Part 7

"Zeus, Kreikkalaisten jumala, juoksee vimmastuneena pitkin Pontus-Euxinuksen rantoja ja huutaa: Ottakaa kiinni se roisto, ottakaa kiini Prometeus! -- Mitä hän on tehnyt? kysyy Poseidon, kohottaen märjän päänsä aalloista. Varastanut taivaan tulen! julistaa Zeus. -- Voi hävytöntä! sanoo Poseidon ja hälyttää joukkonsa varasta takaa-ajamaan. Kaikki maan ja meren jumalat juosta vilistävät varkaan perässä niin että vuoret jymisevät... Ukko Zeus langeta mäiskähtelee usein mahalleen, mutta pinkaisee heti taas ylös ja juoksee, pidellen veristä nenäänsä... Vasta Armeenian rajoilla saadaan Prometeus kiinni. 'Miten minä häntä nyt rankaisen?' kysyy Zeus-jumala läähättäen, alijumalain köyttäessä Prometeusta. -- Pannaan se proomulla merelle menemään, ehdottaa Poseidon: kyllä minä pidän huolen sen kurituksesta. Zeus suostuu ja potkaisee proomun rannasta irti. 'Pidä lujilla sitä roistoa!' huutaa hän perään. -- Ole huoleti! vastaa Poseidon ja alkaa heiluttaa proomua niin että Prometeuksella maksa tärähtelee. -- Miltäs tuntuu? kysyy merijumala ilkkuen. 'Ei tunnu hyvältä', mutisee Prometeus parka ja rupeaa hirveästi oksentelemaan. Zeus seisoo Elbrusin huipulla ja paukuttaa kämmeniään ilosta. -- Kadutkos rikostasi? kysyy Poseidon heiluttaen yhä pirullisemmin proomua. 'Kadun, kadun', tunnustaa Prometeus kuolemankielissä: 'Minä olen viheliäinen syntinen'. -- 'Tekeekös mielesi vasta varastamaan taivaan tulitikkuja?' vannottaa yhä Poseidon. 'Ei ikinä, ei ikinä!' änkyttää läpi-läpeensä rääkätty varas. 'Jo piisaa!' huutaa silloin Zeus-jumala vuorelta. Ja Prometeuksen kärsimykset lakkaavat".

-- -- --

Merisairas heräsi aamu-auringon hyväilevään paisteeseen. Hän oli laivan kannella vilustunut yötuulessa, mutta raikas meri-ilma oli tehnyt hänet terveeksi.

6 p. syyskuuta.

Noh, se on siis ohi ja minä voin jälleen ryhtyä tavalliseen päiväkirjaani. Yleinen arvosteluni kuuluu: meritauti on pirun keksimä Jumalan rangaistus. --

Novorossisk.

Olen käynyt toverini kanssa maalla, koska laiva seisoo kahdeksan tuntia. Tätä kaupunkia pitäisi kutsua tuulenpesäksi, sillä täällä tuulee alati vimmatusti.

Laivassa.

Kummallista, kuinka minua luullaan kaikeksi muuksi, vaan ei suomalaiseksi! Yöllä, vielä ollessani meritaudin pöpperössä, kysäsi eräs herrasmies minulta: olinko englantilainen? Ylioppilas, joka eilen meistä erosi, sanoi pitäneensä minua saksalaisena. Persialaiset Kaukaasiassa pitivät minua aina ranskalaisena ja panivat parastansa sopertaakseen ranskalaisia kohteliaisuuksia. Joku on epäillyt minua espanjalaiseksi ja joskus on minua, suomea puhuessani, luultu italialaiseksi. Tämän laivan kapteeni sanoi minulle että, huolimatta suomalaisesta patriotismistani, en ulkonäöltäni muka ole vähääkään suomalainen, "mutta tuo teidän toverinne, kas hän on oikea suomalainen tyyppi!" vakuutti hän.

Suomen vaakuna, jota kannan povellani, näkyy yhä herättävän huomiota. Tänään eräs herrasmies, valitessani maisemakortteja, joita laivalla myödään, yhtäkkiä, kääntyen puoleeni, ihmeekseni lausui sanan "suomalainen" -- suomeksi.

Kuinkas te tiedätte että olen suomalainen? kysyin venäjäksi.

