Part 8

Samana iltana kello 9 tienoissa, kun koko Bahtshisarai oli pimennyt ja me istuimme kynttiläin valaisemassa kammiossa Fontàn-hotellissa, pistihen yhtäkkiä tataari-oppaan mustakiharainen pää sisään avatusta ikkunasta ja ääni kuului: "aika on lähteä, herrat!" Lukitsimme oven ja seurasimme tataaria kadulle. Ensin kuljettiin "Mädänneen joen" yli, sitten pitkin kapeita, koukertelevia solia, kunnes tultiin kaupungin laitaan. Täällä sytytti tataari lyhtynsä palamaan ja nyt lähdettiin kompuroimaan hänen perässään pitkin kivistä kenttää yli ijänikuisen tataarilaisen kalmiston. Tähdet kiiluivat taivaalla, ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus ja pilkkopimeys... tuntui hiukan mystilliseltä, mihin hän meidät viepikään. Puolen tunnin perästä saavuttiin matalan kivirakennuksen eteen, opas sammutti lyhtynsä ja sanoi hiljaa: "tämä on tekke, dervishien rukoushuone". Astuimme etehiseen ja eteemme avautui seuraava näky: Muutamain kynttiläin himmeästi valaisemassa kolkossa kammiossa keskilaattialla istui piirissä, jalat ristissä allaan, kymmenkunta miestä, laulaen kuorossa. Kaikki olivat he sukkasillaan ja päähineet päässä: vanhuksilla turbaanit, nuoremmilla lammasvilla-lakit, kaikilla roimahousut ja vanhuksilla väljät kauhtanat. Menot olivat vasta alkaneet, laulun sävy oli vielä melankoolista ja muistutti koiran haikeata ulinaa talviyössä. Kävi äärettömän yksitoikkoiseksi sitä kuunnella. He olivat lakkaamatta äänessä. Nousivat sitten seisoalleen ja alkoivat hytkyttää ruumiitaan. Hytkyttivät ruumiitaan, vääntelivät päitään ja jätkyttivät satoja kertoja samoja sanoja, niinkuin ne minun suomalaisessa korvassani kuuluivat:

Hei illall' haa! lari lari lari... Hei illall' haa! lari lari lari... Hei illall' haa! lari lari lari...

Heidän ruumiinhytkytyksensä kävivät yhä hurjemmiksi ja hurjemmiksi, muutamalta lensi lakkikin päästään, mutta hän ei sitä huomannut kiihkeässä tahdissaan, päät retkahtelivat kuin juopuneilla, silmät pullottivat puoli-ummessa, kuuma hiki virtasi pitkin kasvoja, vaahtoa näkyi suupielissä, mutta he yhä vain hokivat kuin hullut:

Hei illall' haa! lari lari lari... Hei illall' haa! lari lari lari... Hei illall' haa! lari lari lari...

Lopuksi alkoivat he haukkua kuin tappelevat koirat, raivoissaan ihan takoen päitään yhteen. Kaikista viimeisimmäksi, lopen näännyksissään huutamisesta ja hytkyttämisestä, puristuivat he ahtaaksi kehäksi, jonka keskellä hurjasti pyöri ympäri heidän huumautunut pääpappinsa. Tämä olikin huippukohta muhamettilaisten munkkien tanssissa -- ja me läksimme pois.

Kaikilla tavoin sitä jumalaa palvellaan! ajattelin takaisin astellessani lyhdyllä valaisevan tataarin jäljessä. Pyllistelemällä, hytkyttämällä, pyörimällä, jätkyttämällä -- kaikki luetaan Korkeimman kunniaksi. Ellen olisi nähnyt että ne olivat ihmisiä, olisin luullut niitä eläimiksi. Mutta sitten muistin että onhan kaikilla kristillisillä kirkkouskonnoillakin määrätyt temppunsa ja huumauskeinonsa niin kutsutussa jumalanpalveluksessaan, jos kohta hienommassa muodossa. Ja sentähden minusta tuntuukin, että sen oikean Jumalan edessä olemme useimmat vielä -- vain hytkyttäviä, ruumista väänteleviä dervishejä.

Bahtshisarai, 1 p. lokakuuta.

Tänään olemme kiivenneet khaanikirkon torniin ja istuneet kastanjapuun alla, haaremin portilla, suuressa palatsipihassa. Mutta mitäs siitä: meitä ei päästetty sisään syystä, että valloittaja-kansan ylhäisintä henkilöä odotetaan huomenna kaupunkiin ja palatsia sentähden siivotaan naurettavalla touhulla. Meiltä jäi siis katselematta komeus, jonka lupaa se arabiankielinen kirjoitus, joka kultakirjaimilla on piirretty palatsin rauta-oven päälle, julistaen, että:

"Tämä uhkea sisäänkäytävä, nämät suuremmoiset ovet ovat rakennetut kahden mantereen sulttaanin ja kahden meren khaanin korkeasta käskystä vuonna 959 -- -- ja Jumala armahtakoon häntä sekä hänen vanhempiaan niissä molemmissa maailmoissa!"

