Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KIHLAJAISKEMUT

Näytelmä 4:ssä näytöksessä

Kirjoittanut

R. KILJANDER

U. W. Telén & Co., Kuopio, 1909.

HENKILÖT:

ASESSORI VILANDER, alipäällikkö eräässä keskusvirastossa. AMELIE, hänen vaimonsa. BERTHA | heidän tyttärensä. MIILI | HAMARI, insinööri, Berthan mies. LUNDSTRÖM | virkamiehiä Vilanderin virastossa. KÄKI | JUNG, runoilija. Senaattori | Paroonitar | Kamarineuvos | Vieraita. Hänen rouvansa | Tukkukauppias | Asianajaja. Kisälli. Suutaripoika. HENTUNEN, vahtimestari. FIINA, palvelijatar. Toinen palvelijatar. Vieraita.

Tapahtumapaikka Helsingissä Vilanderin luona. Kolmannen ja neljännen näytöksen välillä on viisi vuotta kulunut.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Hienosti sisustettu sali. Perällä oviaukko kartiinineen, joiden väliltä näkyy toinen hieno sali tauluineen ja kandelaabrineen. Ikkuna molemmin puolin. Oikealla (näyttämöltä) ovi, joka vie naisten puolelle, vasemmalla kaksi ovea, lähempi herran kamariin, toinen tampuuriin. Oikealla etunäyttämöllä sohva ja pöytä, vasemmalla pienempi sohva palmukasvien suojassa. Sanomalehtihylly kulmassa vasemmalla. Koko huonekalusto uusi ja modeemi sekä maukkaasti järjestetty. -- Aika päivällä noin 12 paikoilla.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

FIINA. HENTUNEN.

FIINA (oikealta, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän panee pöydälle. Rupeaa järjestämään kuppeja.)

HENTUNEN (salkku kainalossa ilmestyy tampuurin ovessa. Hän on noin 60 vanha, kettumaisen näköinen ja puhuu lempeällä äänellä). Hyvää huomenta lapsukaiseni, hyvää huomenta!

FIINA. Päivää, vahtimestari, päivää! Ei ole ketään kotona. Rouvat ja neiti menivät muotimakasiineihin ja asessori missä lienee asioillaan. Tuleeko vahtimestari passaamaan meidän huomisissa kekkereissä.

HENTUNEN. Vai ei asessori ole kotona. No, kyllä kai hän pian tulee koska hän on kutsunut minua. Vai niin, vai teillä on taas kemut, vai niin.

FIINA. Niin, ja oikein komeat sitä paitsi. Tulee senaattoreja, parooneja ja muita ylhäisiä, tanssitaan, syödään hieno illallinen viineineen ja julaistaan Miili neidin ja herrassöörinki Käen kihlaus, vaikka kyllähän siitä jo koko kaupunki tietääkin.

HENTUNEN. Niin niin, muistan kuulleeni. Herasöötinkihän palvelee siellä meidän virastossa. Säännöllinen mies, säännöllinen mies.

FIINA. Hyi! Ylpeä ja ikävä! En ymmärrä kuinka se söötti ja herttainen Miili-neiti on voinut rakastua semmoiseen pökkelöön. Ei, toista se on tuo vanhempi vävypoika. Niin hauska ja ystävällinen.

HENTUNEN. Hm! saattaa olla. Huonot asiat muuten. Kerrotaanhan sitä paitsi että hän aikoo erota rouvastaan.

FIINA. Se on rouvan syy, joka ei milloinkaan pysy kotona ja istuu kahviloissa taiteilijain kanssa aamuun saakka ja antaa heidän kurttiseerata itseään, niinkuin tämä runoilijakin esimerkiksi, joka aina hyppii hänen kintereillään ja tulee tänne häntä tapaamaan kun hän ei uskalla käydä hänen omassa kodissaan. Ei, jos olisin insinöörin sijassa, niin kyllä jo aikoja sitten olisin hankkinut eron.

HENTUNEN. No, mitä sanovat vanhemmat tästä?

