Part 3

Siinä sitä sitten oltiin koolla Heinin ympärillä — morsiamen — ja jokainen onnitteli ja osoitti myötätuntoaan minkä ehti. Äiti oli ainoa, jonka ilo ei pulpunnut vapaasti: Tommi puuttui taasen, hän oli toisten lasten kanssa lähettänyt sanan, että oli pyydetty päivälliselle erään toverin luo. Äiti pelkäsi, että tämä toveri ei asunut kaukana, ja hänen silmänsä harhasivat levottomina portille. Hän ei käsittänyt mikä Tommille oli tullut. Poika tiesi varsin hyvin, ettei perhejuhla ilman häntä ollut täysinäinen. Ja hän meni vieraisiin. Sedät vain itse asiassa nyt näkivät Heinin ensi kerran hänen suuren tapauksensa jälkeen, mutta muut säestivät heidän onnittelujaan ikäänkuin hekin vasta nyt olisivat saaneet lausua julki sydämensä ilon.

Heini istui valkeassa puvussaan suurella huopapeitteellä ja punastui lakkaamatta vastatessaan setien kysymyksiin ja huomautuksiin. He olivat molemmat, sekä tuomari että eversti, pukeutuneet juhla-asuun eivätkä oikein tietäneet kuinka veljentytärtä oli kohdeltava.

— Niin, niin, sanoi eversti ja veteli sileäksi ajettua leukaansa ikäänkuin siinä olisi ollut piikkiparta, — tuntuu oikein juhlalliselta. — Sinä olet nyt nainen, Heiniseni, koska rakastat. Nainen on vasta nainen, kun hän rakastaa. Tuntuu aivan erikoiselta, kun nainen ensi kertaa rakastaa. Onnittelen sinua, pikku Heini. Olet kaunis tuossa punastuessasi ja minä suljen sinut sulhasesi uhallakin syliini niinkuin silloin kun olit lapsi. Eilenkö se oli? Muistatko kun piilotit sapelini, sinä veitikka? Ensin veit sen sänkyysi ja sitten paremmaksi vakuudeksi ruokasäiliöön joulukinkkujen taakse. Se oli siellä Niemen puustellissa. Oliko se eilen? Et ole nyt paljon suurempi, mutta olet nainen ja rakastat. Rakastat ensi kertaa. On se kummallista. Ei ole enää yhtä lyyrillistä, kun seuraavat rakkaudet tulevat. Niin, niin, et tietysti usko, että ne tulevatkaan. Siltä näyttää nyt. Mutta älä puhu mitään. Minä tunnen naisen. Ja naisen sydämen. Kaksinkerroin, kolminkerroin, kymmeninkerroin on nainen nainen rakastaessaan uudelleen ja uudelleen. Naista pitää ymmärtää. Tuomiot eivät ole naista varten. Muistatko, kun me ratsastimme yhdessä. Sinä et yhtään pelännyt. Niin, pikku Heini! Mutta silloin sinä pelkäsit, kun yritin panna sinut taskuuni — minulla oli sellainen kauhea kauhtana. Mutta sitä et sinä muista, sait silloin juuri hampaita ja olit pahalla tuulella. Äitisi suuttui minulle, äitisi on kokonaan huumorin puutteessa niinkuin nainen yleensä. Sinä huusit. Olen pitänyt sinusta siitä asti. Sinun pikkuinen pystynenäsi on muodostunut varsin viehättäväksi. Yhteen aikaan olivat tällaiset nenät Pietarissa muodissa. Jaa, jaa, pikku Heini! Toisen kerran puhumme sulhasestasi. Teit hyvin, kun et tuonut häntä tänne. Ehdimme vielä häneen tutustua. Hän olisi vain rikkonut mielialaa. Kestää aina hetken, ennenkuin tuollainen rievä taikina sulaa yhteen perheen vanhan sakan kanssa. Hän ei, kuulen minä, haavoittunut sodassa, tuo sinun luutnanttisi. Siinä hän teki viisaasti. Ota sinä haltuusi hänen sapelinsa, sinä olet mestari kätkemään sapeleita. Lapsesi voivat leikkiä niillä... No, no, no, kyllä minä lopetan. Te katsotte minuun kaikki ikäänkuin varastaisin teiltä jotakin tällä puheellani. Päivä on vielä korkealla, jokainen ehtii vielä puhua meidän rakkaan kihlattumme kanssa. Vai olisiko sinulla, veli Mikael, ollut etuoikeus alkaa, koska olet vanhempi? Minusta on nuoruus tässä tapauksessa etuoikeus. Sillä nuorelle rakkaudelle minä olen puhunut. Saanko tarjota sinulle savukkeen, tyttöseni? Et polta? Eikö »hän» salli? Onko hän vanhanaikainen? No, no, no, minä lopetan. Aih, teitä naisia, ja teidän rakkauksianne, ensimmäisiä ja tulevia!