-- Onhan teillä Suomen vaakuna, sanoi hän, -- muuten en toki tuntisikaan.

Näin jouduimme keskusteluun ja selville kävi että herrasmies oli lääkäri, joka muutamia vuosia takaperin oli tehnyt matkan Suomeen, vieläpä Kajaaniin asti, ja laskenut tervavenheellä Vaalasta alas Ouluun. Tietysti hän oli vapaamielinen ja Suomisuosiollinen. Oli ihan liikuttavaa kuulla umpi-venäläisen suusta lapsellisen ihastuksen ilmaisun siitä, että oli käynyt saman katon alla, jossa meidän Elias Lönnrot oli työskennellyt. Ajatelkaapa, välittääkö monikaan suomalainen siitä, jos joskus sattuu paikalle, missä joku Pushkin tai muu venäläinen suuruus on kansallista työtä tehnyt? Mutta muuten sanoi hänkin sitä samaa, mitä nykyään kaikki Venäjällä sanovat, nimittäin että venäläiset sivistyneet eivät enää tahdo uskaltaa meille vieraisiin tulla, koska ovat viime aikoina kokeneet, ettei heitä oikein hienosti kohdella. Hän puolestaan sanoi muita kehoittaneensa ja heille vakuuttaneensa ettei tarvitse mitään peljätä ja että suomalaiset muka ovat sympaattista väkeä. -- Illalla tuli kapteeni minua puhuttelemaan: "Miksi te käytätte tuota vaakunaa?" uteli hän. Vastasin mitä ennenkin olin vastannut. "Mutta kuitenkin, miksi te oikeastaan sitä kannatte?" tinkasi hän tutkivasti. Kun vastaukseni oli yhtä avonainen kuin kysymyskin, täytyi hänen tyytyä. Sitten hän hiljentäen ääntänsä kysyi:

-- No, kuinka käyvät asiat?

-- Valtiollisetko?

-- Niin!

-- Kukapa sen tietää... Se vain on varma, ettei meitä niinkään helposti venäläistytetä...

-- Sitten hän tähtäsi puheensa noihin helsinkiläisiin katumellakoihin, sanoen että ne tulevat muka tuottamaan maallemme pahaa. Sanoi tuntevansa suomalaiset rauhalliseksi ja rehelliseksi kansaksi.

7 p. syyskuuta.

"Ja merellä olen minä syntynyt Ja laivalla olen minä luotu. Tän on poijan ristiäiset Laivan kannella juotu!"

Taas viettänyt yön kannella maaten, mainioon kaukaasialaiseen burkkaani kääriytyneenä. Suurenmoista näin levätä, yllään tuikkiva tähtitaivas ja ympärillä Mustanmeren ulappa...

On sunnuntai-aamu. Laivamme seisoo ankkuroituna Kertshin salmessa. Asovan meri näkyy. On poutainen, herttainen päivä...

Kohtaus kajutassa.

Tulin antaneeksi äsken kajuttasiivoojalle 3 kopeikan rahan siitä, että hän kiilloitti jalkineeni. Hänpä kääntyikin takaisin ja sanoi myrkyllisesti: "Pitäkää rahanne!" Jonkun ajan kuluttua, kun hän tuli takaisin, kysyin huvin vuoksi, miksi ei hän huolinut antamaani lanttia.

-- Minä olen myös ihminen, sanoi hän. -- Te loukkaatte ihmistä, kun tarjootte hänelle 3 kopeikkaa! Kadulla voitte antaa 3 kopeikkaa, vaan ette laivassa.

-- Te ette ottanut tuota rahaa ylpeydestä, sanoin minä. Tämä on ensi kerta, kun näen, ettei venäläiselle raha kelpaa.

-- Oh! te ette tunne meitä! huudahti hän. -- Paljon parempi, jos sanotte meille: "kiitoksia!" ettekä tarjoo noin mitätöntä juomarahaa.

-- Juomarahat ovatkin minusta iljettävät, vastasin. -- Toiste en anna siis mitään. Mutta sanokaapa, olisittekohan ottanut ruplan rahan, jos olisin tarjonnut sen juomarahana yhdestä ainoasta kengän kiillotuksesta.

-- Tietysti! sanoi hän.