FIINA. Vanha rouva on aina nuoren rouvan puolella ja väittää ettei insinööri voi vaimoaan käsittää hän kun muka on liian sivistymätön siihen. Ja asessori pitää korviaan ja huutaa, että hän ei jaksa kuulla heidän riitelemistään, kun hänellä on kylliksi muistakin huolista. Onkohan se totta kun sanotaan että asessorilla on niin huonot asiat.

HENTUNEN. Mistä minä sen tiedän. Hyvä että tässä matoisessa maailmassa voi pitää huolta omistakin asioistaan, ettei aivan keppikerjäläiseksi joudu.

FIINA. No, kaikkea! Vahtimestarilla kuin on suuri kivitalo ja rahaa pankissa ja -- --

HENTUNEN. Ja kultakaivoksia ja niin edespäin, ja niin edespäin. Niin, kyllä minä ne huhut tunnen. Ilkeiden ihmisten levittämiä vaan, että saisivat köyhää miestä enemmän taksoittaa, ho hoo!

FIINA. Niin, sanoin vaan kuinka kaupungilla puhuvat. Mutta ei vahtimestarin ainakaan tarvitse juosta vippaamassa ja vigileeraamassa niinkuin se meidän herra, jota sen vuoksi sanotaankin Vigilanderiksi.

HENTUNEN. Hehehe, ei ole pahasti keksitty, ei olekaan. Vilander -- Vigilander! Hehehe! Mutta onhan palkkansa koko lailla suuri ja sitä paitsihan hänellä on siellä Oulun seudussa vanha, upporikas ja kivulloinen täti, jonka hän saa periä ja josta hän aina puhuu. Kuinka hän sanookaan? Täti Beata, joka -- joka --

FIINA. »Täti Beata, jonka luonnon lakien mukaan kohta pitäisi heittää henkensä.» Hahaha! -- Mutta tässä minä seison ja rupatan vaikka kello on jo yli 12 ja herrasväki paikalla on täällä. Vahtimestari on hyvä ja odottaa siksi kuin -- --

HENTUNEN. Hm! Ehkä vien ensin nämä kirjeet tässä postiin ja tulen sitten uudestaan. Näkemiin asti vaan.

FIINA. Hän pyytää teitä tulemaan passaamaan, se on hänen asiansa.

HENTUNEN. Vai niinkö luulet. (Itsekseen ennenkuin menee.) Niin kyllä passaamaan. Mutta entäs jos ei minun puolestani passaisikaan, hehe!

(Vasemmalle).

TOINEN KOHTAUS.

FIINA. LUNDSTRÖM (vasemmalta, josta hänen äänensä kuuluu ennenkuin hän tulee näkyviin).

LUNDSTRÖM (noin 40 ijässä oleva vanha poika. Elähtäneen näköinen, kaljupää, käyttää monokkelia). Päivää, päivää, Fiinaseni! Mitä kuuluu, mitä kuuluu? Tulen edelläratsastajana. Tapasin rouvat Magasin des Dames'issa ja ne lähettivät minut edeltäpäin kahvia tilaamaan. Mutta tuossahan se jo onkin pöydällä näen mä. -- No kuinkas nyt on tuon pikku sydämen laita, kultanuppuseni?

(Ottaa Fiinaa leuasta.)

FIINA. Hyi, että kamreeri kehtaa! Vanha mies!

LUNDSTRÖM. Vai vanha mies! Paraimmassa ijässäni. Eikä reumatismia eikä mitään. Ja aina naisten uskollinen ritari ja ihailija.

FIINA. No, miks'ei kamreeri sitten ota itselleen rouvaa?

LUNDSTRÖM. Ehee! Ei mene Matti hirteen. Kyllä minä tuon onnen tunnen. Riitaa alinomaa, mustasukkaisuutta, manna-ryynipuuroa, lapsia, lankomiesten vekseleitä -- -- Ehei, se on liian kallis lysti minulle. Ja sittenhän en enää saisi hakkailla kauniita tyttöjä ja -- --

FIINA. Hyi, kuinka jumalattomasti kamreeri puhuu. En viitsi sitä kuunnella enkä joudakkaan kun täytyy mennä (perälle).

