Part 18

Ne arvostelut, jotka Gertrude sitten langetti kyselyjensä lomassa, tai joiden antoi haamoittaa esiin, olivat vallan yhtä kummallisia. Tuntui siltä kuin olisi hän melkein ilkkunut sitä kauhua, jota Lucia aina oli tuntenut tuota korkeata herraa vastaan; ja hän kysyi, oliko tuo herra muodoton ja ruma, kun Lucia häntä niin kammoksui. Hän olisi melkein pitänyt Lucian vastenmielisyyttä järjettömänä, ellei sitä olisi selittänyt Lucian Renzolle antama etusija.

Ja tämän viimemainitun suhteen Gertrude teki niin taajoja ja senlaatuisia kysymyksiä, että ne suuresti hämmästyttivät kyselyn alaista naista, nostaen punan hänen poskiinsa.

Huomattuaan antaneensa kielensä liiaksi seurata aivojensa harhailuja, Gertrude koetti korjata ja parhaan taitonsa mukaan tasoittaa tätä laverteluaan. Mutta tämä ei voinut estää Lucian mieleen painumasta epämiellyttävää hämmästystä ja epämääräistä pelkoa. Ja tuskin hän oli jäänyt kahdenkesken äitinsä kanssa, kun aukaisi hänelle sydämensä. Mutta Agnese kokeneempana haihdutti muutamin sanoin kaikki hänen epäilyksensä ja selvitteli koko salaisuuden.

-- Älä sitä ihmettele, hän virkkoi, kun olet oppinut tuntemaan maailmaa niin kuin minä sitä tunnen, tulet huomaamaan, ettei tuollaisia seikkoja ollenkaan pidä kummastella. Ylhäiset, mitkä enemmän, mitkä vähemmän, mitkä tuolla tavoin, mitkä tällä -- ovat kaikki hieman hassuja. Antaa heidän vaan puhua, varsinkin kun heitä tarvitsee, ja lisäksi tulee vielä olla heitä tosissaan kuuntelevinaan, ikäänkuin he puhuisivat oikeita asioita. Huomasitko miten hän noin ohimennen minulle yskäisi, kuin olisin minä muka sanonut suuren tyhmyyden? Mutta minäpä en siitä välittänyt tuon taivaallista. Kaikki he ovat samanlaisia. Huolimatta kaikesta meidän tulee kiittää taivasta siitä, että tuo neiti näyttää sinua suosivan ja todella aikovan meitä suojella. Muuten, rakas lapseni, jos Jumala antaa sinun elää, ja jos vielä joudut tekemisiin ylhäisten kanssa, niin saatpa totisesti itse kokea, millaisia ne ovat, saatpa kokea, lapseni, sen vakuutan.

Halu tehdä mieliksi luostarinjohtajalle, itserakkautta hivelevä tunne saada olla suojelijana, ajatus päästä hyvään huutoon näin pyhällä tavalla antamastaan suojeluksesta, jonkunmoinen kiintymyksentunne Luciaan ja kenties myös tarve tehdä hyvää viattomalle olennolle, auttaa ja lohduttaa sorrettuja, kaikki tämä oli todella taivuttanut aatelisnunnan ottamaan sydämenasiakseen molempien pakolaisnaisten kohtalon.

Hänen antamiensa käskyjen kunnioituksesta ja osoittamansa innon nojalla nämä molemmat naiset majoitettiin luostarin yhteydessä olevaan taloudenhoitajattaren huoneustoon, ja heitä kohdeltiin kuin olisivat kuuluneet luostarin palveluskuntaan. Äiti ja tytär iloitsivat keskenään, että näin pian olivat löytäneet varman ja kunniallisen tyyssijan. Kernaasti he olisivat halunneet pysyä siinä muun maailman tietämättä. Mutta luostarissa tämä ei ollut mikään helppo asia. Tämä oli siitäkin syystä vaikeata, kun oli olemassa mies, joka oli liian halukas saamaan tietoja toisesta heistä, ja jonka mielessä intohimoon ja ärtyisyyteen oli liittynyt suuttumus siitä, että oli ehditty hänen edelleen ja vedetty häntä nenästä.

Mutta jättäkäämme nämä molemmat naiset tyyssijaansa ja palatkaamme sen miehen palatsiin, joka odotti rikollisen lähetystönsä tulosta.

YHDESTOISTA LUKU.

