Chapter 3

KÄKI. Mutta en suinkaan nyt tässä kaikkien nähden voi ruveta sinua hyväilemään kun kihlaus ei vielä ole julistettukaan. Sehän näyttäisi omituiselta.

MIILI. No, sehän kumminkin tapahtuu aivan heti. Ja mikä salaisuus se sitä paitsi enää on -- tietäväthän sen jo kaikki. Mutta minä olen ruvennut miettimään jotain.

KÄKI. No, mitä se nyt sitten olisi?

MIILI. Kuule, rakastatko sinä minua oikeastaan, Yrjö?

KÄKI. No, kaikkea nyt! Olenhan minä pyytänyt sinua vaimokseni.

MIILI. Niin -- mutta jos sinä olisit minuun kyllästynyt?

KÄKI. Mistä syystä minä olisin sen tehnyt?

MIILI. En tiedä. Kun minä olen niin lapsellinen -- -- Minä olen saanut niin kummallisen aavistuksen -- -- En, en voi siitä puhua.

KÄKI. No, puhu nyt vaan.

MIILI. Niin, se tuntuu kuin tahtoisit päästä minusta erilleen.

(Nyyhkii).

KÄKI. Kuinka sinä nyt tuommoista joutavata -- -- Olenko minä millään tavalla -- --? Rauhoitu nyt, rauhoitu!

MIILI. Minä olen siis erehtynyt. (Katsoo häntä suoraan silmiin.) Sinä siis et tahdo minusta päästä?

KÄKI. No, sinä nyt olet merkillinen, se täytyy sanoa.

MIILI. Sinä et katso minua avonaisesti silmiin, Yrjö. Onko jotain tapahtunut, joka tekee minut sinulle vastenmieliseksi, sano vaan suoraan.

KÄKI. Vastenmieliseksi! Sinä pieni keijukainen!

MIILI. Jätetään nyt nuo korulauseet. Onko jotain muuta, joka sinun mielestäsi tekee meidän yhtymisemme arveluttavaksi? Ehkä omaiseni ei sinua miellytä? Ehkä Bertha -- --? Ehkä et pidä papasta ja mammasta?

KÄKI. Mutta kuka on istuttanut nuo hullutukset päähäni, Miili?

MIILI. Ei kukaan -- mutta yöllä kuin makasin valveellani -- tähdet tuikkivat niin suurina ja kirkkaina -- ja ajatukset kävivät niin vakaviksi. Minä ajattelin omiani, jotka minun kohta täytyy jättää -- että minä vielä olen niin lapsellinen -- että minä tarvitsen niin paljon rakkautta. Enkä tiedä mistä syystä -- mutta minä purskahdin itkuun -- hillittömään itkuun -- --

(Nyyhkii).

KÄKI. Mutta tämähän on todellakin sopimatonta. Ajatteleppas jos joku tulisi.

MIILI (pyyhkii pois kyyneleitään). Mitä se tekee. Sano siis suoraan, jos et minusta huoli -- eihän se vielä ole liian myöhäistä.

KÄKI. Minä kiellän sinua puhumasta tuommoista roskaa. Mitä ihmiset sanoisivat -- mitä koko kaupunki -- --!

MIILI. Mutta jos ei noita ihmisiä olisi, eikä heidän puheitaan, niin -- --?

KÄKI. No, tahtoisitko sinä sitten päästä minusta, Miili?

MIILI (pienen äänettömyyden perästä). Eihän se nyt minusta ole kysymys.

KÄKI. Mitä! Voisitko antaa minulle rukkaset! Minulle' Sinä loukkaat minua, Miili!

MIILI. Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta sinä olet käynyt minulle niin kylmäksi ja tylyksi. Siihen on joku syy, sen minä huomaan. (Nousee päättäväisesti.) Ja sen vuoksi vaadin nyt että sinä sen sanot minulle koska olen kihlattusi.

