Part 2
Tiedämme ennestään Setälän rouvan tuumana olleen lähettää kasvattina Maijun Tukholmaan sivistyspuuhiin. Niinpä oliki tyttö isänsä ja kasvattajansa toimesta ollut koko viime kuluneen talven ja kevätkorvan Ruotsissa. Sieltä hän palasi ensimäisessä ruotsalaisessa höyry-aluksessa Suomeen, sieltä oli perinyt ihan uuden muodin oloissa. Siellä oli päälle päätteeksi ominut toisen käsitteen kodostaan: Kotomaansa oli vaan "yksi kappale", sekin pieni, totisesta emämaasta Ruotsista, ja kaikki suomalaiset sen maakappaleen edestä ovat ikuisessa velassa Skandinavian itärannoille.
Kauppiassivistyksessään jo ennen oli Herrassetä sen tiennyt, mutta nyt kun Maiju omin jaloin oli saanut käydä tepastamassa alkuperäisessä kasvattajansa kotomaassa ja kuulla siellä herttaisimpia liverryksiä entisestä veljellisyydestä ja niistä monista suurista töistä -- sekä suomalaisten velvollisuuksista, niin koko ruotsalaisinto virkosi Herrassetän ja tuttavainsa veltostuneissa sydämmissä.
Kohta tytön koteuttua lähetettiin nopea sanansaattaja talonpojan taloon. Isäntä riensi rientämistään emäntäneen tyttärensä tulokestiin, jota vietettiin itsenä Johannespäivänä. Paha vaan, että juhlan ruhtinattaren äidin kieli ei tahtonut oikein taipua ääntämään vieraita kohteliaisuus-lauseita, joksi pahaksi Maijun harmiksi äitinsä näytti enemmän nyt, kun ennen tomppelilta.
Sanotun Johannespäivän aamu, miten aattoki, oli mitä ihanimpia päiviä olla voipi Pohjolan taivaan alla. Aurinko loisti niin herttaisesti, että olisi luullut sen lumoavan suloisuudellaan koko luonnon lapsukaiset ihko itseensä. Tyyneenä oli koko luonto ikäänkun seki olisi levännyt sabattia, ei kuulunut lehden liikahdusta, ei tuulen hengähdystä. Mutta virta levotoin, ku ei rauhaa saa, sohinallaan muistutti elämän vielä käyvän kaiken luomisen läpitse ja linnut liverryksillään kiittelivät Luojaa.
Ihmisten asunnoissa tavallisissa talouden puuhissa ei eroitettu juhlaa arkipäivistä; sillonpa vasta oikein monessa majassa räiskättiin, paukattiin ja laukattiin, olletiki missä puuhattiin vieraspitoja pahan totutun tavan mukaan juhlapäivänä; eikä sillä hyvä, että juhlansa tuhlasivat arkiopuuhiin ne, jotka kestiä laittoivat, vaan tämä pyhäkestin vietto pakotti kutsututki sabatin rikkomiseen monenlaisia valmistuksia puuhatessa n.k. kauniin seuran jäseniltä vaaditaan.
Toisissa paikoin itse juhlaksi määrätyt pyhätki toimitukset pakottivat ihmisiä puuhaamaan.
Kaupungin jotenki valtavan kadun varrella eräässä pienessä talossa myöski oli tavallista kiireempi, mutta se voitettiin kaikessa hiljaisuudessa.
Talon emäntä oli aikaisin aamulla kavahtanut vuoteeltaan; ensi töikseen laatinut tulelle sen niinkutsutun "Johannesjuuston", jota paitsi monessa paikkakunnassa Pohjanmaalla ei osata otaksua Johannesjuhlaa juhlaksikaan. Talon toimekas emäntä kiehutti kauan juustokeittoaan, jotta se tuli helakan keltasta värilleen ja tosi maukasta.