-- Mutta sehän olisi väärin! väitin minä. -- -- --

Jumala-paratkoon tätä venäläistä siveysoppia juomarahoista!

-- -- --

Laivassamme on venäläinen kirjailija Doroshévitsh, jonka sanotaan nykyään matkustelevan "jotakin pa'ossa". Aikomuksessa tehdä tuttavuutta miehen kanssa, olen ostanut laivan kirjakauppiaalta yhden tämän kirjailijan teoksista ensin hiukan tutustuakseni hänen henkeensä, ennenkuin uskallan tehdä persoonallista tuttavuutta. Pari itämaista legendaa olen jo ehtinyt lukea ja ne minua miellyttävät. -- -- --

Lähestymme jo Krimmin rantoja. Feodoosia on jotenkin soma ja siistinnäköinen pikkukaupunki. Istun paraikaa kaupungin puistossa soittoa kuuntelemassa. Kaipaan kovasti naisseuraa ja kadehdin noita venäläisiä ylioppilaita, joilla on tuttavia. Vietävän ikävä... Mutta aika on lähteä laivaan.

-- -- --

Eräs herrasmies ihmettelee, kuinka minulla on _oikeus_ kantaa kotimaani vaakunaa, jalopeuraa?

Ettekö te sitten saa kantaa kotkaanne? kysyn.

Hän vastaa kieltävästi, selittäen että joka viinapuodin ovelle kyllä saa tämän merkin naulata, mutta ei takin kaulukseen. Myöhemmin saan kuitenkin muilta kuulla, ettei kotkan kantaminen takissa, jos haluaa, suinkaan ole kielletty.

-- -- --

Olen hyvin väsynyt. Ilta on kaunis. Matkustajat pysytteleivät myöhään yöhön laivan kannella. Nuorta naista, ainoata, joka on keskinkertaisen miellyttävä koko laivalla, hakkailee kiihkeästi eräs pitkänokkainen, hirveän hassun ja kolkon näköinen luutnantti. Mies raukka! -- mettä se mörkökin lipahtais, jos vain kielelle tipahtais! Täällä on paljon epämiellyttäviä tyyppejä, sekä herroja että naisia. Vaan missäpä niitä ei olisi...

8 p. syyskuuta.

"Tuuli se purttani tuuditti Ja tuuditti monta kertaa. Minäpä kuljin merimiehenä Ympäri monta merta."

Kolmas yöni laivankannella tähtitaivaan alla. Kello 4 aamulla, kun vielä on hämärä, lähestytään Jaltan satamaa. Makaan viittaani kääriytyneenä ja näen sen poimujen alta Krimmin tutut jailat vähitellen viriävän hopeanhohtavaan harsoon. Se on aurinko, joka nousee, valaisten jailojen rinteitä... Tuntuu niin satumaiselta näin liukua mereltä vielä nukkuvaan kaupunkiin. Tuossa seisoo sevastoopolilainen panssarilaiva ankkuroituna satamassa... Siis nyt pian on pää-osa matkastani loppuva. Tästä pääsemme kello 12 päivällä pienessä höyryaluksessa Alushtaan, jonne on määrä pysähtyä. Laivamme ei sinne poikennut, sentähden täytyy kulkea takaisin päin.

Juuri lähtiessämme meri-laivasta, tulee hieno herrasmies kysymään, mitä englannin kielen murretta me tässä puhumme keskenämme? ja alkaa itse haastaa englantia. Kuultuaan että se onkin suomea, jota puhumme, on hän meille hyvin ystävällinen ja kohtelias.

Jalta.

Kaikki on viime kesästä tuttua: tuo hilpeä rantakatu komeine myymälöineen, nuot ratsastavat kähärätukkaiset tataarit, nuot valkoisiin puetut ajurit kaksivaljakkoineen ja punaisella sametilla sisustettuine vaunuineen. Niinkuin ennenkin huutaa jalokivikauppias ohikulkeville: "briljantti -- bomarshee!" Ja tuossa kohtaan karaiimin, herra Bebésh'in, jonka hevosilla viime kesänä tein retken Ai-Petrin huipulle ja Livadian kautta ruhtinas Worontsowin palatsille. Viinirypäleitä syödessämme puhuttelemme pientä tataarityttöä ja saamme kuulla että hänen nimensä on "Bahlishka". Bahlishkalla on pikimustat silmät ja punaisiksi värjätyt hiukset ja kynnet.

