Part 20

Sodan aiheuttamat vauriot ja hävitykset, tuon oivan sodan, jota yllä olemme kosketelleet, olivat niin melkoiset, että sodan tapahtumapaikan lähimmillä alueilla maatilat tavallista enemmän jäivät viljelemättömiksi, talonpojat kun hylkäsivät ne; nämä eivät työllään hankkineet itselleen eivätkä toisille leipää, joten heidän oli pakko kerjätä sitä ihmisten armolahjana. Sanoin tavallista enemmän, sillä ylen rasittavat verot, joita kiskottiin yhtä saaliinhimoisesti kuin mielettömästi; paikkakunnalle sijoitetun sotaväen rauhankin aikana tavallinen menettely, jota tämän ajan surulliset asiakirjat vertaavat maahan tunkevan vihollisen mielivaltaan; vielä toisetkin asianhaarat, joita ei ole sovelias tässä mainita, olivat jo jonkun aikaa hitaasti valmistelleet tuota surkeata tilaa koko Milanon alueella. Ne erityiset ilmiöt, joista nyt puhumme, olivat ikäänkuin pitkällisen taudin äkillinen paheneminen. Kurjanlainen elonkorjuu ei vielä ollut loppuunsuoritettu, kun muonitus armeijaa varten ja siihen tavallisesti liittyvä tuhlailu tekivät viljavarastoihin niin tuntuvia aukkoja, että heti ilmaantui leivän puute ja sen mukana tuo tuskallinen, mutta terveellinen ja niin sanoaksemme välttämätön seuraus: kallis aika.

Mutta kun tämä kallis aika on saavuttanut määrärajansa, syntyy aina -- tai ainakin on tähänasti syntynyt; ja jos näin on laita, ja niinhän väittävät niin monet pätevät kirjailijat, niin saattaa kuvitella, miten oli noina aikoina -- syntyy, sanon minä, aina useiden mielessä se vakaumus, ettei se ole syntynyt viljan vähyydestä. Unhoitetaan, että sitä on pelätty ja ennustettu; oletetaan äkkiä, että on olemassa riittävästi viljaa ja että koko onnettomuus johtuu siitä, ettei sitä tahdota riittävästi laskea kauppaan nälkäisten tarpeiksi; olettamuksia, jotka ovat täydelleen perättömiä, mutta jotka kiihoittavat sekä vihan- että toivontunteita.

Viljan ostomiehiä, olivat he sitten todellisia tai kuviteltuja, maatilanomistajia, jotka eivät yhtenä päivänä myyneet kaikkea omistamaansa viljaa, leipureita, jotka sitä myivät, sanalla sanoen kaikkia, joilla luultiin olevan viljaa enemmän tai vähemmän, pidettiin puutteen ja kalliiden hintojen aiheuttajina, he olivat yleisten valitusten esineinä ja heitä sekä varakkaat että varattomat inhosivat. Ihmiset vakuuttivat toisilleen varmasti tietävänsä, missä oli jyväaittoja ja vajoja niin täyteen sullottuina viljaa, että niitä joka taholta täytyi pöngittää. Mainittiinpa jyväsäkkien suunnattoman suuri luku ja puhuttiin varmuutena äärettömästä viljan paljoudesta, mikä salaa lähetettiin toisille seuduille; näissä seuduin luultavasti yhtä varmasti ja paheksuvasti puhuttiin sieltä muka Milanoon lähetetyistä viljamääristä.

