Part 19

Tämän elämän suurimpia lohdutuksia tarjoaa ystävyys; ja ystävyyden tuottamia suurimpia etuja on se, että on joku, jolle voi uskoa salaisuutensa. Nyt eivät ystävät elele parittain kuten aviopuolisot. Jokaisella yleensä on useampi kuin yksi ystävä. Täten syntyy loppumaton ystäväketju. Kun joku ystävä hankkii itselleen sen tyydytyksen, että laskee salaisuutensa jonkun toisen syliin, hän samalla herättää hänessä halun saada samanlaisen tyydytyksen. Tosin hän häntä pyytää olemaan siitä kellekään hiiskumatta. Ja jos tuo ystävä tunnollisesti noudattaisi tätä ehtoa, niin hän heti paikalla katkaisisi tyydytysten sarjan. Mutta yleiseksi tavaksi on tullut, että tuo ehto velvoittaa uskomaan salaisuuden ainoastaan yhtä luotettavalle ystävälle ja hänelle määräämään saman ehdon. Näin luotettavasta ystävästä toiseen luotettavaan ystävään salaisuus kiertää kautta äärettömän ketjun, kunnes se saapuu sen tai niiden korviin, joihin salaisuuden ensimäinen uskoja ei koskaan olisi suonut sen saapuvan. Kuitenkin viipyisi se kauan tiellä, jos joka ihmisellä olisi ainoastaan kaksi ystävää, nimittäin se, joka hänelle uskoo salaisuuden ja se, jolle hän puolestaan sen ilmaisee, kehoittaen sitä pitämään salassa. Mutta onpa olemassa ystävyyden suhteen etuoikeutettuja, joiden ystäväluku nousee satoihin. Kun siis salaisuus joutuu yhdenkin tietoon, tulee kiertokulku niin laveaksi, ettei enää ole mahdollista sen jälkiä seurata.

Tekijämme ei ole voinut saada selvyyttä siitä, kuinka monen suun kautta oli kulkenut se salaisuus, joka Harmaan oli määrä ottaa selville. Oli miten oli, varmaa on ainakin, että tuo kunnon mies, joka oli vienyt Agnesen ja Lucian Monzaan, palatessaan illan suussa rattaineen Pescarenicoon kohtasi ennenkuin saapui kotikynnykselle taatun ystävän, jolle salassapitämisen ehdolla kertoi tekemänsä hyvän työn sekä muut asianhaarat. Ja varmaa on niinikään, että Harmaa saattoi kaksi tuntia myöhemmin rientää Don Rodrigon linnaan kertomaan, että Lucia ja hänen äitinsä olivat paenneet erääseen Monzan luostariin ja että Renzo oli jatkanut matkaansa Milanoon saakka...

Don Rodrigo koki pirullista iloa tämän eron johdosta ja tunsi itsessään heräävän hieman tuota rikollista toivoa päästä pyyteidensä perille. Hän mietti sopivia keinoja suuren osan yötä ja nousi äkkiä vuoteeltaan keksittyään kaksi tuumaa, joista toinen oli valmis, toinen pelkkänä luonnoksena. Ensimäinen oli se, että Harmaan heti paikalla oli lähdettävä Monzaan saamaan selvempiä tietoja Luciasta ja ottamaan selville, voisiko yrittää jotakin. Hän kutsutti siis heti uskollisen kätyrinsä, laski hänen käteensä nuo luvatut neljä scudoa, ylisti uudelleen sitä taitavuutta, millä Harmaa oli nämä rahat ansainnut, ja antoi hänelle harkitsemansa määräykset.

-- Herra ... sanoi Harmaa epäröiden.

-- Kuinka! Eikö puheeni ole ollut tarpeeksi selvää?

-- Jospa voisitte lähettää jonkun toisen...

-- Kuinka?

