni uudelleen kaapin luo, otti siitä esiin suuren plakaatin, joka sisälsi täydellisen asetuksen, ja kääri sen auki Renzon eteen.

-- Vai siinä se nyt on! huusi tämä, kohottaen toisella kädellä uudelleen täytettyä lasia, jonka heti tyhjensi, ja ojentaen toista kättä ja osoittaen sen etusormella asetusta. Siinä tuo erinomainen rukouskirjan lehti. Se minua suuresti ilahuttaa! Tunnen hyvin tuon vaakunan; tiedän mitä merkitsee tuo jumalankieltäjän pää nuora kaulassa. (Siihen aikaan painettiin asetusten ylälaitaan maaherran vaakuna; ja Don Gonzalo Fernandez de Cordovan vaakunassa oli kuvattuna maurilainen kuningas kahleet kaulassa.) Nämä kasvot merkitsevät: käskeköön, ken voi, ja totelkoon ken haluaa. Kun tämä kuva on lähettänyt kalerilaiva-orjuuteen Don ... no niin ... tiedänhän itse, ketä tarkoitan; ... sen mukaisesti kuin tuntemani toinen tuonlainen asetus määrää; kun se on auttanut kunniallista nuorta miestä naimaan kunniallisen nuoren naisen, joka tahtoo tulla hänen vaimokseen, niin silloin sanon nimeni noille kasvoille. Annanpa niille vielä suukkosen kaupanpäällisiksi, Saattaapa minulla olla hyvät syyni olla mainitsematta nimeäni. Entä jos suuri roisto, jolla on käytettävänään lauma muita roistoja -- sillä jos hän olisi yksin ... tässä Renzo lopetti lauseen merkitsevällä kädenliikkeellä. Katsokaas, jos ehkä suuri roisto tahtoisi tietää, missä olen, tehdäkseen minulle jonkun ruman kepposen, niin luuletteko, että nuo kasvot minua auttaisivat? Minunko pitäisi ilmaista yksityiset asiani! Olisipa se kaunista. Olettakaamme, että olen tullut Milanoon ripille. Mutta aion antaa kapusiinilais-munkin itseäni ripittää, enkä hotellinisännän.

Isäntä oli vaiti ja katsoi edelleen oppaaseen, joka pysyi järkähtämättömästi asemillaan sanaakaan sanomatta. Renzo -- ikäväksemme on meidän se mainitseminen -- tyhjensi uuden lasillisen viiniä ja jatkoi:

-- Sanonpa sinulle syyn, isäntä hyvä, syyn, jota tulet pitämään pätevänä. Jos eivät ne asetukset, jotka puolustavat hyvien kristittyjen oikeuksia, ole minkäänarvoisia, niin sitä suuremmalla syyllä huonot asetukset ovat vallan mitättömiä. Korjaa siis pois kaikki nämä joutavat vehkeet, ja tuo minulle sijaan toinen pullo; sillä tämä on halki.

Näin sanoen hän kolautti sitä varovasti rystöillään ja lisäsi:

-- Kuuletko, kuinka se kaikuu haljenneelta?

Renzon puheet olivat tälläkin kertaa vetäneet kapakkayleisön huomion puoleensa. Ja kun hän oli lopettanut, nousi yleinen mieltymyksen murina.

-- Mitä on minun tekeminen? kysyi isäntä tuolta tuntemattomalta, joka tosin hänelle ei ollut outo.

-- Pois, pois vehkeet, huusivat useat äänet; tuo nuorukainen on oikeassa! kaikki tuo on pelkkää petkutusta ja kiusantekoa. Nyt on uusi laki, uusi laki.

Keskellä näitä huutoja outo mies loi isäntään soimaavan katseen tästä liiaksi paljastavasta vetoamisesta häneen ja virkkoi:

-- Antakaa hänen saada tahtonsa perille, älkääkä nostako riitaa.

-- Olen tehnyt velvollisuuteni, sanoi isäntä ääneensä, ja hän lisäsi itsekseen:

-- Nyt pesen käteni.

Hän otti paperin, kynän, mustepullon ja asetuksen sekä tyhjän pullon, jonka ojensi tarjoilijalle.

-- Tuokaa samaa lajia, sanoi Renzo. Se on oivallista viiniä. Ja sitten lähetämme sen uuden pullon nukkumaan toisen kera, kysymättä sen suku- tai ristimänimeä, millä asioilla se kulkee tai kuinka kauan viipyy tässä kaupungissa.

-- Samaa lajia, sanoi isäntä tarjoilijalle, ojentaen hänelle tyhjän pullon. Ja hän palasi istumaan uuninlaen alle.