LUNDSTRÖM (itsekseen). Jos tuota tyttöä koettaisin vähän urkkia talon asioista. (Ääneen.) No, no, pikku kultaseni älä suutu. Tuleppas tänne. Teillähän on huomenna suuret kemut, eikö niin?

FIINA (tulee takaisin). Niin on. Tuleehan kamreerikin tänne?

LUNDSTRÖM. Tulen kyllä, tulen kyllä.

FIINA. Niin, ne kekkerit, ne ne vasta ovat rouvan elämätä. Jos hän ei ole poissa, niin pitää olla vieraita kotona, muuten hän ei tule toimeen.

LUNDSTRÖM. No, ymmärtäähän sen. Rikkaita ihmisiä!

FIINA. No, en tiedä mitenhän lieneekään sen rikkauden laita oikeastaan. Näkyyhän tuo pieni palkkanikin välistä istuvan hyvinkin kovassa, sen olen huomannut.

LUNDSTRÖM. Ai, ai, nuppuseni, ei pidä puhua pahaa isäntäväestään. Mutta saihan asessori rouvansa mukana suuret myötäjäiset, monta tuhatta markkaa, niinkuin kerrotaan.

FIINA. Siitähän se rouva kyllä kuuluu ylvästelevän. Mutta kerran kuuntelin oven takana kun ne siitä riitelivät ja herra suuttui viimein ja sanoi että tuo rouvan puhe niistä suurista myötäjäisistä on paljasta pötyä, sillä niitä oli vaan muutamia satoja ja ne käytti rouva omiin tarpeihinsa ja koristuksiinsa. Niin sanoi herra.

LUNDSTRÖM. Ai ai ai, ei saa kuunnella oven takana, silloin syntyy aina erehdyksiä. Mutta sitä paitsihan he saavat periä tuon rikkaan tätinsä, tuon kuuluisan täti Beatan, »jonka luonnon lakien mukaan -- --»

FIINA. »kohta pitäisi heittää henkensä», niin. Mutta minulla on musteri, joka vielä elää vaikka on 92 vuoden vanha. Mutta tietääkö kamreeri kuka se on tuo Kalle Petter?

LUNDSTRÖM. Kalle Petter Johanssonko? Miten niin?

FIINA. Vai sekö se on se iloinen ruotsalainen herra, joka niin monasti on käynyt meillä ja naurattanut kaikkia.

LUNDSTRÖM. Niin no, mitä hänestä?

FIINA. Muuten vaan. Herrasväki puhui tänä aamuna Kalle Petteristä ja konkurssista ja vekseleistä ja herra näytti niin huolestuneelta ja sitten hän otti hattunsa ja meni kaupungille.

LUNDSTRÖM (erikseen). Kalle Petter konkurssissako! Siitä en mitään ole kuullut. Hänen paras rahaystävänsä ja asettajansa! (Ääneen.) Vai niin, vai niin. Ja se hyväluontoinen asessori meni häntä siis lohduttamaan. Eikö niin?

FIINA. Mistä minä sen tiedän, näytti kun herra itse olisi tarvinnut lohdutusta, Minusta on sääli herraa, sillä hän on hyvä mies ja Miili-neidistä minä myöskin pidän, mutta rouvia en voi kärsiä. Heille ei voi tehdä mieliksi, vaikka kuinka koettaisi ja -- --

LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa jo, nuppuseni, enhän minä ole tänne tullut kotijuoruja kuuntelemaan, en suinkaan. Sinä olet nätti tyttö, mutta sulla on paha vika, et puhu oikein kauniisti herrasväestäsi, minun parhaimmista ystävistäni! Ja sen vuoksi rankaisen sinua nyt pienellä muiskulla -- --

(Vilkasta keskustelua kuuluu ulkopuolelta.)

FIINA. Kas niin, siellä ne nyt tulevat.

(Juoksee ulos perältä.)

KOLMAS KOHTAUS.

LUNDSTRÖM (yksin).

