Part 6

Hei! Mikä huuto ja hälinä siellä nousee, jos sinut muukalaiseksi tunnetaan. Kaikki rientävät kilvan tavaroitaan tyrkyttämään, muutamat osaavat mestarillisesti pelkillä käsien liikkeillä ja silmäniskuilla houkutella sinut kauppaansa, monet juoksevat perässä pitkän matkaa ja huutavat vimmatusti esimerkiksi että saat hopeahelaisen tikarin ainoastaan kymmenestä ruplasta. Siellä on vaarallista kulkea, jos on herkkä joutumaan kiusaukseen jokaisen korean kapineen suhteen, mitä tyrkytetään -- ja niitähän siellä on runsaasti. Täytyy olla lujasti edeltäpäin päättänyt, että ostan basaarista esim. kaukaasialaisen karvaviitan enkä mitään muuta -- ja kuitenkin ne veijarit saavat sinut houkutelluksi ostamaan lisäksi kaikellaista muuta kaunista, mikä rumasti rutistaa matkakukkaroasi. Mutta hauska vain siellä on kulkea ja kaikkea sitä kirjavuutta katsella. Muistan eräänkin persialaisen vanhuksen, joka väkistenkin vei meidät sisään aarteitansa ihailemaan, taluttaen minua käsipuolesta ja ystävällisesti taputellen olalle. "Mutta emmehän me mitään teiltä osta!" väitin minä nauraen. "Ei tarvitsekkaan -- kunhan vain tulette katsomaan!": sopersi ukko huonolla venäjän kielellä. Ja "kiusaaja" näytti meille koko valtakuntansa komeudet, levittäen eteemme mitä loistavimpia persialaisia verhoja ja mattoja, sanoen: "nämät kaikki annan minä teille, jos..." Toverini oli saada aivohalvauksen, kun kysyttyään muutamankin maton hintaa, kuuli korvissansa: "150 ruplaa!" Ja hän läksi juoksujalassa sieltä ulos eikä rauhoittunut ennenkuin oli käyty kefiiriä juomassa. Kai oli hän, maisteri-riepu, vähän uneksinut tulevasta rehtorikodistaan Porvoossa. -- -- "Ai kuinka kaunis matto herra rehtorilla on!" huudahtaisi joku porvoolainen matammi. "Mistä herra rehtori sen on ostanut?" -- Hömm! rykäiseisi hän mahtavasti. "Minä tulin sen ostaneeksi matkoillani Aasian rajoilla." -- "Jassoo, onkos herra rehtori niin kauk..." Sataviisikymmentä! Silloin se juuri pamahtikin korvissa tuo hävytön hinta ja tulevan pedagoogin ihana unelma katkesi keskeltä poikki.

Borshòm, 2 p. syysk.

Tämä on luonnonihana kaukaasialainen kylpypaikka haararadan varrella Tiflisin ja Batumin välillä. Sellaista vuoripuron vesiputousta kuin täällä, en ole ikinä missään nähnyt. Puro syöksee alas aivan kuin taivaasta. Uhkeasti kohoavat vuoret molemmin puolin laaksoa, joka kasvaa komeita puita. Täällä ei mahda keskikesälläkään olla liian kuuma. Kylpyvieraita ei näytä olevan erittäin runsaasti -- niiden keimailupääpaikka kun on Pjatigorsk, jossa emme viitsineet käydä, vaikka sitä kaikki meille suosittelivat. Tämä kylpypaikka sitävastoin on kodikkaampi, maalaisempi ja sentähden poikkesimme tänne puoleksi päivää. Täällä olisi hauska tehdä ratsastusretkiä pitkin rotkon pohjaa ja vuorten rinteitä. Olen jo ostanut itselleni hopeanvälkkyvän ratsupiiskan...

-- -- Tietysti monet kuuluisat paikat ovat meiltä jääneet käymättä eikä näin lyhytaikaisella matkalla ehdi kuin pinnaltasivellen tutustua Kaukaasian kirjavaan elämään. (Kuten tunnettu puhutaan tässä maassa noin sadalla eri kielellä). Toverini olisi halunnut käydä Bakun palavilla naftalähteillä tulenpalvelijoita katsomassa -- se on eräs ikivanha uskon lahko; minun taas olisi tehnyt mieli käydä täällä elävien duhoboorien ja molokaanien luona -- mutta kukkaromme kehoittaa pysymään vain valtaväylillä.

