Part 1

KIHLATUT

Työkansalle kirjoittanut

--r --t [Fredrika Pietilä]

Oulussa, Oulun kirjapaino-osakeyhtiön kirjapainossa, 1878

Jo päivän koittaessa hypähti iloisena pieni Kaisu vuoteeltaan Lokakuun 29 päivänä 184-. Kiireesti puki sievät vaatteet yllensä ja juoksi sanomaan hyvää huomenta äidilleen.

"Vai niin," pikkuseni; sinäki jo olet täydessä puvussa, lausui äiti tyttärelleen. "Minä melkein arvaan mikä sinua nyt on ajanut hereille näin aikaiseen. Luuletko todella isäsi koteutuvan merimatkaltaan tänään, niinkuin patruuniki vähän toivoi? Voi toki sitä iloa, mikä meillä sitten olisi; ei mailmassa suurempata ainakaan meikäläisillä. Isäsi ei sieltä tule tyhjin käsin ainoan tyttärensä yhdeksäntenä syntymäpäivänä ja olletiki nyt, kun on hän ollut näkemättä sinua viisi pitkää vuotta. Osaatko sirkkuni aavistaa oikein koreiksi niitä monellaisia kirjavia huiveja, joita varmaan saat tuliaisia?"

Näin pakisten Kaisulleen äiti vielä tarkemmin siivellä ja tomurätillä pyyhki ainoanki tomuhiukkasen huonekaluilta, uuninkorvalta, laattialta y.m. sillä isännän kotia tullessa piti olla kaikki puhdasta ja somaa miten pienessä merimiehen kodissa mahdollista.

"Niin äiti, niinhän tuo herra Remusenki pikku mamselli näytteli somia vaatteita ja leikkikaluja, joita oli saanut setältään merituliaisia ja sanoi ulkomaalla olevan kaiken paljo kauniimpaa, kuin meillä täällä. Kerran jutellessamme Herrassetän Maijun kanssa, sanoi hän minulle, että tavalliset merimiehet eivät älyä ostaa oikein loistavia kaluja ja että kaikki työmiehet ja merimiehet tuliaisineen päivineen hänen mielestään ei ole minkään arvoisia; setäki oli niin sanonut Maijulle. Hän sanoi, jotta se on taas aivan toista, kun Herrassetä ostaa kauppapuodista jonku lahjan. Kun minä sitte sanoin, miksi setänsä niin usein lahjoja ostaa hänelle, arveli Maiju, että jos ei setä toisi niitä usein, niin hän sanoisi isälleen sen kaupunkiin tullessa, jotta setä on paha ja antaa minun nähdä kaikellaisia puutteita; silloin isäni ottaisi minun pois setän luota. Ja kuules äiti mitä Maiju vielä sanoi minulle: 'Tiedätkö Kaisu, vaikka Herrassetä on kauppias ja rikas, on hän paljo velkaa isälle jyvistä ja sentähden setä ei tohdi milloinkaan rikkoa isääni vastaan. Isäni sanoi äidilleni muutamesti, että niillä ihmisillä, joilla on saamisia, on valta.'