Kuten joukko vainukoiria, turhaan ajettuaan takaa jänistä, korvat lurpassa ja häntä jalkojen välissä noloina palaavat herransa luo, samoin tuona levottomana yönä palkkalaisrosvot palasivat Don Rodrigon linnaan. Linnanherra kulki pimeässä edestakaisin yläkerran suuressa asumattomassa salissa, jonka ikkunat olivat tasankoon päin. Silloin tällöin hän pysähtyi, kuunteli ja katseli rappeutuneiden ikkunaluukkujen lomitse. Hän oli täynnä levottomuutta, ei ainoastaan yrityksen onnistumisen epävarmuuden, vaan myös sen mahdollisten seurausten vuoksi. Sillä se oli suurin ja rohkein, mihin tämä mahtava mies koskaan ennen oli ryhtynyt. Kuitenkin hän rauhoittui ajatellessaan mitä varokeinoja oli noudatettu, jotta teosta ei olisi mitään todisteita, joskaan epäilyksiä ei voitaisi välttää.

-- Mitä epäilyksiin tulee, hän ajatteli, niin niistä minä viis välitän. Tahtoisinpa nähdä sen huimapään, joka rohkenisi kiivetä tänne ylös ottamaan selville, onko täällä muuan nuori nainen, vai ei! Tulkoonpa vaan tuo talonpoikaisnulikka, hänelle kyllä valmistetaan hyvät tervetuliaiset, sen takaan. Entä munkki, tulkoonpa vaan! Ja äiti! Menköön vaan Bergamoon. Oikeus? Annan palttua oikeudelle! Pormestari? Hän ei ole lapsi eikä narri. Ja Milanossa? Kuka Milanossa tällaisista ihmisistä piittaa? Kuka siellä heitä kuuntelisi? Kuka edes tietää, että he ovat olemassa? He ovat turvattomia ihmisiä maan päällä, joilla ei edes ole isäntää, ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään. Pois siis kaikki pelko! Attilio tulee huomisaamuna saamaan pitkän nenän. Hän saa nähdä, olenko minä tyhjiä loruillut. Ja jos tästä sittenkin nousisi joku ikävä selkkaus -- eihän sitä voi tietää -- joku vihamies, joka tahtoisi käyttää tilaisuutta... Mutta voihan Attilio antaa minulle neuvoja, onhan silloin kyseessä koko suvun kunnia.

Mutta se ajatus, johon hän kaikkein enimmin kiintyi, hän kun siitä löysi epäilyksiensä karkoittajan ja yllykkeen hallitsevalle intohimolleen, oli, miten hän aikoi Luciaa mielistellä ja lupauksilla hurmata, voittaakseen hänet itselleen.

-- Hän tulee olemaan niin peloissaan ollessaan yksin täällä, keskellä näitä ihmisiä, näitä kasvoja, että kaikkein inhimillisimmät kasvot täällä on minulla, hiisi vieköön! Väkisinkin hänen on turvautuminen minuun ja taipuminen minua rukoilemaan, ja jos hän rukoilee...

Moisia asioita tuumaillessaan hän kuulee askeleita, menee ikkunan ääreen, avaa sitä hieman ja kuuntelee salaa. -- Ne ne sieltä tulevat.

-- Entä kantotuoli? Piru vieköön! Missä on kantotuoli? Kolme, viisi, kahdeksan; siinä he ovat kaikki. Harmaakin on joukossa. Mutta kantotuolia ei näy. Perhana sentään! Harmaa saa totisesti vastata tästä!

Kun tulijat olivat astuneet sisään, Harmaa laski alakerran huoneen nurkkaan nuijansa, leveälierisen hattunsa ja pyhiinvaeltajan vaippansa. Ja ammattinsa vaatimuksesta, josta ei kukaan häntä tällä hetkellä kadehtinut, hän astui yläkertaan tekemään Don Rodrigolle tiliä. Tämä odotti häntä portaiden yläpäässä, ja huomattuaan hänen tulevan näin pettyneen pahantekijän nolo ilme kasvoissa, hän huudahti:

-- No mitä kuuluu herra kerskuri, herra kapteeni, Herra "Kyllä minä sen toimitan"!

-- On raskasta, vastasi Harmaa, pysähtyen ensimäiselle portaalle, on raskasta kuulla moitetta, kun on uskollisesti tehnyt tehtävänsä, kun on koettanut täyttää velvollisuutensa ja pannut henkensäkin alttiiksi!