Yöjunassa Kaukaasiassa.

Pilkkopimeä yö... Juna kiitää jyristen vuorten rotkoja. Huonosti valaistut vaunut ovat täpötäynnä makaavia matkustajia, ainoastaan joukko alkuasukkaita istuu valvoen, pitäen villiä rähinää ja puhuen kiivaasti omalla oudolla kielellään. He ovat todella vähän peloittavat tulisine silmineen, tsherkessipalttoineen, pitkine tikareineen. Vielähän nykyaikanakin tapahtuu murhia ja ryöväyksiä kaukaasialaisilla rautateillä... Täytyy siis olla varuillaan. Nukahdan unenhorroksiin, käsi puukon kahvassa -- -- -- Aamulla yhtäkkiä kavahdan seisoalleni ja huomaan kauhukseni että toverini, jonka iltayöllä olin selvästi nähnyt laittautuvan nukkumaan ylälaverille, on kadonnut! Sija on typötyhjä, vaunun ikkuna vieressä auki -- villit kaukaasialaiset poissa. Mitä tämä merkitsee? Mihin on toverini hävinnyt? Onko hän pudonnut alas ikkunasta vai... onko hän sysätty siitä ulos -- ja rahat taskusta kiskaistu? Se ei olisi mahdotonta yön hiljaisuudessa...

Totisesti on hän poissa! En tapaa häntä siivoushuoneestakaan, en löydä häntä lähimmältä sohvalta...

Esaiias? missä olet Esaiias? Hyvä jumala, näinkö nyt todella kävi!... Konduktööri kulkee läpi korridoorin, lyhty kädessä; näytän hänellekkin tyhjää makuusijaa katon rajassa ja selitän että toverini on kadonnut. Todentotta! Hänkin sanoo muistavansa että tässä makasi valkeatukkainen mies, jolla oli samallainen piletti kuin minulla. Hänkin säpsähtää, ihmettelee, huitasee kämmentään ja -- menee kiireesti pois. Minä jään yksin ympärillä kuorsaavien joukkoon.

No niin, minkäpäs tehdylle tekee? Toverini on sysätty ulos yön pimeyteen ja sillä hyvä. Tuhmasti muuten tehty, sillä hänellä oli vähemmän kultarahoja mukanaan kuin minulla. Semmoista siitä seuraa, kun ei kanna vyöllään suomalaista puukkoa! Perhana sentään! Se oli siinä suhteessa semmoinen jukupää lammas se minun toverini. Mutta -- "de mortuis nihil nisi bene" -- ei vainajasta pahaa. Ei yhtään... Integer vitae -- hm... ne surmasivat hänet sittenkin, sittenkin, vaikka hän pääsi elävänä saunapirun kynsistä Tiflisissä. Niin se on: "jota Jupiter vihaa, hänestä se aikoi tehdä pedagoogin". Voi veljeni! Missähän hiiden rotkossa nyt sinun vaalenneet luusi lepäävät? Se oli siivo mies se Esaiias-maisteri -- viisas ja filosoofinen -- vaikkei se ollut oikein maisterin näköinen...

Kuinka voi laskea leikkiä toverinsa kuolemasta? Niin, kuinka voi?... sitä minä itsekkin ihmettelen. Esaiias! Hoi Esaiias! -- Ei vastausta -- totisesti on hän kadonnut.

Juna jyskyy ja heiluu. Toverini makuusija on yhä tyhjä, yhä tyhjä... Jännityksissä odotan aamun valkenemista... Kun aurinko vihdoin nousee, löydän hänet kaukaa eräästä pimeästä nurkasta -- nyljettynä, skalpeerattuna, niinkuin minusta ensin näyttää, mutta kohta nousee hän ylös haukotellen ja silmiään hieroen ja selittää että oli vahvasti peljännyt putoavansa alas laverilta ja siksi yöllä muuttanut makuusijansa vapaaksitulleelle sohvalle. Peevelin junkkari!

Minä olen hänelle tietysti vähän suutuksissani siitä että hän näin on minua ja konduktööriä suotta säikäyttänyt.

Batum, 3 p. syysk., varh. aam.