Rukoiltiin viranomaisilta sellaisia toimenpiteitä, jotka aina näyttävät tai ainakin tähän asti ovat näyttäneet rahvaasta niin oikeilta, yksinkertaisilta ja sopivilta tuomaan päivän valoon viljan, joka heidän puheensa mukaan on piiloitettu, sisään muurattu, maahan kaivettu, sekä palauttamaan yltäkylläisyyden. Muutamiin toimenpiteisiin ryhdyttiinkin; määrättiin esim. eräiden elintarpeiden korkein hinta, säädettiin rangaistuksia niille, jotka kieltäytyivät myymästä, ja muuta senkaltaista. Mutta kun eivät ihmisponnistukset, olkoot kuinka voimakkaat tahansa, kykene vähentämään ravinnon tarvetta eivätkä kasvattamaan viljaa tavattomana vuodenaikana, ja kun eivät mainitsemamme toimenpiteet voineet tuottaa paikkakunnalle elintarpeita sieltä, missä niitä mahdollisesti olisi voinut olla runsaasti, niin onnetonta tilaa jatkui ja se huononi päivä päivältä. Kansa johti tämän tuloksen parannuskeinojen riittämättömyydestä ja heikkoudesta ja vaati äänekkäästi voimakkaampia ja perinpohjaisia. Ja onnettomuudekseen se löysi mieleisensä miehen.

Kuvernööri Don Gonzalo Fernandez de Cordovan poissaollessa, joka oli leiriytynyt Casale del Monferratan edustalle, oli hänen sijaisenaan Milanossa suurkansleri Antonio Ferrer, espanjalainen hänkin. Tämä älysi -- ja kuka ei olisi älynnyt -- että leivän kohtuullinen hinta itsessään on hyvin toivottava seikka. Ja hän ajatteli -- siinä oli hänen erehdyksensä, että hänen antamansa määräys riittäisi sellaista aikaansaamaan. Hän määräsi _metan_ -- tämä on Milanossa ruokatavarain hintaluettelon nimenä -- siten, että karpion hinta, joka ennen oli ollut kahdeksankymmentä liraa, nyt aleni kolmeenkymmeneen kolmeen liraan. Suurkansleri menetteli siinä kuin nainen, joka aikoinaan on ollut nuori, ja joka luulee nuorentuvansa muuttamalla ristimätodistuksensa päivämäärän.

Vähemmän mielettömät ja väärät määräykset olivat useammin kuin kerran itse asianhaarojen pakosta jääneet noudattamatta. Juuri mainitun säädöksen noudattamista sitävastoin valvoi rahvas, joka huomaten toivomuksensa viimeinkin muuttuneen laiksi, ei kärsinyt, että se olisi tapahtunut pilan vuoksi. Rahvas riensi heti joukottain leipomoihin ostamaan leipää määrähinnasta; ja se vaati sitä sellaista päättäväisyyttä ja uhkamielisyyttä osoittaen, joka saa tukea yhdessä intohimosta, vallasta ja asetuksista. On ilmeisen selvää, että leipurit panivat jyrkän vastalauseen. Sekoittaa jauhoja, hämmentää, panna uuniin, ottaa uunista -- kaikkea tätä lakkaamatta! Rahvas näet, jolla tosin oli epäselvä tietoisuus siitä, että tämä menettely oli väkivaltainen, piiritti yhtenään leipomoja, käyttäen hyväkseen tätä ohimenevää etua. Nähdä vaivaa ja hikoilla tavallista enemmän, myydäkseen tappiolla -- jokainen käsittää, millaista huvia se oli. Mutta toiselta puolen virkamiehet säätivät rangaistuksia, toiselta puolen kansa tuskaantui ja napisi, jos joku leipuri hiemankin viivytteli sen pyyteiden täyttämistä, ja se uhkasi toimeenpanna tuollaista omankäden oikeutta, mikä on pahinta tässä maailmassa. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin leipoa, paistaa ja myydä.

