Part 13

-- Mitä teette täällä, ystäväni? Eipä piru ole täällä, hän on tuolla tien pohjukassa, Agnese Mondellan talossa. Siellä sisällä on asestettuja miehiä, jotka näyttävät tahtovan tappaa erään pyhiinvaeltajan. Kuka tietää mikä piru se lienee?

-- Mitä? -- Mitä? -- Mitä ihmeitä? -- ja nyt alkaa meluava neuvottelu.

-- Sinne täytyy mennä.

-- Täytyypä se nähdä.

-- Montako niitä on?

-- Montako meitä on?

-- Keitä ne ovat?

-- Vouti! -- Vouti!

-- Olen tässä, vastaa vouti keskeltä väkijoukkoa. -- Mutta teidän täytyy minua auttaa, ja jokaisen täytyy minua totella. Joutuin. Missä on suntio? Kelloja soittamaan siinä silmänräpäyksessä. Joutuin joku Leccoon noutamaan apujoukkoja. Kaikki tänne...

Toiset rientävät hänen luokseen, toiset pujahtavat taitavasti pois joukosta ja livistävät tiehensä. Melu oli jo suuri, kun saapui toinen kyläläinen, joka oli nähnyt rosvojen pakenevan kiireisesti. Tämä mies huusi vuorostaan:

-- Tulkaa heti, ystäväni. Varkaita tai rosvoja, jotka pakenevat pyhiinvaeltaja mukanaan. He ovat jo ulkopuolella kylää. Joutuin heitä takaa-ajamaan.

Tämän uuden tiedon johdosta väkijoukko, odottamatta johtajansa määräyksiä, lähtee liikkeelle ja kaikki ryntäävät sekaisin suurta kylätietä pitkin. Mikäli joukkio etenee, moni etumaisista harventaa askeleensa, jää heistä jälelle ja sekaantuu pääjoukkoon; takimmaiset taas kulkevat etunenään, ja viimein tämä järjestyksetön joukkio saapuu osoitetulle paikalle. Sisäänmurtaumisen jäljet olivat vielä tuoreet ja ilmeiset: tielle johtava ovi selko-selällään, salvat irti temmattuina; mutta rosvojoukko oli kadonnut. Astutaan pihalle, mennään majan ovelle; sekin on auki ja lukko murrettu. Kysytään: -- Missä on Agnese, missä Lucia, missä pyhiinvaeltaja? Niin, missä on tuo pyhiinvaeltaja? Se oli Stefanon houreita koko tuo pyhiinvaeltaja. -- Ei, ei, Calandrea näki hänet myös. -- Hoi, pyhiinvaeltaja! -- Agnese! Lucia! Ei kukaan vastaa. Heidät on ryöstetty, heidät on ryöstetty.

Muutamat äänet kohosivat ehdottaen, että rosvoja lähdettäisiin takaa-ajamaan; että tällainen oli julkeata, että olisi häpeä kylälle, jos mikä roisto tahansa saattoi näin rankaisematta tulla ryöstämään naisia, kuten haukka nuoria kanoja syrjäisestä ladosta. Uusi neuvottelu, ja entistä melukkaampi. Mutta joku -- eikä saatu oikein tietää kuka se oli -- levitti väkijoukkoon sen huhun, että Agnese ja Lucia olivat hakeneet turvaa toisesta talosta. Tämä huhu levisi nopeasti suusta suuhun, sitä uskottiin, eikä enää ollut puhettakaan pakolaisten takaa-ajamisesta, väkijoukko hajaantui ja jokainen lähti levollisesti kotiansa. Siinä oli humua, kohinaa, oville lyötiin kolkuttimilla, saranat narisivat avattaessa, tuossa vilkkui lyhty, tuossa se taas katosi, kaikkialla ikkunoista kyseleviä naisia, tieltä vastaavia miehiä. Kun tie viimein oli jäänyt autioksi ja hiljaiseksi, keskustelut jatkuivat sisällä taloissa ja sammuivat haukotuksiin, alkaen sitten uudelleen seuraavana aamuna.