Kaikilta pääsi helpotuksen naurahdus. Eversti painoi kiinni paksun, hopeisen savukekotelonsa, jota hän aina piteli eräänlaisella hartaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin tarkoitus olisi ollut antaa läsnäolijoille aikaa käsittää, että hänellä on tällainen komea kotelo, jonka kansi on varustettu upseeritoverien nimikirjoituksilla.

Heini oli punastunut ja punastunut. Aluksi oli hän ponnistellut heitelläkseen iskusanoja sedän puheen sekaan, mutta lopulta oli hän vaiennut huomattuaan yrityksensä turhaksi. Setä Gabriel sai puhua mitä hän tahtoi, setä Gabriel oli itse _hyvyys_, niin paljon muistoja liittyi setä Gabrieliin. Heinin silmiin yritti taasen nousta kyyneliä, kun hän tarttui vielä nuorekkaan setänsä käteen ja suuteli sitä.

— Oi setä kulta, otti hän vihdoin puheenvuoron, — oli niin äärettömän hauskaa, kun setä tuli Niemeen. Ei kukaan tuonut sellaisia karamelleja sellaisissa kauniissa laatikoissa. Ja kuinka minä aina olin sedästä ylpeä. »Eversti», se oli minusta hienointa mitä saattoi olla. Sanoin aivan hiljan vielä Halvorille — voiko setä aavistaa mitä sanoin? Että hän ei saa tyytyä muuta kuin kaikkein ylhäisimpiin arvoihin: hänen pitää tulla everstiksi ja kenraaliksi.

— Ohoo, ohoo! vastasi Gabriel-setä nopeasti, — vai kenraaliksi — eversti ei riittänyt!