KÄKI. Jassoo, vai vaadit. Mutta minä olen kohta miehesi, pääsi ja järkesi ja minä vaadin että lopetat nuo jaaritukset. Jos tänään olen kylmä, jota en luule, niin voi se tulla virkahuolista ja muista syistä, joiden kertomisella en sinua tahdo vaivata --

MIILI. Sinä et tahdo sitä sanoa, sen huomaan kyllä. Mutta minä aavistan että se on papan ekonoominen asema, joka sinua -- --

KÄKI (ankarasti). Vait, sanon minä, muuten minä suutun. Kas tuossa tulee ihmisiä -- elä anna niiden mitään huomata. Tule pois saliin.

MIILI. En minä nyt jaksaisi -- --

KÄKI. Sinun täytyy.

(Menevät.)

NELJÄS KOHTAUS.

HENTUNEN, FIINA (tuoden virvokkeita, viiniä ja hedelmiä, joita asettavat oikealle) VILANDER.

HENTUNEN. Hm! Näytti silta kun nuorella herrasväellä olisi ollut pientä kinaa keskenään. Ei ennusta hyvää, hehehe! (Vetää viinin hajua nenäänsä) Ah, hienoa sorttia, hienoa sorttia! No, hieno talo muutenkin. Ja niin hienoja huonekalujakin, heheh! Eikö niin tyttöseni?

FIINA. Tietysti. Mutta mitä vahtimestari sillä tarkoittaa?

HENTUNEN. Muuten vaan -- muuten vaan sanoin, hehehe!

VILANDER (vasemman puoleisessa ovessa). Onko vahtimestari -- --? Jassoo, tuossahan se onkin. Pian totivehkeet sisään. Senaattori on jo levoton kun ei saa tuutinkiansa.

HENTUNEN. Paikalla, heti paikalla.

(Menee, FIINA samoin.)

VIIDES KOHTAUS.

VILANDER. AMELIE.

AMELIE. No, hyvä että tapasin sinut, Pontus. Aijoin juuri tulla sanomaan että eiköhän jo olisi aika julaista kihlaus. Kaikki näyttävät sitä odottavan ja kihlatutkin ovat jo vähän hermostuneita. Sinä pidät pienen puheen, juomme heidän maljansa ja sitten on siitä päästy.

VILANDER. Niin, kyllä kai se on parasta, mutta odotahan siksi kun ensimäinen robbertti on mennyt. Mutta mitä minä nyt sanon, minä en juuri ole mikään puhuja, kuin tiedät.

AMELIE. No, ainahan sinä nyt muutamia sanoja löydät. Mutta eikös kekkerimme ole onnistuneet, Pontus, vai mitä? Elegantti, valittu seura, nuoruutta ja kauneutta, hyvä valaistus ja iloinen mieli! Mitä sitten puuttuu? Ja kuuleppas, vanha paroonitar, joka on semmoinen aristokraatti, pyysi saada sanoa minua sinuksi ja kutsui minua sitten vielä kesällä maatilalleen, ajatteleppas! Ja sinä voit arvata kuinka muut rouvat olivat kateellisia, varsinkin kamarineuvoksetar, joka aina on niin olevinaan. Hän onkin niin tavattoman herttainen ja miellyttävä tuo vanha paroonitar!

VILANDER. Veli senaattori on myöskin ollut niin ystävällinen ja niin hauskalla tuulella. Tiedätkös hän sanoi minua vahingossa Vigilanderiksi. Olisipa vaan sen tehnyt joku muu, niin kyllä minä olisin häntä -- -- mutta mehän olemme vanhoja koulutovereita, hehehe! Mutta tuo puhe -- mitä minä nyt oikeastaan -- --

AMELIE. No, mieti sitä nyt vähäisen. Minä menen vieraiden luo siksi kuin suoritatte robbertinne. (Kääntyy takaisin.) Mutta miltä minä näytän tänä iltana? Eikö pukuni vaateta minua? sanoppas Pontus.

VILANDER. Näytät kymmenen vuotta nuoremmalta, Amelinkkani. Tule tänne niin saat muiskun, hehehe!

AMELIE (mennessään, nauraen). No, ei tule kysymykseenkään.

VILANDER (miettien puhettaan). Hm! Hyvät herrat ja naiset! Koska me nyt olemme tänne kokoontuneet -- -- Ei, ei se passaa -- Sanotaan: ei ole hyvä miehen olla yksinään -- -- niin sen vuoksi kun me nyt olemme tänne kokoontuneet, niin -- -- niin -- -- No, kyllä se sitten menee kun on lasi kädessä.