-- Mitenkä se on tapahtunut? No saammehan kuulla, sanoi Don Rodrigo. Ja hän kulki huoneeseensa, minne Harmaa häntä seurasi, heti tehden hänelle selkoa kaikesta minkä oli toimittanut, nähnyt, ja mitä ei ollut nähnyt, minkä oli kuullut, mitä oli pelännyt ja yrittänyt korjata. Ja tämän hän teki sen järjestyksen ja sekasorron, sen epäröimisen ja hämmennystilan mukaisesti, mikä luonnollisesti yhtä haavaa vallitsi hänen aivoissaan.

-- Jos niin on laita, niin ei sinussa ole syytä, sanoi Don Rodrigo. Olethan tehnyt minkä olet voinut. Mutta olisikohan tämän katon alla joku urkkija?... Ja jos sellainen täällä on, jos saan hänet ilmi ja varmasti saan hänet ilmi, niin kyllä minä vaadin hänet tilille. Vakuutan sinulle, Harmaa, että minä hänet palkaksi passitan iäisyyteen.

-- Minunkin mieleeni, arvoisa herra, on johtunut samanlainen epäilys, sanoi Harmaa. Ja jos niin on, jos tämäntapainen veijari saadaan ilmi, niin pyydän arvoisaa herraa luovuttamaan hänet minun käsiini. Se henkilö, jota olisi huvittanut tuottaa minulle moinen yö, olisi minun palkittavanani. Kuitenkin olen eri seikoista tehnyt sen johtopäätöksen, että tässä piilee joku toinen juoni, jota tällä hetkellä emme huomaa, Huomenna, arvoisa herra, huomenna otamme selvän kaikesta.

-- Eihän teitä ainakaan tunnettu?

Harmaa vastasi toivovansa, ettei oltu tunnettu. Ja tämän keskustelun lopputulos oli, että Don Rodrigo seuraavaksi päiväksi määräsi Harmaalle kolme tehtävää, jotka tämä vallan itsestäänkin olisi suorittanut. Don Rodrigo käski hänen varhain seuraavana aamuna lähettää kylävoudin luo kaksi miestä ja antaa hänelle se määräys, josta jo olemme puhuneet; lähettää kaksi muuta miestä tuohon yksinäiseen rappeutuneeseen majaan; näiden oli määrä samoilla sen ympärillä ja pitää loitolla siitä jokainen kuljeksiva joutilas ja piiloittaa kaikilta katseilta kantotuoli aina seuraavaan yöhön asti, jolloin sitä lähetettäisiin noutamaan. Vastaiseksi näet ei ollut sopivaa ryhtyä huomiota herättäviin toimiin. Viimein tuli Harmaan itsensä lähteä urkkimisretkelle ja lähettää muitakin, nimittäin kaikkein pirteimpiä ja älykkäimpiä sekaantumaan kansanjoukkoon ja näin saamaan jotain tietoa kuluneen yön metelistä. Annettuaan nämä määräykset, Don Rodrigo meni levolle, ja antoi myös Harmaan panna maata, hänen mennessään ladellen hänelle runsaasti kiitoksia, joista selvästi ilmeni pyrkimys tuottaa hänelle hyvitystä tervetuliaisina lausutuista parjauksista.

-- Mene levolle, Harmaa parka, sillä levon tarpeessa sinä epäilemättä olet. Toimessa koko päivän ja puoli yötä, lukuunottamatta vaaraa joutua kyläläisten kynsiin, ja niiden monien palkintojen lisäksi, jotka on luvattu päästäsi, vielä vetää yllesi yksi "kunniallisen naisen ryöstöstä", ja päälle päätteeksi saada osakseen sellaiset tervetuliaiset! Mutta tällainen on usein maailman palkka. Kuitenkin olet tässä tilaisuudessa oppinut, että joskus saamme palkkamme ansiomme mukaisesti, että laskumme suoritetaan jo tässä matoisessa maailmassa. Mene nyt nukkumaan. Ehkäpä vielä jonakin päivänä tulet meille hankkimaan tästä seikasta toisen ja huomattavamman todisteen.