— Vieläkö, keskeytti nyt tuomari Surpaeus, — vieläkö sinulla on jotakin tähdellistä lisättävää? Koska nähtävästi olet tuonut ilmi koko joukon siitä, mikä täyttää mielesi, ja aurinko vielä on korkealla, käytän tilaisuutta, minäkin, lausuakseni, että sinä Heini näinä päivinä tavallista enemmän olet antanut meille sukulaisille aihetta ajattelemaan sinua. Sillä sinä olet aina ollut kelpo tyttö. Uskon mielelläni, että vaalisi on kohdannut kunnollista miestä. Suoraan sanoen en voi jakaa ihailuasi sotilasammattia kohtaan ja oli minulle uutta kuulla, että eversti-setäsi olisi ollut ideaalisi lapsuudessasi. Et maininnut lainkaan, kuinka esimerkiksi tuon sapelivarkauden laita oli. Kun sinulta kysyin, miksi olit ottanut sedän sapelin, niin sanoit itku kurkussa: ettei setä saisi tappaa sillä ihmisiä. Se oli viisasta puhetta. Uskon tämän pohjalla, että hallitset tulevan miehesikin sapelin ja vartioit hänen askeliaan. Sillä kaikissa maissa ovat sotilaat, upseerista hamaan nahkapoikaan asti, kukkoilleet sulillaan ja halveksineet siviiliväkeä. En tahdo nyt kuitenkaan pitää mitään puhetta, vaan jätän tämän häihisi. Sensijaan pyytäisin sinulta tietoa siitä, mitä Vasaroita tämä sinun luutnanttisi oikeastaan on? Onko hän sitä haaraa sieltä Pohjanmaalta vai onko hän karjalaista haaraa. Niinikään olisi hauskaa tietää jotakin hänen äitinsä suvusta. Ja lisäksi lausun mielipahani sen johdosta, että sulhasesi ei ole täällä, olisi ollut tarkoituksenmukaista yksintein sekoittaa nuori taikina vanhaan hapatukseen, koska sen kuitenkin pitää tapahtua. Tai eiköhän sulhasesi kuitenkin olekin tulossa tänne sinua katsomaan. En ole mikään sydänten tuntija enkä varsinkaan rakastavien sydänten, mutta uskoisin psykologisesti selitettäväksi, että sulhasesi haluaisi pistäytyä tänne juuri nyt, ei suinkaan meidän, sukulaisten tähden, vaan sinun, hyvä veljentyttäreni. Olisi, niinkuin sanottu, erittäin mieltäkiinnittävää tutustua häneen. Maailma haluaa kerta kaikkiaan pysyä pystyssä ja avioliitto on se muoto, jolla yhteiskunta koettaa suojata oikeuksiaan. Se on hyvin epätäydellinen laitos, suorastaan kelvoton laitos, mutta parempi kuin ei mikään. Sanon: kelvoton. Sillä niinsanottua rakkautta ei ole voitu järjestää tähän päivään asti, niin paljon kuin lakeja onkin sitä varten laadittu Aatamin ja Eevan ajoista laskien. Eikö tässä naapurihuvilassa hiljan vedetty esiin vastasyntyneen lapsen ruumis kaivosta? Tällä en mitenkään tahdo peloittaa sinua, hyvä veljentyttäreni. Koeta parastasi, koeta parastasi. Tiedän, että sinä koetat kylvää ympärillesi niin vähän onnettomuutta kuin suinkin. Avioliitto on ies eikä onnea ole siinä enempää kuin muuallakaan, mutta kaikki kiitävät kilpaa tämän ikeen alle. Sillä maailma haluaa pysyä pystyssä? Tuoko se nyt on sinun kihlasormuksesi? Sehän kuuluu olevan niin vanha ja kallisarvoinen. Mutta te olette kaikki niin vakavat ja sisareni luo minuun mitä nuhtelevimpia silmäyksiä. Minä olen vanhapoika, Heini hyvä, tiedäthän sen — minun onnitteluni ei ole leivosen liverrystä, vaan variksen vaakuntaa. Vaaditteko, että variksen pitää liverrellä. Tällaisen väärän tuomion taas langetatte. Siinä se on koko ihmissuvun synti, juuri tässä, että se menee langettamaan tuomioita. Sanojen mukaan tapahtuu tuomio ulkonaisten olojen pohjalla, eikä kukaan tunge syiden ja seurausten ytimiin, sinne munaskuihin, sinne esi-isien ja esi-äitien veriominaisuuksiin. Jahka minun onnistuu kerran lyödä kumoon se savijalkainen hirviö, joka hallitsee tätä yhteiskuntaa: tuomio! Jahka minun onnistuu todistaa, että puhdas tahto se vain on, joka ratkaisee tekomme oikeutuksen tai hyljättävyyden. En huoli kahvia, en enää mitään — minulla on kiire.

Vanha herra nousi hiukan vaivalloisesti nurmesta ja puisteli heinänkorsia vaatteistaan. Kaikkien kädet ojentuivat häntä pidättämään. Olisi saattanut tuntua hiukan tukalalta, jollei eversti olisi sydämellisesti nauranut. Lida Surpaeus kuiskasi jotakin vanhan herran korvaan ja silloin hän yhtäkkiä ikäänkuin heräsi ja oikaisi avuttomana käsivartensa nurmessa lepäävää seuruetta kohti.