Alushta.

Olemme perillä. Kummallinen tunne taas saapua Krimmiin, josta luuli ijäksi luopuneensa vuosi takaperin. Niinpä kohtalo ihmislasta heittelee. Mutta uutuuden viehätys on nyt poissa, ja Kaukaasian jälkeen tuntuu seutu köyhältä ja mitättömältä, sen Tshatyr- ja Babugan vuoret pahaisilta nyppylöiltä Kasbekin ja Elbrusin rinnalla.

10 p. syyskuuta.

Niinpä niin; täällä siis vietin koko viime kesäni, jota nyt muistelen kuin hämärää unta. Mihin lie päiväkirjanikin joutunut?...

Viime kesä... Silloinhan tein retkiä myös vuorille ja vuoriputouksille. Oppaanani oli usein eräs tolstoilainen nuori mies, partasuinen patalakkipää, näöltään kuin todellinen profeetta. Pidin hänestä paljon. Vuoria kiipeillessämme kertoili hän minulle legendoja Krimmin kreikkalaisajoilta.

-- Sitä viimekesäistä Krimmille-tuloani olen ruvennut pitämään jonkunlaisena murroskohtana sisällisessä elämässäni. Täällä näet lakastui se vähäinen runolahja, jonka siihen asti olin itsessäni tuntenut. Se ainoa runonpätkä, jonka täältä, sairaana, kotimaahan lähetin, onkin sentähden -- juhlallisesti lausuakseni -- "rajapyykki kirjallisessa toiminnassani". Kuinkas se kuuluikaan...

Krimmin vuoret ja Krimmin laaksot, Krimmin seedrit ja sypressi-puut, Krimmin lämmöstä läikkyvät ilmat, Sen tähdissä loistavat illan-suut -- Ah ei ne mun mieleeni lohtua luoneet, Ne eivät mun rintaani riemua tuoneet, Ma muistelin kaukaista Pohjolaa, Joka kaihossain kangastaa...

Ma etelän kuumilla rannoilla istun Meren sinisen aaltoja kuunnellen, Mut en minä tiedä mistä ne laulaa Niin kuin minä Suomessa ymmärsin sen: On aivan kuin aaltojen kieli ois toinen, Mun sieluni sille on unteloinen, Ja vieras on kansa ja vieras on maa, -- Ma muistan vain Pohjolaa.

Oi! teillä on siellä nyt armahin aika: Ne poutaiset päivät, ne valkeat yöt, Ja järvenne välkkyy ja virtanne vilkkuu, Ja niityillä helskyvät heinäiset työt... Ah sinne, ah sinne mun mieleni lentää! Ja siellä, nyt tunnen, ois parhainta sentään, Ja sielläpä elää ma tahtoisin vaan, Sinä armahin syntymämaa!

Mut kohtalon myrskyt ne kulkurin purtta Sinne ja tänne ain paiskelevat, Eikä hän tiedä, milloin ne hurjat Koidon sen kotihin kuljettavat; Hän etsivi rauhaa ja turvahan tahtoo, Mut elämän laineet ne vyöryy ja vahtoo, Ja saapuuko suojaan hän konsanaan, -- Se on Salliman vallassa vaan...

13 p. syyskuuta.

Voi Krim, sinä slaavilaisten poetain rikas laulunaihe, sinä Pushkinin riemun remahdus ja Mitshkevitsin mieliala, miksis minulta, vaatimattomalta Suomen soittajalta kanteleeni kielet olet katkaissut? Vai oletko sinä minulle, kylmän Pohjolan pojalle liian tulinen ettäs olet minun runosiipeni polttanut kuten öljylamppu kärventää heikon kärpäsen lentimet?...

Ei minun ehken tänne olisi ikinä tulla pitänyt!

En sanasointuja täällä mä löydä, ei runorytmi mun korvissani täällä soi, en edes koulupojan kaiholaulua täällä Mustanmeren rannalla laatia voi. -- -- Ja vaikka nytkin ilta on ihana ja niin lauhasti tuulee, tuulee... ja kuutamon kielet yli yrttitarhojen heläjää, ja ma rannalla istun ja laineiden loiskeen kuulen, niin mykäksi kanteleeni kuitenkin jää... ah jää!...