Seuraavana aamuna Harmaa jo oli jalkeilla ja uudestaan täydessä touhussa, kun Don Rodrigo nousi vuoteeltaan. Tämä meni oitis kreivi Attilion luo, joka hänet huomatessaan heti kasvoiltaan ja elkeiltään kävi ivalliseksi ja huudahti:

-- Pyhän Martin päivä!

-- En todellakaan tiedä, mitä vastata, virkkoi Don Rodrigo, lähestyessään häntä, Minun on maksettava veto, mutta tämä ei minua pahimmin harmita. En teille aikaisemmin sanonut mitään, sillä myönnän toivoneeni tänä aamuna saattaa teidät hämmästymään. Mutta ... no niin nyt kerron teille kaikki.

-- Tässä on tuo munkki ollut juonittelemassa, sanoi serkku, kuunneltuaan kaikkea tarkkaavaisesti, hämmästyen ja vakavammin, kuin mitä olisi voinut odottaa niin itsepäiseltä henkilöltä. Tuota munkkia liukastelijan-naamareineen, mielettömine huomautuksineen minä pidän veijarina ja lurjuksena. Ja te ette koskaan ole antanut minulle luottamustanne, ettekä ole sanonut minulle suoraan, mitä valheita hän teille tässä eräänä päivänä syötti.

Don Rodrigo kertoi tuon keskustelun sisällyksen.

-- Ja tuon kaiken te saatoitte kärsiä! huudahti kreivi. Ja päästitte hänet menemään samoin kuin hän tulikin!

-- Enhän voinut vetää niskoilleni kaikkien Italian kapusiinilais-munkkien vihaa.

-- En tiedä olisinko minä tuona hetkenä muistanut, että maailmassa on olemassa muita kapusiinilaisia kuin tuo julkea lurjus. Mutta eikö sitten noudattamalla varovaisuuden vaatimuksia, ole keinoja saada hyvitystä kapusiini-munkista? Tarvitseehan esimerkiksi ainoastaan osata sopivana aikana lisätä jalomielisyyttään koko veljeskuntaa kohtaan, ja silloin voi rangaistusta pelkäämättä antaa selkäsaunan yhdelle sen jäsenelle. No niin, hän vältti rangaistuksen, joka olisi hänelle paremmin sopinut. Mutta minäpä aion ottaa siipieni suojaan tuon munkin, ja suurta mielihyvää on minulle tuottava tilaisuus opettaa hänelle, miten meikäläisen kanssa tulee puhua.

-- Älkää vaan tuottako minulle vielä suurempia ikävyyksiä.

-- Luottakaa minuun tämä kerta, ja minä autan teitä sukulaisena ja ystävänä.

-- Mitä aiotte tehdä?

-- Sitä en vielä tiedä. Mutta aivan varmaan otan tuon munkin löylyttääkseni. Harkitsen asiaa ... ja salaiseen neuvoskuntaan kuuluva kreivi setä tulee minua auttamaan. Tuo rakas kreivi setä! Kuinka iloinen olen joka kerta, kun minulla on tilaisuus antaa joku asiani ajettavaksi näin taitavalle politikoitsijalle. Ylihuomenna olen taas Milanossa, ja tavalla tai toisella on munkki saapa palkkansa.

Aamiainen, jonka ääreen nyt istuttiin, ei keskeyttänyt näin tärkeätä kysymystä. Kreivi Attilio puhui siitä laajasti ja vapaasti. Ja vaikka hän osoitti asiaa kohtaan sitä myötätuntoisuutta, jota ystävyys serkkuun ja yhteisen nimen kunnia vaati, luonnollisesti sen käsityksen mukaisesti, mikä hänellä oli ystävyydestä ja kunniasta, ei hän kuitenkaan voinut pidättäytyä silloin tällöin salavihkaa nauramasta sukulaisensa ja ystävänsä epäonnistumiselle. Mutta Don Rodrigo, jonka oma asia oli kysymyksessä, ja joka oli luullut salassa saavansa aimo saaliin, mikä kuitenkin oli luiskahtanut hänen käsistään, oli raivokkaampien intohimojen valtaama ja tuskallisempien ajatusten häiritsemä.

-- Kylläpä siitä tulevat nostamaan kauniita juoruja kaikki lähiseudun heittiöt. Mutta vähät minä siitä välitän! Mitä taas oikeuteen tulee, niin annan sille palttua. Eihän ole mitään todistuksia; jos niitä olisikin, antaisin niillekin palttua. Joka sattuman varalle lähetin tänä aamuna sanan kylävoudille, että hänen visusti on varottava asiaa ilmiantamasta. Tosin siitä ei olisi mitään seurauksia, mutta juorut, kun ne jatkuvat, saattavat minut hermostumaan. Se jo riittää, että minua näin pahasti on vedetty nenästä.