— Vai että minä olen häirinnyt kihlaustunnelmaa. Sellaista hän väittää. No, miten nyt tahdotte että sen pelastan? Vaaditteko, että teen kuperkeikan tässä kaikkien nähden? Tekisin sen kernaasti, mutta uskollinen visiittitakkini, jonka olen pukenut ylleni Heinin kunniaksi! Etkö, hyvä lapseni, tästäkin pienestä ulkonaisesta asiasta voi saada johtoa toteamaan, miten... miten, niin miten tahtoni iloitsee hullutuksestasi, nimittäin kihlauksestasi. No, uskotko, vai vaaditko kuperkeikkaa?

Iloisuus palasi. Ei kukaan vaatinut kuperkeikkaa. Mutta Lulu, jota pitkät puheet olivat ikävystyttäneet, alkoi kehitellä nurmessa, yrittäen, hän puolestaan, tehdä kuperkeikkoja.

— Niin, katsokaas, sanoi tuomari-setä, yhä koettaen parantaa tunnelmaa, — me olemme vanhojapoikia molemmat, me suvun enkelit Mikael ja Gabriel. Meillä on omat leikinlaskumme. Jos te nyt voisitte katsoa minun tahtoni pohjalle, niin näkisitte mitä tarkoitan. Kun sanon »hullutus», niin tarkoitan: teko, jonka pelkään koituvan jollei onnettomuudeksi, niin ainakaan ei niitä suotuisia tuloksia tuottavaksi, joita varten tämä nuori neiti siihen on ryhtynyt, mutta joka teko on mitä parhaimmalla tahdolla tehty ja noudattaen luvallisia ja yhteiskuntaa ylläpitäviä vaistoja. Sanat ovat sanoja, teot ovat tekoja ja tahto on tahto. Usein ne toimivat riippumatta toisistaan, mutta tuomiot langetetaan sanojen ja tekojen perusteella. Tekojen arvo ei ole paljon suurempi kuin sanojen. Meidän vanhojenpoikien, meidän ei pitäisi käyttää sanoja eikä tekojakaan, sillä meidän tahtomme jää näistä vielä kauemmaksi kuin muiden ihmisten. Me olemme poikkeusasemassa. No niin, sinä olet toivottavasti ymmärtänyt minut, hyvä veljentyttäreni.

— Olen, olen, sanoi Heini ja koetti hymyillä.

Se onnistui hänelle huonosti, sillä tuomari-setä oli aina ollut hänelle vieraampi kuin toiset sedät. Lieventääkseen mielensä kylmyyttä rupesi hän nyt nopeasti kertomaan sulhasensa suvusta. Lulu tuli hänelle avuksi, pani pään hänen syliinsä ja kutkutteli hänen leukaansa ruohonkorrella. Gabriel-setä otti poikaa jaloista kiinni ja nosti hänet ilmaan. Hän ei huutanut, oli vain hyvin punainen kasvoiltaan, kun hänet jälleen laskettiin maahan. Hänen äitinsä sensijaan oli käynyt valkoiseksi. Hertta ja Letta häärivät hekin Heinin ympärillä. Lida ja äiti tarjoilivat. Oli kotona valmistettua leipää ja oli leipää Niemestä, Heinin kotoa.

— Jaa, jaa, »rooneja», sanoi eversti ja murenteli ohuita leivoksia, vieden joka palan suuhunsa ikäänkuin se olisi ollut rippileipä. — Näitä minä ensi kerran söin isoäidin luona ja sitten Niemessä. Ne ovat aina aivan samanlaisia. Sinun äitisi on kauniisti vaalinut perhetapoja. Jaa, jaa.

Hän joutui jonkin muiston valtaan ja vaikeni.

— Joka ajalla on muotinsa kahvileivästä hiuslaitteeseen asti, sanoi tuomari-setä. — Koska te aiotte viettää häitä?

— Halvor tahtoisi jo syksyllä, mutta isä ja äiti eivät vielä päästäisi minua.

— Toivovatko ehkä, että tulisit järkiisi ja jäisit kotiin? sanoi eversti-setä, yhtäkkiä havahtuen.