"Paljon muuta kertoi Maiju minulle esim. kuinka herrasväki ja rikkaat ovat onnelliset; niiden lapsiaki pidetään paljo parempina ihmisinä. Herrassetän rouva oli sanonut heti, kun Maiju tuotiin kaupunkiin, ettei Maiju saa enää seurustella työmiesten lasten kanssa; sillä kun hän on ollut vähän aikaa kaupungissa ja saanut uudet vaatteet ihan toisellaiset kuin talonpojan tytön, niin hän on mamselli ja rouva oli aikonut ottaa kasvatustyttönsä mukaansa ruotsalaisiin seuroihin. Viidentoista vuotisena aiotaan tyttö lähettää Tukholmaan näkemään ja oppimaan miten tulee käydä katua ja olla hienokkaiden seurassa. Ja kuules vielä äiti! vaikka Maijun äiti oli tahtonut, että Maiju saisi käydä suomalaista koulua ainaki sen verran, että oppisi kirjottaan hieman ja lukuja laskeen, niin ei ole annettu hänen mennä kouluun ja nyt jo ei ole hänellä itselläänkään halua. Muudan rouva oli sanonut, etteihän Maijun kuitenkaan ole pakko ruveta elättämään itseään lasten-opettajan viralla. Kun minä kuultelin kaikkia mitä Maiju kertoi paremmista ihmisistä ja kuinka muilla on aivan toisin kuin meillä köyhillä, niin minun tuli niin julman pahamieli ja ajattelin pyytää isältä, kun hän koteutuu, ettenkö minäki saisi mennä johonki herrastaloon kasvatiksi. Mutta sitten kerran, kun kamreerin Lotta palasi koulusta ja minä kysyin miksi hän käypi koulua, vaikka isänsä on rikas; aikooko hänki tulla joksiki lasten-opettajaksi; ja kun Lotta nauroi minun kysymykselleni eikä sanonut käyvänsä koulua muun takia, kun ihmiseksi tullakseen; niin minä rupesin miettimään, jotta Maiju taisi taasenki vaan narrata minua. Muistinpa samassa kuinka sinä äiti kerran vastasit ajuri Matille hänen kysyessään josko jo hänen tuli rahoja hankkia suorittaakseen velkansa sinulle äiti. Niinhän äiti sanoit Matille, että ole hyvä Mattiseni ja pidä vaan laina; saanhan siitä palkinnon. Ja muistinpa monta muuta seikkaa, joita muut olivat selittäneet aivan toisin kuin Maiju."

Hiljaa kuulteli ajatteleva äiti tyttärensä kertomusta, jonka loppupuolella sydämmelliseksi hyvikikseen huomasi lapsukaisen voittaneen kovan kiusauksen. Ne peritotuuden istutukset, joita äiti oli koettanut pystyttää lapsensa sydämeen, olivat saamatta muuta vahinkoa vaan häälyneet -- kuin nuori ruoho ankarassa myrskyssä -- liukastelian haleahkoista sanoista.

Äiti päätti itsekseen kohta vieroittaa tyttönsä Herrassetälän Maijun seurasta; ei kuitenkaan rohkeasti kieltämällä tyttöään Maijun luota, välttääkseen herättää lapsessaan pahoja luuloja kenestäkään, vaan aina enää harvemmin ja harvemmin laskea häntä Herrassetälään. Maiju itseki, ennen mainitun kypsyvän hienokkaisuutensa tähden, alkoi kohdella syrin karin pientä vierastaan; vaikka ennen talonpojan tyttönä ollessaan kaupungissa käydessään oli viettänyt monta hupaista hetkeä Kaisun kanssa. Jopa hän katsoi aivan sopimattomaksiki olla tuttavuudessa pienen merimiehen tytön kanssa, mikä olisikaan semmoinen seura-ihminen yhdentoista vuoden vanhalle mamsellille. Toisinaan yhtähyvin, milloin haluttomuus pienimpäänkin askaroimiseen kohtasi Maijua, riensi hän kutsumaan halpaa tyttöä luokseen; näet, Kaisulla ikäisekseen oli erinomainen kyky nukkikaapin järestämisessä y.m.s. Silloin Maiju ei olenkaan tehnyt kysymystä suuresta arvo-eroituksesta; jos siihen samaan leikitsemisen kyytiin tuli joku "herraslapsi", niin hän vaan aivan hienokkaiden tavalla osasi toimittaa työmiehen tytön tieltä pois, menemään kotiaan.