-- Arvoisa herra, panenhan alttiiksi nahkani isäntäni edestä; se on velvollisuuteni. Mutta tiedän myös, ettette liiaksi tahdo panna alamaistenne henkeä vaaran alaiseksi.

-- No, mitä tarkoitat?

-- Teidän armonne tietää varsin hyvin, mitkä palkinnot on määrätty minun päästäni, ja ... täällä olen teidän ylhäisyytenne suojeluksen alla. Täällä on meitä monta. Pormestari on tämän talon ystävä. Oikeudenpalvelijat minua kunnioittavat, ja minä -- tämä tosin ei tuota varsin suurta kunniaa, mutta rauhan vuoksi -- kohtelen heitä ystävinä, Milanossa on teidän ylhäisyytenne livrea tunnettu, mutta Monzassa ... siellä minä päinvastoin olen tunnettu. Ja tietääkö teidän ylhäisyytenne ... tätä en sano kehuakseni ... että se, joka voisi saattaa minut oikeuden käsiin tai sille tuoda pääni, saisi oivan saaliin? Sata scudoa pöytään ja oikeuden vapauttaa kaksi pahantekijää.

-- Mitä hittoa! huusi Don Rodrigo. Tunnut minusta nyt oljilla loikovalta koiralta, joka tuskin rohkenee puraista jaloista ohikulkijoita, joka yhä katsoo taakseen, auttaako talonväki häntä, ja joka ei rohkene lähteä askeltakaan taloa kauemmaksi.

-- Luulenpa, arvoisa herra isäntä, tarpeeksi todistaneeni...

-- No mitä sitten?

-- No, jatkoi rohkeasti Harmaa, jota näin oli koeteltu äärimäisiin asti, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne olettaa, etten ole puhunut mitään. Minulla on oleva jalopeuran sydän, ja jäniksen koivet, ja heti matkaan.

-- Enhän muuten ole sanonut, että sinun pitäisi mennä yksin. Ota mukaasi pari parasta rosvoa ... Naarmunaama ja Tarkk'ampuja. Mene siis rohkein mielin ja näytä, että vielä olet entinen Harmaa! Kun kolme teidän kaltaistanne miestä kulkee levollisina ohi, niin kenenpä tekisi mieli teitä ahdistaa! Monzan oikeudenpalvelijain pitäisi olla hyvin kyllästyneitä elämäänsä, pannakseen henkensä alttiiksi sadan scudon vuoksi. Muuten en luule, että minä siellä olisin niin tuntematon, ettei minun palvelijoitani siellä pidettäisi minkäänarvoisina.

Näin saatettuaan Harmaan hieman häpeämään, antoi hän hänelle enempiä ja tarkempia määräyksiä.

Harmaa läksi matkaan kahden toverinsa seurassa iloisen ja päättäväisen näköisenä, sydämessään kuitenkin kiroten Monzaa, oikeutta, naisia ja korkeiden herrojen oikkuja. Hän kulki kuin susi, joka nälän kiihoittamana, vatsa kokoon kutistuneena ja kylkiluut näkyen harmaan nahan alta niin selvästi, että ne saattaisi lukea, astuu alas vuoriltaan, joita kauttaaltaan peittää lumi, etenee varovaisesti tasangolle, pysähtyy tavan takaa, käpälä pakoon valmiina, heiluttaen karvaista häntäänsä ja

Nostavi kuonon, tuulen henkeä tunnustellen.

saadakseen varmuutta siitä, tietääkö se jonkun aseellisen ihmisen lähestymistä. Se höristää suippoja korviaan ja mulkoilee veristynein silmin, joissa kiiluu samalla saaliinhimo ja takaa-ajon kauhu.