Taloudellisista puuhista Arvolan emäntä, josta tässä on puhe, ennätettyään, sai somasti nuorilla kukilla koristelemaan yhtä pientä pöytää, jolle oli ladottu Kaisulle pyhitetyt lahjat, mitkä hänen piti saamaan sinä päivänä, jona uudistaa kasteensa liiton. Äidin toimittamien ja kummitätien lähettämien lahjojen joukossa oli loistavin kalu neulomarasia, jonka merimies Antti oli Kaisulle tuonut. Wuosia ennen tätä päivää oli äiti itsekseen pyhittänyt tyttärelleen muistokaluja, joiden mukana monta sievää isänki ostamaa kappaletta. Toisinaan oli Kaisu pitänyt epäluuloa äidillään olevan jotaki salattavaa ja kätkettävää muutamassa laatikossa, kun ei sitä milloinkaan avattu hänen nähtensä ja olipa syntymä- ja nimi-päivinään hymyillen arvellutki äidilleen jonku lahjan saatuaan, että tätäkö äitiseni olet niinkauan kätketellyt; mutta vastaukseksi sai aina vaan: "hm, oletko utelias?"
Kaisuki oli jo tuntisen ollut pukeissaan pienessä kammarissaan, vaan tahtoen noudattaa äitinsä tahtoa, hän ei tullut sieltä ulos ennenkun äiti tuli sinne lukemaan aamurukousta. Yht'äkkiä avautuiki ovi suojaan ja äiti tuli sisälle kantaen somaa kukkamätästä seisovaa neljällä jalalla. Kaikki lahjat olit sievästi jos sievästiki soviteltu kukkien keralla pöydälle. Vieraat, jotka iltapäivällä kävivät onnittelemassa Kaisua nyt seurakunnan nuorena impenä, ihmettelivät kukkien järesteellisestä asettamisesta, niinkuin lahjain valitsemisestaki. -- Mutta se ei ollut mikään kumma A:n emännälle, joka kotonaan lapsena, vaikka merimiehen tytär hänki, oli saanut erinomaisen huolellisen kasvatuksen, jonka täydellisentämiseksi hän kahdeksantoista vuotisena onnistui päästä palvelukseen erääsen todellisesti sivistyneesen pruukin omistajan perheesen. -- Päälle päätteeksi oli Kaisun lahjojen joukossa monta hyvää suomalaista kirjaa. Vanha täti, joka oli tavalla eli toisella tullut hiukan enemmän tuntemaan kansaansa ja Isänmaatansa, kuin monet vertaisensa, oli monen naapurin ihmeeksi ostanut Kalevalan ristitytölleen ja sitäkös katseltiin! Tyttö kiitteli sydämellisesti äitiään sekä lahjoista että laittajan monista vaivan näöistä.
Lyhyen hartaan rukouksen pidettyä äiti koetti muutamilla yksinkertaisilla sanoilla johtaa lapsensa ajatuksia sen suuren, äärettömän pitopöydän valmistajan, Herramme, Vapahtajan puoleen ja siunaten tytärtänsä saatti hän sen rappusille menemään. Siitä palattuaan huoneesensa äiti herahti itkuun ilosta, kun hän vielä tähän päivään saakka oli saattanut säilyttää lapsensa viattomana mailman turhuudelta ja rukoili hiljaisesti Jumalan varjellusta eteenkipäin. Sen jälkeen laittausi hänki menemään kirkkoon.
Kaikki rippilapset kokoontuivat vanhan pastorin luo, sieltä opettajien keralla kirkkoon mennäkseen.
Pastori oli seurakunnan rakkain olento. Hän oli mies, joka ei nyky-ajan muotisaarnaajain tavalla koettanut valloittaa sydämiä; hän vältti olla minkään lahkolaisuuden perustaja eli esimies; hän todella ei ollut riidan synnyttäjä, mutta vakaa rauhan sanansaattaja. Sentähdenpä vakaat, puoluettomat, totuutta harrastavat seurakuntalaiset rakastivat häntä kuin isää. Häntä vieläki, pois mennyttä vesissä silmin kaipaa moni entinen sanankuuliansa, sillä missä hän vaan oli ja vaelsi, ei häntä tarvinnut pelätä, kuin kielitteliää eli kuin jotaki salapoliisia.