Kaisun jokapäiväinen leikkikumppani oli ajuri Matin pieni Antti. He olivat tulleet tuttaviksi Matin perheen asuessa Kaisun kotona pienessä kartano-tuvassa. Antti oli ketterä, keltakiharainen pojan nulikka, joka jo hyvin osasi ajaa isän hevosella, milloin vaan hän lähetettiin pienempään ajoon vanhalla mustalla, kuluneella luukonilla. Antin ei ollut ylvästeleminen komeasta eikä sievästä kodista; sillä isällä riitti työ-ansioistaan aivan niukasti kodon kaunistamiseksi; olipahan vaan tupatölli rapistuneine porstupäineen ja kartanon perällä lautakoppero hevostallina. Toisinaan kun talon nuori mies Antti, joka oli itse-vieraskohteliaisuus, kokosi kaikki naapuriston avojalkaset poika nallit ja tyttö parat luokseen leikitteleen, saivat tuvan ahtauden takia leikkikammarikseen hieman porstuvan loukkoa. Monta lautaa porstuvan laattiassa oli niin lahoa ja hajonnuttaki, että tuo tuostaki joku vierahista pudota muljahti laattian alle. Kyllähän perheen äiti oli monesti itkiä tirahduttanut kyyneliä ja pyytänyt Mattiaan korjaamaan pahimpiakaan rappioita, kun joku oma eli vieras lapsi leikin vauhdissa mennä möksähti porstuvan alle; mutta Matti, joka oli aina menossa kylän työhön, lyhyesti vastasi vaan: "kun joutuu Antti mieheksi", johon poika säisti, "kun tulen isoksi, niin äiti saa uuden tuvan." Tuossa ei ollut sitte sen pitempiä aikoja, kun että äiti voiti milloin voilla, milloin muulla saippualla pienen pudonneen otsaa, nenää, poskia tahi kyynärpäätä, ja leikki alkoi uudestaan. Varsin sukkela putoilemaan oli tynnörisepän Junna, joka mestari olevinaan, tahtoi näyttää miten isänsä kiertää tynnöriä kaputellessaan vanteita sialleen. Vaikka muutamesti ajurin kiltein punaposki sirkkunen sai aikasen vahingon kyytin leikkilavalta ales, niin ei Kaisu siitäkään ylen säikähtänyt; mutta saati Antti yritti kompastuunkaan, niin kas sekös oli surkeaa tytöstä; unissaanki näki hän vaaran uhkaavan poikaa.

Ajurin pieni kartano oli vieretysten Herrassetälän muhkean talon kanssa. Haastettiinko vaan vähänki korkeammalla äänellä jommassa kummassa pihassa, kuului puhe selvään toiseen. Sentähdenpä kuuluikin ylen hyvin käkkäräpäiden itku niinkun nauruki naapuriin ja aivan tavallisesti useimmin kuului lasten itku eli suru-ääni ajurin mökistä Herrassetän taloon, kuin päinvastoin; sillä köyhän perheen äidillä ei ole aikaa joka silmänräpäys hoitaa lapsiaan ja varottaa niitä vaarasta, kuten laita rikkaassa perheessä.

Oliko niin puuttuvaista, kun oliki sivistys Herrassetälässä, niin kuitenki välttivät olla uteliaat siinä, mikä koski vähävaraista naapuria; missään tapauksessa ei tahdottu nähdä ei kuulla ajurin perheen vaivoja eikä puutoksia. Mutta sitten, kun Maiju tyttö tuli kasvatiksi setälään ei saanut yksikään surun ei ilon ääni hämmentyä ilmaan, ettei siitä selkoa tehty setälän kyökissä. Milloin oli muka ajurin emäntä kolhinut "sikiöitään", milloin joku satunnainen riemu "noillaki raukoilla" taikka jolleki vieraan lapselle tehtiin räähkyyttä.