Jos joku haluaisi tietää, mistä tämä kaunis säe on kotoisin, niin saatan mainita, että se on lainattu vielä julkaisemattomasta ristiretkiä ja lombardilaisia kuvaavasta värikkäästä runoelmasta, joka pian julkaistaan ja joka varmaankin tulee herättämään huomiota.[7] Käytin sitä, se kun tarjoutui minulle juuri sopivaan aikaan. Ja mainitsin, mistä olin sen saanut, jotta minua ei syytettäisi koreilemisesta toisen höyhenissä. Älköön kukaan kuitenkaan luulko, että tämä on minun puoleltani juoni, jonka avulla tahtoisin tiettäväksi tehdä, että tuon runoelman tekijä ja minä olemme kuin kaksi veljeä ja että minä mielin määrin saan penkoa hänen käsikirjoituksiaan.

Toinen Don Rodrigon pääpyyteistä oli keksiä keino, miten saada Renzo ainaiseksi eroitetuksi Luciasta ja estetyksi palaamasta kotikyläänsä. Ja tätä tarkoitusta varten hän aikoi levittää huhuja uhkauksista ja väijytyksistä; jonkun ystävän kautta nämä saapuisivat Renzon korviin ja riistäisivät häneltä halun palata kotiseudulleen. Varmimpana keinona hän kuitenkin piti sitä, jos voitaisiin saada Renzo karkoitetuksi ulkopuolelle maan rajoja. Hänestä tuntui kuin voisi häntä tässä kohdin paremmin auttaa oikeus kuin väkivalta.

Saattoihan esim. Renzon pastorin talossa tekemälle yritykselle antaa erityisen värityksen, selittää sitä hyökkäykseksi, kapinalliseksi hankkeeksi, ja tohtorin välityksellä huomauttaa pormestarille, että tämä tapaus välttämättömästi vaati Renzolle määrättäväksi vankilarangaistusta. Mutta Don Rodrigo älysi samalla, ettei ollut viisasta hänen itsensä näkyä tässä likaisessa jutussa. Hän ei sentähden ruvennut sen enempää päätänsä vaivaamaan, vaan päätti uskoa salaisuuttaan tohtori Juonittelijalle sen verran kuin oli tarpeellista, jotta tämä älyäisi hänen toivomuksensa.

-- Asetuksia on niin paljo, eikä tohtori ole mikään hölmö; epäilemättä hän pian löytää jotain, millä saan tuon konnan kiinni. Muuten annan tohtorille toisen nimen!

Mutta -- miten kummallisesti käy joskus tässä maailmassa -- sillävälin kun Don Rodrigo ajatteli tohtoria taitavimmaksi henkilöksi tätä asiaa ajamaan, toinen henkilö, jota ei kukaan tulisi ajatelleeksi, nimittäin Renzo itse, työskenteli innokkaasti edistääkseen hänen tuumiaan paljoa varmemmin ja nopeammin kuin mitä tohtori koskaan olisi kyennyt kuvittelemaan.

Olen nähnyt monasti erään kiltin poikasen, joka totta puhuen oli tarpeellista vilkkaampi, mutta josta kaikista merkeistä päättäen kerran tulee kelpo mies, olen nähnyt tämän poikasen monasti illan suussa kovasti puuhailevan ajaessaan katokseen laumaa pieniä marsuja, joiden oli päivän kuluessa antanut juoksennella pienessä puutarhassa. Hän olisi tahtonut ajaa ne sisälle kaikki yhtähaavaa, mutta tämä oli turha vaiva. Yksi näistä karkasi oikealle, ja sillä välin kun pieni paimen juoksi ajamaan sitä takaisin jonoon, toinen, kaksi, kolme livisti siitä vasemmalle. Viimein pienokaiselta loppui kärsivällisyys, ja hänen täytyi lopulta mukautua pikku eläinten oikkuihin ja tuuppia sisälle koppiin ensin ne, jotka olivat lähinnä aukkoa ja sitten mennä noutamaan toisia, yksi, kaksi ja kolme erällänsä, miten sattui. Samalla tavoin on meidän meneteltävä kertomuksemme henkilöiden suhteen. Johdettuamme Lucian turviin, riensimme Don Rodrigon luo, ja nyt on meidän hylättävä hänet kääntääksemme huomiomme Renzoon.