Vai Kalle Petter konkurssitilassa? No, miks'ei. Suuria asioitahan hänellä on ollut ja kuka niitä ulkomaalaisia oikein tuntee. Olisipa se aika kolaus Vilanderille jos tuossa olisi perää, asiat kun muutenkin ovat niin hunningolla että jo palvelusväkikin sen huomaa. Sais' nähdä kuinka hänelle silloin kävisi. -- No, enhän minä kumminkaan tulisi mitään kärsimään. Se meidän 2,000 markan paperi kyllä lankeaa kuukauden perästä, mutta onhan minulla pantti. Niin, on se vähän koomillista ajatella ettei kukaan tiedä että kaikki nämät hienot huonekalut näissä komeissa huoneissa oikeastaan ovat minun, hahaha!

NELJÄS KOHTAUS.

LUNDSTRÖM. AMELIE. BERTHA. JUNG. MIILI. KÄKI. FIINA (kantaen paketteja, kaikki perältä.)

AMELIE. Ahaa, kamreeri on jo täällä! Sepä hauskaa! -- Fiina panee paketit tuonne tuolille ja tuo sitten kahvin sisään.

FIINA (oikealle).

LUNDSTRÖM (kumartaa). Terve tultua, hyvä herrasväki, terve tultua!

BERTHA (hattu päässä). Sano sinä mitä tahansa, Miili, minä olen aina pitänyt enemmän Magasin Françaisesta. Se on paremmin varustettu ja palvelus on kohtelijaampi. Ja sitten se hienonhieno yleisö, jota siellä näkee!

(Ottaa hattunsa pois ja panee sen pöydälle.)

AMELIE. Niin, huomasitteko kuka siellä istui sivuhuoneessa? Se oli itse kenraalikuvernöörskä, ainakin se oli hyvin hänen näköisensä.

MIILI. Mutta minä näin kassöörin miinin kun puotineiti ilmoitti hänelle että ostoksemme pannaan laskuun. Se oli niin ivallinen niinkuin hän olisi luullut ettei niitä maksettaisikaan. Oikein minua harmitti.

AMELIE. No, kaikkea! Hävetköön semmoinen herra!

FIINA (tuo kahvikannun ja kerman ja rupeaa kaatamaan kuppeihin).

AMELIE. Mutta istukaa nyt hyvät ihmiset! Kahvi tulee maistumaan oikein hyvältä kaiken tämän hyppäämisen perästä. Olkaa niin hyvä!

(Istuutuu oikealle sohvaan, LUNDSTRÖM tuolille hänen viereensä, BERTHA ja JUNG toiselle puolelle pöytää.)

FIINA. Onko rouvalla mitään muuta -- --?

AMELIE. Niin, sano köksälle että panee tulelle buljonki-kattilan ja tule sitten ilmoittamaan minulle.

FIINA (menee).

MIILI (Käelle). Me istumme tähän pieneen sohvaan kahdenkesken, kultaseni, eikö niin? Odotappas, minä serveeraan sinulle.

(Tekee niin.)

KÄKI (noin 27 vuotta, hyvin jäykkä ja täsmällinen). Kiitos! Jos olet niin hyvä.

LUNDSTRÖM (Amelielle). Huomenna siis saamme oikein virallisesti toivottaa onnea näille nuorille rakastuneille, jos on totta mitä huhu tietää kertoa? (Kun Amelie antaa hänelle kupin) Kiitos!

AMELIE. Niin, me ajattelimme että kun meidän kumminkin joskus pitää nähdä luonamme muutamia parhaimpia ystäviämme, kaikessa vaatimattomuudessa vaan, sen vakuutan, niin meneehän tuo julistaminen samassa, vaikka minun mielestäni sitä vielä olisi voinut lykätä tuonnemmaksikin. Olkaa hyvä, enemmän näitä keksiä, herra kamreeri.

(Keskustelu jatkuu hiljaa.)

BERTHA (Jungille, jolle hän on tarjonnut kupin). Te olette tänään niin totinen, herra Jung.

JUNG (22 vuotta, pitkä tukka, suuri kaulahuivi ja muuten puettu huomiota herättävällä tavalla, käsi otsalla). Antakaa anteeksi -- seuraelämä minua välistä piinaa. Minulla on par'aikaa niin suuret, syvät ajatukset.