Mutta jotta tätä menoa olisi saatu jatkumaan, ei riittänyt, että heitä oli pakoittamassa ankarat säädökset ja pelko. Oli myös tarpeen, että heidän voimansa siihen riittivät. Ja jos tätä tilaa olisi kestänyt hieman kauemmin, he eivät enää olisi voineet. He selittivät virkamiehille hartioilleen lasketun taakan kohtuuttomuutta ja mahdottomuutta, uhkasivat heittää uuniin leivinlapion ja lähteä tiehensä. Siitä huolimatta he jatkoivat entistä menoa, yhä toivoen, että suurkansleri viimeinkin tulisi järkiinsä. Mutta Antonio Ferrer, joka oli, kuten tätä nykyä sanottaisiin, lujaluonteinen mies, vastasi, että leipurit aikaisemmin olivat suuresti hyötyneet, ja että taas parempien aikojen saavuttua tulisivat suuresti hyötymään. Saataisiinhan nähdä, ehkäpä heille voitaisiin antaa valtion puolesta jotain vahingonkorvausta; mutta siihen asti tuli heidän jatkaa entiseen tapaan. Oliko hän varma toisille mainitsemiensa syiden pätevyydestä, vai tahtoiko, tuntien tuloksista säädöksensä ylläpitämisen mahdottomuuden, jättää toisten tehtäväksi uudistaa sen aiheuttamaa vihamielisyyttä -- sitä on vaikea nyt enää ratkaista, kun ei tunne Antonio Ferrerin ajatuksia. Tosiseikka on se, ettei hän hiukkaakaan väistynyt julistamastaan määräyksestä.

Viimein dekurionit -- aatelisten muodostama kaupunkilainen virkakunta, joka oli voimassa aina vuoteen 96 kulunutta vuosisataa -- selvittivät maaherralle kirjallisesti asiain tilaa. Keksiköön hän, näin kuuluivat heidän sanansa, jonkun lievennyskeinon tukalille oloille.

Don Gonzalo, jonka harrastukset täydelleen olivat kiintyneet sodan asioihin, teki, minkä lukija epäilemättä on arvannut: hän nimitti julkisen tuomioistuimen ja myönsi sille oikeuden määrätä leivälle soveliaan hinnan, toimenpide, jonka määränä oli tyydyttää molempia puolia. Edusmiehet kokoontuivat, tai, kuten sen ajan espanjanvoittoisella kansliakielellä sanottiin, yhtyivät neuvoskunnaksi. Ja monen monituisten kumarrusten, kohteliaisuuksien, huokausten, keskeytysten, tehottomien ehdotusten, epäröimisten jälkeen he kaikki huomasivat välttämättömäksi neuvotella; ja vaikka hyvin tiesivät, että oli käsiteltävänä erittäin tähdellinen kysymys, oli heillä se vakaumus, etteivät voineet menetellä toisin, ja senvuoksi he päättivät korottaa leivän hinnan.

Leipurit päästivät helpotuksen huokauksen; mutta rahvas raivostui.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin Renzo saapui Milanoon, kadut ja torit vilisivät ihmisiä, jotka tuntien tai tuntematta toisiaan, yhteisen raivon, saman ajatuksen valtaamina, yhtyivät ryhmiin vallan epätahallisesti ja melkein sitä huomaamattaan, kuten samalle kaltevuudelle siroitetut vesipisarat. Jokainen puhe kiihoitti niin hyvin kuulijain kuin puhujan vakaumusta ja intohimoisuutta. Näiden monilukuisten intoilijain joukossa oli muutamia kylmäverisempiä, jotka mielissään katselivat, miten vesi sameni. Ja he päättivät samentaa sitä vielä enemmän noilla puheilla ja jutuilla, joita konnat osaavat keksiä, ja joita kiihoittuneet mielet uskovat. Ja he päättivät, ettei tuo vesi saisi asettua, ilman että he siinä hieman kalastelivat.

Tuhannet henkilöt menivät levolle epämääräisesti aavistaen, että jotain olisi pitänyt tehdä, ja että jotain oli tekeillä.