Sen tuskallisen eronhetken jälkeen, jonka olemme kuvanneet, hän kulki Monzasta Milanoa kohti sellaisessa mielentilassa, jota kukin saattaa helposti kuvitella. Hylätä talonsa, jopa kotikylänsä, ja mikä oli kaikkea muuta pahempi, poistua Lucian luota; kulkea maantietä, tietämättä minne kallistaa päätään levolle; ja kaikki tämä tuon konnan vuoksi! Kun tämä ajatus sukelsi esiin Renzon mielessä, joutui hän kiivaan raivon valtoihin ja tunsi rajua kostonhalua. Mutta sitten hänen mieleensä muistui tuo rukous, jonka hänkin kunnon munkin kanssa oli rukoillut Pescarenicon kirkossa, ja hän tunsi katumusta. Viha valtasi hänet uudelleen, mutta nähdessään pyhän kuvan muurissa hän nosti lakkiaan ja pysähtyi hetkeksi uudelleen rukoilemaan. Näin hän tällä matkallaan mielestään karkoitti ja siihen jälleen palautti Don Rodrigon ainakin parikymmentä kertaa.

Tie kulki tähän aikaan kokonaan piilottautuneena kahden korkean sivupenkeren väliin; se oli täynnä lokaa ja kiviä sekä syvien raiteiden uurtama, jotka kovan sateen jälkeen olivat muuttuneet puroiksi. Ja muutamissa notkelmissa nämä laajenivat lätäköiksi, joilla olisi voinut soudella. Näissä kohdin osoitti sivupengermiin porrasmaisesti muodostettu pieni polku, että toiset vaeltajat olivat poikenneet viereiselle kentälle kulkemaan. Renzo kiipesi eräälle tällaiselle polulle ja saapui sivupenkeren huipulle, mistä katseli eteensä ja näki tuon suunnattoman suuren tuomiokirkko-möhkäleen kohoavan yksinään tasangolta, ikäänkuin se ei olisi noussut keskeltä kaupunkia, vaan erämaasta. Hän pysähtyi unhoittaen kaikki surunsa katselemaan tätä kahdeksatta ihmettä, josta oli lapsuudestaan asti kuullut niin paljon puhuttavan. Mutta kääntyessään muutaman hetken kuluttua, hän huomasi taivaanrannalla tuon sahalaitaisen vuorijonon, eroitti siitä vallan selvänä ja korkeana Resegone'nsa, tunsi verensä kiihkeästi kuohahtavan, pysähtyi hetkeksi surullisena katsomaan sinnepäin ja kääntyi sitte yhtä surullisena vaellustaan jatkamaan. Vähitellen hän sitten alkoi eroittaa kellotapuleja, torneja, kupukattoja ja taloja. Hän astui takaisin alas leveälle tielle, kulki vielä jonkun aikaa ja kun huomasi olevansa vallan lähellä kaupunkia, kääntyi ohikulkijan puoleen, kumarsi tälle niin kohteliaasti kuin suinkin saattoi ja virkkoi:

-- Anteeksi, herraseni!

-- Mitä tahdotte, kelpo nuorukainen?

-- Voisitteko neuvoa minulle lyhimmän tien siihen kapusiinilais-luostariin, missä isä Bonaventura asuu?

Henkilö, jonka puoleen Renzo oli kääntynyt, oli lähiseudun varakas asujan, joka sinä aamuna oli lähtenyt Milanoon asioille, ja joka tyhjin toimin kiireessä palasi kotia, hän kun tahtoi saapua perille niin pian kuin suinkin, joten tämä keskeytys ei ollut hänelle tervetullut. Siitä huolimatta hän osoittamatta kärsimättömyyttä vastasi hyvin kohteliaasti:

-- Ystäväni, luostareita on useampia. Teidän pitäisi sanoa minulle tarkemmin, mitä luostaria haette.