KUUDES KOHTAUS.

HAMARI (tampuurin ovesta), VILANDER, HENTUNEN.

VILANDER. No, myöhäänpä tulitkin, poikaseni.

HAMARI. Iltaa! Onko tämän näköistä miestä sitten täällä kaivattu? Olin johtokunnan kokouksessa ja sanoin itseni irti. Olen saanut tuon paikan Bakussa, josta teille kerran puhuin.

HENTUNEN (vie totitarjottimen vasempaan).

VILANDER. No, sepä helkkarin hauskaa. Mutta sittenhän me tulemme sinut kadottamaan. Milloinka sinun pitää lähteä?

HAMARI. No, täytyy ensin järjestää asiansa täällä. Kirjaviahan nuo ovat, mutta kun saan niin suuren palkan, niin ehkä pääsen kunnollisesti lähtemään parin viikon päästä.

HENTUNEN (palaa ja menee ulos perältä).

VILANDER. Entäs Bertha?

HAMARI. Niin, antakaa nyt anteeksi appivaari, mutta kyllä minä menen yksin.

VILANDER (raapii päätään). Niin niin -- kirottu juttu tämä! Mutta mitä siihen nyt voi, kun asiat ovat niin kärjistyneet. No niin, ei mitään ikävyyksiä tänään. Tule pois, niin saamme pienen lasin. Vai tahdotko ehkä mennä naisia tervehtimään?

HAMARI. Pelkään etten ole mikään miellyttävä henkilö heidän silmissään. Varmempi siis turvautua Bakkukseen.

VILANDER. No, tule sitten.

(Molemmat vasemmalle)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

BERTHA. JUNG.

BERTHA (hyvin elegantti). Ajss, kuinka se piinaa minua että kaikkien silmät meitä seuraa. Niinkuin me olisimme mitään kummituksia muka!

JUNG. No, mitä siitä välittää. Me tunnetut henkilöt, jotka aina olemme yleisön huomion alaisina pian siihen totumme.

BERTHA. Minä tahtoisin jotain juotavata.

JUNG. Ehkä lasi vettä -- --?

BERTHA. Ei vettä, viiniä sen pitää olla. Kas tässähän onkin. (Ottaa tarjottimelta täytetyn lasin) Maljanne!

(Juo lasin pohjaan yhdessä hengenvedossa)

JUNG (samoin). Maljanne, rouva!

BERTHA. Minä olen nyt semmoisessa omituisessa mielentilassa että huolin viis siitä mitä muut minusta ajattelevat.

(Istuutuu sohvaan vasemmalle.)

JUNG (istuutuu hänen viereensä). Niin, sehän on luonnollista. Emmekö ole vapaita indiviidejä, emmekö itse määrää elämästämme. Ja mitä nuo muut ihmiset sitten ovat? Joukko outoja olennoita, joiden naamoja tuskin toisistaan eroittaa. Kompakti massa, jossa ei yksilötä voi huomata. Jotain semmoista, jota silmä kyllä pintapuolisesti havaitsee, mutta jota ei sen koommin pane mieleen. -- Tiedättekö miltä tuntui minusta kun yhdessä liitelemme valssin sävelien mukaan? Tuntui kun olisimme kahden kesken koko maailmassa, ei muita ollenkaan. Kun tanssisimme suuressa metsässä, jossa puut soittivat tanssimusiikkia, kuu paistoi suurena kaarilamppuna eikä ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Aikaa ei ollut.

BERTHA. Niin, sitä samaa minäkin tunsin -- vaikka kumminkaan en aivan niin. Kun ajattelin tulevia päiviäni -- yksinäisyyttäni, niin tuntui kuin veitsi olisi tunkeutunut sydämeeni. Mutta minä työnsin sen pois tuon tunteen. Nauti sekunneista sanoin itselleni.

JUNG. Te tulette siis minua vähän kaipaamaan kun matkustan? Niin, minun täytyy sitä uskoa. Nuo silmät eivät voi valehdella. Ja minun kun tästä pitäisi tulla maailman onnellisemmaksi ihmiseksi, päinvastoin tulen siitä vaan vielä onnettomammaksi.