-- Tuon toisen otus näyt olevan, hän ajatteli ja alkoi piirtää kuvioita hiekkaan. Oletpa joutunut kelpo käsiin. Typerä aasi! Koska kerran tahdot joutua kiikkiin, niin olkoon menneeksi. "Täysikuun" ravintolan isäntä ei aio myydä nahkaansa sinun tähtesi.

Renzo kiitti opastaan ja kaikkia niitä, jotka olivat olleet hänen puolellaan.

-- Kelpo ystävät, hän sanoi; nyt näen selvästi, että kunnon miehet ojentavat toisilleen kättä ja tukevat toinen toistaan.

Sitten hän ojensi kättään pöydän yli ja otti uudelleen puhujan asennon:

-- Eikö ole hullunkurista, hän huusi, että kaikki vallanpitäjät joka tilaisuudessa vetävät esiin paperia, kynän ja mustepullon? Aina kynä valmiina hyökkäykseen. Onpa noilla herroilla todellinen kiihko tarttua kynään.

-- Kuulkaapas maalaisystäväni, tahdotteko tietää mikä siihen on syynä? sanoi yksi pelaajista, joka yhtenään voitti.

-- No, antaa kuulua, virkkoi Renzo.

-- Syy on tämä, selitteli edellinen: nuo herrat syövät niin paljon hanhenpaistia, ja kun he siten saavat äärettömän paljon sulkia, täytyy heidän käyttää niitä johonkin.

Kaikki remahtivat nauruun, paitsi se peluri, joka hävisi.

-- Kas, sanoi Renzo, tuo mies on runoilija. Täälläkin siis näyttää olevan runoilijoita. Mutta onhan niitä kaikkialla. Minussakin on hieman runoilijan vikaa, ... joskus laskettelen minäkin aika hullutuksia ... se tahtoo sanoa, kun asiat ovat hyvällä kannalla.

Käsittääksemme tätä Renzo paran lörpötystä tulee tietää, että sana runoilija Milanon rahvaan ja vielä enemmän maalaisväestön keskuudessa ei merkitse samaa kuin kaikilla sivistyneillä, nimittäin etevää henkeä, Pindus vuorella asustajaa, runottarien suosikkia; se näet merkitsee hieman hassuttelevaa henkilöä, jonka puheissa ja teoissa on enempi sukkeluutta ja kokkapuheisuutta kuin järkevyyttä. Näin rohkeasti rahvas sekoittelee sanoja, antaen niille alkuperäisestä merkityksestä sangen kaukaisen käsitteen. Sillä, rohkenenpa kysyä, mitä runoilijalla on yhteistä hassuttelijan kanssa?

-- Oikean syyn minä kohtsillään sanon teille, jatkoi Renzo. Nuo herrat ne pitelevät kynää; ja näin heidän lausumansa sanat haihtuvat ilmaan ja katoavat; sitävastoin he tarkoin kuuntelevat sanoja, jotka lähtevät köyhän miesparan suusta, ja yks kaks he ne sieppaavat kiinni lennosta tuolla kynällään ja naulaavat ne kiinni paperille, käyttääkseen niitä hyväkseen sopivassa tilaisuudessa. Vielä heillä on muitakin vehkeitä: kun tahtovat hämmentää pois nuorukaisparan, joka ei ole lukenut mies, mutta jolla on vähän ... kuinka sanoisin ... (ja kuvatakseen ajatustaan hän etusormensa päällä takoi otsaansa); ja jos huomaavat, että hän alkaa ymmärtää heidän sekamelskaansa, niin muitta mutkitta lykkäävät puheeseensa latinalaisia sanoja, jotta hän joutuisi pois oikealta tolalta ja joutuisi päästään sekaisin. Sanalla sanoen: nämä epäkohdat ovat poistettavat! Tänään on kaikki toimeenpantu kursailematta, ilman paperia, kynää ja mustepulloa. Ja huomenna, jos ihmiset vaan osaavat hillitä itseään, saadaan vielä suurempia aikaan; ja ilman että kajotaan yhteenkään hiuskarvaan; kaikki vaan oikeuden tietä.

Tällävälin muutamat kapakkavieraista olivat uudelleen alkaneet pelata, toiset syödä, toiset räyhätä. Muutamat läksivät pois, toisia tuli sijaan. Isäntä piti kaikkia silmällä -- kaikki seikkoja, jotka eivät oikeastaan kuulu kertomukseemme. Renzon outo opas ei vaan näyttänyt hankkivan lähtöä; hänellä ei kuitenkaan, mikäli saattoi huomata, ollut mitään tehtävää täällä; mutta hän ei vaan tahtonut lähteä ennenkuin oli hieman puhunut yksityisesti Renzon kanssa. Hän kääntyi siis jälkimäisen puoleen ja käänsi uudelleen puheen leipä-kysymykseen. Ja toistettuaan muutamia noita lauseita, jotka jo jonkun aikaa olivat kierrelleet suusta suuhun, hän toi esiin oman mielipiteensä:

-- Jospa minulla olisi valta käsissä, hän virkkoi, niin varmaankin osaisin saada asiat oikealle tolalle.