Kellon lyötyä 9 astui pastorin pihan portista ulos kadulle kaunis seurue: kolme opettajaa edellä ja pitkä rivi lapsia eli oikeimmin ihania impejä ja uljaita nuorukaisia kolmittain perässä. Kohta toisessa kolmelmassa vasemmalla kädellä astui Kaisumme synkässä mustassa juhlapuvussa; kasvonsa loistit ilosta, silmänsä olit vähän punertavat vaan. Näytti siltä, kun ei minkäänlaisella orjuuttamisella olisi ollut valtaa hänen ylitsensä; kumma kyllä, hänellä oli selvänä kullaki sivistyspykälällä olevan ihmisen kunniallinen tarkoitus; oli selvänä uskontomme perusteet ja hän ei sitä paitsi ollut sidottu niinkutsutuiden sivistyneiden ulkonaiselta teeskentelemiseltä; hänen ruumistaan ei painanut ujous tietämättömyydestä ja sieluansa ei voinut sitoa kukaan. Tuo kaikki oli sivistyneen äitinsä ja kummitädin ansio.
Ihmiset näkivät harvoin tuollaisessa järestössä kirkkoon astuttavan, sentähden oli heitä kosolta kokoutunut pihojen porteille, katujen kulmiin ja huoneiden akkunoihin katsomaan meniöitä. Satunnaltaan nosti Kaisu silmänsä Herrassetälän akkunoihin ja näki vilahdukselta avonaisen akkunan edessä Maijun vaaleassa aamunutussa; mutta joka kohta, havaittuansa Kaisun, vetäytyi pois; miksi, emme tiedä. Saman salin toisessa akkunassa seisoi puolinojallaan muutama pienenläntä nuorukainen enemmän katsellen salissa olioita, kuin kadulla käveleviä; näyttipä ikään, kun hän oikeastaan ei olisi mitään katsellut, silmänsä tuijottelivat vaan.
Ohitse astuvassa seuruessa ei moni huomannut kumpaakaan nuorukaista setälän akkunoissa ennenkun juuri sivupääsemäisillään kuulivat huoneista julman naurun; jälimmäiset kolmelmat silmäsivät silloin akkunoihin ja näkivät tynnörisepän Junnan kyynärpäillään muutamassa akkunassa sekä hänen olkansa takana Maijun, jonka kuultiin lausuvan: "musta, kuin nunna, ei nuo työmiehen tytöt häpeä kantaa kohta samallaista pukua, kuin me paremmat ihmiset."
Junna, jonka piti käydä koulua vaan sen verran, kun kauppamiehen tarvitseeki, oli kaksi vuotta käytyään ala-alkeiskoulua, valittanut isälleen ankaraa rasitustaan ja pyytänyt saada jättää sitä sikseen. Tuosta isä ylen hämillään kiirehti neuvoa kysymään Herrassetältä. Herrassetä huomasi nyt oikean ajan olevan käsissä ja tahtoi poikaa asiapojakseen, luvaten tehdä hänestä kelpomiehen ilman mitään koulumaksuja. Asia päätettiin kauppiaan eduksi. Poika meni mielellään uuteen ammattiin -- sillä nythän sai juosta. Oli miten oli, niin kauppamiehellä ei ollutkaan ajatuksensa Junnan ajatukset. Poika muutaman vuoden asioita juostuaan, tupakkaa ja siirappia mitattuaan jo taas kyllästyi toimeensa ja alkoi haluta merelle. Isä oli kovin vastaan poikansa merelle lähtöä, vaan mikäs autti. Tässä pulassa ei piisannut Herrassetänkään valtioviisaus; jopa hänestä näytti siltä, kun hyvä saalis menisi kynsistään iäksi päiväksi. Poika meni merelle.
Samaksi Johannekseksi, kun Maijuki palasi Ruotsista, koteusi Junnakin ensimäiseltä merimatkaltaan, ei seuraten laivaa, vaan tuleskellen maitse erään englantilaisen huvittelian kanssa. Tynnörin takoja nähtyään poikansa siten matkalta palautuvan, pudisteli vähän päätänsä ja arveli: "olisit somempi, näen, vannehtiin astioita." Junna ei viipynyt monta hetkeä kotonaan, enimmät aikojaan oleskeli setälässä ja piti hupaisia päiviä, kun vaan joutui vertaistensa poika lonttein joukkoon. Raha ei loppunut häneltä milloinkaan, sillä tohtihan kauppamies lainata isän maksettaa.