BERTHA. Emme -- emmekö ole vapaita indiviidejä.

JUNG. Mitä -- mitä te sanotte?

BERTHA. Ei mitään -- mitä te luulette minun tarkoittaneen? Oh, tuo viini meni varmaan päähäni.

JUNG. Kuulkaa rouva, te ette myöskään ole onnellinen.

BERTHA. Mistä te sen päätätte?

JUNG. Kun te olette niin vieras ympäristöllenne -- ei kukaan teitä ymmärrä. Ja elämä on siedettävissä ainoastaan kun ollaan kaksittain -- kun saa sen jakaa jonkun hengenheimolaisen kanssa.

BERTHA. Sitähän minäkin välistä olen ajatellut -- mutta mitä sitä voi kohtalolleen.

JUNG. Mutta päätimmehän juuri että ollaan vapaita indiviidejä. Itsehän sitä kohtalonsa luo.

BERTHA. Niin, ehkä te miehet, mutta meidän naisten laita on toinen. Meillä ei ole teidän lujuutta. Kohtalo meidät musertaa. -- Me elämme hiljaista jokapäiväistä arkielämää, emme toivo, emmekä sure, kaikki on yhdentekevää. Silloin tapahtuu jotain odottamatonta. Esimerkiksi joku henkilö astuu meidän tiellemme, aivan tuntematon ennen. Mutta hän vaikuttaa niinkuin olisimme hänet joskus ennen nähneet -- niinkuin olisimme häntä kauvan kaivanneet -- niinkuin hän tulisi meitä noutamaan kauvaksi, kauvaksi. Ja meidän kohtalomme on täytetty. Niinkuin noiduttuna me häntä seuraamme ja -- -- Ah, mitä minä puhunkaan! Tunnen semmoista väsymystä -- --

JUNG. Rouva Bertha -- -- en tiedä -- -- uskallanko -- --

BERTHA (korjaa pääkoristettaan). Tuo kukkakin tuossa tukassa niin vaivaa minua. Se on varmaan rautalanka, joka -- --

JUNG. Minä autan -- minä autan -- jos saan luvan -- --

BERTHA. Niin, jos olisitte niin kiltti. Mutta hiljaa -- hiljaa -- --

JUNG. Tälläkö tavalla? Kas niin -- odottakaa -- --

BERTHA. Ai, ai, se pistää -- se pistää -- --

JUNG. Eikö nyt ole parempi -- --?

BERTHA. Ehkä -- en tiedä --

(Hän lähenee niinkuin vahingossa Jungia.)

JUNG (ottaa häntä äkkiä vyötäisiltä ja suutelee häntä rajusti). Bertha, Bertha, seuraa minua Italiaan!

BERTHA (irtautuu hänestä). Mitä uskallatte!

JUNG. Bertha, sinä rakastat minua! Sinä seuraat minua!

BERTHA. Vait! Te olette hullu! Joku voi tulla!

JUNG. Sinä seuraat!

BERTHA. En koskaan.

JUNG. Huomenna me menemme -- yöjunassa -- ei kukaan tiedä mitään -- --

BERTHA. En, en -- --!

JUNG. Ja parin päivän päästä olemme jo kaukana tästä harmaasta Suomesta. Uusi aika koittaa meille. Sinä tulet minua inspireeraamaan uusiin teoksiin ja nimemme tulee loistamaan yhdessä kauvaksi tulevaisuuteen asti.

(Aikoo suudella häntä. -- Musiikki ulkopuolella alkaa.)

BERTHA. Hiljaa, sinä villi poika! Hiljaa, sanon minä! Meidän pitää mennä takaisin saliin etteivät mitään epäile. Annan sinulle sitten merkin kun -- --

JUNG (yrittää taas suudella, mutta samassa ilmestyy LUNDSTRÖM vasemmalta).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

EDELLISET. LUNDSTRÖM.

BERTHA. Ah, siellä on joku! (Luontevasti ja nauraen.) Ei, herra Jung, kyllä te erehdytte -- asia ei ole sillä tavalla -- ei suinkaan.

LUNDSTRÖM (ivallisesti). Pyydän anteeksi! En suinkaan häiritse?