Ei sattunut mitään uutta tapausta, paitsi seuraavaa: Kun vouti aamulla oli pellollaan, leuka nojaten käsiin, kädet lapion varteen, joka oli puoleksi työnnetty maahan, sekä jalka nojaten lapion terään, ja kun hän siinä märehti kuluneen yön salaperäisiä tapauksia ja kun hän parhaallaan arvioi, mitä häneltä vaadittiin ja mikä oli hänen velvollisuutensa tehdä, näki hän tulevan luokseen kaksi sangen rotevaa miestä, pitkätukkaista kuin kaksi ensimäisen hallitsijapolven frankkilaista kuningasta, ja muuten vallan niiden kahden henkilön näköistä, jotka viisi päivää aikaisemmin olivat puhutelleet Don Abbondiota, kunhan vaan eivät olleetkin juuri samat. Nämä henkilöt käyttäytyivät vielä epäkohteliaammin ja teroittivat voudin mieleen että hänen visusti piti varoa antamasta tietoa pormestarille kuluneen yön tapahtumista ja sanomasta totuutta siinä tapauksessa, että häneltä niitä tiedusteltaisiin. Lisäksi he käskivät hänen tarkoin pitämään suunsa ja olemaan rohkaisematta talonpoikain laverteluja, jos hänelle oli mieluista kuolla luonnollisella tavalla.

Pakolais-ystävämme astuivat jonkun aikaa ripeästi eteenpäin sanaakaan lausumatta. Milloin toinen, milloin taas toinen kääntyi katsomaan, seurasiko heitä kukaan. Kaikki he olivat paon, mielenliikutuksen ja levottomuuden väsyttämät ja lamassa huonon onnensa aiheuttamasta surusta ja uuden tuntemattoman vaaran aavistuksesta. Heidän aavistustaan enensi vallan kuin heidän kintereillään soiva alituinen kirkonkellon ääni, joka käyden yhä kumeammaksi ja epäselvemmäksi kuta pitemmälle heidän matkansa kului, samalla tuntui muuttuvan kolkommaksi ja synkemmäksi. Viimein se vallan taukosi. Kun he nyt olivat seudussa, joka oli kaukana ihmisasunnoista ja kun eivät ympärillään enää kuulleet mitään ääntä, he harvensivat askeleensa. Agnese hengitti syvään ja katkaisi ensimäisenä hiljaisuuden kysyen Renzolta, miten tuo seikka oli tapahtunut, ja tiedustellen Menicolta, minkä pirun hän oli nähnyt Agnesen majassa. Renzo kertoi muutamin sanoin surkean tarinansa. Sitten he kaikki kolme kääntyivät pojan puoleen, joka heille kertoi tarkemmin isä Cristoforon tiedonannon sekä mitä itse oli nähnyt ja minkä vaaran alaisena oli ollut. Tämä kaikki vaan vahvisti mainittua tiedonantoa. Kuuntelijat ymmärsivät siitä enemmän kuin mitä Menico oli tietänyt heille kertoa. Tämä uusi kokemus tuotti heille uuden kauhunväristyksen; kaikki kolme pysähtyivät hetkeksi keskelle tietä ja vaihtoivat kammonkatseen. Sitten he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta laskivat kätensä, mikä pojan päälle, mikä leualle, mikä olalle, ikäänkuin häntä hyväilläkseen ja ääneti kiittääkseen siitä, että hän heille oli ollut suojelusenkeli, osoittaakseen hänelle tuntemaansa hellyyttä ja melkein pyytääkseen häneltä anteeksi hänen kestämäänsä tuskaa ja vaaraa, jonka alaisena oli ollut heidät pelastaakseen.

-- Palaa nyt kotia, jotta eivät vanhempasi kauempaa olisi huolissaan sinun tähtesi, sanoi hänelle Agnese. Hän muisti samassa luvanneensa pojalle pari kolikkoa; nyt hän otti esiin neljä, pani ne hänen käteensä ja sanoi:

-- En tällä hetkellä voi antaa sinulle enempää; mutta rukoile hyvää Jumalaa, että pian saamme toisemme jälleen tavata, ja silloin...

Renzo antoi hänelle vallan uuden hopearahan ja teroitti hänen mieleensä, ettei hän mitään virkkaisi kellekään siitä tehtävästä, jonka oli saanut kapusiinilais-munkilta. Lucia hyväili häntä uudelleen, sanoi hänelle hyvästi liikutetuin äänin, poika kiitti heitä heltyneenä ja palasi takaisin.