Ennen päivännousua kadut olivat uudelleen täynnä ihmisryhmiä: lapsia, naisia, miehiä, vanhuksia, työväkeä, köyhiä; he kokoontuivat sattumalta; täällä kuului useiden äänien kumea kuiskina; tuolla joku puhui, ja toiset paukuttivat käsiään. Mikä kysyi lähimmältä vieruskumppaniltaan samaa, mitä häneltä itseltään oli kysytty; mikä toisteli huudahdusta, jonka oli kuullut kaikuvan korvaansa. Kaikkialla valituksia, uhkauksia, ihmettelyä. Vaan pieni luku sanoja muodosti niin monen puheen sisällyksen.

Puuttui ainoastaan tilaisuutta, joku sysäys, joku tilapäinen aihe, jotta sanat olisivat muuttuneet teoiksi; eikä niitä kauan tarvinnut odottaa. Päivän koittaessa leipurien myymälöistä läksivät liikkeelle pojat, jotka kantoivat leipäkoreja viedäkseen leipää määrätaloihin. Ensimäisen tällaisen poloisen nuorukaisen saapuminen väenryhmän kohdalle oli kuin palava räjähdyspommi ruutikellarissa.

-- Kas tuossahan on leipää! huusivat sadat äänet yhdessä.

-- Niin, tiranneille, jotka uiskentelevat yltäkylläisyydessä ja tahtovat näännyttää meidät nälkään, sanoi eräs.

Sitten tämä lähestyy poikaa, kuroittaa kätensä leipäkorin laidalle, vetäsee siitä rajusti ja sanoo:

-- Näytäppäs.

Poikanen hulmahtaa punaiseksi, käy sitten kalpeaksi, vapisee, tahtoisi sanoa:

-- Anna minun mennä.

Mutta sanat takertuvat hänen kurkkuunsa. Hän hellittää koria ja koettaa nopeasti irroittaa kätensä kantohihnoista.

-- Alas tuo kori, huudetaan nyt.

Monet kädet tarttuvat siihen kiinni yhtä haavaa: nyt se on maassa. Temmataan ilmaan sitä peittävä liina, ja lämmin, hyvä leiväntuoksu leviää ympäristöön.

-- Olemmepa mekin kristittyjä: täytyypä meidänkin syödä leipää, virkkaa edellinen.

Hän tarttuu leipään, kohottaa sen ylös, näyttäen sitä väkijoukolle, purasee siitä aimo palan.

Kädet tarttuvat leipiin, leivät kohoavat ilmoille, ja kädenkäänteessä on kori tyhjennetty. Ne, joille ei ollut riittänyt mitään, suuttuivat nähdessään toisten saaliin, innostuivat yrityksen helppoudesta ja läksivät joukottain hakemaan toisia leipäkoreja. Missä vain kohdattiin kori, se oitis tyhjennettiin. Eikä edes tarvinnut ahdistaa kantajia. Ne leivänkantajat, jotka onnettomuudekseen olivat liikkeellä, panivat, huomatessaan, mistä päin tuuli puhalsi, korinsa vapaaehtoisesti maahan ja pötkivät tiehensä. Kuitenkin ne, jotka jäivät ilman, olivat verrattomasti lukuisammat; eivätkä valloittajatkaan tyytyneet niin vähäisiin saaliisiin, ja nämä, sekaantuen milloin mihinkin ryhmään, juuri olivat toivoneet paljoa suuremman epäjärjestyksen syntyvän.

-- Leipomoon! Leipomoon! huudetaan.

Corsia de' Servi kadun varrella oli, ja on vieläkin leipomo, jolla yhä vielä on sama nimi; tämä nimi merkitsee Toscanan murteella "Kainalosauvaleipomo", ja Milanon murteella se on kokoonpantu niin oudoista, eriskummaisista ja raakalaisista äänteistä, ettei kielen aakkosissa ole riittäviä merkkejä niitä ilmituomaan.[8] Sinnepäin tulvi rahvas. Tämän leipomon leipurit paraikaa kuulustelivat ilman koria palannutta poikaa, joka vallan säikähtyneenä ja hämmentyneenä soperrellen kertoi surkeata seikkailuaan. Tällöin kuului yhtä haavaa jalkojen kopinaa ja kirkunaa. Se kasvaa ja lähestyy, joukkion etumaiset tulevat näkyviin.