BERTHA. Ei millään muotoa. Me lopetimme juuri intressantin keskustelun, jossa olimme vähän eri mieltä. Tulkaa nyt, herra Jung, musiikki on jo alkanut.

(Menevät.)

LUNDSTRÖM (katsoo heidän perään). »Eri mieltä!» Kiitoksia paljon, kyllä minä sen uskon! Eikö tuo piru olisi häntä suudellut, jos en olisi sattunut tulemaan. Täydellinen skandaali puhkeaa kohta, sen tunnen sieramissani. Ja kyllä minä pidän huolta siitä että se tulee tunnetuksi. Se on pieni yksityislystini, se. Hehe!

(Aikoo mennä perältä kun HENTUNEN tulee vastaan kantaen tarjotinta laseineen.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

HENTUNEN. LUNDSTRÖM.

LUNDSTRÖM. No, vielä se vahtimestarikin vaan jaksaa olla mukana passaamassa kuin ennenkin maailmassa.

HENTUNEN. Niin niin, tuntuuhan jalat jo vähän jäykiltä, mutta täytyyhän sitä hankkia sivutuloja mistä niitä saa. (Panee tarjottimen pöydälle oikealla ja järjestää lasit.) Köyhä mies, köyhä mies!

LUNDSTRÖM. Vai köyhä! Joka voisi ostaa koko tämän talon sisustuksineen, kaikkineen. (Samassa putoaa Hentusen varomattomuudesta lasi sisältöineen sohvalle.) No, kas nyt! Mitä te teitte! Hieno sohva meni pilalle!

HENTUNEN. Voi voi, mikä vahinko, voi voi!

(Lankeaa polvilleen ja rupeaa kiireesti käsiliinallaan pyyhkimään päällystä.)

LUNDSTRÖM. Antaa olla pyyhkimättä; se tulee siitä vaan pahemmaksi. Mitä ainetta se oli?

HENTUNEN (pyyhkien). Taisi olla Sauternia.

LUNDSTRÖM. Siitä tulee pilkkuja. No, sepä nyt vasta kömpelyyttä! Hentunen saa hankkia siihen uuden päällyksen. Antaa olla sen pyyhkimisen, sanon minä.

HENTUNEN. No no, herra kamreeri, kuinka te nyt noin kiivastutte. Kyllä minä assessorin kanssa tästä sovin.

LUNDSTRÖM. Mutta huonekalujen pitää olla kunnossa. Assessori saa muuten niitä itse korjauttaa.

HENTUNEN (nousee). Mutta minä en ymmärrä mitä tämä asia kamreeria liikuttaa.

LUNDSTRÖM. Mitäkö se minua liikuttaa! No, se on yhdentekevä -- liikuttaahan tuo vähän. Se on aina ikävää nähdä pilkkuja kauniilla huonekaluilla.

HENTUNEN. No, siinä tapauksessa uskallan sanoa että tämä asia -- heheh -- koskee minua hiukan enemmän kuin teitä, herra kamreeri.

LUNDSTRÖM. Teitä? Mitenkä niin?

HENTUNEN. Muuten vaan, muuten vaan. Kun tietysti saan korvata vahingon.

LUNDSTRÖM. Ei -- ei se sitä ole. Te olette niin salaperäisen näköinen, Hentunen. (Itsekseen.) Ah, voisiko se olla mahdollista! (Ääneen.) Kuulkaa -- tuota -- Onko assessori teille mitään velkaa?

HENTUNEN (avoimin suin). Häh?!

LUNDSTRÖM. Onko hän teille velkaa, kysyn? Oletteko saanut häneltä mitään hypoteekkiä? Esimerkiksi -- esimerkiksi -- huonekaluja?

HENTUNEN. O-o-olen.

LUNDSTRÖM. Nämäkö tässä?

HENTUNEN. Salongin -- vierashuoneen -- --

LUNDSTRÖM (jatkaa). Ruokasalin ja makuukamarin -- --

HENTUNEN (samoin). -- »jotka vielä saan pitää luonani -- --»

LUNDSTRÖM (samoin.) -- »mutta jotka hän minulta saa periä -- --»

HENTUNEN (samoin). -- »jos en määrättyjen kolmen kuukauden kuluessa suorita hänelle yllämainittua summaa 2,000 markkaa.» (Lyö kätensä yhteen.) Herra Jessus siunatkoon!