Heinin kasvot lensivät tulikuumiksi, mutta hän loi setään kirkkaan katseensa, naurahti, ravisti päätään ja kieritteli oikean kätensä hyppysillä kihlasormustaan.

— No, näytä nyt se sormus, houkutteli eversti-setä.

Letitsia-täti oikaisi nopeasti kätensä, ikäänkuin ehkäistäkseen jotakin onnettomuutta.

Heinin katse laskeutui sormusta kohden ja hänen kasvoillaan oli sellainen onnen hohde, että olisi luullut hänen sillä hetkellä katselevan rakastettuaan silmästä silmään. Muisteliko hän hetkeä, jolloin hänen sydämensä valittu painoi sormuksen hänen sormeensa? Hänen ilmeensä oli täynnä ihmettelyä ja kiitollisuutta — oliko rakkauden ihme jaksanut pysyä hänelle ihmeenä läpi viikkojen? Hänessä oli jotakin, joka silmänräpäykseksi pysähdytti puheensorinan. Keväinen lehto, lintujen laulu, illassa välkkyvä lahti, tuoksu, joka kohosi kuokitusta maasta, kaikki liittyi omituisesti häneen ja säesti häntä.

— Vanha rovasti tulee vihkimään meidät, sanoi Heini. — Halvorilla on kyllä velikin, joka on pappi, mutta kun vanha rovasti on minut kastanutkin...

— Se on aivan asianmukaista, huomautti tuomarisetä, ikäänkuin pannen pisteen hänen lauseensa perään. — Sen asian määrää morsian.

Nyt kuului yksityisiä huudahduksia. Ne putoilivat kuin pisarat taivaan sinestä. Taivas oli korkea ja puhdas ja ihmiset tunsivat tarvetta äännähdellä.

— Jaa, jaa, teitä naisia ja teidän rakkauksianne!

— Korpirastas — se se oli! Pian alkaa sen laulu.

— Ihmeellinen kevät!

— Meillä laulaa kuhankeittäjä.

— Sielläkö kalliolla taas?

— Siellä.

— Niinkuin ennenkin. Jo silloin, kun me olimme lapsia.

— Me pelkäsimme, ettei se tulisi takaisin. Se oli poissa kapinakesän.

— Täältäkin olivat linnut poissa, mutta ne ovat tulleet takaisin.

Letta veti sormuksen Heinin sormesta ja piteli sitä aurinkoa vasten.

— Mikä ihana sormus!

— Kylläpä se todella on kaunis.

— Ja se sopi ikäänkuin se olisi ollut tehty.

— Enok-setä!

Pieni Lulu karkasi ylös ja juoksi aidan luo. Koira haukkui. Joku mies käveli pensasaidan takana ja pysähtyi katsomaan. Hän meni. Ehkei se ollutkaan Enok-setä. Poika juoksi koiran kanssa takaisin.

— Miksei Enok-setä uskalla tulla? kysyi poika.

— Oliko se sitten Enok-setä? sanoi äiti kalpeana.

— En tiedä.

— Ei se ollut hän! kiirehti Lida rauhoittamaan.

— Isä ei pitänyt hänestä! huusi Hertta.

— Aivan niinkuin ei isä pitänyt Laxeista, säesti yhteen kyytiin Letta ja juoksi porttia kohden.

— Se on sittenkin hän! huusi tyttönen samassa. — Päästänkö minä hänet sisään?

— Aja hänet pois! kuiskasi Hertta.

— Se nyt puuttuisi! pääsi Lidalta.

Sedät ja Letitsia-täti olivat ääneti, antaen tapausten mennä kulkuaan. Heini seurasi niitä hämmästyksissään.

— Hän on Tommin kanssa! kuului Letan huuto taasen.

Silloin äiti nousi ja astui äänettömin askelin, käsivarret riipuksissa, porttia kohden. Hertta ja Lulu juoksivat hekin portille. Surpaeus-sisarukset jäivät Heinin kanssa paikoilleen. Sisarukset puhelivat kuiskaten.