Näin kiertyi siis, että puhuttuna Johannesjuhlana meidän vanhat tuttavat lapset, nyt jo nuorukaiset, olivat taas kuki kotiporoillaan. Aika ja ihmisten hyvätkö vai pahat vehkeet olivat niin pyöritelleet, jotta toiset kaksi heistä keikaillen käveli kauppamiessalongeissa, mutta toiset kaksi olivat uskollisina työmiehinä isäinsä säädyssä, senpätähden kuki vietti kesänsä juhlaaki eritavalla.
Kemuihin Herrassetälään oli kutsuttu paljo vieraita mutta tietenki ei yhtään entistä Maijun leikkikumppania paitsi "Tunnbindarin Janne herra;" Maijuki nyt kutsuttiin "Marie". Vieraat ihmettelivät kuinka Maijusta oli tullut erinomaisen naasti, maullisesti puettu, somasti tanssiva ja arvostaan pitävä neiti. -- Mitä hän taisi ja osasi sitä ei kukaan tahtonut toki julkisesti kysyä -- se olisi ollut sulaa raakamaisuutta, talonpoikaista -- mitä rouvat ja ryökkynät tytön selän takana ilvettä pitivät, kas, sehän oli sivistynyttä maltillisuutta. -- Maiju osasi puhua niin paljon Tukholmasta ja oloista siellä, että vanhemmatki herrat ja naiset ihmettelivät. -- Hän lausuiki oikein julmasti ikävöivänsä takasi Ruotsiin, jossa ihmiset ovat, kuin enkeleitä. Talonpojan isäntä oli niin onnellinen tyttömamsellinsa nojalla, että hän iltaspöydässä esitteli maljan tyttärensä onneksi ja lupasi ensivuoden sadostaan puolet tytölle neularahoiksi. Tuo seikka ei ollut oikein mieleen kauppamiestä, mutta voihan sen niellä sokerin avulla ja parempi kumminki näyttäytyä mieltyvänsä hymysuin. Kauppias kohta kääntyi Maijun puoleen ja tarjousi hänelle kaupparenkiksi myömään syksyllä vuoden tulot; sillä hankalaahan se olisi yhdelle hienokkaalle neidelle, että ruveta kaupusteliaksi ja lupasipa leikillisesti vaivansa alttiiksi, kun saa vielä kerran iässään palvella nuorta neitosta. Maiju kiitteli tarjoajaa, joka heti pyyhkäsi viiksiään nenäliinalla ja käski passarein tuoda sisälle parasta viiniä kellarista.
Myöhään yöhön kesti pitoja setälässä ja vielä seuraavanaki päivänä oli ruokapöydässä puolipäiväsen aikana pari-kolmekymmentä henkeä.
Käsillä olevata kesää koettivat Maiju ja Junna viettää miten hauskimmasti voivat. Maijun vanhemmatki suaitsivat, jotta tyttö ja Junna elivät kuin sisar ja veli.
Tynnörin takojan varat olivat vielä entisellään, kun talo tuli ainaki toimeen työn ansiosta, mutta perheen miestä alkoi kovin huolettaa Junnan kevytmielinen elämä. Hänelle kyllä koettivat sivistyneet selittää herraselämän vaativan uhrauksensa, eikähän poika ollut muka niinkään turmiolla vielä, kuin monet toverinsa. Junna päätti laittaa itsensä pois Suomesta talveksi saadakseen parempata työn ansiota ulkomaalla, ja jopa muutamassa höyrylaivassa matkustiki Pietariin sieltä edemmä mennäkseen. Isä iloitsi poikansa lähdölle, luuli muka pääsevänsä kukkaron suollutuksesta, mutta turhaan. Jo ennenkun lumi katti maan sai isä-vaari Junnalta kirjeen, jossa pyysi rahaa eli vaihtoseteliä; oli muka yhä edemmäs meneminen parempaa hakeen.
* * * * *
Kahdeksantoista vuotinen neiti on jo täysi ihminen ja saapi alkaa katsella mielityistään; lapsen lorut jäävät, niille nauretaan.