Kaupungista kaupunkiin, satamasta satamaan, hotellista toiseen -- ja näin jo kolmatta viikkoa yhteen kyytiin siitä kun Suomesta lähdin. Kolme merta jo nähnyt, jättiläisvirrassa vierinyt, jättiläisvuorilla kiipeillyt... Milloin Volgalla kuumana kuutamoyönä, milloin viileällä Kaukasus-tunturilla aamuruskon ihmeellisessä hohteessa, tuonoin kaulaa myöten Kaspian lämpöisissä laineissa -- tänään jo alastonna Mustanmeren armaissa aalloissa. Eilen ei kaukana Araratilta -- tänään ainoastaan 30 virstan päässä Aasian-Turkin rajasta. Petrovskissa kiilloitti kenkäni persialainen, Wladikawkasissa karkasi niiden kimppuun punapää turkkilainen, Tiflisissä suutaroi niitä ruskeasilmäinen gruusialainen ja täällä Batumissa hankailevat niitä pölystä kreikkalaispojat. Kuka olisi uskonut että Kiannan papin pojasta tuli sellainen Jerusalemin-suutari? Apropos -- pyhistä paikoista. Eilen lähetin mainitun Araratin kuvakortin veljelleni, joka on nuori pappismies ja kirjoitin siihen seuraavan tekstin: "Rakas veli! Tässä lähetän sinulle kuvan siitä testamentin vuoresta, jolle ukko Nooan arkki muinaisuudessa takertui. Minä puolestani en voi ymmärtää, missä setä Nooan silmät silloin olivat, koska hän laivansa tälle karille laski, joka on 16,918 jalkaa korkea! Kovasti epäilen että pyhä setä-vainaja oli hiukan hutikassa jo ennen kuin hän testamentin mukaan viinipuita istutti. -- Mitä muuten mainitun paikan muistoihin tulee, ei arkista liene löydetty siruakaan, mutta Tiflisissä olen minä nähnyt kummallisia, pässistä nyljettyjä nahkasäkkejä, jotka ehkä ovat juuri niitä setä N--n viinileilejä. Vahinko ettes itse ole täällä kaikkea sitä tutkimassa. Olisi tekaistu polkupyöräretki yhdessä tälle vuorelle tai ratsastettu sinne tämän maan elukoilla: sinä esimerkiksi kaksikyttyräisellä kameelilla -- kuvaillen hengessäsi Aabrahamin aikoja ja Eleaasarin Rebekka-retkeä -- minä taas aasin tammalla... Toivon ettei veljeni pahastu tästä viattomasta pilasta".

Batum, meren rannalla 8. p.

Oi terve sinä tuttu Mustameri, jonka taurilaiset rannat vuosi takaperin taakseni heitin, luullen silloin etten ikinä sinua enää näkisi! Yhtä pehmoisen sinervänä vipajat edessäni hopeanhohtavien vuortesi välissä, yhtä ihanasti sivelee silmääni ulappasi hienot värivälkkeet. Ja yhtä suloista on taas keinua untuvaisissa aalloissasi ja katsella äärettömällä lakeudellasi liihoittelevia valkopurjeita, muistellen mielessänsä Troijan sodan taruja ja näitäkin vesiä harhailevaa Odyssesta. Sinä olet kauniimpi kuin Kaspia ja monin verroin iloisempi kuin Itämeri, se mun pohjoisen kotimaani kylmä huuhtelija...

Näin juhlallisesti tervehdän minä mielessäni mainittua merta, kävellessäni toverieni seurassa -- meihin on näet liittynyt eräs kohtelias venäläinen ylioppilas -- pitkin Batumin mailmanmainiota rantabulevaardia, joka virstan pituudelta kasvaa laakereita, oleandereita, magnolioita, palmuja ja muita etelän ylimyksellisiä puita. Olemme juuri käyneet uimassa ja sentähden virkeällä mielellä. Turhaan ne tätä Batumia soimaavat malarian pesäpaikaksi. Lie ennen ollut, mutta nykyään on tehty kuivaustöitä soilla. Sanovat täällä satelevan runsaasti -- eipähän meille sada -- on mitä ihanin pouta, tuuleskelevan sanovat myös niin tuimasti että puut bulevaardilla torikalloineen kaatuilevat eikä kukaan uskalla silloin mennä rantaan -- mutta mepäs emme tästä kaikesta mitään tiedä, meitä suosii mitä mainioin sää. Katselemme rauhassa kasvitieteellisen puutarhan ja siirrymme iltahämärissä "Itämaiseen basaariin".