-- Sulkekaa, sulkekaa; heti, heti!

Yksi heistä juoksee noutamaan avuksi kapteenia; toiset sulkevat kiireisesti myymälän ja työntävät ovisalvat eteen. Joukko ulkona alkaa käydä sankemmaksi ja huutaa:

-- Leipää! leipää! Aukaiskaa! aukaiskaa!

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua saapuu kapteeni mukanaan joukko tapparakeihäsmiehiä.

-- Tilaa, tilaa, ystäväni; menkää toki kotianne; tilaa kapteenille, hän ja keihäsmiehet huutavat.

Tungos ei vielä ollut liian suuri, ja väki väistyi hieman, niin että keihäsmiehet pääsivät esille ja saattoivat asettua, jolleivät järjestykseen, niin ainakin yhteen ryhmään myymälän oven eteen.

-- Mutta ystäväni, varoitteli sitä kapteeni, mitä teette tässä? Palatkaa toki kotianne. Missä on Jumalanpelko? Mitä on sanova kuningas, meidän herramme? Emme tahdo tehdä teille pahaa; mutta menkää kotia. Tulkaa järkiinne! Mitä, hiidessä, teette täällä näin yhteen sulloutuneina? Siitä ei koidu mitään hyvää sielullenne eikä ruumiillenne. Kotia, kotia!

Vaikka ne, jotka näkivät puhujan kasvot ja kuulivat hänen puheensa, olisivatkin tahtoneet totella, niin eivät olisi voineet, heitä kun työnsivät ja tuuppasivat takana olijat, samoin kuin aalto ajaa toista aaltoa, ja näin oli aina väkijoukon uloimpaan laitaan asti, mikä joukko taajeni taajenemistaan. Kapteeni rupesi jo hengästymään.

-- Koettakaa saada heidät peräytymään, niin että saatan hieman hengittää, sanoi kapteeni keihäsmiehille; mutta älkää tehkö pahaa kellekään. Koettakaamme päästä sisään myymälään, kolkuttakaa. Pankaa heidät väistymään taaksepäin.

-- Väistykää, väistykää! huutavat keihäsmiehet, rynnäten kaikki yhdessä etumaisia vastaan ja työntäen heitä taapäin keihäidensä varsilla.

Nämä päästävät valitushuutoja, väistyvät niin paljon kuin voivat, ja tuuppaavat takanaan olijoita, mikä selällä rintaan, mikä kyynäspäällä vatsaan; mikä astuu korkoineen toisen varpaille. Syntyi sellainen tuuppailu ja tungos, että keskellä olijat kernaasti olisivat maksaneet, kunhan olisivat päässeet tästä pälkähästä. Tällävälin syntyi vähän tilaa oven edessä. Kapteni kolkuttaa kerran, kolkuttaa toistamiseen ja huutaa, että avattaisiin; sisällä olijat huomaavat hänet ikkunasta, rientävät alas ovelle ja aukaisevat. Kapteeni karkaa sisälle, kutsuu keihäsmiehiä jälkeensä, ja nämä pujahtavat sisälle toinen toisensa jälkeen, takimaiset pidättäen rahvasta keihäidensä varsilla. Kun kaikki ovat sisällä, pannaan ovelle jälleen vahvat salvat ja pöngät. Kapteeni rientää ylös ja asettuu ikkunan ääreen. Hui mikä suunnaton väkijoukko!

-- Ystäväni, hän huutaa.

Ja monet katsovat ylös ikkunaan.

-- Ystäväni, palatkaa kotia. Yleinen anteeksianto jokaiselle, joka heti palaa kotia.

-- Leipää, leipää! Ovi auki! olivat selvimmät sanat siinä hirvittävässä huutojen hälinässä, minkä väkijoukko lähetti vastaukseksi.