Herrassetän rouva tosin alussa ei piitannut kuunnella tytön loruja, joita kyökistä kokosi kasvatti hänelle; mutta kun ei tyttö hellittänyt kertomasta uutisiaan, niin tulipa tavaksi niinki, että rouva pitkät illat istui kuunnellen Maijun liverryksiä. Semmoisia jonnin joutavia juttujaksoja karttui sanomattomasti palkollisten kautta. Ne, kun näkivät saavansa ystävän tuosta muuten pelättävästä "emännän-peukalosta" juorujen nojalla, alkoivat virittää juontaan siten voittaakseen Maijun puolelleen. Tynnörisepän pienen Junnan surkutteleminen oli usein puheen aineena, jos ei muuta, niin sanottiin poika paran olevan sen vaaran alaisena, että häneltä houkuttelee mökin sikiöt pieniä leikkikaluja ja makeaisia. Tynnöriseppä oli saanut, äsken odottamattomasti periä vanhan, kauan tietämättömissä olleen sukulaismerimiehen ja Herrassetä kaikella kohteliaisuudella usein haetti häntä, nyt rikasta mestaria, luokseen ryhdyttääkseen häntä kauppakumppanuuteensa. Poika Junnaaki ruvettiin pitämään oikein hyvänä kauppiaan talossa; eipä vähempää, kuin alettiin puuhata poikaa koulua käymään oppiakseen ehkä sen verran, minkä kauppamiehenä tarvitseeki. Junna oli yksi-ikäinen Maijun kanssa; mutta oli pienempi kasvuinen. Kummakos tuo oli siis, jos Herrassetä ja Maijun isä kahdenkesken tyttären tulevaisuudesta juttelivat, -- Saati vaan tavara rupeaisi näyttämään pysyväiseltä tynnörisepän talossa, niin ei ainakaan sepän puolelta ollut pelättävänä yhtään vastusta aikaiseen määrätä tytön tulevaa kohtaloa. Johan -- niin ainaki miettiät päättivät -- tynnörin-takojan tulisi pitää seki yksistään ajallisena autuutena, kun hän pääsisi rikkaan talonpojan ainoan tytön apeksi, ja entäs se, kun tyttö oli mahtavan kauppiaan kasvatti.

Näin onnellisella kannalla oli toiveet Maijun tulevaisuudesta Kaisun naapuriloissa sinäkin aamuna, jona viime mainittu odotti isäänsä kotia merimatkalta. Näistä hellistä toiveista ei kyllä tietänyt Kaisu äitineen; sillä elelivät omaa hiljaista elämäänsä kajoamatta saada tilejä muiden elämästä ja toimeen tulosta.

Iloisena, lapsellinen hymy huulillaan puheensa lopetettua äitinsä kanssa syntymäpäivänsä aamuna, riensi Kaisu enemmän juosten, kuin kävellen ennen murkinoita, paremmin tavatakseen Maijua, Herrassetälään. Mutta kummaa! kun saapui talon portille, niin äkki-arvaamatta outo tunne pysähdytti hänen vauhdistaan; jalkansa kuin takertuivat tanhuaan eikä hän muuta, kun kovin pysty silmin pyyristeli ympärilleen, etsien pysähdyttäjäänsä, mutta turhaan. Vihdoin viimein ja työläästi sai siitä herrashuoneiden eteiseen, josta käytiin rouvan kammariin, minkä kupeella oli kasvattitytön suoja. Taas tuli kumma toinen kumma: Maiju, joka juuri sattui istumaan eteisessä pahan näköistä koiran penikkaa silitellen, tyhmän ylpeänä vääntäysi tuolilta, käänsi selkänsä tulialle ja meni kasvatti-äidin luo kammariin. Joku aikainen, kokenut ihminen olisi kohta tuommoisesta käytöksestä saanut sen vakuutuksen, ettei vieras ollut tervetullut nyt eikä vasta. Mutta lapsihan Kaisu oli semmoista huomaamaan olletiki, kun kotonaan kaikki vieraat kohdeltiin tervetulleina, äskeisen vastahakoisen taloon tulonsaki unohti kohta nähtyään leikkikumppaninsa eikä siis muuta, kun vaan seurasi talon kasvattia perästä; luuli Maijun tavallisissa oireissaan noin kohtelevan vierastaan. Kammarissa tuskin vastattiin hänen tervehdyksensä; rouvaki hyvin sivistyneen näköisenä istua tajotti akkunan edessä kaikkia sivumeniöitä tarkastellen. Olipa ennen joku sana haastettu Kaisulle rouvanki suojassa, mutta nyt ei mitään ja vaikka Maiju tiesi ennakkuudelta tulian syntymäpäivästä, niin ei hän kuitenkaan ollut tietävinäänkään.