BERTHA. Te mietitte runoa, eikö niin? Oi, jos kerran saisi kurkistaa sisään runoilijan aivoihin ja nähdä kuinka ideat siellä liikkuvat ja välähtävät! Se olisi ihanata!

JUNG. Ei maksaisi vaivaa. Mitä siellä näkisitte? Ei muuta kuin surua, pettymystä, toivottomuutta.

BERTHA. Ja niin te puhutte, vaikka kohta olette matkalla tuonne päivänpaisteeseen ijäti viheriöitsevään Italiaan, runouden ja laulun luvattuun maahan. Eikös tuo ajatus yksin jo saa teidän mielenne kirkastumaan. Minut se panisi aivan tanssimaan ilosta.

JUNG. (painavasti) Minun suruni seuraa minua.

LUNDSTRÖM (juoden kahvia, Jungille). Niin, sehän on totta. En ole muistanut onnitella teitä siitä suuresta matkastipendiosta. Muutamat tietysti ovat siitä vimmassa ja haukkuvat runoja aistillisuuden ylistysvirreksi, mutta minä ainakin olen lukenut niitä suurella nautinnolla, oikein suurella nautinnolla. Mitä naiset pitävät »Unettomista öistä»?

AMELIE. Hm! Minulla on niin vähän aikaa tutustua kirjallisuuteen -- olen joka päivä aikonut ottaa kirjan käteeni, mutta miten lie sitten jäänyt -- --

MIILI. Minä olisin niitä kyllä lukenut, mutta Yrjö sanoi ett'ei ne minulle sovi. Eikö niin, Yrjö?

KÄKI. Niin. Ei sovi.

LUNDSTRÖM. Ai, ai, kylläpä te jo aikaiseen tulette holhoojan alaiseksi neiti Miili. Muutenhan sanotaan että tuo »Helmi», jolle runot on omistettu, olisi eräs meidän piirissämme hyvin tunnettu nuori, kaunis rouva. Niin niin, en minä tahdo teidän salaisuuttanne urkkia, herra runoilija, hehehe, en suinkaan. Mutta mitä Bertha rouva niistä sanoo?

BERTHA. Minä -- minä niitä ihailen.

JUNG (arvokkaasti). Yksinkertainen kiitokseni näistä sanoista!

LUNDSTRÖM (rykii). Hm, hm! (Amelielle.) Veli asessori ei taida olla kotona?

AMELIE. No, ei ole. Hän meni jo aikaisemmin ulos asioille. Hän on nyt vähän semmoinen hoppu, Vilander parka. Joku oli kertonut hänelle että Kalle Petter Johansson aikoisi luovuttaa omaisuutensa velkojilleen ja nyt hän heti tuli siitä niin levottomaksi että juoksi Kalle Petteriltä kysymään onko tuossa huhussa perää. Minä kyllä kielsin, mutta hän meni vaan. Onko kamreeri kuullut siitä mitään?

LUNDSTRÖM. En sanaakaan. Olisiko heillä sitten affäärejä keskenään?

AMELIE. Eiköhän ole. Se Vilander se on aina niin valmis auttamaan ketä tahansa, vaikka minä kyllä olen häntä varoittanut ettei menisi kaikkein ihmisten papereille. Mutta syyttäköön itseään jos vahinko tulee, minä pesen käteni.

(Puhelua jatketaan hiljaa.)

MIILI. Mutta tiedätkös sinä mitä, Yrjö, että nyt kun kihlauksemme julaistaan niin tuntuu minusta aivan kuin tulisi rakkautemme niin jokapäiväiseksi ja tavalliseksi. Ennenkuin ihmiset eivät mitään tietäneet niin oli kaikki niin sanomattoman jännittävää ja hauskaa ja romantillista. Niin, eikö se ole totta Yrjö?

KÄKI. Mutta kuinka sinä voit noin puhua, hyvä Miili? Minä oikein ihmettelen sinua. Kohtahan sinusta tulee arvokas rouva, virkamiehen rouva, ja vielä on päässäsi tuommoisia lapsellisia ja typeriä houreita! Minusta taas ovat tämmöiset salakihlaukset jokseenkin sopimattomia.