Renzo veti siis esiin povestaan isä Cristoforon kirjeen, jota näytti tuolle miehelle. Luettuaan siinä osoitteen "Itäinen portti", tämä antoi sen hänelle takaisin sanoen:

-- Teillä on hyvä onni, nuori mies; luostari, jota etsitte, ei ole kaukana tästä. Poiketkaa vasemmalle, tuolle pienelle polulle, se on oikotie. Kappaleen matkaa kuljettuanne saavutte pitkän ja matalan rakennuksen kulmaan: se on sairaala. Kulkekaa sitten sitä ympäröivän kaivannon reunaa, niin saavutte Itäiselle portille. Ja vielä astuttuanne kolme- tai neljäsataa askelta näette aukeaman vasemmalla laidalla kauniiden jalavien ympäröimän pienen torin: siinä; on tuo luostari, Mahdotonta erehtyä. Jumalan haltuun, ystäväni.

Ja säestäen näitä viime sanojaan kohteliaalla kädenliikkeellä, hän poistui. Renzo hämmästyi ja heltyi tästä kaupunkilaisen ystävällisestä käytöksestä maalaista kohtaan. Hän ei tietänyt, että juuri oli merkillinen päivä, jolloin viittaan puetut kumarsivat mekkopukuisille. Hän seurasi osoitettua tietä ja saapui Itäiselle portille. Lukija älköön kuitenkaan kuullessaan tätä porttia mainittavan palauttako mieleensä siihen tätä nykyä liittyviä kuvia: ulkopuolella porttia leveä suora, poppeleiden reunustama maantie, tilava portti, jonka molemmin puolin kohoaa kaksi, keskeneräisyydestään huolimatta paljon lupaavaa rakennusta; heti sisällä molemmin puolin säännöllisen kaltevat, tasaiset ja puiden reunustamat sivuvallit, jotka ylettyvät linnotuksen katokseen asti; puutarha toisella puolella, ja kauempana palatsit oikealla ja vasemmalla puolen etukaupungin katua -- kaikesta tästä ei noihin aikoihin vielä ollut mitään nähtävissä.

Kun Renzo astui sisälle tuosta portista, mutkitteli tie, joka portin edustalla kulki suorana pitkin sairaalan pituutta, kiemurrellen ja kapeana pensasaitojen välissä. Portin muodosti kaksi pylvästä, joiden yläpään peitti katos, minkä tehtävänä oli suojella portin puoliskoja; portin kupeessa oli tullipalvelijain koppipahainen. Vallien rinteet olivat epätasaiset, ja tämä alue oli täynnä soraa, joka siihen oli sattumalta levitetty. Tästä portista sisäänastuvalle aukenevaa katua saattaisi jotenkin verrata siihen katuun, joka meidän aikoihin johtaa Tosa-portilta. Pitkin sitä sen keskikohdalla kulki oja ulottuen muutaman askelen päähän portista; tämä oja jakoi siis tuon kadun ikäänkuin kahteen kapeaan ja mutkikkaaseen pikkukatuun, jotka olivat joko tomun tai loan peittämät, riippuen vuodenajasta. Siinä paikassa, missä oli ja missä vieläkin on pikku di Borghetto-katu, tuo oja laski lokaviemäriin, joka puolestaan vuodatti vetensä kaupungin muuria huuhtelevaan kanavaan. Tässä kohdassa oli pylväs, jonka päässä kohosi risti, "San Dionigi'n" ristiksi sanottu. Oikealla ja vasemmalla oli pensasaitojen ympäröimiä puutarhoja; ja siellä täällä majoja, joissa etupäässä asui pesijöitä.