Jo kotoa lähteissään oli Kaisu muistellut sievät sanat kutsuakseen Maijua juhlapäivälleen; vaan nyt ne kaikki kiinteytyivät kielen kantaan ja riemu raukesi lopen. Tuskallisen äännettömyyden takaa arveli ynseästi Maiju vieraalle: "Mitähän sinä jo näin aikaisin lennät kylää; ihmiset eivät ole vielä ehtineet murkinoidakaan ja minä en ole vaatehtinut, niin tulet sisälle." Enempätä ei tarvinnut hyväsytämiselle Kaisulle. Hän oli purskahtaa itkuun, vaan koetti kaikin voiminsa sitä estää ja salataki. Pienessä kodossaan ei oltu milloinkaan puhuteltu ei kohdeltu halvintakaan tuliaa niin ylönkatseellisesti eikä ketään loukattu niin tuhmasti. Selitykseksi Maijun äkäiseen kysymykseen änkytti tyttö tulleensa vaan pyytämään talon kasvatus-mamsellia tänään syntymäpäivilleen ja entäpä isän tuliaisilleki samassa. -- "Hyvä"! tokasi kutsuttava, "hoh; teilläki pidetään varmaan kalaaseja; ettehän te raukat saisi silakkaakaan ei leipää, jos ei patruunit teille antaisi rahaa joka toinen kuukausi. Ohoh! nytkö se sinun isäsi tulee? Siitähän sinulla on piisannut 'praatia' sisällä ja ulkona; pyh, semmonen isä, paljas laivan renki, niin on setä sanonut; ei minulla ole aikaa tulla luoksesi nyt eikä vasta; rouva on sanonut, ettei sinun tarvitse enää käydä täällä. Meille tullee tänään koulumaisteri, siivo herra Ruotsista, opettamaan minua ruotsia lukemaan ja tästälähtein tulee kaikki olemaan aivan toisin." -- Niinkutsuttu papukaija änkkäsi samalla: "kuusikymmentätuhatta, kuusikymmentätuhatta" johon Herrassetä salin ovelta säisti: "milloin sinä peto olet sen saanut kuulla; laula vielä sitä, niin kaulasi poikki hakkaan."

Tuiki kirkkaat vesihelmet pyörähtelivät Kaisun silmissä; hiljaa läksi hän talosta aavistamatta minkälaisessa tilassa ollen Maiju haetti häntä samaan tupaan puolentoistakymmenen vuoden kuluttua.

Kotia palattuaan ei Kaisu voinut enää muuta, kuin heittäytyä itkien äitinsä syliin, jossa oli ennenkin usein löytänyt lohdutuksen lapsellisissa suruissaan. Ensi silmäyksessä miestään odottava vaimo ei löytänyt muuta syytä lapsensa ankaraan suruun, kuin että odotettavaansa on äkkipikaan kohdannut joku onnetoin sattumus ja että siitä on kaupungilla ilmotettu varomattomasti tytölle. Se tahtoo olla niin -- ainaki muutamilla -- jotta mitä lähempänä alkaa olla odotettavansa, eteenki jos se on rakas olento -- sitä useammanlaisia vaaroja ja viivykkiä odottajan mielessä kuvittelee mahdollisina tapahtumaan. Tyttö kun tuosta kuitenki kohta voitti surunsa ja sai vallan mielipahaltaan, muutamalla sanalla kertoi vähemmän onnistuneesta kutsuretkestään ja hänki vuorostaan ylen loukattuna päätti, ettei sen mokomammin asettautua jollaan tapaa korkean vanhan tuttavansa tielle. Päätös tuollainen, jos oli ankara tehtävänsä, oli vielä katkerampi noudattaa; sillä hän todella ylen oli suopunut entiseen leikkikumppaniinsa.