Tuolla heijaa ulapalla kreikkalainen pursi... Mitäs siitä! se saa menojansa mennä... Suruko, ah suruko mun ääneni mursi? -- mut täällä ei vain mun lauluni lennä. -- -- --

14 p. syyskuuta.

"Selam ali-kym!" -- "Ali-kym selam!" Se kaikuu niin tutulta taas korvissani tämä muhamettilaisten tervehdys Krimmin rannalla. Aina kun kuljen tuon hedelmäkojun ohi, huudan turkkilaispojalle "Selam ali-kym!" ja aina huutaa hän vastaan iloisesti irvistäen. "Ali-kym selam!" Minä tuskin tiedän mitä nuot sanat merkitsevät, mutta arvaanpa että kun toinen sanoo "olkoon Jumala kanssasi!" toisen täytyy vastata "Jumala sinunkin kanssasi!" Osaan minä tataarinkielisen aamu- ja iltatervehdyksenkin ja viljelen niitä ahkerasti aina kun tapaan jonkun kähäräpään. Turkkilaispojan nimi on Memet. Hän on hyväntahtoinen veitikka. Venättä ei hän ymmärrä seitsemää sanaakaan. Väliin hän kojunsa edessä merenrannalla ulisevalla äänellä veisaa Koraania, pidellen irtonaisia kirjanlehtiä -- ylösalaisin käsissään.

15 p. syyskuuta.

Käymme toverini kera joka päivä uimassa. Vesi tietysti on lämmintä kuin sauna-ammeessa, eikä syksystä vielä mitään tiedä. Kummallista etten ole nähnyt medusoita, enkä delfiinejä kuten viime kesänä. Serdalik-kiviä on koko konsti löytää -- ainoastaan naiset ovat mestareita niitä hoksaamaan piehtaroidessaan sannalla. Nämät, pitkin rantoja loikoilevat olennot ne muodostavatkin Krimmin etelärannan varsinaisen Faunan. Krapujakin on Krimmin rantakivillä vähemmän kuin paljaita mamsselleja. Jumala paratkoon kuinka rumia ne ovat useimmat! Se on kai selitettävissä siten, että juuri rumimmat tänne saapuvatkin, toivossa täällä hiukan kaunistua. -- -- --

18 p. syyskuuta.

Siunattu olkoon Krim, joka on opettanut minut ratsastamaan! Meitä oli koko karavaani naisia ja herroja, jotka tänään teimme retken kauniiseen Karasàniin. Suurenmoista on lentää satulassa yli vuorten ja laakerilaaksojen pitkin Mustanmeren rantaa, kun kuutamo sitä valaisee! Luulenpa ihan että voin pistää runoksi pitkästä ajasta:

Oi jospa ma aina vain ratsastaa näin saisin kuutamo-yössä! Tsherkessi-ruoska mun kourassain ja tikari tattari-vyössä.

Ja seurassa seitsemän neitsyttä, joiden päässä on purppura fetsi, Ja mä itse oisin se satujen khán, joka vuorten aarretta etsii...

Ah ehkenpä silloin umpeutuis sala-haava, min Suomesta kannan: Kun aina vaan allani näkisin näin Tämän Taurian kuutamo-rannan!...

20 p. syyskuuta.

Niin, olen hyvin kiitollinen että meidän pansiooniimme, jota pilalla kutsutaan "naisluostariksi" ja jota hoitaa herttainen shweitsiläinen emäntä, sattui tällä kertaa pari suloistakin olentoa, mikä on poikkeus tavallisesta säännöstä. Nyt ei minullakaan ole ikävä sen jälkeen kuin sain paikkani heitä vastapäätä pöydässä. Sitä ennen vaikenin kuin muuri, tai jos suuni avasin, murisin kuin ärsytetty koira. Niin paljon merkitsee mihin piiriin hermostunut mies joutuu. Suloisessa seurassa tulee itsekkin hyväksi ja hilpeäksi. Sen olen ihmeekseni huomannut. Enhän ketään täällä hakkaile enkä hännystele, sillä kaikki hyvä tässä maailmassa tapahtuu luonnollisesti. Jos kultaiset kielet meille ihmispoloisille soivat, niin soivatpa ne meille itsestään, -- turha olisi keimaillen niitä kerjätä...