MIILI. Sopimattomia! Voi voi sentään kuinka te miehet olette erilaisia kuin me naiset. Niin jäykkiä ja viisaita. Milloinkahan minäkin voin tulla viisaammaksi? En suinkaan koskaan.

KÄKI. Sinä olet vielä vähän kypsymätön, Miili. Mutta jos sinä tarkkaan otat vaaria minusta ja minun neuvostani, niin kyllä kaikki vielä tulee hyväksi. Pää-asia on ettei anna mielikuvitukselle liika paljon sijaa, sillä se on meidän asemassa sopimatonta.

(Keskustelu jatkuu äänettömästi.)

JUNG (Berthalle). Jos tahdotte, niin kyllähän minä sen voisin teille lausua, se on vaan semmoinen pieni pätkä -- tuommoinen miniatyyrikuva vaan.

BERTHA. Te tekisitte minut hyvin onnelliseksi, jos antaisitte minun kuulla sen.

JUNG. Niin no. Se kuuluu näin, (lausuu):

Synkkä on yö ja lamppu se palaa, Purppuravuoteella makaa hän, Silkkinen peite se vierii salaa, Valkoiset rinnat näin välkkyvän. Ulos ma riennän ja musta on yö, Kuulen kun kello 12 lyö.

(Puhuu.) Siinä on kaikki.

BERTHA. Kiitos, herra Jung! Siinä on stemninkiä, siinä on koloriittia. Kiitos!

JUNG. Oh, minä pyydän. Mutta täytyyhän minun myöntää ettei se ole niitä huonoimpia mitä olen kirjoittanut. Huomatkaa nuo kaksi viimeistä riviä: Ulos ma riennän ja musta on yö, kuulen kun kello 12 lyö. -- Eikö niissä ole kamala sointu?

BERTHA. Aivan niinkuin jotain tragillista samassa hetkessä tulisi tapahtumaan, niin. Ja ketä te olette ajatellut tuota kirjoittaessa? Onko se salaisuus?

JUNG. Oi, elkää kysykö!

BERTHA. Mutta minullehan te sen kumminkin -- --

JUNG. Olen ajatellut häntä, jonka jätän tänne kun matkustan. Runottareni.

AMELIE (Lundströmille, joka on noussut). Niinkuin jo sanoin, kaikessa yksinkertaisuudessa vaan, että nuoriso saisi vähän tanssia. No, täytyykö kamreerin siis lähteä?

LUNDSTRÖM. On jo virastoaika valitettavasti. (Kumartaa.) Hyvät naiset, hyvät herrat! Näkemiin!

AMELIE. No, terve tuloa sitten huomenna, terve tuloa!

LUNDSTRÖM (tapaa tampuurin ovessa Hamarin). Ah, herra insinööri! Juuri parhaiksi kahville, hehe!

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET (paitsi Lundström). HAMARI.

HAMARI (noin 30 vuoden vanha. Reippaan ja terveen näköinen). Päivää anoppi ja kaikki tyyni!

AMELIE (pistävästi). Kas vävypoikani! Sepä harvinainen vieras!

HAMARI. Minulla on vähän asiaa.

AMELIE. No, sitähän minäkin. Sillä kuinka meillä muuten olisi se kunnia.

JUNG (joka Hamarin tullessa on tullut levottomaksi tekee lähtöä). Minun täytyy myöskin -- --

HAMARI. No, minnekkä kiire? Ei pidä minun antaa häiritä.

JUNG. Ei suinkaan -- ei suinkaan. Mutta minulla on työtä. Eräs idea, joka on pantava paperille -- --

HAMARI. Ah! No, siinä tapauksessahan se olisi suuri rikos kirjallisuudelle ruveta viivyttämään -- --

JUNG (vähän nolona). Minä menen sitten. (Kumartaa.) Hyvästi ja kiitoksia!

HAMARI. Niin, kiirehtikää nyt ennen kuin ideea haihtuu. Kiirehtikää hiiessä!

AMELIE. Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa huomenna, herra Jung!

JUNG. Kiitoksia!

(Katsoo pitkään Berthaan lähtiessään.)

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET (paitsi Jung).