LUNDSTRÖM. No, nyt on piru merrassa!

HENTUNEN. Se petturi! Se hävytön veijari! Se roisto!

LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa! Se teidän sopimuksenne, milloinka se on päivätty? Sanokaa pian. Minun on kahden kuukauden vanha -- ja teidän?

HENTUNEN. No, sun suuri luoja! Ja minun on eiliseltä päivältä. Sittenhän minä en saa mitään -- en niin mitään. En, minä en anna niitä muille, ne kuuluu minulle. Minä menen hänen luokseen ja paljastan hänet kaikkien kuullen ja kerron kuinka minua köyhää miestä on petetty ja narrattu -- --

LUNDSTRÖM. Hiljaa, sanon minä! Mistä tiedätte että me olemme ainoat, joille ne on pantattu, mistä te sen tiedätte. Hiljaa, ihmiset kuulevat meitä.

(Pari herraa ovat näkyvissä perällä, mutta poistuvat sitten.)

HENTUNEN. En -- minä menen -- tulkoon sitten mitä tahansa, minä en pelkää. Minä tahdon rahani pois -- rakkaat rahani, joita minä niin suurella vaivalla olen koonnut -- -- --

KYMMENES KOHTAUS.

EDELLISET. HAMARI.

HAMARI. Mitä täällä niin vilkkaasti keskustellaan? Mitä on tapahtunut?

LUNDSTRÖM (selittää hänelle hiljaa mistä on kysymys).

HENTUNEN (sill'aikaa). Ja semmoinen lipevä teeskentelijä! Löi minua olkapäälle ja sanoi, että se on aina niin hauska nähdä minua -- että me niin hyvin ymmärrämme toisemme -- että minä kuulun heidän perheeseensä. Kaunis perhe! (Itku suussa.) Saatanan roskaväkeä se on eikä mikään perhe.

HAMARI (Lundströmille). Olkoon kuinka tahansa, niin vahtimestari on saatava täältä pois -- Kuulkaapas vahtimestari, seuratkaa minua -- minä selitän asiat -- tahtoisin puhua kahden kesken kanssanne. Tulkaa nyt, niin -- --

(Ottaa häntä käsivarresta.)

HENTUNEN. Ei ei, minä tahdon puhua suuni puhtaaksi. Minä vaadin oikeutta -- minä vaadin rahani takaisin. Ettehän te mitään tähän voi. Eihän teillä ole rahaa -- köyhä lutikkahan te itsekin olette.

HAMARI. Eipäs tiedä, eipäs tiedä. Niin, ei tässä mikään auta. (Vie hänet pois väkisin) Kas niin, vieraat kuulevat meitä -- --

HENTUNEN. En -- en tule -- Tämä on väkivaltaa -- -- (Ulkopuolella.) Voi voi, sitä roistoa, sitä pirullista roistoa -- --!

(Vieraita on kokoontunut oviaukolle. Musiikki taukoo.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

VILANDER. LUNDSTRÖM.

VILANDER. Kuka täällä tämmöistä meteliä -- --?

LUNDSTRÖM (vie hänet syrjään). Tule tänne Vilander vähäisen. Vastaa minulle suoraan ilman verukkeita. Onko huonekalusi pantattu muille, paitsi minulle ja Hentuselle? Vastaa!

VILANDER (on pudota seljälleen säikähdyksestä). Mi-mi-mitä! Kuinka -- --?

LUNDSTRÖM. Vastaa!

VILANDER. Mutta se -- sehän oli vaan muodon vuoksi -- kyllä minä -- --

LUNDSTRÖM. Vastaa, sanon minä!

VILANDER. Eikä ole. Mutta -- --

LUNDSTRÖM. No, puhu suusi puhtaaksi. Soh! Pian!

VILANDER. Vanhan ystävyytemme nimessä -- elä tee mitään skandaalia, Lundström! Minä olin niin kovassa pulassa -- ei auttanut muuta. Ne -- ne ei ole vielä maksettu.