27 p. syyskuuta.

Hauska ilta: -- tuo venäläinen rouva (kirjailija Stanjukóvitshin tytär) hämmästytti minut tänä iltana laulamalla erään Sibeliuksen laulun, jonka tämä kesällä sanoihini sävelsi, niin ihmeen puhtaasti ja viehättävästi, etten ikinä saane kuulla sitä niin hyvin esitettävän omassa maassani! Hän ihastui suuresti niihin suomalaisiin sävellyksiin, joita on mukanani. [Tätä painattaessa olen saanut tiedon hänen äkkiarvaamattomasta kuolemastaan. Rouva Lozina-Lozinsky oli harvinaisen herttainen, hellä ja sivistynyt nainen. Kuolinsanoma koskee kipeästi syrjäiseenkin... Olimme hiukan kirjevaihdossa.]

Muuten osoittavat he minulle täällä suurempaa huomiota, kuin ansaitsen. Toisinaan minua hävettää, toisinaan huvittaa, että tusina-maisterista Venäjällä uskotaan tultavan suoraapäätä -- professoriksi. Turha vaiva heille selittää ettei tämä poika ikinä ole tieteitä tutkinut -- he tekevät väkistenkin hänestä täällä oppineen professorikandidaatin. Jos vielä on ylioppilasaikana painattanut runoja, niin sekös koko kunniantähti heidän silmissään!

29 p. syyskuuta.

Kolme viikkoa olen nyt asunut täällä Alushtassa, huvila-pansioonissa likellä meren rantaa. Toverini, joka on asunut toisessa talossa, on ikävystynyt, ja sentähden lähdemme tänään pois. Stipendiaatteinakin olemme velvolliset jo kiiruhtamaan Moskovaan; kuitenkin aijomme katsahtaa vielä muutamia paikkoja Krimmin niemellä. -- Nämät kolme viikkoa ovat minua jonkun verran virkistäneet. Säännöllinen viinirypäleiden syönti -- huolimatta täkäläisestä huonosta ruuasta -- vaikuttaa vereen hyvästi, ja jos vielä on tarjona suloista naisseuraa -- niinkuin minulle kohtalo salli -- niin voipipa sanoa että sydänparkakin on saanut vähän ravintoa. Ja vaikka en tästä luonnosta lujemmin pidäkkään ja vaikka joka päivä olen kiroillut kauheata pölyä, joka täällä tavattoman kuivuuden takia hirveästi tupruilee valtateillä, niin tuntuu kuitenkin oikein ikävältä taas erota. Tuo kirkassilmäinen impynen Volgan varrelta... Mutta enpä todentotta tässä rupea tarkemmin selittämään. Jos pitää liian persoonallista päiväkirjaa, niin kylläpä sitä hammastellaan ja siihen löytävät tästä aihetta jo ennestäänkin, luulen ma. Siis minun täytyy pyyhkiä kaikki koreimmat paikat pois ja tyytyä vain kuiviin kulkumerkkeihin -- -- --

* * * * *

Ajamme pulskasti troikan vetämissä vaunuissa yli vuorten kohti Simferoopolin kaupunkia. Mustameri häipyy taaksemme vain siniseksi sauhuksi taivaanrannalle. Sinne vaipuu Demerdshi, Castellum... kaikki tutut paikat. Aurinko laskee, tähdet syttyvät. Tähtiyön korkealoisteisessa valossa saavumme kaupunkiin.

Simferoopol, 30 p. syyskuuta.

Harmillinen sattuma! Junat eivät tänään kulje asetusten mukaan. Saamme odottaa tuntikausia ennenkuin pääsemme lähtemään Bahtshisaraihin. Syynä epäjärjestykseen kuuluvat olevan ylhäisinten ylimääräiset...

-- -- --

Bahtshisarai, sam. päiv.

"Puutarhojen paratiisi", Krimmin khaanien muinainen pääkaupunki, runoilijain ylistänsä suihkulähteiden sopukka, 36:n moskeijan ja 10 tuhannen muhamettilaisen pesäpaikka! -- Ja kuitenkin on tämä meistä vain likainen, ummehtunut tataarilaiskylä "Mädänneen puron" (Tshuruhsú'n) vierellä...