— Olisi parempi, ettei Tekla päästäisi häntä sisään, sanoi sisar.

— Yhdentekevää, sanoi eversti ja heilautti kättään. — Hän on nyt kerta kaikkiaan täällä.

— Eihän Tekla toki ole niin hullu, sanoi tuomari.

— Hän on aina tuonut mukanaan ikävyyksiä, äänsi sisar soinnuttomasti. — Mutta sitä ehkei voi välttää.

— Aih, ei se ole niin vaarallista, koetti eversti naurahtaa. — Meidän veljemme oli hiukan turhantarkka. Ei kukaan nykyaikana pidä lukua sellaisista.

— Vainajan tahdolle täytyy olla uskollinen, kuiskasi sisar ja hänen suuret teräksensiniset silmänsä tuijottivat ankarina.

— Sinä Mikael, hymähti eversti ilkeästi tuomarille, — sinä langetat tässä lopullisia tuomioita. Kuka näkee hänen ytimiinsä? Kuka tuntee hänen tahtonsa syyllisyyden?

— En langeta mitään tuomioita, jyrähti tuomarin huulilta, — olen vakuuttunut siitä, että tuomitsisimme häntä väärin. Mutta kun ei kätemme ulotu hautoihin. Siellä, siellä ne ovat syylliset! Minä vain suojelen velivainajamme työtä. Aivan käytännöllisesti. Kaikki meidän työmme on ollut turhaa, jos tuo tuolla tunkee lasten seuraan. Tartun hätäkeinoihin. Tartun kieltolakiin, tartun avioliittoon. Meidän täytyy toimittaa hänet paikkakunnalta.

— Hän ei tottele meitä. Hän totteli vainajaa. Ei meitä.

Se oli Letitsia Surpaeus.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini kalpeana.

— Yhdentekevää! sanoi eversti ja heilautti kättään. — Kuka nykyään kysyy hyvää nimeä ja persoonallista kunniaa. Ne kuuluivat samaan aikakauteen kuin roonit ja voffelit. Alas kieltolait. Eläköön vapaa rakkaus! Luuletko sinä nostavasi maailman entisille saranoilleen.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini ja hampaat hänen suussaan kalisivat.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sisarukset koettivat saada selvää siitä, mitä portilla tapahtui. Alussa ei kuulunut mitään, mutta sitten kävi puhe kovaääniseksi.

— Minä voin ehkä auttaa teitä, puhui Enok Surpaeuksen ääni, joka niin suuresti muistutti Niemenkiven herra-vainajan kaunista, kuuluvaa ääntä.

— Et mitenkään, kuului naisen ääni vastaan.

Tekla-rouvan puhe oli niin soinnutonta ja tylyä, että sitä tuskin tunsi.

— Äiti, sanoi Tommi Surpaeus kiihkeästi, — antaisit sedän nyt tulla. Minä selitän sitten kaikki. Sinä ymmärrät vielä kaikki.

— En koskaan, emme tarvitse hänen apuansa. Sinä tulet kotiin nyt, sinä Tommi. Olen huonosti valvonut sinua. En ole kieltänyt sinulta mitään. Mutta nyt sinä tulet ja hän menee.

— Minä en tule, äiti. Sitten ajat kadulle minutkin. Sillä minulla on asioita hänen kanssaan.

— Sinä tulet kotiin!

— Minä en voi. Tuomitset setää väärin. Isäkin on tuominnut hänet väärin.

— Et tiedä mitä sanot! Minä en aja häntä talvipakkaseen, en aja häntä köyhyyteen, sillä hän ei näytä nälkäiseltä eikä nääntyneeltä. On lämmin kesä. Mene, Enok. Kunnioita velivainajasi tahtoa.

— Kyllä, kyllä! Tämä nuori mies minut oikeastaan tänne toi. Tapasimme tuolla konsulin luona. Hänessä näyttää piilevän liikemiehen lahjat. Minä ajattelin, että voisin auttaa hänet jalkeille.

— Hän ei ole langennut mihinkään. Häntä ei tarvitse auttaa jalkeille. Hän on isänsä poika.