LUNDSTRÖM. Hyvä, sen arvasinkin. Mutta jos et lankeemispäivänä lunasta tuota vekseliä, niin syytä sitten itseäsi seurauksista, muista se.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET, AMELIE, PAROONITAR (keskustellen BERTHAN kanssa), KAMARINEUVOKSETAR selittää jotain JUNGILLE, MIILI (seuraa äitiänsä), KÄKI puhuu jonkun vieraan herran kanssa. Muita VIERAITA saapuu vähitellen sisään. Viimein SENAATTORI. KAMARINEUVOS ja nuo molemmat herrat. FIINA.

AMELIE (lasi kädessä). No, Pontus, ettekö jo ole valmiita. Minä olen odottanut että tulisit sanomaan, mutta -- --

VILANDER. Jahah jahah, aijoin juuri tulla -- mutta sain vähän estettä. Hentunen -- se tahtoo sanoa Lundström -- --

AMELIE. Niin, missä Hentunen on että tulisi tarjoomaan?

(Viittaa Fiinalle, joka seisoo syrjässä.)

SENAATTORI, KAMARINEUVOS ja molemmat HERRAT (vasemmalta).

AMELIE (Vilanderille puoliääneen). No, kuinka sinä olet noin hajamielisen näköinen? Mitä sinulle on tapahtunut? Voitko pahoin?

VILANDER. En suinkaan -- en suinkaan. Olen vaan vähän hermostunut kun täytyy puhua -- ja kun ajattelen että Miili nyt tulee meidät jättämään -- --

MIILI. Pappa, siirretään tämä julistaminen toiseksi kerraksi. Ehtiihän sitä vielä.

AMELIE. No kaikkea! Sepä vasta oikku! Kun juuri tätä varten on kutsuttu vieraita. -- Kilistä nyt lasillasi ja sano pari sanaa, Pontus.

VILANDER (katsoo ympärilleen onko kaikki saaneet lasinsa ja kilistää). Hyvät naiset ja herrat! Sanotaan ettei ole hyvä miehen olla yksinään. Hm! hm! -- Eikä naisenkaan, hm! -- Hyvä herrasväki! Minulla on tytär -- minulla on kaksi -- mutta minä nyt en siitä toisesta puhu -- sillä hän on jo onnellisissa naimisissa -- hm -- naimisissa. Minä puhun nyt vaan nuoremmasta tyttärestäni -- sillä, niinkuin jo sanoin, niin minulla on kaksi tytärtä -- toinen vanhempi ja toinen nuorempi. (Rykii; pieni äänettömyys.) Hyvä herrasväki! Avioliitto on tärkeä askel elämässä -- tärkeä -- sangen tärkeä. Se voi onnistua -- ja se voi epäonnistua. Niin, en minä nyt itsestäni puhu. Hm! -- Niin, ehkä herrasväki ymmärtää mistä on kysymys. Eräs nuori mies omasta virastostani -- omasta virastostani -- vahtimest -- hm -- herasöötinki Yrjö Käki on pyytänyt tyttäreni Miilin vaimokseen -- ja saan sen vuoksi täten kunnian julaista heidän kihlauksensa. Eläkööt siis kauvan ja onnellisesti tyttäreni Miili ja hänen rakas sulhasensa herasöötinki Hent -- tuota -- Käki piti minun sanoman. Eläkööt!

(Naurua, onnentoivotuksia ja lasien kilistelemistä.)

(Esirippu lankeaa.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama huone. Oviverhot lasketut alas. Näyttämö on tyhjä. Aika edellä puolen päivää. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä on kaksi päivää kulunut.

ENSIMÄINEN KOHTAUS. VILANDER, AMELIE, FIINA sitten BERTHA.

AMELIEN ÄÄNI (oikealta). Fiina Fiina, missä sinä viivyt ihminen -- --!

VILANDERIN ÄÄNI (vasemmalta). Fiina! Eikös Fiina ole siellä? Fiina!

FIINA (kädessä tarjotin, jolla on rohtopulloja ja vesikannu). Taivaan herra, enhän minä voi jakaa itseäni kahtiakaan!

(Oikealle.)

AMELIEN ÄÄNI. Fiina! Valeriaanani -- Valeriaanani --!

VILANDERIN ÄÄNI. Fiina, Fiina! Se kylmä vesi -- Fiina!