Renzo astui sisälle portista; ei yksikään tullivartijoista liikahtanut. Tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta, sillä ne harvat hänen kyläläisistään, jotka saattoivat kehua käyneensä Milanossa, olivat kertoneet hänelle kummia tarkoista tutkisteluista ja kyselyistä, joiden alaisiksi pantiin mailta kaupungin portille tulijat. Etukaupungin katu oli autio, ja ellei olisi kuullut kaukaista humua, joka tiesi vilkasta liikettä, olisi hän luullut astuvansa asukkaiden hylkäämään kaupunkiin.

Jatkaessaan matkaansa hän huomasi, tietämättä mitä oikeastaan ajatella, kadun kivityksellä valkoisia lumenkaltaisia juovia. Mutta se ei voinut olla lunta, sillä lunta ei sada juovina, eikä tavallisesti tähän vuoden aikaan. Hän kumartui yhtä tällaista juovaa tutkimaan, katseli tarkoin ja huomasi, että se oli jauhoa.

-- Milanossa epäilemättä vallitsee suuri yltäkylläisyys, kun Jumalan viljaa näin siroitellaan kaduille. Ja kuitenkin on tahdottu luuloitella, että nälänhätä on kaikkialla. Se on vaan näiden kaupunkilaisten juonia, he kun tahtovat pysyttää alallaan meitä maalaisparkoja.

Mutta kuljettuaan muutaman askelen eteenpäin hän saapui pylvään juurelle, missä näki jotain vielä kummallisempaa. Jalustan astimilla oli siroitettuna esineitä, jotka eivät suinkaan olleet kiviä, ja jos ne olisi nähnyt leipomon pöydällä, ei olisi hetkeäkään luullut niitä muuksi kuin leiviksi. Mutta Renzo ei niin pian uskonut silmiään, sillä totisesti tämä ei ollut sopiva leipien säilytyspaikka.

-- Jahka otan lähemmin selvän tästä, virkkoi Renzo itsekseen, lähestyi pylvästä, kumartui ja nosti maasta yhden noista esineistä. Totta totisesti, se oli leipä, pyöreä valkoinen leipä, jommoista Renzo oli tottunut syömään ainoastaan suurina juhlina.

-- Leipää tosiaankin! hän virkkoi ääneensä, niin suuri oli hänen hämmästyksensä. Näinkö sitä tuhlaillaan tässä maassa ja tähän aikaan? Eikä kukaan edes hievahda poimiakseen niitä ylös. Olemmeko siis yltäkylläisyyden onnelassa!

Kymmenpenikulmaisen matkan jälkeen tämä leipä raittiissa aamuilmassa ja ihmettelyn yhteydessä kiihoitti hänen ruokahaluansa.

-- Otanko tämän? -- näin hän punnitsi itsekseen. -- Hui hai! ovathan jättäneet ne koirien syödä; voineehan kristitty ihminenkin niistä saada osansa. Ja jos niiden omistaja lopulta ilmestyy, niin maksan hänelle.