Nuo kolme vaeltaja parkaa jatkoivat matkaansa, naiset edellä, Renzo heidän jälessään, ikäänkuin heidän turvavartionaan. Lucia painautui vasten äitinsä käsivartta ja vältti taitavasti ja lempeästi sitä apua, jota nuorukainen tarjosi hänelle tämän raivaamattoman tien vaikeissa kohdissa. Ja keskellä tätä hätää kainosteli sitä, että oli rohjennut olla niin kauan ja tuttavallisesti yksin hänen kanssaan, vaikka olikin hetki hetkeltä odottanut tulevansa hänen puolisokseen.

Kun nyt tuo unelma niin tuskallisesti oli haihtunut, hän katui menneensä liian pitkälle ja muiden huoliensa lisäksi hän tunsi huolen väreitä siitä häveliäisyydestä, joka ei synny syyllisyyden tietoisuudesta, vaan siitä siveydestä, joka on itsetiedoton ja lapsen pelon kaltainen, mikä tuntee kauhua pimeässä, tietämättä mistä syystä.

-- Entä kotimme? virkkoi äkkiä Agnese.

Vaikka se huoli, joka hänestä puristi esiin tuon huudahduksen, olikin täysin oikeutettu, eivät toiset vastanneet mitään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kumpikaan kyennyt antamaan hänelle tyydyttävää vastausta. He jatkoivat vaellustaan vaieten, ja hetkeä myöhemmin saapuivat pienelle luostarin kirkon edessä olevalle pihalle.

Renzo lähestyi kirkon ovea ja raoitti sitä hiljaa. Ovi aukeni heti, ja raosta sisään pilkoittava kuu valaisi isä Cristoforon kalpeat kasvot ja hopeaisen parran; hän seisoi siinä odottaen. Huomattuaan ettei ketään kutsutuista puuttunut hän sanoi: -- Jumala olkoon kiitetty; ja hän viittasi heille tulemaan sisälle. Hänen vieressään oli toinen kapusiinilais-munkki ja suntio, jonka Cristoforo hartaasti pyytämällä ja pitkien selitysten avulla oli saanut valvomaan kanssaan, jättämään kirkonoven auki ja ovella odottamaan noita vainottuja raukkoja sekä päästämään heidät sisälle. Munkin vaikutusvalta ja hurskauden maine tässä oli ollut tarpeen, jotta suntio taipui tällaiseen sääntöjen vastaiseen tekoon, joka jo itsessään oli hankala, ja lisäksi vaarallinen. Pakolaisten astuttua sisälle isä Cristoforo sulki jälleen oven hiljaa. Silloin suntio ei enää voinut itseään hillitä. Hän vei munkin syrjään ja mutisi:

-- Mutta arvoisa isä! yöllä, kirkossa naisten seurassa ... sulkea ... säännöt ... mutta ... arvoisa isä! Ja hän pudisti päätään.

Sillävälin kuin hän mutisi näitä katkonaisia sanoja, isä Cristoforo ajatteli:

-- Kaspas vaan! Jos olisi kysymys jostakin takaa-ajetusta rosvosta, niin veli Fazio ei ollenkaan panisi vastaan; mutta viatonta tyttöparkaa, joka on päässyt suden kynsistä ... _Omnia munda mundis_![5] hän sitten sanoi nopeasti kääntyen veli Fazion puoleen, eikä ajatellut ettei mies ymmärtänyt latinaa. Mutta juuri tuo latinalainen lauselma teki vaikutuksensa. Jos veli Cristoforo olisi ruvennut tuomaan esiin järkiperusteita, ei suntiolta olisi puuttunut vastasyitä, ja taivas tiesi miten asia silloin olisi voinut päättyä, Mutta noiden outojen sanojen kaikuessa, joiden merkitys oli niin salaperäinen ja jotka lausuttiin niin päättäväisesti, tuntui suntiosta, kuin olisi niihin sisältynyt kaikkien hänen epäilyksiensä ratkaisu. Silloin hän rauhoittui ja virkkoi:

-- Hyvä! Tehän ymmärrätte asian paremmin kuin minä.

-- Oh! Voitte luottaa minuun, vastasi isä Cristoforo. Ja alttarin edessä palavan himmeän lampun valossa hän lähestyi pakolaisia, jotka odottaessaan olivat tuskallisen epävarmuuden valloissa, ja sanoi heille:

-- Lapsukaiseni, ylistäkää Herraa, joka on pelastanut teidät suuresta vaarasta. Ehkä juuri tällä hetkellä...

Ja nyt hän alkoi heille selittää lähemmin sitä niukkaa sanaa, jonka oli heille lähettänyt nuorta viestintuojaa myöten. Sillä hän ei aavistanutkaan, että he asiasta tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän kuvitteli, että Menico oli tavannut heidät ennen rosvojen tuloa levollisesti kunkin kotonsa turvissa. Ei kukaan hennonnut häneltä poistaa hänen harhaluuloaan, ei edes Lucia, joka kuitenkin tunsi salaista omantunnon soimausta teeskennellessään moisen miehen edessä. Mutta olihan tämä juonien ja teeskentelyjen yö.

-- Tämän jälkeen, hän jatkoi, huomaatte selvästi, lapsukaiseni, ettei kotikylä tällä haavaa tarjoa teille mitään turvallisuutta. Ja kuitenkin se on kotiseutuanne, missä olette syntyneet, ettekä siellä ole tehneet pahaa kellekään. Mutta Jumala niin tahtoo. Tämä on koettelemus, lapseni; kestäkää se kärsivällisesti, uskovaisen tavoin, napisematta, ja olkaa varmat siitä, että vielä kerran tulette pitämään itseänne onnellisina siitä, mikä teille tapahtuu tänään. Olen hankkinut teille tyyssijan näitä ensi aikoja varten. Toivon, että pian voitte vaaratta palata kotianne. Mutta mitä tapahtuneekin, niin Jumala on parhaalla tavalla pitävä teistä huolta. Ja minä koetan, siitä voitte olla varmat, voimieni mukaan saattaa itseni sitä armoa ansainneeksi, jota hän on osoittanut valitessaan minut tätä avuntyötä toteuttamaan, jonka hän tahtoo myöntää teille hädänalaisille ihmisparoille. Te, hän jatkoi, kääntyen molempien naisten puoleen, voitte pysähtyä ------han. Siellä olette tarpeeksi turvissa kaikelta vaaralta, ettekä myöskään ole varsin kaukana omasta kodistanne. Tiedustelkaa siellä meidän luostariamme, kyselkää luostarinjohtajaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Hän on oleva teille toinen isä Cristoforo. Ja sinunkin, Renzo, pitää tällä hetkellä paeta toisten ja omaa raivoa. Vie tämä kirje isä Bonaventura de Lodille, meidän veljeskuntamme Milanon itäportilla sijaitsevaan luostariin. Hän on hyödyttävä sinua kuin oma isä, hän antaa sinulle toiminnanohjeen, hän hankkii sinulle työtä kunnes saatat levollisena palata tänne elämään. Menkää nyt järven rannalle Bionen laskun kohdalle, tuon tulvillaan olevan ryöppyjoen, joka on vähän matkan päässä luostarista. Siellä näette rantaan kiinnitetyn venheen. Kun sanotte: -- Venhe, niin teiltä kysytään: -- Ketä varten? Vastatkaa silloin: -- San Francesco. Silloin teidät otetaan tähän veneeseen, ja soudetaan toiselle rannalle, missä tapaatte rattaat, jotka vievät teidät suoraa päätä ------han.

Ken kysyisi, miten isä Cristoforo oli voinut niin pian saada käytettäväkseen nämä kulkuneuvot maalla ja vesillä, osoittaisi, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mihin siihen aikaan kykeni kapusiinilainen, ja lisäksi sellainen, jota kaikki pitivät pyhimyksenä.

Jäljellä oli vielä viimeinen huoli: huolehtiminen noiden kahden talon vartioimisesta. Munkki sai niiden avaimet ja lupasi antaa ne niiden henkilöiden huostaan, jotka Renzo ja Agnese hänelle mainitsivat. Antaessaan avaimensa viimemainittu päästi syvän huokauksen muistellessaan, että talo pahaisessaan tällä hetkellä olivat ovet selkiselällään, että piru siellä oli mellastanut, sekä ihmetellessään, mitä siinä enää saattoi olla vartioitavaa.

-- Ennen lähtöänne, sanoi isä Cristoforo, rukoilkaamme kaikki yhdessä Herraa, jotta hän olisi mukananne tällä matkalla ja alati, ja ennen kaikkea, jotta hän myöntäisi teille pyrkimyksen tahtoa samaa, mitä hän itse on tahtonut.

Näin sanottuaan hän polvistui keskelle kirkkoa, ja kaikki muut tekivät samoin. Sittenkuin he muutaman hetken olivat rukoilleet hiljaa, lausui munkki hiljaisella, mutta selvällä äänellä seuraavat sanat:

-- Rukoilemme sinua, Jumalani, myöskin tuon onnettoman puolesta, joka on saattanut meidät tähän äärimäiseen hätään. Emme ansaitsisi sinun armoasi, ellemme sitä sydämemme pohjasta rukoilisi hänellekin; tarvitseehan hän sitä niin suuresti. Meillä on ahdistuksessamme yksi lohdutus, nimittäin että vaellamme sinun osoittamaasi tietä. Me saatamme tarjota sinulle kärsimyksemme uhrin tavoin, ja niistä tulee meille ansio sinun tykönäsi. Mutta hän on sinun vihollisesi. Oi tuota onnetonta! Hän kapinoi sinua vastaan. Herra, sääli häntä, liikuta hänen sydäntänsä, palauta hänet armoihisi ja suo hänelle kaikkea sitä hyvää, mitä saatamme itsellemme toivoa.

Sitten hän nousi kuin kiireissään oleva ainakin ja sanoi:

-- Matkaan siis lapseni, ei ole aikaa hukattavissa. Suojelkoon teitä Jumala ja seuratkoon teitä hänen hyvä enkelinsä. Menkää!

He lähtivät liikkeelle sellaisen mielenliikutuksen valtaamina, joka ei löydä sanoja, mutta joka ilmaisee itsensä ilman niitäkin, ja munkki lisäsi ääni liikutuksesta värähtelevänä:

-- Sydämeni sanoo minulle, että pian näemme toisemme jälleen.

Epäilemättä sydämellä aina on jotain sanottavaa tulevista asioista sille, joka sen ääntä kuuntelee. Mutta mitä sydän itse teossa tietää? Tuskin mitään edes siitä, mikä jo on tapahtunut.

Vastausta odottamatta isä Cristoforo poistui kiireisesti. Matkamiehemme astuivat ulos kirkosta, ja veli Fazio sulki oven sanoen heille hyvästi äänessä mielenliikutusta, joka hänetkin oli vallannut. He kulkivat hitaasti rannalle, joka heille oli neuvottu. Siellä näkivät venheen, johon astuivat annettuaan ja kuultuaan tunnussanan. Soutaja survaisi airoaan rantaan ja lykkäsi veneen vesille. Sitten hän tarttui toiseen airoon ja souti järven selälle vastakkaista rantaa kohti. Ei puhaltanut heikoinkaan tuulenhenkäys. Järvi uinaili tyynenä ja tasaisena, ja sen pinta olisi näyttänyt liikkumattomalta, ellei kuu ylhäältä taivaalta olisi siihen heijastanut kiemurtelevaa kuvaansa. Ei kuulunut muuta kuin vitkallisen mainingin kumeata loisketta rannan somerikkoa vastaan ja kaukaisempaa veden kohinaa, joka ahtautui sillan pylväiden väliin sekä molempien airojen tahdikasta pulausta, kun ne halkoivat järven siintävää pintaa, kohosivat siitä vettä valuen, taas heti siihen upotakseen. Venheen uurtama vesi, joka taas valui kokoon peräkeulan takana, piirsi järvenpintaan värehtivän vaon, joka eteni etenemistään rannasta. Hiljaiset venheessä kulkijat katselivat kääntyneinä taaksepäin vuoria ja kuun valaisemaa maisemaa, jota siellä täällä verhosivat tiheät varjot. Saattoi eroittaa kylät, talot, majat. Don Rodrigon linna, josta kohosi ilmoille neliskulmainen torni, hallitsi vuorisen niemekkeen juurelle kasaantuneita majoja ja näytti pahantekijältä, joka seisoo pimeässä keskellä maassa nukkuvia ihmisiä, ja joka tuumii jotain rikosta. Lucia huomasi sen ja vavahti kauhusta. Sitten hän siirsi katseensa vuoren rinteeltä kotikyläänsä, katsoi tarkasti sen toista päätä, huomasi pienen kotitalonsa, viikunapuun tuuhean latvan, joka pisti esiin pihan aitausmuurista, ja huoneensa ikkunan. Ja istuen siinä venheen perässä hän nojasi päätään käsivarteensa, ikäänkuin uinahtaakseen, ja alkoi itkeä salaa.

Hyvästi vuoret, jotka sukellatte esiin vedenpinnasta ja nostatte taivasta kohti epätasaiset huippunne, niin tutut sille, joka on varttunut teidän keskellänne; hän kantaa kuvaanne yhtä syvästi mieleen painuneena kuin rakkaimpien ystävien piirteet. Hyvästi kosket, joiden kohinan hän eroittaa ja tuntee yhtä hyvin kuin kotoisten äänien kaiun. Hyvästi valkoiset ja sirot kylät, siroitettuina vuorten rinteille kuin lammaslaumat vihreille laitumille. Hyvästi! Kuinka sydäntä raateleva on ero sille, jonka syntyneenä ja liikkuneena keskellänne on pakko teidät jättää! Sekin, joka teistä poistuu vapaaehtoisesti, viehättyneenä siitä varallisuudesta, jota toivoo muualla saavuttavansa, huomaa sinä tuskallisena hetkenä kultaisten rikkausunelmiensa menettävän loistavuuttaan. Hän ihmettelee itse että on hennonnut tehdä lähtöpäätöksen ja olisi valmis palaamaan takaisin, ellei ajattelisi mahdollisuutta kerran palata rikkaana. Kuta kauemmaksi hän astuu tasankoa, sitä taajemmin hänen katseensa väsyneenä ja ikävystyneenä kääntyy pois tästä äärettömästä yksitoikkoisuudesta. Ilma tuntuu hänestä raskaalta ja tukehuttavalta. Hän kulkee synkkänä ja hajamielisenä sisälle meluaviin kaupunkeihin; taloihin liittyvät talot, uusiin katuihin päättyvät kadut tuntuvat estävän häneltä hengityksen. Ja katsellessaan näitä taloja, jotka herättävät muukalaisten ihailun, hän ajattelee rauhattoman kaihoavana pientä kotikylänsä peltoa ja pientä taloa, johon jo aikoja sitten on kääntänyt katseensa ja jonka toivoo omistavansa sinä päivänä kun rikkaana palaa kotivuoristoonsa.

Mutta mitä sanoa henkilöstä, joka ei koskaan ole lähettänyt edes haihtuvaa lähtöpyydettä noiden huippujen tuolle puolen, joka on sijoittanut niiden kehystämän taivaanrannan sisäpuolelle kaikki tulevaisuuden suunnitelmansa ja jonka äkkiä karkoittaa kauas niistä häijyn irstas voima? -- Henkilöstä, joka yhtä haavaa temmattuna pois kaikkein rakkaimmista tehtävistään ja häiriytyneenä kaikkein viehkeimmissä toiveissaan, hylkää nämä vuoret mennäkseen tapaamaan outoja ihmisiä, joita ei koskaan ole halunnut tuntea, ja joka ei edes mielikuvituksessaan näe haamoittavan paluuhetkeä? Hyvästi, pieni talo, hellä tyyssija, missä hän keskellä työn touhinaa, sisäisesti salaisen ajatuksen ahdistamana oppi eroittamaan muiden askelista sen henkilön askeleet, jota odotti ollen salaperäisen mielenliikutuksen valloissa! Hyvästi talo, vielä tänä hetkenä vieras, mutta jota on niin usein ohikulkiessaan salaa ja hieman punastuen katsellut ja mihin hänen mielikuvituksensa sijoitti rauhallisen ja pysyväisen puoliso-olopaikan! Hyvästi kirkko, missä hänen sielunsa niin monasti oli virkistynyt hartauden harjoittamisesta, missä oli päätetty toimeenpanna jo valmistettu tuleva pyhä meno, missä sydämen salainen huokaus juhlallisesti oli siunattava ja missä lempi hänelle oli määrättävä ja pyhäksi julistettava! Hyvästi! Mutta hän, joka ihmiselle lahjoittaa niin paljon iloa, on kaikkialla, eikä koskaan tuota lapsilleen surua muun vuoksi, kuin valmistaakseen heille suurempaa ja varmempaa iloa.

Tämäntapaiset, elleivät vallan tällaiset, olivat Lucian ajatukset. Ja jotenkin samanlaiset olivat kahden toisen pakolaisen ajatukset, sillävälin kuin venhe kantoi heitä lähemmäksi Addan oikeata rantaa.