Khaanien vanhalle hautausmaalle ja ruumisholveihin meidät kuitenkin päästettiin. Näytteeksi itämaisesta kukkaiskielestä suomennan tähän muistosanat, jotka siellä ovat erään kuningattaren haudalla:

"Tämä hauta on yhden ihmeen ihanaisen olennon leposija, olennon, jonka hellän ruumiin kohtalo on tasoittanut maan mullan kanssa. Vaeltaja! Rukoile pois-uinahtaneen Melek-sulttaanittaren sielunrauhaa".

Toisella haudalla taas puhutaan "timantista, jonka kaitselmus on riistänyt Dshingiskhaanien helminauhasta ja maahan paiskannut..." Siinä on myös mainittu runoilijaorjan nimi Hamdi, joka lopettaa muistosanansa toivomuksella kuolleen kuninkaansa nousemisesta "paratiisin koristetulle valtaistuimelle".

Enempää emme huolineet Bahtshisaraita katsella, vaan lähdimme pois, aikoen Sevastoopoliin. Ajettuamme rautatie-asemalle, joka on kaukana kaupungista, saimme tietää, että tämänkin päivän pohjoisesta tuleva juna oli myöhästynyt tuntikausiksi. Meidän täytyi siis jäädä odottamaan. En koskaan ole nähnyt siivottomampaa kaupungin asemahuonetta kuin tämä Bahtshisarain. Varsinkin nyt, kun Hallitsijaa odotettiin seuraavana päivänä, oli siellä kaikki epäjärjestyksessä. Kauhea siivo vallitsi II luokan ikävässä ja ahtaassa odotussalissa. -- (I luokkaa ei toki ollut olemassakaan). Bufetin lattialla lainehti vesilammikko, täynnä moskaa. Tässä oli olevinaan kovat puhdistushommat: ulkona hääräili hassun näköinen kaupungin poliisimestari, komentaen asettelemaan lipputankoja asemasillalle. Nähtävästi oli hän kovin hätäyksissään siitä, mitä oli tulossa. "Reviisori, reviisori!" ajattelimme me naureskellen. Salin nurkassa istui kolme kollonnäköistä upseeria rähisten pöydässä, nenänsä alla jotain haiskahtelevaa syötävää. Kokonaan epämiellyttävä vaikutus! Ei ole todentotta hauskaa istua tuntikausia likaisessa, pahanhajuisessa asemasalissa, jossa kaiken lisäksi on joka seinällä kirjoitus "Varokaa varkaita!" niin ettei voi jättää tavaroitaan eikä mennä ulos kävelemään.

Vasta kello 1/2 2 yöllä saavuimme Sevastoopoliin ja ajoimme komeimpaan "Kist" nimiseen hotelliin ollen pakoitetut ottamaan 4 ruplan huoneen. Koko kaupunki liputettu...

Sevastoopol, 2 p. lokakuuta.

Tämä on sentään toista kuin Bahtshisarai, vallan komea ja hilpeä kaupunki, Venäjän kuuluisin sotasatama. Kuljemme pulskassa puistossa meren rannalla, käymme sotahistoriallisessa museossa. Syötyämme päivällisen komeassa eurooppalaisessa ravintolassa, otamme kaksivaljakon ja ajamme muutaman virstan ulos kaupungista muinaiseen Chersoneesokseen, jota vuosi vuodelta kaivetaan ylös maasta. Siellä olisi helleeniläisen sivistyksen ihailijoille paljon katsottavaa: marmoripylväitä, mosaikkilaattioita, kotijumalia eli penaatteja, Bachuksen symbooli, kaikellaisia kultakoristeita, muinaiskreikkalaisia kalastusneuvoja, "klassillista" kivettynyttä leipää, suuria savi-amfooria, pieniä lasiteoksia. Siellä nähdään myös entisten kristittyjen katakombeja. Näkyviin kaivetuita raunioita katsellessa erottaa selvästi muinaisen kaupungin haahmon. Erään temppeliraunion alta hautaluolasta, joka oli avattu vasta 4 kuukautta takaperin ja jossa kaivostyötä paraikaa jatkettiin, otin omin käsin muistoksi kappaleen hauraaksi seokseksi muuttunutta ihmisruumista, jonka ikä ehkä aikautuu edelle Kristuksen syntymää...

Chersoneesoksesta takaisin ajettuamme pysähdyimme "historialliselle bulevaardille", joka on se sama 4:s vallinsarvi, josta Leo Tolstoi niin jännittävästi on kertonut mainiossa päiväkirjassaan Sevastoopolin piirityksestä. Täältä tarjoutuu sievä näkyala yli koko kaupungin ja Sevastoopolin lahden. Juuri kun siellä seisoimme auringon laskiessa, näimme vuoren alla keisarillisen junan saapuvan Bahtshisaraista, ja teaatterikiikarilla saattoi erottaa itsensä Imperaattorin, kun hän astui alas junasta ja kiirein askelin kulki rivien välitse alas pieneen höyryveneeseen, joka hänet nopeasti vei suureen keisarilliseen laivaan, mikä näinä päivinä seisoo ankkuroituna satamassa. Laiva on kierrätetty tänne Suomenlahdelta asti. Me tietysti ajattelimme sitä Suomen-asiaa...