-- Siinä teitte viisaasti, vastasi kreivi Attilio. Tuo teidän pormestarinne on aika visapää, hölmö ja tuskastuttava mies -- mutta siitä huolimatta kunnon mies, joka tuntee velvollisuutensa. Mutta juuri kun on tekemisissä tuollaisten henkilöiden kanssa, tulee varoa saattamasta heitä pulmalliseen tilaan. Jos joku taulapäinen kylänvouti tekee ilmiantonsa, niin täytyyhän pormestarin, oli hän sitten kuinka hyväaikeinen tahansa...

-- Te, keskeytti suuttuneena Don Rodrigo, pilaatte asiani ainaisilla vastaväitteillänne. Aina te puhuessanne pormestarin kanssa tokaisette hänelle sanaa vastaan, niin pian kuin hän suunsa on avannut, jopa tilaisuuden tarjoutuessa hänestä laskette pilaa. Eikö hiidessä pormestarilla ole oikeus olla aasi ja visapää, jos hän pohjaltaan on kunnon mies!

-- Tiedättekö, serkku, virkkoi kreivi Attilio, kiinnittäen häneen ilkkuvan ja ihmettelevän katseen, tiedättekö että alan luulla teidän olevan hieman peloissanne. Luuletteko minun todella ottavan pormestaria vakavalta kannalta?

-- Kas, kas, sanoittehan itse, että sellaisten henkilöiden suhteen tulee olla varuillaan.

-- Sen sanoin. Ja kun on kyseessä vakava asia, osoitan teille, etten ole lapsi. Tiedättekö mitä kykenen tekemään hyväksenne? Olen valmis itse menemään herra pormestarin puheille. Hän tulee epäilemättä olemaan ylpeä kunniasta! Ja minulla on kärsivällisyyttä antaa hänen puolen tuntia puhua espanjalaisesta linnanherrastamme ja myöntää hänen olevan oikeassa kaikessa, vaikka hän sanoisi maailman suurimmat tyhmyydet. Mainitsen sitten puheen lomassa jonkun sanan salaneuvoston kreivi sedästä, ja te tiedätte minkä vaikutuksen senkaltaiset sanat tekevät herra pormestarin korvaan. Päällepäätteeksi hän tarvitsee enemmän meidän suojelustamme kuin te hänen alttiuttaan. Tämän kaiken minä parhaiten järjestän, menen hänen luokseen ja saatan hänet teille mitä edullisimpaan mielentilaan.

Tätä ja tämäntapaista lasketeltuaan kreivi Attilio läksi metsälle, ja Don Rodrigo jäi levottomana odottamaan Harmaan paluuta. Viimein tämä saapui tiedonantoineen päivällisaikaan.

Kuluneen yön meteli oli ollut niin raju, kolmen kylän asukkaan katoaminen oli niin merkillinen tapahtuma, että sekä osanoton että uteliaisuuden aiheuttamat tiedustelut luonnollisesti olivat monilukuiset ja uutterat. Toiselta puolen oli liiaksi henkilöitä, joilla oli eri tavoin vihiä asiasta, jotta olisivat malttaneet olla siitä vaiti.

Perpetua ei voinut astua yli kynnyksen, ilman että hänen kimppuunsa hyökkäsi joku tiedustellen, kuka oli ollut niin pahasti pelästyttämässä hänen isäntäänsä. Perpetua, palauttaessaan mieleensä kaikki tuon tapahtuman yksityiskohdat ja huomatessaan, kuinka suuresti Agnese oli vetänyt häntä nenästä, tunsi niin suurta paheksumista sellaisesta viekkaudesta, että hänellä todella oli tarve hieman keventää sydäntään.

Tosin hän ei kenellekään hiiskunut sanaakaan niistä juonista, joiden avulla häntä oli petkutettu. Tämän asian suhteen hän oli ehdottomasti vaitelias. Mutta isännälleen tehtyä kepposta hän ei voinut täydelleen jättää koskettelematta, varsinkin kun sen olivat suunnitelleet ja sitä yrittäneet tuo kunnon nuori mies, tuo kelpo leski ja tuo pikku lempeä pyhimys.