Olisiko Kaisulla ollut häälyväinen luonne, niin kyllä kaiketi hän yhden tyhmän ylpeän mamsellin tähden olisi viettänyt juhlansa toisten kumppaneiden parissa; mutta se ei ollut niin ja koko juhlan vietto riemuineen raukesi siihen paikkaan ja suru asui tytön sydämessä koko päivän. Vasta iltamyöhäsellä, kun isänsä meri-arkku nostettiin tupaan, loistit taas Kaisun siniset silmät ilosta ja isän tuomat monet sievät tuliaiset saivat hänen unhottamaan aamupäivän vastukset.

Kaisun kuni Maijunki sekä pienet, että suuret tuttavat eivät vielä tietäneet mitään Maijun uudesta kasvatus-suunnitelmasta. Olkoon vaan että Herrassetä otti kasvatikseen -- tietysti maksoa vastaan -- talonpojan tytön, niin olipa hän yhtähyvin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt niin ohjata isäntävaltaansa, jotta tytön viime nipukassa olisi täytyminen ruveta palveliattareksi. Vaan sitten, kun edellä sanottu onni rontasi tynnörin tekiää ja Maijun isä -- siksi valtioviisas asioissa, jotka mahdollisesti lisäisivät hänen tulojaan eli kohottaisivat mainetta -- tuon tuostaki lupasi korottaa kuukausi maksoa Herrassetälle tyttärensä edestä. Koettaen saada vääntymään asioita sille kannalle, että tynnörisepän peritystä tavarasta olisi tulevaisuuden onnen tuki tyttärelleen, lupasi maanviljeliä tyytyväisenä odottaa saamisiaan Herrassetältä, joka taas puolestaan nimensä kirjottamalla "kontrahdin" alle lupasi huolta pitää, jotta tynnörisepän poika tulee kasvatetuksi herrasmieheksi ja vihdoin vävyksi talonpojalle. Hurjimmasta liitosta ei ilmoitettu kuitenkaan kellekään ei tytön äidillekään; Herrassetän rouvan vaan täytyi se tietää, sillä hänen tuli ohjata yhtä ja toista juonta asiassa. Siinäpä oliki kylliksi, kun rouva tiesi ja kuulipa sitä ja tätä vanha papukaija, joka hyppeli huoneesta huoneesen ja tirkistipä kirjoitus-pöydälleki, --

Rouva alkoi kohta tyrkyttää tytölle mointa ajatusta itsestään nuoresta rikkaasta tyttärestä vakuuttaen, että Maijun onni tulee olemaan mahtava tulevaisuudessa, kun vaan nyt jaksetaan lopettaa lapsi-vuodet.

Mistä se mahtava onnellisuus olisi rippuva, sitä ei käsittänyt Maiju. Hän luuli sen riippuvan koreista vaatteista, ruotsinkielen lukemisesta ja suurimmaksi osaksi siitä, kun kerran pääsee muutamaksi viideksi eli kuudeksi kuukaudeksi Ruotsin pääkaupunkiin.

Päivää ennen Kaisun syntymäpäivä-kestiä oli Maijun aavistus mahtavuudestaan jo toteutunut -- niin hän itse päätteli. -- Hän oli saanut neuleilta, ihan uuden-tyylisen puvun aivan samallaisen, kun kamreerin Lottaki. Neulojan oli täytynyt tehdä semmoisen aivan vasten omaatuntoaan patrunessan lihavan rahakukkaron uhalla, vaikka kamrerska kohdaltaan oli varoittanut raudan kovaan neulojamamsellia tekemästä kauppiaan kasvatille samoilla kaavoilla pukua, kun hänen tyttärelleen, jota varusteltiin ensimäisiin tanssikemuihin iässään.