HAMARI. Onkos appivaari kotona?

AMELIE. Ei ole.

HAMARI. Vai niin. No, kai hän kohta tulee.

AMELIE. Niin, jos ei seuramme ole sinulle hyvin vastenmielinen, niin voithan sinä jäädä tänne häntä odottamaan. Mutta elä suinkaan tee sitä kohteliaisuudesta meitä vastaan.

HAMARI. Jään tänne koska minulla on toinenkin asia. -- Minä tahtoisin myöskin puhutella Berthaa.

(Lyhyt äänettömyys.)

AMELIE. Omista asioistanne voitte puhua kotonanne, eikä tulla tänne niistä riitelemään ja meidän kotirauhaamme häiritsemään.

HAMARI. Mutta hyvä anoppini, kun en Berthaa enää tapaa kotona, missä minä sitten voisin häntä -- -- Sitä paitsi, en minä ole tullut tänne riitelemään. En karta mitään niinkuin joutavata kinaa.

BERTHA (nousee). Vaaditko että heti tulen, niin kyllä minä olen valmis.

HAMARI. Vaadin! Herra Jumala, enhän minä mitään vaadi. Ajattelin vain että jos sinulle sopisi että me kerran puhuisimme suumme puhtaaksi.

KÄKI. Tämä on vastenmielistä. Jos meidän läsnäolomme teitä vaivaa, niin kyllä me Miilin kanssa -- --

AMELIE. Täällä ei saa minkäänlaisia draamallisia kohtauksia esitellä, sen sanon. Meillä on todellakin paljon tärkeämpiä asioita ajateltavina huomispäivän suurten kihlajaisten johdosta, ja se on hyvin rumasti tehty vävyltäni valita tämmöinen hetki purkaakseen meille huonon humöörinsä. Semmoista ei olisi odottanut sivistyneeltä mieheltä.

HAMARI. Huonolla tuulella en milloinkaan ole. Maailma on niin hassu ja naurettava ettei sitä järkevä mies voi ottaakaan muuten kuin koomilliselta kannalta. Minä jään siis kiltisti odottamaan siksi kuin sopii Berthalle ja täytyyhän minun sitä paitsi appivaariakin -- --

MIILI (nousee). Mutta kuulkaa, ettekö tarjoo kahvia Niilolle. -- Ethän sinä vain minullekin ole äkäinen, Niilo?

HAMARI. Vieläkö sinullekin! Me kuin aina olemme olleet niin hyvät ystävät, pikku Miili.

MIILI. Niin niin, eikö se ole totta. Ja minäkin olen aina pitänyt sinusta niin äärettömästi, niin äärettömästi että oikein -- --

KÄKI (rykii ja tekee kärsimättömän liikkeen).

AMELIE. Niin, pitääkö olla kahvia, niin ole hyvä.

HAMARI. Kiitos, en välitä. Katson tässä sill'aikaa vähän sanomalehtejä.

(Menee hyllyn luo.)

AMELIE. Entäs te muut? -- Vai ei. No, tuo sitten nuo paketit tuosta, Bertha, niin avataan ne ja katsotaan. (Puoliääneen.) Kuule, sinun täytyy käyttäytyä varovaisemmin tuota herra Jungia kohtaan, jonka kauheita runoja ei kukaan nainen kehtaa lukea. Käytöksesi herättää huomiota.

BERTHA. Herättäköön. Minä olen jo siksi vanha että itse vastaan itsestäni.

MIILI (on taas istunut Käen luo). Mutta onhan hän minun oma lankoni, mitä pahaa siinä on --?

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET. VILANDER.

VILANDER (perältä, hattu päässä ja hansikkaat irroillaan vasemmassa kädessä; vilkkaat ja hätiköitsevät liikkeet). Huomenta, huomenta, kaikki koolla näen mä. Ja sovussa ja rauhassa, sepä hauskaa. -- Niin, totta se on. Simson ja K:ni Hullissa on tehnyt kuperkeikan ja Kalle Petterin täytyy nyt tehdä samoin. Se vekseli on nyt huomenna maksettava tahi hankittava siihen uusi nimi kun ei Kalle Petterin enää kelpaa. -- Onko täällä ollut ketään minua hakemassa? Puh puh, kylläpä tuli oikein kuuma, puh puh!