Turhaan Don Abbondio mitä jäntevimmin käski, mitä sydämellisimmin pyysi häntä olemaan vaiti, ja turhaan Perpetua hänelle toisti, ettei tarvinnut häneen teroittaa niin selvää ja luonnollista asiaa. Näin suuri salaisuus piili tuon naisparan sydämessä vallan kuin hyvin nuori viini vanhassa ja huonovanteisessa tynnyrissä; se näet käy poristen, ja ellei se saa tappia ponnahtamaan irti, se työskentelee sen ympärillä ja pirskuu vaahtona, pihkuu esiin laitalautojen välitse, ja pisartelee ilmoille sieltä ja täältä, niin että sitä voi maistella ja osapuilleen sanoa, minkälaista viiniä siinä on.

Gervaso, joka oli vallan suunniltaan ihastuksesta sen johdosta, että kerran elämässään tiesi jotain paremmin kuin muut, josta tuntui perin kunniakkaalta se, että oli ollut suuren vaaran alaisena, ja joka otettuaan osaa rikollisuuden rajalla olevaan tekoon luuli tulleensa muiden ihmisten kaltaiseksi, oli vähällä pakahtua kerskailun halusta. Ja vaikka Tonio, joka huolestuneena ajatteli tutkisteluja ja mahdollisia oikeudenkäyntejä ja tilintekoa, häntä nyrkkiä heiluttaen varoitti sanaakaan hiiskumasta, oli kuitenkin mahdotonta tukahuttaa joka sanaa hänen huuliltaan. Eikä Toniokaan, joka tuona yönä tavattomaan aikaan oli ollut poissa kotoaan ja joka oli palannut omituisin askelin ja ilmein ja ollen kiihoituksen alaisena, mikä saattoi hänet avomieliseksi, voinut salata tuota tapausta vaimoltaan; eikä tämä pysynyt vaiteliaana.

Kaikkein vähimmin puhui Menico. Tuskin hän näet oli kertonut vanhemmilleen retkensä tarinan ja tarkoituksen, kun nämä niin pahasti pelästyivät kuullessaan lapsensa ottaneen osaa hommaan, jonka tarkoituksena oli ollut tyhjäksi tehdä Don Rodrigon yritys, että vaivoin antoivat poikasen lopettaa kertomuksensa. Sitten he heti mitä pontevimmin ja uhkaavimmin kielsivät häntä siitä hiiskumasta sanaakaan. Ja kun eivät seuraavana aamuna katsoneet olevan tarpeeksi varmat hänen suhteensa, päättivät pitää häntä huoneeseen suljettuna sen päivän, jopa vielä seuraavatkin päivät.

Mutta kuinka olikaan, niin he itse jutellessaan väestön kanssa, joskaan eivät tahtoneet näyttää tietävänsä asiasta enempää kuin muut, kuitenkin puhuttaessa tuosta kolmen onnettoman ystävämme salaperäisestä paosta, sen syistä, miten se oli tapahtunut ja minne olivat paenneet, lisäsivät ikäänkuin tunnettuna seikkana, että pakolaiset olivat lähteneet Pescarenicoon. Siten tämäkin seikka joutui yleisen keskustelun esineeksi.

Kun kaikki nämä uutiskatkelmat oli yhteenommeltu ja kun niihin oli liitetty tavanmukainen reunaripsu, syntyi siitä niin varma ja selvä tarina, että arvostelultaan mitä ankarinkin älyniekka saattoi siihen olla tyytyväinen. Mutta tuo bravojen hyökkäysretki, joka oli liian vakava ja liian suurta melua herättänyt tapaus, jotta se olisi voinut jäädä huomioon ottamatta, ja josta ei kellään ollut suoranaista tietoa, oli omansa tekemään koko tarinan himmeäksi ja sekavaksi.