FIINA (tulee takaisin). No, tämäpä vasta meteliä! Hulluksihan tästä tulee!

(Vasemmalle.)

BERTHA (vasemmalta, kävelypuvussa pieni laukku kädessä). Ei ketään täällä. Hyvä, niin pääsen heitä tapaamasta. Kun nyt vaan näkisin tuon Fiinan, että voisin hänelle tämän kirjeen --

(Ottaa taskustaan pienen kirjeen).

FIINA (tulee).

BERTHA. Ah, tuossa hän onkin! Kuule Fiina, minulla olisi sinulle pieni asia. Tahtoisitko toimittaa sen minulle?

FIINA. Kyllä. Mutta koko talo on nyt aivan ylös alasin. »Pääkaupungin lehdessä» on ollut pilakirjoitus, joka kuuluu koskevan meidän herrasväkeä, vaikka nimiä ei ole mainittu. Puhutaan eräistä komeista kihlajaiskemuista pari päivää sitten hienommassa perheessä, jossa elettiin yli varojen ja jossa samassa tilaisuudessa tuli ilmi että kaikki huonekalut olivat pantatut ja lisäksi kahdelle yhtaikaa eikä edes maksettukaan vielä. Onko rouva sitä lukenut?

BERTHA. Kyllähän minä sen luin. Mitä siitä mitä sanomalehdissä seisoo. Ja kuka sanoo että se on heistä?

FIINA. Kuuluupa vaan niin olevan. Assessorska on huutanut ja rähissyt koko aamupäivän ja assessori on aivan suunniltaan. Hän valelee päätään kylmällä vedellä ja on niin höperön näköinen että saa nähdä kuinka hänen käy! Miili neiti itkee ja kulkee molempien välillä sovittaakseen heitä, mutta assessorska on sulkeutunut huoneeseensa, ottaa rohtoja ja on kieltäytynyt assessoria näyttämästä itseään hänelle. Eikös rouva mene heitä katsomaan?

BERTHA. En nyt tällä kertaa -- ehkä myöhemmin. Kuulehan Fiina, tämän kirjeen tässä sen sinä annat assessorskalle. Mutta ei vielä -- vasta 15 tai 20 minuutin perästä. Ja muista ettet näytä sitä kenelle muulle. Ymmärrätkö?

FIINA (ottaa kirjeen). Mikä kirje tämä sitten -- --?

BERTHA. Ei mitään -- se on minulta -- se on vaan mamman ja minun kesken. -- Ah, joku tulee! Piiloita, piiloita se, ettei kukaan näe ja muista vasta 15 minuutin perästä. Hyvästi!

TOINEN KOHTAUS.

BERTHA, FIINA, MIILI (oikealta).

MIILI. Onko Fiina täällä? Ah, Bertha! -- Fiina on hyvä ja menee mamman luo.

FIINA (oikealle.)

MIILI. Bertha, Bertha, sinä tiedät mitä on tapahtunut. Kuka semmoista olisi voinut luulla! Pappa rukka, pappa rukka!

BERTHA. Niin, onhan tämä hyvin ikävä juttu enkä todellakaan voi ymmärtää kuinka pappa on voinut ryhtyä näin halpamaiseen tekoon.

MIILI. Elä sinä pappaa moiti, me olemme kaikki siihen syypäät. Kuinka emme ole eläneet ja tuhlanneet, ja pappa on niin hyväsydäminen ja rauhaa rakastava eikä milloinkaan ole tahtonut kieltää meiltä mitään. Ja nyt hän saa siitä kärsiä. Herra Jumala, kuinkahan tämä loppuukaan!

BERTHA. No, ehkä tätä vielä voi arransjeerata. Onhan papalla niin paljon tuttavia.

MIILI. Mitä niistä. Ei ne enää hänestä välitä. Pappahan nyt tykkänään on menettänyt luottamuksensa. Ja siitä hän nyt onkin niin epätoivoissaan se luottamus kun oli hänelle kaikki kaikessa, sanoo hän. Ja mammakaan ei tahdo häntä enää nähdä. Tule nyt sinä ja koeta heitä sovittaa, minä en sitä voi.

BERTHA. Kukahan lie tämän kirjoittanut, tiedätkö sinä?