-- Miten sitten menettelisitte? kysyi Renzo, luoden häneen molemmat tavallistaan kiiltävämmät silmänsä ja väännellen hieman suutaan, ikäänkuin kootakseen tarkkaavaisuuttaan.

-- Mitenkö menettelisin? sanoi toinen: tahtoisin, että olisi leipää kaikilla, niinhyvin köyhillä kuin rikkailla.

-- No niin, tuo kuulostaa joltakin, virkkoi Renzo.

-- Menettelisin näin: Ensiksi määräisin kohtuulliset hinnat, joita kaikki kykenisivät suorittaman. Sitten jakaisin leipää tarvitsevien luvun mukaan, sillä on aina olemassa hävyttömiä kitupiikkejä, jotka tahtoisivat itse ahmia kaikki ja jotka umpimähkään anastavat minkä voivat, ajattelematta toisia. Ja köyhät ihmiset jäävät leivättä. Täytyy siis jakaa leipä kohtuullisiin annoksiin. Ja se on käypä päinsä seuraavasti: olisi annettava joka perheelle sen jäsenluvun mukainen lippu, jonka nojalla saisi noutaa leipää leipurilta. Minulle esim. pitäisi antaa näin kokoonpantu lippu: Ambrogio Fusella, miekankiillottaja ammatiltaan, vaimo ja neljä lasta, kaikki leivänsyönti-iässä (pankaa merkille tämä): annettakoon hänelle niin ja niin paljon leipää, ja maksakoon hän niin ja niin paljon. Mutta kaikki on aina tapahtuva kohtuuden mukaisesti, perheenjäsenten lukuun nähden. Teille esimerkiksi pitäisi antaa näin kuuluva lippu ... mikä onkaan nimenne?

-- Lorenzo Tramaglino, vastasi nuori mies, joka innostuneena tähän tuumaan ei ollenkaan huomannut, että sekin kokonaan perustui paperiin, kynään ja mustepulloon ja että sen toteuttamista varten kaikkein ensiksi oli koottava asianomaisten henkilöiden nimet.

-- No niin, sanoi outo mies; mutta onko teillä vaimo ja lapsia?

-- Pitäisihän minulla ... lapsia, ei ... ei vielä ... mutta vaimo ... jos tässä matoisessa maailmassa kaikki olisi niin kuin olla pitää.

-- Vai olette yksin! Malttakaa mielenne, saatte siis pienemmän annoksen.

-- Se on oikein. Mutta jos pian, kuten toivon ... ja Jumalan avulla... No niin, kun minullakin kerta on vaimo?

-- Silloin saatte toisen lipun, ja annoksenne kasvaa. Niin kuin sanoin, aina perheen jäsenluvun mukaan, virkkoi outo mies nousten.

-- Sillä tavoin kaikki olisi hyvin, huomautti Renzo. Sitten hän jatkoi huutaen ja puiden nyrkkiään pöytään. Ja miksi eivät säädä tällaista lakia?

-- Mitäpä siihen vastaisin? Mutta onpa minun jo aika sanoa hyvää yötä ja lähteä kotia, sillä varmaankin vaimoni ja lapseni jo kauan ovat minua odottaneet.

-- Vielä tilkka viiniä, pieni tilkka vaan, huusi Renzo joutuisasti täyttäen puhetoverinsa lasin. Ja hän nousi kiireisesti, tarttui poistujan toiseen takinliepeeseen ja veti häntä kaikin voimin takaisin istumaan.

-- Vielä pieni tilkka, ettehän toki voi minua näin loukata.

Mutta toveri nykäisi itsensä irti, jätti Renzon laskettelemaan kokonaista kehoitusten ja soimausten tulvaa ja toisti:

-- Hyvää yötä.

Ja hän meni tiehensä.

Mies oli jo kadulla, kun Renzo yhä vaan jatkoi puhettaan; sitten hän ponnahti takaisin rahille. Hän tuijotti tuohon lasiin, jonka juuri oli täyttänyt. Ja kun huomasi tarjoilijan kulkevan pöydän ohi, hän viittasi häntä pysähtymään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista hänelle jotain. Sitten hän osoitti sormella lasia ja virkkoi hitaasti ja juhlallisesti, lausuen sanat vallan omituisesti: