Part 3

LIISA. Sen jumalallinen paiste ihmisen silmää heijasee. (Katselee ympärillensä). Tuossa isäni ja tuossa kallis kantajani. Olkaat tervehdityt! Tuossa, tiedän minä, Mannila ja hänen emäntänsä, tuossa ystävällisiä kylänmiehiä, ja tässähän armaita kasvinsisariani halailen. Olkaat tervehdityt kaikki, kaikki! Mutta missä on Tapani, kaunis kultasein?

KERTTU. Ole huoletta, kohta on hän tässä.

LIISA. Miksi viipyy hän? (Katsoo porttia kohden). Mutta tuossahan ne kaksi koivua, joiden juuria niin monet kerrat olen syleillyt, kuullellen heidän hienoa kohinaansa. Kuinka ihanat on heillä hameet ja kuinka komeasti kohoovat he ylös kohden äänetöntä, uneksuvaa taivasta! --Mutta mikä on tuo, jonka pinta tyyneydessä ja muodossa on verrattava korkeuden avaruuteen?

KERTTU. Siinä sinertävä lahti, Saimen merestä hopeakiiltävä viilu.

LIISA. Herttaisesti hymyilee kirkas lahti aamun auringolle.--No mikä on sitten tuo ihanasti kalteva lakeus tämän lahden toisella rannalla?

1:N NEITO. Se on Ahtiniittu, ystävämme.

2:N NEITO. Jonka kukkasnurmilla usein olet piehtaroinut.

LIISA. Monena heinäkuun aamuna mun kantoi sinnen äitini helmoissansa. Sielläpä kukkasäyräillä istuskelin, kuullellen, kuinka niitulla viikate soi ja kalat pläiskiilit järvessä. Korea niittu, kultaniittu, kultaniittu Saimen rannalla!--Sanokaat: miksi kutsutaan tuo, jonka väri on samankaltainen kuin maan, mutta pyrkii korkeuteen päin, ja näkyypä, kuin kantaisi tuhansilla kärjillänsä taivaan kannen? Mutta nyt käsitän. Se on metsä, joka tuulessa humisee ja jonka kaikuvissa kammioissa linnut laulaa.--Mutta yhtä kysyn teiltä vielä: Mikä on tuo, joka kaukasuudessa haamottaa ja korkeimmalle kaikkia ehtii?

1:N NEITO. Siinähän Kajavan vuori, josta silmä kantaa etäisiin tienoihin.

LIISA. Oi kaunoinen vuori, pyhien kaupunkia kuvaellen. Sä herätät mun povessani ihmeellisen unelman, autuitten soinnun, jonka virrassa sieluni tahtoo siirtyä pois, ilon kirkkailla kyynelhelmillä kaunistettu. Oi ihmislapsi! miksipä sait tämän onnen? Ensiksi sait tämän ihanan maailman, jossa vaihdellen käyvät kukoistava kesä ja talven valkea, raitis lumi, kultasäteilevä päivä ja yöseen hämärä uneksuva, rauhaa täys, ja kaikki tämä tän voimallisesti kaartelevan taivaan alla; tämä sulle ensiksi annettiin, tässä nyt asut ja rakentelet, vartoessas luvattua maata, joka kerran sua lähestyy kuin seppelöitty morsian. Oi mikä onni, mikä ääretön, ankara onni ja autuus on langennut osaksi ihmislasten! Taidanko siis uskoa, mitä olen kuullut kerrottavan vihasta ja vainosta täällä tämän korkean ja heleän taivaan alla?--Mutta ah! mitä näkee silmäni korkealla tuolla?

1:N NEITO. Pilvi se on, joka siellä tuulen siivillä retkeilee, punertaen aamun paisteessa.

LIISA. Mihin sun vertaan, kaunis pilvi?

2:N NEITO. Se purpuravillanen karitsa lempeällä katsannolla.

LIISA. Joka korkeuden sinisillä laitumilla käy.--Mutta nyt on hänen muotonsa muuttunut.

2:N NEITO. Hän nyt ratsastavaa sankaria muodostaa.

LIISA. Ja tuulessa liehuu hänen hattunsa kultanen höyhentöyhtö, koska kiirehtii hän pelastamaan vankeudesta rakastettua neitoansa.--Mutta missä viipyy Tapani? Poistuiko hän aamukasteen kanssa? Oliko hän vaan sieluni unelma sokeuteni yössä, ja koska heräsin, katosi tyhjyyteen? Oi Tapani, Tapani! (Tapani astuu esiin.)