(Panee hatun pöydälle ja pyyhkii otsansa.)

AMELIE. No kas niin, se oli oikein sinulle! Enkö minä aina ole sinua varoittanut? Olisit neuvotellut minun kanssani, niinkuin velvollisuutesi olisi ollut, niin -- --

VILANDER. No no, kyllä hommataan rahaa, kyllä hommataan. Eikö vahtimestari ole käynyt minua tapaamassa?

AMELIE. Mistä minä tiedän. On oltu makasiineissa ja muissa kaupoissa kun on vielä niin paljon ostamista huomispäivää varten. Mutta sinä vaan panet kaikki minun niskoilleni ja hyppäät kaupungilla aamusta iltaan. Viinitilauskin on vielä tekemättä ja -- -- --

VILANDER. Viinitilaus? Jaa jaa, kyllä minä sen paikalla -- -- Ei ole tullut kirjettä Beata-tädiltä?

AMELIE. Ei suinkaan, ei minun tietääkseni. Sinähän sanoit kuulleesi että hän on sairastunut influenssaan.

VILANDER. Niin, siitä syystähän hänelle kirjoitinkin. Ajattelin että kun emme moneen aikaan ole antanut mitään tietoa itsestämme, niin --

MIILI (joka Käen seuraamana on mennyt oikealle kun paketteja ruvettiin aukaisemaan). Voi voi, jos täti kuolisi, niin sitten me tulisimme rikkaaksi!

AMELIE. Kuinka sinä noin, Miili --?

BERTHA (nauraen). Suoraa puhetta, hahaha!

MIILI. Niin no, kun pappa aina valittaa kuinka surullista se on että täti on niin vanha ja kivulloinen, niin olisihan se parasta että täti parka saisi muuttaa taivaaseen ja pappa pääsisi huolistaan ja sitten olisivat molemmat tyytyväiset.

AMELIE (Miilille). No, jos sinä tädin kuolemata rupeat odottamaan, niin kyllä saat olla kärsivällinen. Kyllä hän elää kauvemmin kuin me kaikki tässä, se vanha höpsäkkä, siitä voit olla varma.

VILANDER. Niin niin, emmehän me tädin kuolemata toivo, mutta luonnonlakien mukaan, niin -- --

MIILI. Katsos eikö tämä bluussikangas ole ihmeen viehättävä, Yrjö? Eikö se minua vaateta --?

(Tarkastellaan ostoksia ja keskustellaan äänettömästi.)

VILANDER (menee Hamarin luo). No, joko sinä kävit? Mitenkä onnistui?

HAMARI (tulee Vilanderin kanssa etunäyttämölle). Enpä tuo juuri minkäänlaisia hauskoja uutisia.

VILANDER. Bakk?

HAMARI. Melkeinpä. Menin ensin Karjalan pankkiin. Ei ollut väkeä ollenkaan. Hiljaisuus vallitsi. Vedin esille paperimme ja hiljaisuus kävi jos mahdollista vielä juhlallisemmaksi. »Niin, kyllähän meillä ei ole mitään näitä nimiä vastaan -- eikä se summakaan ole niin suuri -- mutta kun olemme päättäneet ettei nykyään ollenkaan osteta yksityisiä papereita, niin -- -- Olkaa hyvä ja tulkaa takaisin parin, kolmen kuukauden perästä, niin saamme sitten nähdä jos -- --» Selvällä suomen kielellä se olisi tietysti kuulunut näin: Teillä on jo täällä niin monta yhteistä paperia, menkää hiiteen elkääkä enää näyttäkö naamaanne täällä.

VILANDER. Peeveli! No entäs sitten?

HAMARI. Sitten menin Maalaispankkiin. Täällä oli väkeä kaikenlaista. Ihmiset häärivät ja papattivat. Viipyi kotvasen aikaa ennenkuin voin paperimme antaa. Pääpöpö omassa persoonassaan otti sen vastaan.

VILANDER. No, mitä hän sanoi?