YHDEKSÄS LUKU.

Tärähdys, joka syntyi, kun venheen kokka syöksyi rantaan, herätti Lucian surullisista mietteistään. Hän pyyhki salaa kyyneleensä, jotka valelivat hänen kasvojaan ja nousi kuin vastikään unesta herännyt. Renzo astui maihin ensimäisenä ja ojensi sitten kätensä Agneselle, joka rannalle noustuaan vuorostaan ojensi kätensä tyttärelleen; sitten kaikki kolme alakuloisina kiittivät soutajaa.

-- Ei kestä, olemmehan täällä matoisessa mailmassa auttaaksemme toinen toistamme, hän virkkoi.

Ja hän veti pois kätensä melkein kammoten, ikäänkuin häntä olisi kehoitettu varastamaan, kun Renzo koetti siihen pistää muutamia niistä lanteista, jotka hänellä sattumalta oli mukanaan, hän kun oli edellisenä iltana ottanut ne kotoaan siinä aikeessa, että jalomielisesti olisi palkinnut Don Abbondion, sittenkuin tämä, joskin vasten tahtoaan, olisi tehnyt hänelle toivotun palveluksen. Rattaat olivat siinä odottamassa; ja heitä niinikään odottava ajuri tervehti kolmea matkamiestämme, pyysi heitä nousemaan rattaille, kehoitti eläintä lähtemään liikkeelle, läjähytti ruoskallaan, ja niin lähdettiin matkaan.

Tekijämme ei kuvaa tätä yöllistä matkaa, jättää mainitsematta seudun, jota kohti matkasi tämä pieni joukkue, jopa suorastaan selittää, ettei tahdo sitä mainita. Ne tapahtumat, jotka seuraavat, paljastavat meille pian tämän vaiteliaisuuden aiheen. Lucian kohtalo tässä olopaikassa liittyy erään henkilön salaperäisiin elämänvaiheisiin; tämä henkilö oli perheen jäsen, joka perhe, mikäli saattaa arvostella, siihen aikaan, jolloin tekijä kirjoitti, oli hyvin mahtava. Tehdäkseen selkoa tämän henkilön omituisesta menettelystä, joka on yhteydessä tämän kertomuksen kohdan kanssa, on hän huomannut tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa hänen aikaisemmat elämänvaiheensa; ja tuon henkilön perheellä on niissä oleva osa, johon jokainen on tutustuva jatkaessaan kertomuksemme lukemista. Mutta sen, minkä tuon miesparan varovaisuus on tahtonut meiltä salata, on meidän valppautemme onneksi saattanut meidät löytämään toisaalta.

Muuan milanolainen historioitsija,[6] jolla on ollut mainittavana tuo henkilö, ei tosin tuo esiin mitään henkilön eikä seudun nimeä, mutta sanoo viimemainitusta, että se oli vanha ja tunnettu kauppala, jolta ei kaupungiksi puuttunut muuta kuin nimi. Toisessa kohdassa hän sanoo, että sen läpi virtaa Lambro joki, ja vielä toisessa, että se on arkkipiispan olopaikka. Näistä viittauksista päätimme, että tässä epäilemättä tarkoitetaan Monzaa. Yhtä helppoa on meidän tehdä päteviä johtopäätöksiä tuon henkilön perhenimen suhteen. Mutta vaikka tämä suku, jota tarkoitamme, aikoja sitten on sammunut, jätämme kernaammin sen nimen mainitsematta, me kun emme tahdo edes vainajia loukata, ja kun lisäksi tahdomme jättää oppineille tutkimuksen aihetta.

Matkustajamme saapuivat Monzaan hieman auringonnousun jälkeen. Ajuri pysäytti hevosen majatalon oven eteen, näytti tuntevan paikkakunnan ja olevan isännän tuttava, Hän tilasi heille huoneen ja saattoi heidät sinne sisälle. Kiitokset sanottuaan Renzo koetti saada ajurin vastaanottamaan jotain maksua vaivoistaan. Mutta hänellä, samoin kuin soutajalla, oli kaukaisempi ja runsaampi palkinto mielessä; hänkin veti pois kätensä, ja ikäänkuin paeten hän juoksi hevostaan hoitelemaan.