3 p. lokakuuta.

Viettänyt kauhean yön. Luulin saaneeni koleran. Huusin tuskasta ja uskoin loppuni tulevan. En ymmärrä, mitä olen niellyt vatsaani -- käärmeenkö vai lasipalasia? Vai olisiko se seurauksia n.k. tshebureekien syönnistä Bahtshisaraissa. -- Tämän tähden jää meiltä Inkermanin retki tekemättä. --

Päivällä.

Näin Imperaattorin pikkutytöt ajelemassa kaupungilla. Olivat ne vielä viattomannäköisiä, suloisia lapsukaisia.

-- -- --

Täältä olen lähettänyt tusinan verran kuvakortteja Suomeen. Niitä karttuu koko matkalta kai jo 60. Huvin vuoksi panin tänään menemään kuvakortin sille tervamiehelle, jonka venheessä kaksi kuukautta takaperin laskin alas Oulunjokea. Kai se ukko vähän ihmettelee, kun saa komean sotalaivan kuvan sinne Kiannan rannoille. Lihavalle pastorillemme laskin menemään kuvan, jossa tataarilais-akka könöttää piipunnysä hampaissa. Kirjoitin venäjäksi alle: "Sdravstvui batjushka -- vot tebje màtushka".

Saman päivän iltana.

Nyt lähdemme kohti Moskovaa. Menisimme Odessan kautta, mutta siellä on paraikaa kolera-karantiini. Jää hyvästi Krim ja heleänsiintävä Mustameri! Saanenko enää koskaan, koskaan teitä nähdä?

-- -- --

4. p. lokakuuta, junassa.

Postijuna kulkee kiusallisen hitaasti. Vaunun ikkunasta näkyvät Etelä-Venäjän äärettömät arot. Luen Gorjkin kertomusta "Ikävän tähden", jonka aihe näyttää otetun juuri niiltä seuduilta, joissa paraikaa kuljemme. -- --

5 p. lokakuuta, sunnuntai.

Pysähdyimme päiväksi Harkowia katselemaan. Sormiani palelee. Kuljen pitkin katuja ja kiroilen "pohjoismaista" kylmyyttä.

-- -- --

Jatkamme matkaa pikajunassa. Makuuvaunussa alkaa meitä puhutella eräs nuori herrasmies. Toverini huomaa heti hänen puheestaan, ettei hän ole taitavampi venäläinen kuin mekään. Selville käy että hän on -- jaappanilainen. Kun olen kerran käynyt jaappanilaisen teaatterissa Moskovassa Sàda-Jàkkoa kuulemassa, saan nyt hauskan tilaisuuden kysäistä, onko olemassa jaappanin kielessä sanaa, joka korvissani oli kaikunut kuin suomalainen "kananmuna". Todentotta oli olemassa siihen vivahtava sana, vastasi jaappanilainen: "kono-muna", mutta ei se kananmunaa merkinnyt. -- Jaappanilainen herrasmies näkyi tietävän Suomesta paljon enemmän kuin me Jaappanista.

Moskova, 6 p. lokakuuta 1902.

Moskovan raa'assa ilmassa, vilussa väristen, tuntuu etelän seuduissa käynti "kadotetulta paradiisilta".

Kiertomatkani on nyt loppunut. Kuka taitaa sen pituuden laskea! Siitä kun Lehtolaisen tervavenheessä Kiannan rannoilta läksin, olen vaeltanut ehkä liki tuhannen peninkulmaa. Sillä matkalla näkee jo monellaista naamaa, kuulee monellaista ihmispuhetta, huomaa monellaista luontoa. Ja monellaista mielialaa ehtii itse kokea. Kehoitan muitakin matkustamaan -- semminkin semmoisia, joita surun lahja painaa. Ken Kiannat ja Kaukaasiat yhteen kyytiin koluaa, sille on jo kyllin tuulottelua yhdeksi kesäksi.

Vahinko ettei ole minulla ollut valokuvauskonetta mukana ja etten ole mikään muodinmukainen turisti. Kuinka paljon muistoja olisinkaan kerännyt! Ainoa lohdutukseni on tämä päiväkirjan repale, jonka nyt lopetan. Jos ei se muita huvita, niin on se ainakin itselleni muistoksi jäävä. Saattaisi se olla paremminkin kirjoitettu. Vielä merkitsen siihen sen proosallisen muistiinpanon että tämä kesämatkani Suomesta -- Volgan, Kaukaasian ja Krimmin kautta -- kiertäen Moskovaan maksoi kaikkineen 750 markkaa. Se ei suinkaan ole aivan paljon.

End of Project Gutenberg's Kiannan rannoilta Kaspian poikki, by Ilmari Kianto