Kuiskaillen mainittiin Don Rodrigon nimeä; siinä kohdin olivat kaikki yhtä mieltä. Mutta kaiken muun suhteen vallitsi epäselvyys ja erilaiset arvailut. Puhuttiin paljo noista kahdesta rosvosta, jotka oli nähty edellisen illan suussa tiellä, ja kolmannesta, joka oli seisonut ravintolan ovella. Mutta mitä valoa saatiinkaan tällaisesta yksityisseikasta! Tosin kysyttiin ravintolan isännältä, keitä henkilöitä oli ollut edellisenä iltana hänen luonaan. Mutta isäntä ei edes muistanut, oliko hänen ravintolassaan tuona iltana ollut ketään. Ja lopuksi hän aina sanoi, että ravintola on kuin meren satama ikään. Enimmin sekoitti ajatuksen juoksua ja eksytti arveluja tuo Stefanon ja Carlandrean näkemä pyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet tappaa ja joka oli poistunut heidän kanssaan tai jonka he olivat vieneet mukanaan.

Missä tarkoituksessa hän oli tänne tullut? Joku sanoi, että se oli ollut kiirastulen henki, joka oli ilmestynyt auttamaan molempia naisia; toiset väittivät, että se oli ollut paha henki, jonkun häijyn ja kavalan pyhiinvaeltajan henki, joka aina öisin palasi maan päälle ottamaan osaa rosvoukseen, mitä oli eläessään ammattinaan harjoittanut. Vielä sanottiin, että se oli ollut oikea ja elävä pyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet tappaa, hän kun oli ollut aikeissa huutaa ja herättää kylän asukkaat, Muuan keksi, -- kaikkea ihmiset tulevatkin ajatelleeksi -- että joku rosvoista oli pukeutunut pyhiinvaeltajaksi. Arvailtiin sinne ja tänne ja tuotiin esiin niin paljo olettamuksia, ettei Harmaa, niin tarkkanäköinen ja kokenut kuin olikin, ikinä olisi saanut selville, kuka tuo henkilö oli ollut, jos hänen olisi pitänyt tehdä johtopäätöksensä toisten puheiden mukaan.

Mutta kuten lukija tietää, se mikä tämän kaiken saattoi muille salaperäiseksi, saattoi sen hänelle mitä selvimmäksi. Käyttämällä sitä avaimena selvitelläkseen muita joko itsensä tai kätyriensä kokoamia tietoja, hän saattoi kaikesta Don Rodrigolle saada kokoon riittävän selvän selonteon.

Hän sulkeutui heti Don Rodrigon kanssa tämän huoneeseen ja kertoi hänelle, miten kihlautuneet olivat yrittäneet tehdä kepposen pastorin luona, mikä luonnollisesti selitti sen, että Agnesen maja oli ollut tyhjä ja mitä kirkonkellojen soitto oli merkinnyt. Täten ei tarvinnut olettaa Don Rodrigon talossa piilevän petturia, kuten näiden kunnon miesten sanat kuuluivat. Harmaa kertoi sitten ystäviemme paosta, jonka syyt niinikään helposti olivat huomattavissa: kihlautuneiden pelko, jotka oli tavattu verekseltä, yöllisestä hyökkäyksestä saamansa tieto, niin pian kuin se oli tapahtunut, ja kylässä vallinnut suuri liike ja kuohunta.

Lopuksi Harmaa kertoi, että he olivat paenneet Pescarenicoon. Mutta siihen päättyivätkin hänen tietonsa. Don Rodrigo oli hyvin mielissään siitä varmasta tiedosta, ettei kukaan ilmiantaja tässä ollut salaista peliään pitänyt ja ettei hänen yrityksestään ollut jälkiäkään. Mutta tämä oli kuitenkin ohimenevä ja varsin vähäinen tyydytys.

-- Yhdessä paenneet, hän huusi, yhdessä! Ja tuo munkki pahus, tuo munkki!

Ja hänen sanansa lähtivät käheinä kulkusta ja typistyivät hampaisiin, jotka pureksivat sormea. Hänen näkönsä oli yhtä iljettävä kuin intohimonsakin.

-- Tuo munkki saa kalliisti maksaa julkeutensa, Harmaa, nimeni ei ole Rodrigo, jollen saa tietää, jollen löydä ... ja vielä tänä iltana tahdon tietää, missä he ovat. Sitä ennen en saa rauhaa. Pescarenicoon heti paikalla, ottamaan selville, näkemään, löytämään. Neljä scudoa saat heti paikalla ja suojelukseni ainaiseksi. Jo tänä iltana tahdon sen tietää. Ja tuo konna, tuo munkki!

Harmaa lähtee siis jälleen löytöretkelle. Ja saman päivän iltana hänellä oli tilaisuus arvoisalle isännälleen antaa toivotut tiedot. Mainittakoon miten tämä oli mahdollista.