Siellä kohtaa meitä sama värien kirjavuus ja kansallisuuksien vilinä kuin Tiflisissäkin. Venäläisistä ei täällä tunne hajuakaan. -- Kaukaasian vuorelaisen tulinen silmä sekä välkkyvä tikari hohtaa täällä kadunkulkijaa vastaan, oudot kielet sorahtelevat korvissa. Armeenian- ja gruusiankielet Kaukaasiassa ovat edustetut yksin hotellien käymälöissäkin. Katukylteissä tapaa usein suosituksen "aasialainen mestari". Turkkilaisia puukkoja katsellessamme käy selville että myyjä on kreikkalainen. Pedagoogi-toverini alkaa heti skandeerata hänelle Iliaadia -- ja kas ihmettä: myöjä rupee samaan vauhtiin jatkamaan Homeroksen runoa! Minä seison ja ihmettelen näitä klassikoita. Ilmi käy että myöjä on ollut Trapezuntin kimnaasiossa, mutta hänen veljensä, uuskreikkalainen, joka seisoo vieressä, ei ymmärrä sanaakaan vanhasta sankarikielestä. Sitten kysäsee toverini oppineelta veljeltä: tietääkö hän, missä Suomenmaa on? "Kyllä", vastaa tämä, "sehän on siellä -- Ameriikassa päin". Sitten menemme toiseen myömälään ja minä rupean hieromaan kauppaa turkkilaisesta puserosta. Se herättää yleistä ihmettelyä ja naurua: "mitä herra sillä tekee?" Sitten kuljemme sivu muhamettilaisen rukoushuoneen, jossa Allahin palvelus juuri on alkanut, ja astumme sisään turkkilaiseen kahvilaan. Täälläkös iloista on ja mokka kuinka makeaa. Seinillä turkkilaisia kukkaismaalauksia, kirjoituksia ja puolikuun kuvia. Ja tavattoman kaunis-nuori turkkilainen istuu sohvalla -- nähtävästi työmies, mutta harvinaisen kaunis hän vain on. Samassa kuuluu tiukun helinä kadulta ja mies, täysinäinen nahkasäkki seljässään kulkee ohitse. Se on täkäläinen veden myyjä. Olisi hauska tietää, onko suuri eroitus veden ja viinin hinnassa -- viini näet maksaa vain kymmenkunnan kopeikkaa pullo.

4 p. syyskuuta.

Istun laakerein ja magnoliain siimeksessä edessäni tuo vihreänsinertävä ulappa ja lueskelen "Mustanmeren sanomia". Toverini matkusti tänä aamuna ylioppilaan kanssa Tshakvaan teepensaita ja kiinalaisia katsomaan. Minun asiani on sillä aikaa hankkia piletit laivaan, joka lähtee tulevana yönä. Me matkustamme täältä Krimmiin.

Kello 12 yöllä.

Olemme laivassa, joka kahden tunnin perästä lähtee. Taivas leimuaa, salamat välähyttelevät mahtavasti Mustaamerta, ukkonen jyrisee vuorilla, vettä sataa... Tällaisena yönä luovun Kaukaasian rannasta, luultavasti ijäkseni. Turkkilaisia punapäitä on kymmenittäin laivassa. Saa nyt nähdä, jaksanko taistella meritautia vastaan -- matka on pitkä, kestää neljä yötä. Tällä hetkellä on meri jotenkin siivon näköinen. Menisinkö alas kajuttaan nukkumaan vai jäisinkö kannelle?... Venäläinen ylioppilas seuraa yhä meitä, hän ei halua meistä luopua "seuran vuoksi", poikkeaa mahdollisesti Uus-Athokseen, jonka kohdalle tullaan huomenna. Laiva on suuri ja komea, mutta sillä on taas epärunollinen nimi -- "Suuriruhtinas Aleksei".

_Merisairas_

(Kuvaus Mustalta mereltä).

Alhaalla kajutassa, jonka lavereilla makasi parikymmentä matkustajaa, vallitsi tukahduttava kuumuus. Ilma oli ummehtunutta ja haisi hieltä, lialta ja muulta pahalta... Oli muutama tunti sivu sydänyön, ja laiva oli juuri lähtenyt liikkeelle Kaukaasian rannasta.