TAPANI. Liisa, ole tervehditty!

LIISA (halliten aina vielä kaulasta 1:stä ja 2:sta neitoa.) Nämätkö ovat Tapanin kasvot? Nämätkö hänen ihanat kiharansa ja hänen silmänsä äärettömät taivaat nämät? Ah! oletpa paljon kauniimpi kuin se salanen kuva, jonka harhaileva aatokseni niin monet tuhannet kerrat on maalannut sieluni katsantoon. Oi mikä suloinen ilo, saada sinua katsella! Mikä hetki on tämä, niin korkeaa hekumaa täys? Mikä ihmeellinen huimaus, koska nautitsen onneni kultasesta, ylitsekuohuvasta maljasta? Noo, minä ehkä pyörryn ja vaivun. Mutta silloin juoksen sun syliis, Tapani, juoksen, juoksen! (Kiirehtii Tapanin rinnoille ja pyörtyy.)

1:N NEITO. Hän pyörtyy.

2:N NEITO. Hän kuolee! Ah! rientäkäät tänne!

ANNA. Voi lastani, voi!

KERTTU. Pois valitus ja vaikerrus! Miksi tahdotte muuttaa ilon ja riemun hetkeä murheen synkeäksi juhlaksi? Pois! Ei uhkaa tässä vaara. Kultasensa rinnoille nukkui tyttö, mutta heräyy paikalla taas. Jo aukasee hän silmänsä ja hymyilee kuin autuas sielu enkelten joukossa, saatuaan päähänsä voiton kruunun.

MANNILA. Keimo!

KEIMO. Mä kuulin sun äänes, Mannila!

MANNILA. Keimo, mun ystäväni!

KEIMO. Mannila, mun rakas naapurini! (Juoksevat toinen toisensa syliin).

SAARA. Anna, sä näet, että uiskentelen kyyneleissä. Ooh!

ANNA. Ja minä tahdon ne kyyneleet pyhkiä pois. Korkeuden nimessä, sen tahdon! (Syleilevät).

KERTTU. Ankara hetki, taivaan hetki! Jumalan rakkaus on itsensä pukenut myrskyyn ja pyhään, heijasevaan leimaukseen, ja voimallisesti paisuu hänen armonsa luode. (Liikutusta joukossa ympärillä).

KEIMO. Siis unohdettu kaikki?

MANNILA. Kaikki unohdettu, veljeni!

SAARA. Oi armahin aamu!

ANNA. Mulle pyhäksi tuntuu sen kirkas loiste.

KERTTU. Nyt Herra ihmetyönsä sovinnon veliringillä kruunaa.

LIISA (katsahtelee kummastuen ympärillensä). Mitä näkee mun silmäni? Käsi kädessä seisovat tuossa Keimon ja Mannilan perheet!

ANNA. Sovinnon päivä on nousnut, tyttäreni.

SAARA. Ja nousnut on Liisan ja Tapanin kihlauspäivä.

MANNILA. Ja riemuiten sen vietämme.

KEIMO. Kaikki yhteenusulakoon samaan iloon: kontion peijaiset, tyttäreni tervehdys auringon paisteelle, lemmittyjen kihlaus ja sitten sovintojuhla, kaikista korkein. Niin, vallitkoon ilo ja riemu!

MANNILA. Vallitkoon ilo ja riemu!

KANSA (Taampana). Ilo ja riemu!

LIISA. Ma näköni sain ja kultani sylistä nyt katselen säteilevää taivasta ja kukostavaa maata mun ympärilläin, ja armaina ystävinä seisovat tuossa entiset vihamiehet, seisovat, otsilla sovinnon hopea loiste. Mikä näky mun ilosta juopuneelle silmälleni! Oi mikä näky! (Lankee polvillensa). Kaikkisuuden hallitsija, supista jo kätes ja rajota mun onneni virta, joka koskena päälleni vuotaa! Pane määrä, pane määrä tälle autuudelle ja suo mulle pyhän tyyneytes voimasta kantamaan iloa, joka sieluni täyttää, täyttää ja pyörryttää mua heikkoa naista. Mutta tyyneys ja rauha sun ympärilläs ijankaikkisesti vallitsee. Niin, tyyneys ja rauha ainiaan! (Esiripun pudotessa jää hän istumaan polvillensa, katsahtaen korkeuteen, ja vakavilla kasvoilla katselevat häntä toiset).