-- Olkaa järkeviä, ystäväni! Varokaa itseänne! Vielä on aikaa. Menkää pois kotianne. Leipää kyllä saatte, mutta tämä ei ole oikea keino. No! ... no! Mitä teettekään siellä alhaalla. Kuinka, ovea vastaan! Hävetkää toki, Malttakaahan. Tulkaahan järkiinne! Varokaapa, teette suuren rikoksen. Malttakaapas, kun minä tulen alas. No pois nuo raudat, alas nuo kädet. Hävetkää! Te Milanolaiset, jotka hyvyydestänne olette kuuluisat koko maailmassa. Kuulkaa, kuulkaa, olettehan aina olleet kunnon ih ... senkin konnat!

Tämän äkillisen tyylin muutoksen aiheutti kivi, jonka viskasi yksi noista kunnon ihmisistä ja joka osui kapteenin otsaan, yläpuolelle vasenta silmää.

-- Konnat, konnat! näin hän toistamiseen huusi, sulkien nopeasti ikkunan ja vetäytyen sen äärestä pois. Mutta vaikka hän olisi huutanut keuhkonsa piloille, olisivat hänen sanansa, hyvät ja pahat hajonneet ja haihtuneet ilmaan keskellä alhaalta kohoavaa melua. Ja siellä alhaalla hän näki innokkaasti työskenneltävän kivin ja rautakangein -- edelliset oli saatu käteen matkalla -- ja niitä lennätettiin ovea ja ikkunoita vasten tarkoituksessa murtaa luukut ja rautaristikot. Ja tämä työ oli jo edistynyt melkoisen pitkälle.

Tällävälin leipomon isännät ja sällit, jotka seisoivat yläkertojen ikkunoiden ääressä käsissään kokonainen varustus kiviä -- he olivat todennäköisesti kaivaneet ylös koko pihan kivityksen -- huusivat, tekivät ilmeitä ja huitoivat käsillään alhaalla olijoille, estääkseen heitä jatkamasta. He osoittivat heille kiviä ja uhkasivat heittää niitä alas. Kun huomasivat uhkauksensa turhiksi, he todella alkoivat nakella niitä alas. Ei yksikään osunut väärään; sillä tungos oli niin sankka, ettei, kuten kansa sanoo, hirssinjyväkään olisi pudonnut maahan.

-- Kas noita konnia, noita heittiöitä! Onko tuo se leipä, jonka annatte köyhille ihmisille. Ai, ai, voi, voi! Nyt on meidän vuoromme, ulvottiin alhaalla.

Varsin moni sai kivistä pahoja vammoja, pari poikaa kuoli siihen paikkaan.

Raivo lisäsi joukon voimia. Ovet pirstottiin, rautasalvat katkottiin, ja tuhoava joukko tulvi sisälle joka aukosta. Sisällä olijat huomaavat uhkaavan vaaran ja pakenevat ullakolle. Kapteeni, keihäsmiehet ja muutamat talon asujamista piiloittautuivat sinne katonharjan alle; toiset pujahtivat ylisen luukuista katolle, missä hiipivät kuin kissat.

Saaliin näkeminen saattoi voittajat unhoittamaan veriset kostontuumansa. He hyökkäävät leipähyllyjen kimppuun. Leivällä on hyvä menekki. Eräs syöksyy kassan luo, murtaa lukon, käy käsiksi rahaan, anastaa sitä täysin kourin, täyttää taskunsa ja poistuu runsain saaliin, seuraavassa tuokiossa palatakseen ryöstämään leipää, jos sitä enää on jälellä. Väentulva virtaa sisempiin varastohuoneisiin.

Käydään käsiksi säkkeihin, niitä laahaillaan esiin; muuan kaataa yhden, aukaisee sen suun ja kaataa siitä pois osan jauhoista, saadakseen sen tarpeeksi kevyeksi kantaa. Siihen osuu toinen ja huutaa:

-- Odota, odota, ja kumartuu alas, levittäen esiliinaa, nenäliinaa ja lakkia kootakseen tämän jumalanviljan.