— Epäilemättä, epäilemättä. Kaikella kunnioituksella. Toivoin voivani olla hyödyksi velivainajani perheelle. Mutta koska ei, niin ei. All right. Jää sinä tänne, poikaseni. Ehkä kerran tapaamme, kun olet kuluttanut lapsenkenkäsi. Nyt sinun täytyy jäädä tänne. Good bye.

— Äiti, minä en voi häntä päästää. Minun täytyy häntä seurata. Minä selitän sinulle. Sinun tähtesi, meidän kaikkien tähden minä sen teen. Äiti ymmärrä minua. Minä palaan pian. Älä ole pahoillasi, älä ole surullinen. Äiti, sinun tähtesi, isän tähden, meidän kaikkien tähden minä menen hänen kanssaan...

Äänet hiljenivät. Kuului vain askelten narskunaa tiellä. Askeleet etenivät.

Koira palasi jo nurmelle, missä sisarukset ja kihlattu nuori neito odottivat. Äiti nuorimpien lastensa kanssa lähenivät, hekin. Silloin kuului yhtäkkiä parahdus:

— Minun sormukseni!

Ja Heini Surpaeus paiskautui suulleen maahan ja alkoi haroa sormillaan nurmessa. Ja ikäänkuin ei olisi uskonut menetystään todeksi hän silloin tällöin oikealla kädellään pusersi vasemman kätensä sormia ja paiskautui taasen nurmeen ja haki. Hänen kasvoillaan oli epätoivo. Hän tunsi, vaikka hän haki, ettei hän löytäisi.

— Älä ole levoton, rauhoitti häntä eversti-setä. — Sormuksen täytyy löytyä.

Heini voihkaisi ja kulki sormineen läpi nurmen. Hänen kätensä olivat jo multaiset. Hän ei nostanut katsettaan maasta.

— Se löytyy, se löytyy! sanoi tuomari, polvillaan maassa vastasilitettyine vaatteineen, joiden oli määrä kestää koko hänen ikänsä. — Minä lupaan sinulle, hyvä veljentytär, että se löytyy. Kuuntele toki kaiken järjen nimessä. Sormus ei ole voinut mennä maan alle. Se ei ole voinut joutua pois tältä pihamaalta, tältä paikalta. Täällä ei ole käynyt ketään vieraita.

— Se ei löydy! voihkaisi Heini. — Voi minua onnetonta!

— Seis, kaikki! komensi nyt vuorostaan eversti. — Kukaan ei saa liikkua. Otetaan asia järjestyksessä. Kenellä sormus viimeksi oli? Sinä, Letta, sinä sen vedit Heinin sormesta.

Letta saattoi itkultansa tuskin puhua.

— En minä tiedä. Enhän minä ottanut sormusta.

— Älä siinä valehtele, oikaisi hänen sisarensa, — sinä sen otit, mutta sitten se oli minulla ja olihan se sedälläkin...

— Oli, oli, sanoi tuomari-setä, — ja minä annoin sen Heinille. Pitääkö paikkansa, Heini?

— Minä annoin sen uudestaan jollekin — kuka sen ottikaan? Voi minua onnetonta. En koskaan saa sitä takaisin!

— Seis! komensi taasen eversti. — Kuka otti sormuksen Heiniltä? Sinä, Lulu, sinä näytät niin syylliseltä.

Lulu ei vastannut, ainoastaan haki ja haki.

— Kuuletko, poika, mitä sinulta kysytään.

— Sano, lapseni, kehoitti äiti, — oliko sormus sinulla?

Lulu lakkasi hakemasta ja sanoi suuttuneena:

— Se oli meillä kaikilla, Letalla ja Hertalla ja minulla ja...

— Olisiko Ystävä voinut sen viedä? sanoi Lida jotakin sanoakseen.