* * * * *

Monta sekä suurempaa, että pienempää tapausta oli ennättänyt kiertää naapuristossa siihen sunnuntain aamuun saakka, jolloin tuttavamme Kaisu ensi kerran astui Herran alttarille.

Oli kesä ihanimmallaan Pohjanmaalla, Aurinko ei malttanut monta tuntia olla tirkistelemättä rajoilla laihan Lapin; se oli taas kokonaan mieltynyt Kylmälän lasten pariin. Mielihyvällä taivon impi pälyi olla läsnä Pohjolan nuorukaisten puhtaissa Johanneskesän leikeissä. Johannespäivän aaton iltana oli Oulun läänissä muutamassa paikkakunnassa pystytetty mahdottoman korkea Johanneskuusi kruununeen, koristuksineen erään talon pihalle lähellä merikaupunkia. Juhlapuun ympärille oli kokoutunut nuorukaisia sekä maalta, että kaupungista. Ilo miten ennenkin oli tavallinen nuorukais-seurassa. Kaikilla ei kuitenkaan ollut ilo täydellinen; jollakulla joukossa oli joku kaivattava, joka, kumma kyllä, ei ollut saanut tulleeksi nuorukaisten ainoaan yleiseen juhlaan. Mikä on syy, kuka estäjä, kun ei Kaisu ole tullut tänne?

Kaisua ikävöitseväinen nuorukainen ei ollut kukaan muu, kun ajuri Matin Antti. Kuten muistamme oli Antti aina isänsä keralla menossa hevosen perille saati vaan hän kykeni. Äiti oli monta palavaa saanut pyyhkästä otsaltaan pikku Antin lukemisen tähden; sillä niinpian kun pojan oli lukeminen äidin vieressä äidin ensin äännettyä joku kirjain eli tavu, niin poika, kun vaan sattui kuulemaan kärryn kolinan eli reen rotinan pihalta, loi pyytävän silmäyksen äitiinsä, laski kirjan kiini ja kiireemmiten lausui mennessään: "Äiti, kun Antti tulee isoksi, lukee se koko kirjan aivan kannesta kanteen." Pojalla ei viittä kuutta kertaa jalat ottaneet maahan mennessään talliin hevosta korjaan isän kanssa. Päivä päivältä oli äiti tullut huomaamaan pojastaan, jotta siitä työn tekiä tulee; mutta lukeminen, kas se oli vaikea tehtävä.

Kun Antti oli täyttänyt kolmetoista ikävuottansa, näki hän isänsä ensi kerran sairasvuoteella. Yhtenä aamuna ajuri Matin viruessa neljättä päivää tautivuoteella, vaikka perheen niukat varat eivät olisikaan sitä myönnyttäneet, kavahti Antti yht'äkkiä istuimelta sairaan vuoteen vierestä, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hiljaa hänelle: "minä menen merelle äiti." Tavallisesti olit pojan jutelmat lyhyintä laatua eikä hän nytkään muuta virkkanut, odotti vaan äidiltään myödyttävää pään nyökäystä. Mutta, kun sitä ei tullut niinpian, miten toivoi, matkipa entiset sanansa, ehätti oveen lakki kädessä yhä vaan katsoa tuijottaen äitiin. Äiti tiesi hyvin sen, ettei poikansa mene luvatta, tiesi senkin ettei Antin valitsema elinkeino ole muu, kuin ankarin; mutta mikäpä pojasta tässä kotonaki tulee, ajatteli äiti ja leppiästi nyökähytti päätään Antille. Siitä paikasta riensi poika oitis erään hyvä maineisen merikatteinin luo; ilmoitti ankaran halunsa päästä merelle millä palkalla hyväänsä aluksi, kunhan vaan sitenkään voisi huojentaa vanhempainsa surua jokapäiväisestä toimeen tulosta. Laivan johdattaja entuudesta tunsi ajuri Matin rehelliseksi, ahkeraksi mieheksi ja sen nojalla ajatteli samaa pojastaki, joka noin ujostelematta osasi ajaa asiaansa sekä senki etunenässä vanhempansa eduksi.