Näin ajatellen hän pisti taskuunsa kädessään olevan leivän, otti toisen ja pisti sen toiseen taskuun; kolmannenkin hän otti ja alkoi sitä syödä. Ja hän jatkoi vaellustaan, ollen entistään epävarmempi ja ylen halukas tietämään, mitä tämä kaikki merkitsi. Tuskin hän oli astunut muutaman askeleen kun näki sisäkaupungilta päin tulevan ihmisiä, ja käänsi tarkkaavaisen huomionsa ensin tulijoihin. Nämä olivat mies, vaimo ja muutaman askeleen päässä heidän takanaan nuori poika, kaikki kolme taakan kyyristäminä, joka näytti käyvän yli heidän voimainsa; ja he olivat kaikki kolme hyvin kummallisen näköisiä. Vaatteensa, tai oikeammin ryysynsä jauhojen ryvettämät, samoin kasvot jauhojen peitossa ja lisäksi vääntyneinä ja hehkuen; käyntinsä ei ainoastaan ollut raskas taakan vuoksi, vaan laahusteleva, ikäänkuin jäsenet olisivat olleet ruhjoutuneet ja murtuneet. Mies kantoi hartioillaan suunnattoman suurta jauhosäkkiä, jossa siellä täällä oli reikä, niin että siitä joka horjahduksella ja harha-askeleella valui ulos kahmalollinen jauhoja. Mutta vielä eriskummaisempi oli naisen ulkomuoto: paksu, suhdaton vartalo, kaksi levitettyä käsivartta, jotka vaivoin näyttivät sitä tukevan ja jotka vahvasti vivahtivat vesisangon korviin. Ja tämän kookkaan ruumiin alaosasta pisti kaksi yläpuolelta polvea paljasta jalkaa, jotka hoiperrellen liikkuivat eteenpäin. Renzo katseli tarkemmin ja huomasi että tuo paksu ruumis olikin hame, jonka helmat vaimo oli nostanut ylös ja täyttänyt jauhoilla niin runsaasti kuin suinkin mahtui, jopa enemmänkin, niin että joka hetki niitä hieman pyrytteli oikealle ja vasemmalle. Poikanen piteli molemmin käsin päänsä päällä leivillä täytettyä koria; mutta hänellä kun oli lyhyemmät jalat kuin vanhemmillaan, jäi hän vähitellen heistä jälelle ja koetti silloin tällöin jouduttaa askeleitaan, jolloin kori monasti menetti asentonsa ja jokunen leipä tipahti maahan.

-- Pudotappas vielä yksi, kelvoton nulikka, sanoi äiti kiristäen hampaitaan pienokaiselle.

-- Enhän minä niitä pudottele, ne putoavat itsestään, vastasi poika. Mitä minä sille mahdan?

-- Kiitä onneasi, että käteni ovat kiinni, virkkoi nainen pudistaen nyrkkejään, ikäänkuin olisi kelpo lailla lyönyt pienokaisparkaa.

Ja tällä liikkeellä hän lennätti ilmaan enemmän jauhoja kuin mitä olisi tarvittu pojan pudottaman kahden leivän leipomiseen.

-- Joutukaa, joutukaa, sanoi mies, palaamme sitten niitä ylös noukkimaan, tai noukkikoon ne joku toinen. Tässä on jo niin kauan ollut hampaat naulassa; kun nyt pääsemme hieman runsaammille leiville, niin nauttikaamme siitä rauhassa.

Tällävälin saapui muuta väkeä portista; ja muuan tulijoista lähestyi vaimoa ja kysyi:

-- Mistä saa noutaa leipää?

-- Tuolta kauempaa, vastasi vaimo. Ja kun olivat poistuneet kymmenen askelta puhuttelijasta vaimo lisäsi mutisten:

-- Nuo maalaisheittiöt tulevat tyhjentämään puti puhtaiksi kaikki leivinuunit ja aitat, niin ettei meille enää jää mitään.

-- Vähän jokaiselle, suupaltti eukko, sanoi mies. Muistakaamme yltäkylläisyyttämme!

Tästä ja muista näkemistään ja kuulemistaan seikoista Renzo alkoi älytä, että oli saapunut kapinanalaiseen kaupunkiin ja että tämä oli anastuspäivä, s.o. päivä, jolloin kukin riisti itselleen sen verran kuin tahtoa ja voimia riitti, suorittaen maksun nyrkiniskuilla. Vaikka suuresti haluammekin esittää vuoristolais-ystäväämme edullisessa valossa, velvoittaa historiallinen totuudellisuus meitä tunnustamaan, että hänen ensimäinen tunteensa oli tyydytyksen tunne. Hänellä oli niin vähän aihetta olla tyytyväinen olevien olojen tilaan, että oli hyvin taipuvainen hyväksymään kaiken, mikä vaan saattoi sitä muuttaa millä tavoin tahansa. Muuten Renzo ei suinkaan ollut vuosisadastaan edellä, vaan eli hänkin siinä yleisessä intohimoisessa vakaumuksessa, että leivän niukkuus oli korkohinnan kiskurien ja leipurien aiheuttama. Ja hän piti oikeana jokaista keinoa riistää näiden käsistä ne elintarpeet, jotka he, yleisen mielipiteen mukaan, kielsivät kokonaiselta nälistyneeltä kansalta. Kuitenkin hän päätti pysyä erillä mellakoista ja oli mielissään siitä, että oli saanut suosituksen kapusiinilaisen luo, joka oli antava hänelle tyyssijan ja isällistä ohjausta. Näitä ajatellessaan ja katsellen katua pitkin lähestyviä uusia saalistaan kantavia valloittajia, hän kulki loppumatkansa luostariin.