Saati ei Herrassetä vilkkaammin olisi alkanut valvoa ennen tehdyn hurjan naimisliittokirjan ehtojen täyttämistä, niin mahtava toivonsa olisi pian tullut pettuusen; sillä, näet, tavaraa haluaa jokainen Adamin lapsi: Maijun ympärillä seuroissa ja jopa kotonaki alkoi hyöriä ja pyöriä nuorukaisia, vieläpä kilpaillaki kuka tuon rikkaan tytön silmäyksiä onnistuisi saamaan. Kiiret rupesi ahdistaan setää toiseltaki puolen. Tytön äiti oli ylen paapattanut siitä miehelleen, kun tyttö niin paljo oli jonnin joutavien nuorukaisten kemuissa ja sen joutilaan Junnan kutsuissa eikä se vielä sillä hyvä, mutta kun yhä matkoiltaan kirjottelee tytölle. Aamuin, illoin soitti hellä äiti samaa säveltään isän korvissa. Mitä isä lienee ajatellutki kaikista keviämielisistä liitoistaan kauppiaan kanssa. Kylläpä mahtoi useinki tuntua työläältä omassatunnossa, jota kumminki vaimonsa vaikeroimiset kolkuttelivat. Isänkään silmissä ei enää näyttänyt tyttärensä tuleva onni kovin lupaavalta. Mutta, mitäs tehdä, ollako niin lapsimainen ja tunnustaa vaimolleen ajattelemattomuudessa kyhätyt liitot ja niistä peräytyä. Ei toki. Semmoinen oli tuskaa ajatellaki miehen, joka piti itsensä virheetöinnä isänä. Turhuus ja ylpeys voittivat ja lapsi sai jäädä isän epä-ihmisellisesti solmimien kauppojen uhriksi, saati ei taivas olisi toisin määrännyt.
Kaupungissa käydessään oli talonpojan emäntä Herrassetälleki viitannut tuota huolekseen heittäynyttä seikkaa lapsestaan. Tietysti tavallansa koetti kauppias lohduttaa häntä ja kaiketi lupasi vartoa, ettei Maiju aika tiheään vaihtaisi kirjeitä Junnan kanssa. Hän vielä enemmän keventääksensä äidin surua huomautti pojan kokonaan muuttuneen vakaaksi mieheksi, joka parhaaltaan on kirjurina eräässä isossa kauppahuoneessa Saksanmaalla. Samalla kaupunkimatkallaan kävi äiti ajuri Matillaki, jossa sai kuulla Antin olevan taasenki merellä hyvällä palkalla. Isälleen oli poika lähettänyt rahoja uuden hevosen ostamiseksi ja olipa entisen lupansa mukaan kotona ollessaan kesällä korjaellut yhtä ja toista rappio kohtaa vanhentuneessa kotihökkelissään. Tuttavan osanottavaisuudella kertoi Antin äiti naapurin emännän eli Kaisun äidin joutuneen kivuloiseksi, jonka takia tyttö ei voinutkaan etsiä itselleen somaa palveluspaikkaa jossaki sivistyneessä perheessä, niinkuin oli päätetty. Arvola itse oli lakannut merellä kulkemasta viime kesänä, ostanut peltoa koko joukon ja asettunut maamiehenä kotitöihin. Siten oliki Kaisulla kyllin puuhaa isänsä huoneessa.
Aika yhä kuluu edelleen, vuodet vierivät, ihmiset iästyvät. Tapausten juuret alkavat puhjeta; kunkilainen istutus versoo tavallansa.