Hän neuvoi pojan menemään laivan omistajan puheille. Mutta se sattuiki olemaan ruotsalainen sekä mieleltä, että kieleltä eikä poika arvannut mielin määrin kumarrella hänelle. Kova herra ei muuta, kuin ajoi pojan pois luotaan nimitellen sitä suomalaiseksi tolvanaksi. Kova oli vastus ensimäinen vastus. Antti kertoi kaikki rehellisesti äidilleen, joka älyttyään harvasanaisen poikansa puhettavan olleen ainoana syynä, jonka takia ruotsalainen herra patruuni pois ajoi pojan. Äiti ei enempää vitkastellut, vaan pisti kyläkengät jalkaansa, nakkasi mustan pyhänutun hartioilleen ja samosi kiireemmiten patruunia tapaamaan.

Hän oli nuoruudessaan palvellut ruotsalaista herrasväkeä ja oli hyvin tullut tietämään miten oli sanat sovittaminen, jos mieli asian onnistua; semmoisille tulee kumarrella vasten tahtoaanki enemmän, kuin mikä onkaan maullista suomalaiselle luonteelle. Ajurin vaimo toimitti asian poikansa puolesta niin hyvin, että poika otettiin laivaan kajuttapojaksi.

Se merimatka, jolta Antti koteutui ennen sanottuna Johannespäivän aattona, oli kolmas hänellä. Tehtävänsä oli Antti suorittanut toimellisesti ja innolla, että kaikki merimiehet kutka hänen tunsivat, kutsuivat häntä reippaaksi pojaksi.

Matkoillaan ei ollut Antilla tapana muistella mitään koti-oloja, ei edes vanhemmistaan jutellut kumppaneillensa; mutta kotorantaan päästyä oli hän laivan väestä ensimäinen mies, joka kiireemmiten riensi kotiinsa ja siitä tuota pikaa Kaisun kotia. Nyt viime mainitulta merimatkalta tultuaan sattui niin, jotta Kaisu oli parhaaltaan kirkossa rippisaarnassa, jonkatähden Antti ei saanut kohdata häntä. Poika ei rohjennut mennä kahdesti yhtenä päivänä samaan taloon, vaan toivoi Kaisun nuorison tavan mukaan saapuvan illalla juhlalle Johanneskuusen luo. Antti ei ensinkään huomannut, ettei ihmiset uskonnollisten pyhäin toimitusten aikana rohkene ottaa osaa kansan viattomimpiin huviloihin ja sentähden hän juhlassa ei osannut muuta, kuin kummastella Kaisun ynseää käytöstä kesän ainoaa ja nuorten omaa juhlaa kohtaan; poika piti tuommoiset kokoukset pyhinä. Muutaman pitkän tunnin kuluttua juhlaleikeissä arveli Antti eräälle tuttavalleen, joka juuri tuli kuusen luota. "Tiedätkö miks' A:n Kaisu ei ole täällä?" Vastaukseksi kuului vaan sanat huolettomasti: "sehän on ollut äsken rippikoulussa." Antti ei siihen muuta, kun virkkoi kylmästi: "niin, se on tosi". -- Sen kovemmin ei nähty ajuri Matin poikaa siinä koko juhlassa.

Loistavampi juhla, kuin kansan lasten kansallisjuhla vietettiin samoina päivinä Herrassetälässä.