— Seis! kehoitti eversti kymmenennen kerran. — Siis te ette kukaan muista. Koettakaahan kuitenkin miettiä. Selvältä näyttää, että joku teistä kolmesta on syyllinen. Missä äsken istuitte? Nyt etsitään siitä. Tehdään strateginen suunnitelma. Jokainen etsii oman terrenginsä. Ei yli sen. On se ihme ja kumma, jollei sormus löydy.

Heinin silmässä välkähti pieni kipuna toivoa. Täytyihän sormuksen löytyä.

Kaikki etsivät, kääntäen yksitellen tieltä sekä kuloheinää että nuoria ruohonkorsia. Heini itse nyhti tantereen paljaaksi maata myöten. Hän oli hiessä, hän hengitti vaivalloisesti. Kyyneleet sekaantuivat hikikarpaloihin. Toivo hänen rinnassaan syttyi ja sammui.

— Mutta jos te, tytöt, kuljetitte sormuksen mukananne kun menitte portille! keksi yhtäkkiä Lida.

Toivo tuikahti jälleen. Etsiminen nurmessa pysähtyi. Tytöt nousivat nopeasti ja silmät tähdättyinä maahan astuivat he hitaasti porttia kohden. Eversti sytytti savukkeen ja lähti mukaan.

— Koettakaa muistella: kenellä sormus viimeksi oli. Sinullako, Letta? Tai sinulla, Hertta? Tai sinulla, Lulu?

Letta rupesi yhtäkkiä juoksemaan, ikäänkuin jokin muisto olisi alkanut hänessä herätä.

— Katsos nyt, tarttui setä ankarasti kiinni asiaan, — sinä olet varmaan kuljettanut sormuksen kädessäsi tänne. Kävitkö portin ulkopuolella?

— En! huusi Letta.

— Kävitpä! huusi Hertta takaisin. — Sinä kävit toisella puolella tietä ja huusit vielä perässäsi Ystävän.

— Mutta sormusta ei minulla ollut! Se on yhtä hyvin voinut olla Lululla tai Hertalla tai Lidalla...

— Se on valhe! huusi Hertta.

Minulla ei sormus ollut kuin pienen hetken, vakuutti Lulu. — Se ei ollut minusta mikään kaunis enkä minä ymmärtänyt, miksi siitä pidettiin niin suurta ääntä.

— Tyhmeliini! sanoi Hertta.

— Jos se on joutunut tuolle puolelle porttia, niin se on mennyttä, äänteli Heini hiljaa ja tuijotti hiekkaiseen tiehen.

— Ei ole sanottu, koetti Lida lohdutella, — en toki uskoisi, että Letta, suuri tyttö, on voinut ajatuksissaan kuljettaa sitä tänne. Vai oletko sen tehnyt? Koeta Jumalan tähden muistella. Etkö näe kuinka onneton Heini on.

— No näenhän minä. Mutta mitä te kaikki minua syytätte! Olihan siinä muita. Kaikki katselivat sormusta, kaikkien käsissä se kulki. Mutta minua te kaikki...

— Ei sinusta tiedä, murahteli Hertta, — sinä olet sellainen, sinä et tunnusta. Etsit vain sellaisella kiihkolla, että taidat muistella jotakin. Sinä sen oletkin taitanut hukata.

Ohikulkijat alkoivat nyt kysellä, oliko jotakin kadotettu, ja etsivät jo mukana. Autoista kääntyivät ihmiset taakseen katsomaan. Korpirastaan vihellykset helähtelivät jo viilenevässä illassa. Lida kietoi käden ystävättärensä vyötäisten ympärille ja asteli hänen kanssaan takaisin huvilalle. He tuijottivat molemmat tiehen, joka oli moneen kertaan etsitty.

— Sormus löytyy, saat nähdä! kuiskasi Lida.

— Ei, se ei löydy, vastasi Heini eikä enää itkenyt. — Se on minun oma syyni, mitä minä aina otin sen sormestani ja näytin sitä.

— Se oli niin kaunis, että kaikki tahtoivat sen nähdä.

— Sentähden ohikulkijakin on sen niin helposti huomannut.

— Mutta jos se nyt onkin tällä puolella. Etsitään vielä.