Viimeksi, kun katselimme tuttavain naapureimme oloja, näyttipä ikään kuin he tuossa paikassa olisivat päättäneet rynnätä toivotuille onnensa kukkuloille. Kyllähän muutamat syrjästä katsojat ja olletiki vanhat unen-näkiät tiesivät muka muutamain nuorukaisten astuvan vaarallisen kuilun reunaa, josta vaan askel enää on ikuiseen häviöön; mutta noille syrjästä saarnaajille naurettiin ylenkatseellisesti. Talonpojan emännän ja jopa isännänki loistava toivon tähti alkoi kumminki himmentyä, vaan sen sammumista ei sopinut pelätä: olihan mahtava kauppamies valon kohentaja. Mitähän, kun nyt lähdemme heitä tervehtimään, niin onpahan äitein pelko, muutamain isien kamalat aavistukset toteutuneet sekä nuorukaisten ilma-linnat rauenneet, kuitenkin osaksi. Todellinen elämä järkähtämättömänä vaatiana on astuskellut kunki luo vankiten ilot ja kemut, joiden siaan on tarjoellut suruja sekä vastuksia. Vuosia on kulunut siihen määrään, jotta Herrassetälän kasvatti on täyttänyt kaksikolmatta vuotta. Siitä voimme aaviloida kuinka iälliset ovat muut tuttavamme. Tässä tulemme näkemään Maijun onnen-pyörän kääntyneen vastahakaiseen liikkeesen. Monilla keinoilla, monilla kirjeillä oli onnistunut setäherralle saada Junnan ja Maijun kihlaamaan toisensa. Se tehtävä ei ollutkaan kauppiaalle niin huokea, kun alussa luuli; sillä joko Junna itse langenneena nuorukaisena sääli vetää Maijua onnettomuuteen kanssansa tahi tyttö löysi ympärillään hyörevissä nuorukaisissa mieluisemman sulhaisen. Sievästi ja varovasti muistutti kauppias sekä tytölle, että pojalle heidän lapsuutensa leikkipäiviä, jolloin jo sydämellisesti suopuivat toisiinsa; muistutti nuorukaisvuosia, jolloin ystävyytensä oli ollut remahtamaisillaan rakkaudeksi; koetti näyttää toteen heidän eroamisensa olevan sulaa sotimista taivaan määräystä ja kaikkein hyvää tarkoittavain ihmisten tahtoa vastaan. Kihlaus-tuumat ja itse kihlauski tapahtui kirjeiden kautta, sillä Junna ei ollut käynyt syntymämaillaan sen kovemmin, kun matkusti Saksanmaalle, ja arvattavasti kauppiaan tahdosta eli toimesta. Jos sulhanen olisi itse tullut näkyviin, niin asia olisi ehkä pahentunut. Hänen elämänsä oli vaikuttanut häneen niin, että jotenki kaunis muotonsa oli pöhlistynyt, siro vartalonsa oli singonnut tynnörin täyteiseksi; silmänsä aina punottivat ja niskansa tukevoi päivä päivältä ruskopunaisena; äänensä usein oli karhea ja kähiä. Tuhlaavaisuutensa olisi ylen pistänyt tulevan appensa silmiin ja kukatiesi lujaki kontrahti olisi murtunut. Varoja suollutti hän suolluttamistaan isältään, Herrassetältä ja milloinki mistä sai.
Maijun elämä oli tullut ykstoikkoiseksi alituisten samallaisten huvitusten keralla. Elämänsä puuttui todellisen elon hengähdystä, todellista tarkoitusta, mutta hän ei sitä huomannut; päivä päivältä, viikko viikolta tuli elämä tukalammaksi, josta hän usein kiukuitsi syyttömille ihmisille. Kaikki tuo vaivaloinen, tukala olo oli tulevana milloin kehnosti järestetyistä kemuista ja vieraskutsuista, milloin pahasti neulotuista vaatteista, jopa aikatavasta kotoväki kehnolla passauksella loukkasivat häntä. Tällaisella käsityskannalla elämästä oli Maiju kihlauspäivänäänki. Kihlajaispidot pidettiin hänen isänsä maatilalla. Siellä oli Maiju jo muutamia päiviä ollut joidenkuiden tuttavainsa kanssa järestämässä yhtä ja toista mielensä mukaan. Niinä päivinä oli äiti monta hyvää sanaa saanut sanotuksi tyttärelleen neuvoksi tulevaisuudessa eikä neuvottava ollutkaan muuta, kun hiljaisuudessa kuunnellut äitiään; sitä läsnä-oliat sormiensa suojassa kummastelivat. Juhlapäivänä oli ilo ylenmääräinen; vieraita ajaa suhutteli reki reen perästä pitokartanolle, jossa hyvin vaatetetut talonpojat toimittavat palveliain virkaa, korjaten hevosia, ajopeliä ja muita vierasten