Toinen hyökkää taikinapuntun kimppuun ja kaivaa siitä esiin taikinamöhkäleen, joka venyy pitkäksi ja josta putoilee palasia joka taholle. Joku on löytänyt sihdin, jota voitonmerkkinä heiluttaa ilmassa. Siinä tullaan ja mennään: miehiä, naisia, lapsia, joita tuupataan sinne tänne ja jotka huutavat. Ja kaiken yli laskeutuu valkoinen pöly, jota puhaltaa joka taholta ja joka verhoaa kaikki kuin tiheä sumu. Ulkona oven edessä liikkuu kaksi vastakkaista virtausta, jotka törmäävät yhteen ja ovat toistensa tiellä. Toiset tulevat ulos saaliineen, toiset pyrkivät sisälle sitä anastaakseen.

Silläaikaa kun tätä leipomoa näin ryöstettiin, ei yksikään kaupungin muista leipomoista ollut turvissa ja vapaana vaarasta. Mutta rahvas ei toisten leipomojen eteen kokoontunut tarpeeksi suurilukuisena rohjetakseen mitä tahansa. Muutamiin leipomoihin isännät olivat koonneet apujoukkoja ja olivat valmiit puolustukseen. Toisaalla, missä tunsivat heikkoutensa, tai olivat pelokkaampia, he tavallaan hieroivat sopimusta: he jakelivat leipää myymälän edustalle kokoontuneille sillä ehdolla, että nämä sitten lähtisivät tiehensä. Ja he menivätkin pois, tosin eivät sentähden, että olisivat olleet tyytyväisiä siihen, mitä olivat saaneet, vaan koska keihäsmiehet ja oikeudenpalvelijat, jotka pysyivät loitolla tuosta hirvittävästä "Kainalosauvaleipomosta" kaikkialla muualla esiintyivät riittävän väkisinä pitääkseen kurissa tätä vähäistä kapinallisjoukkoa.

Näin väkitunko ja epäjärjestys lisääntyi lisääntymistään tuon ensinmainitun leipomon kohdalla. Sillä jokainen, jonka kädet syhyivät ja jonka mieli teki toimeenpanna joku urotyö, riensi sinne, missä oli enemmän ystäviä ja rankaisemattomuus varma.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Renzo, joka, kuten kerroimme, juuri oli syönyt loppuun leipänsä, kulki kaupunkiin Itäisen portin kaupunginosasta, tietämättänsä suunnaten kulkunsa mellakan polttopisteeseen. Hän astui milloin vapaasti, milloin väkijoukon viivyttämänä. Ja astuessaan edelleen hän silmin ja korvin koetti tästä kumeasta äänten ja puheiden kohinasta saada lähempiä tietoja asioiden tilasta. Ja matkansa varrella hänen onnistui saada selville jotenkin seuraavaa:

-- Nyt on saatu ilmi, huusi eräs, noiden roistojen katala petos, jotka ovat väittäneet, ettei muka ole leipää, jauhoja eikä viljaa. Nyt tiedetään asia tyystin, eivätkä he enää voi meille valhetella. Eläköön yltäkylläisyys!

-- Uskokaa minua, tämä ei meitä ollenkaan hyödytä, virkkoi toinen. Tässä piilee ansa. Tästä tulee vielä pahempaakin, ellemme varmasti saa oikeutta. Leipää tosin saadaan halvalla; mutta siihen tullaan sekoittamaan myrkkyä, jotta ihmisparat kuolisivat kuin kärpäset. Johan he sanovat, että on liiaksi asukkaita; sen ovat sanoneet keskellä oikeuden istuntoa. Tämän tiedän minä varmasta lähteestä, olenhan kuullut sen omin korvin eräältä kummiltani, joka on erään tuollaisen herran kyökkipojan sukulaisen hyvä ystävätär.