Siinä, missä nykyään kohoaa tuo kaunis palatsi korkeine pylväskäytävineen, oli ainoastaan muutama vuosi sitten pieni tori ja sen taustassa kirkko ja kapusiinilais-luostari, neljä suurta jalavaa edustalla. Iloitsemme, emmekä ilman kateutta, niiden lukijoidemme kanssa, jotka eivät ole nähneet tuota kaupunginosaa siinä tilassa; nämä lukijat näet ovat nuoria ihmisiä, joilla ei vielä ole ollut aikaa tehdä paljon tyhmyyksiä.

Renzo meni suoraa päätä portille, pisti poveensa jäljellä olevan leivänpuolikkaan, otti esiin ja piti valmiina suosituskirjeen ja veti kellonnuorasta. Aukeni rautaristikolla varustettu kurkistusikkuna, johon ilmestyivät ovenvartija-munkin kasvot. Tämä kysyi:

-- Ken siellä?

-- Maalainen, joka tuo kiireellisen kirjeen isä Bonaventuralle isä Cristoforolta.

-- Antakaa tänne, sanoi ovenvartija, ojentaen esiin kättään aukosta.

-- Ei toki, sanoi Renzo, minun on määrä jättää se hänen omiin käsiinsä.

-- Hän ei ole kotona luostarissa!

-- Päästäkää minut sisälle häntä odottamaan.

-- Noudattakaa neuvoani, vastasi munkki. Menkää odottamaan kirkkoon, niin voitte siellä samalla rukoilla. Tällä hetkellä ei päästetä ketään luostariin.

Näin sanottuaan hän sulki oviaukon.

Renzo jäi siihen seisomaan hölmistyneenä, kirje kädessä. Hän kulki muutaman askeleen kirkkoa kohti seuraten ovenvartijan neuvoa; mutta sitten hänen mieleensä johtui lähteä hieman katsomaan mellakoita. Hän kulki torin poikki, pysähtyi, kädet ristissä rinnalla, kadun laidalle katselemaan vasemmalle sisäkaupunkiin päin, missä väkitunko oli tihein ja melukkain.

Tuo pyörre veti katsojaa puoleensa.

-- Lähdenpä tästä lähemmäksi katsomaan, hän ajatteli itsekseen, otti taas esille leivänpuolikkaansa ja läksi haukaten palan toisen jälkeen kulkemaan sinnepäin.

Hänen astuessaan me kerromme niin lyhyesti kuin mahdollista tämän mellakan syyt ja alun.

KAHDESTOISTA LUKU.

Tämä oli jo toinen niukan sadon vuosi. Edellisten vuosien säästöt olivat jossakin määrin lieventäneet edellisen vuoden hätää. Ja väestö oli elänyt, ei ravittuna, ei myös aivan nälistyneenä, mutta kieltämättä vallan tyhjennetyin viljavarastoin elonkorjuuseen asti vuonna 1628, jona vuonna kertomuksemme tapahtumat liikkuvat. Tämä niin toivottu sato oli vielä kurjempi edellistä, osaksi epäsuotuisan vuodenajan -- ei ainoastaan Milanon alueella vaan melkoisen laajalti lähiseuduilla -- osaksi myös itse väestön vuoksi.