matkavarustuksia suojapaikkoihin sillä aikaa, kun nuoret talonpojan tytöt opastivat vieraita eri suojiin naisia ja miehiä riisumaan matkavaatteistaan. Hyvä keli ja kaunis kuutamon aika oli houkutellut kaikki kutsutut kaupungistaki, josta oli vaan kolmen peninkulman matka juhlataloon. Näihin kemuihin, joita Maijun isä kustanti, oli kutsuttu vanhustenki tuttavia, joiden joukossa emännän lapsuuden tuttavavainajan tytär Kaisuki. Hänen oli äitinsä jo kappale aikaa sitten jättänyt; hän oli hiljaa riutunut rintataudissaan. Kaisun ja Maijun äidein tuttavuus oli uudistunut, kun viime mainitun äiti jostaki syystä muutti kaupunki-kortteerin Herrassetälästä Arvolaan. Mutta heidän tytärtensä, entisten leikkikumppanien tuttavuus ei ollut saanut uutta sytykettä, sillä Maiju lienee odottanut Kaisua aluksi puheilleen ja Kaisu taas tuntein alhaisen säätynsä ei suinkaan tahtonut kajota parempiin ihmisiin. Kihlajaispidoissa oli Kaisu muiden talonpoikaistyttöjen joukossa onnitellut morsianta, joka tiesi Kaisun olevan kihloissa Antin kanssa, ei arvostellut onnitella muinoista toveriaan. Kihlatun onneksi piti pitkän korean puheen eräs koulun-opettaja, joka itse oli hyvin pahaksi ottanut koko kihlajaisuutisen. Samassa, kun nyt vieraat seisoivat juhlallisina maamiehen, somasti kiehkuroilla koristetussa salissa, luettiin useampia onnentoivotus-lippuja, joita oli lauvantaina jo ja yhä sunnuntaina e.p.p. tullut Herrassetälän taloon sananlennättimen kautta. Niiden lähettäjät kaikki olit kovin arvokkaita kauppaseurain jäseniä monista ulkomaan kaupungeista, niin ainaki nimistä kuullen. Herrassetä otti mielellään sen vaivoikseen, että luki sanotut liput, jotka hän itse oli tuonutki tullessaan ja taas luettuaan pyysi saada ne talteensa kätkeä muka kasvatti tyttärensä rakkaana muistona. Morsian ja sukulaisensa eivät muuta voineet tämmöisestä arvon osoituksesta, kuin haaveksia Junnan olevan kelpomiehenä. Päivän ruhtinatar ansaitsi tosiaanki kaiken sen kunnioituksen, mikä hänelle osoitettiin. Kun hän käsi äitinsä kädessä astui juhlapuheitten pidettyä salista siihen kammariin, joka oli naisvieraita varten laitettu mitä sievimpään asuun, ihmettelivät kaikki tuttavansa hänen lempeää, loistavaa kirkkautta silmissään. Nyt vasta parhaat ystävänsäki näkivät hänen kasvoissaan loiston luonnollisesta lapsellisuudesta ja avosydämisestä hyvätahtoisuudesta; hänestä monet kuihkasivat väkitungossa: "Kyllä hän olisi kauneimpia impejä, kun olisi saanut hyvän kasvatuksen, ja noita lahjojaan, joita hänessä varmaan löytyy jaloimpiin hyveisiin, missä piilotteli kaupungin seuroissa." Mutta eräs vanha täti, joka yksinomaisesti kävi ja oli seuroissa tutkiakseen ihmistä, sanoi aikoja havainneensa Maijussa löytyvän hyvien avujen lähteitä, mutta tukahutettuina seura-elämän ulkokullaisuudella.
Antaahan olla, kun lapsi löytää kutsumuksensa päämäärän ja voipi irroittaa itsensä teeskennellyn ruosteisen etiketin kahleista, niin onpas nähty, henkensä virkistyy ja se tunne mitä varten ihminen todella on, herää, jalostuttaa ja kaunistaa ihmisen. Tädin mielestä ei ihminen milloinkaan mailman keviämielisiä seura-elämän tapoja noudattaessaan saata näyttäytyä luonnulliselta; joko hän käärii kehnon sydämen kauniisen ulkoloistoon tahi hyvän sydämensä kätkee tahratuilla muotitavoilla; onpa useastiki niin kaukana todellisesta luonnollisuudestaan, kun hovinarri, joka kaikellaisilla ilveellisillä pukimillaan ja tempuillaan koettaa saada ihmisiä nauraviksi.
Kestissä kävi huhu, että Herra Junna tulee kotomaille vuoden takaa, yhtyy kauppakumppanuuteen Herrassetän kanssa ja sitte pidetään häät. Luonto oli kuitenki erimielestä päättäväin ihmisten kanssa. Ennenkun Maijun häät tulit vietettäviksi, rustattiin hänen kotonaan toiset pidot surullisinta laatua.