-- Nuo ovat seikkoja, joita tuskin rohkenee toistamiseen kertoa, sanoi toinen, vaahto suupielissä ja painaen nenäliinan riepua sotkuisille ja verisille hiuksilleen. Hänen vieressään seisoja toisti hänen sanansa, ikäänkuin häntä lohduttaakseen.

-- Tilaa, hyvät ihmiset, tehkää niin hyvin. Päästäkää kulkemaan perheenisä parka, joka vie ruokaa viidelle lapselleen.

Näin puhui muuan henkilö, joka kulki hoiperrellen suunnattoman suurta jauhosäkkiä kantaessaan. Ja jokainen väistyi tehden hänelle tilaa.

-- Minä, sanoi toinen melkein kuiskaten vierustoverilleen, minä tästä lähden kotia. Minä tunnen maailman ja tiedän, miten tällaiset jutut päättyvät. Nuo rutkaleet, jotka nyt pitävät niin suurta melua, tulevat huomenna tai ylihuomenna pysymään siivosti kotonaan vallan vavisten pelosta. Olen jo huomannut eräitä kasvoja, eräitä aatelisia, jotka kuljeskelevat ympäri kaupunkia tekeytyen typeriksi. Mutta itse teossa he panevat merkille kuka on liikkeellä, kuka ei. Sitten kun kaikki on ohi, tehdään tilit, ja silloin syylliset saavat vastata teoistaan.

-- Se, joka suojelee leipureita, huusi sointuva ääni, vetäen puoleensa Renzon huomion, on valtion viljavouti.

-- He ovat kaikki konnia, sanoi ääni läheltä.

-- Oikein, mutta tämä on heidän johtajansa, virkkoi edellinen.

Viljavouti, jonka kuvernööri vuosittain nimitti, valiten hänet dekurionien neuvoston ehdottamista kuudesta aatelisesta, oli mainitun neuvoston sekä muonaneuvoston puheenjohtaja.

Tällä neuvostolla, jonka muodosti kaksitoista niinikään aatelista jäsentä, oli muiden muassa tehtävänä hankkia ja säilyttää vuotuinen valtion viljavarasto. Välttämättömästi sitä miestä, joka toimi tässä virassa, nälänhädän ja tietämättömyyden aikoina pidettiin kaiken pahan aiheuttajana, ellei hän tehnyt samoin kuin Ferrer, mitä ei olisi kyennyt tekemään, vaikka olisi sitä halunnutkin.

-- Nuo konnat, huudahti eräs joukosta. Voiko enää katalammin menetellä? Niin pitkälle ovat menneet, että väittävät suurkanslerin olevan lapselliseksi käynyt vanhus, jotta saattaisivat hänet huonoon huutoon ja että itse saisivat pitää komentoa. Olisipa tehtävä suuri häkki, pistettävä ne siihen ja syötettävä niille hiirenhernettä ja lustetta, kuten he meitä tahtovat kohdella.

-- Olipa se leipää, sanoi muuan, joka koetti poistua kiireisesti. Kaikkea muuta: naulan painavia kiviä päähän! Tämänkokoisia kiviä sateli kuin rakeita. Siinä monet kylkiluut menivät murskaksi. Tuskin jaksan tästä lähteä kotiin.

Tällaisia puheita kuunnellen, jotka Renzoa kenties enemmän hämmästyttivät kuin mitä neuvoivat, hän saapui viimein kautta voimakkaiden tuuppausten tuon kuuluisan leipomon eteen. Väki oli siitä jo melkoisesti hajaantunut, niin että Renzo mukavasti saattoi katsella surkeata ja verestä hävitystä. Seinistä oli rappaus kivillä ja tiilillä heitelty halki, ikkunat oli raastettu irti saranoistaan, ovi murrettu.

-- Tuo ei suinkaan ole kaunis teko, tuumi Renzo itsekseen. Jos kaikki leipomot saatetaan tuohon tilaan, niin missä sitten valmistetaan leipää? Kaivoissako?