Ajamme asemalta "Fontán" nimiseen matalaan matkailijakartanoon, jota meille on kehuttu parhaaksi. Siellä ruma tataarilaisakka syöttää meitä, pihalla, viinipuiden siimeksessä tosin ja solisevan suihkulähteen ääressä, mutta syödessäni talirasvaista lihaa, joudun suureen epäilykseen entisestä tataarilaisesta kulttuurista... nälkäisiä kissoja naukuu puolen tusinaa ympärillämme esittäen meille pöytämusiikkia. Viinin nauttiminen pihalla on kielletty, mutta kammiossa saa kuulenma juoda kuinka paljon tahansa. Iltapäivällä lähdemme tataarilaiseen saunaan. Se tekee meihin hauskan vaikutuksen. Vastaanottosali on aito itämainen heleänkirjavine mattoineen ja seinäkoristeineen. Pukukammiosta löydämme korkeat puusandaalit ja, kuvaillen niitä muinaisten tataarikuninkaiden tohveleiksi -- sauna on näet ihan khaani-palatsin vieressä -- astua kolistamme kylpykammioon. Se sijaitsee, kuten itämainen sauna Kaukaasiassakin, kivisessä, pyöreäksi holvatussa tornissa, joka salaperäisesti kumahtelee vähimmästäkin äänestä. Kuten persialainen Tiflisissä, käy täällä tataari kiinni kinttuihimme -- mutta ei hän sentään hyppää niskaamme niinkuin peijakas persialainen oli tehnyt. Tämä tataarilainen nuorukainen pesee meidät reippaasti ja siivosti kuten parhain saunapiika, ja kun kerromme että meillä siellä Suomessa piiat pesevät miehiä -- eivätkä miehet siitä ole millään -- niin nauraa heläyttää hän oikein makeasti ja siveästi tälle "hauskalle jutulle". Lakanoihin kääriytyneinä annamme sitten kantaa nenämme alle pari kupillista turkkilaista kahvia ja sekös hyvälle maistuu. Mutta pää-asia tietysti on se itämainen tunnelma, missä kaikki tämä tapahtuu. Yksin hämäläinen järki-toverinikin näyttää tulevan runolliselle tuulelle siinä loikoessaan alastomana mokkaa nieleskellen, ja varmaan olisi siteerannut koreimman paikan Koraanista, jos suinkin olisi osannut...

Saunasta tultua rupesimme hieromaan kauppaa hevosista, tehdäksemme seuraavana päivänä ratsuretken ulkopuolelle kaupunkia Katshi-Kalen nimiseen paikkaan. Kaupasta ei kuitenkaan sovittu ratsuhevosten nylkyhinnan takia, ja retki jäi tekemättä -- mutta olkoon tässä huvin vuoksi kerrottu se tataarilainen legenda, mikä on olemassa siellä seisovasta kahdesta kalliosta. Toisen nimi on tataarinkielellä "Vai-vai-anam-kajaa", toisen taas "Horhma-balam-kajaa". Näin kertoo tarina:

"Topal-bei, hirmuvaltijas, ryösti naapuriltaan Kemal-mursalta kaksi kaunotarta, vaimon ja tytärpuolen. Kauvan piti hän heitä seraljissaan, mutta vangitut jäivät taipumattomiksi hänen tahdolleen. Julmistui Topol-bei ja käski muurata heidät vuoreen. Kuluipa vuosi. Katshi-Kaleniin ilmaantui kaksi kivimöhkälettä, joista toisesta silloin tällöin nähtiin ihmeen ihana nainen, kultamalja kädessä. Topal-bei tunsi sen ylpeäksi mursan tyttäreksi ja käski raivoissaan kaataa kallion. Koottiinpa yhteen kaikki hevoset ja harjat, ja valjastettiin kallion eteen, joka kätki sisässään tämän kaunottaren. Silloin sen sisuksista kajahti säikähtynyt ääni: 'Voi voi mun äitini!' (Vai-vai-anam-kajaa). Mutta toisesta kalliosta kuului rauhoittava vastaus: 'Älä pelkää lapseni!' (Horhma-balam-kajaa) ja samassa silmänräpäyksissä kivettyivät hevoset, harjat ja ajajat, muuttuen suureksi kiviröykkiöksi kallion juurelle".

Dervishit.