Yhtäkkiä kuului rytisevä alas-hyppäys joltakin laverilta, pari paljasta koipea vilahti yölampun valossa, ja pitkä herrasmies paitasillaan näkyi kiireesti loikkaavan yli laattian, käsi suulle painettuna.

Ou--uo--y--yökkk...!

Ja samalla tuntui jotakin purskahtavan ulos valtavalla voimalla. Herrasmies oli ruvennut puhumaan "engelskaa", jota kieltä ei muuten sanaakaan osannut.

Hän seisoi kumarruksissaan, kuolemankalpeana kasvoiltaan ja piteli vavisten kiini pesukaapista molemmilla käsillään.

"Se liikkuu kuitenkin!": mutisi hän kuten Galilei maapallon pyörimisestä ja katseli rukoilevin silmin ympärilleen, kuni apua etsien.

-- Nyt se alkaa, änkytti hän toverilleen, joka oli herännyt ja kummastuksissaan siristi unisia silmiään päin häneen.

-- Mikä niin? kysyi tämä mahallaan maaten.

-- No se... ou--uo--y--yökkk... Enempää ei hän ehtinyt vastata eikä selitystä tarvittukaan.

Toveri katsoi kauhistuneena häneen, osaamatta mihinkään ryhtyä. Muutkin matkustajat olivat heräilleet, eräs herra hyppäsi alas ja lennätti jalomielisesti sairastuneen nenän alle ison pullon hajuvettä, neuvoen potilasta huuhtomaan sillä päänsä; muutamat pukivat kiireesti yllensä ja riensivät ylös kannelle peljäten itsellensä käyvän samoin, tai mahdollisesti päästäksensä näkemästä sitä surkeaa näytelmää, joka aina seuraa meritautia. Oli joukossa niitäkin, jotka ylenkatseellisesti nauroivat hänelle, joka paitasillaan siinä oksenteli alhaalla laattialla, oli myös niitä, jotka ähkäsivät harmistuneina, kääntyivät toiselle kyljelleen päin seinää ja nukahtivat kuorsaavaan uneen.

Potilas hoiperteli kuin juopunut paikoilleen ja romahti hervotoinna laverilleen. Hän oli äkisti käynyt niin heikoksi että oli kokonaan kykenemätön saamaan vaatteita päälleen ja lähtemään ylös laivan kannelle, jonne hän olisi tahtonut. "Jos mahdollista", niinkuin hän ajatteli, "vielä pelastuakseen"... Se oli myöhäistä nyt, merihirviö oli jo syvään iskenyt häneen kyntensä, hänen silmissään pyöri punaisia ja sinisiä renkaita, päätä kivisteli oudosti, korvissa suhisi, ja joka silmänräpäyksellä tuntui että ihan se tuo vatsa parka pulpahtaa suun kautta ulos...

Alussa koetti hän laskea leikkiä omasta tilastaan: "Pitääpä olla koko miehisen miehen, kun ei saa omia housuja jalkaansa!" mutta pahoinvoinnin kiihtyessä hän jo surkeasti vaikerteli mielessään: "Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt, että näin minua kuritat?"

Hän oli likomärkä hiestä. Hänen oli yhtä haavaa sekä kuuma että kylmä... Mitäs ulkonaisesta pahoinvoinnista? -- senhän vielä olisi sietänyt, mutta kun tauti tulee yhdessä sisällisen kurjuuden tunnon kanssa, niin silloin se on vaikeasti kestettävä. Sen, joka nauraa meritautia, pitäisi itsensä se kokea. -- Sitten ei ikinä nauraisi.

Ehkä monet muut kärsivät vähemmän kuin hän -- hän kärsi paljon, sillä hänellä oli herkkä sielu ja kipeä veri. Hän, joka muutenkin oli salaisesti onneton elämässään, tunsi nyt itsensä repalehtavan koko onnettomuutensa syvyydessä. Koko eletty elämä alkoi vilistä hänen edessään, kaiken pahan, mitä hän oli tehnyt, tunnusti hän nyt vasta pahaksi. Kas semmoinen on ihminen, että kun taudin tuskat häntä kouristavat, hän nöyrtyy, jos ei ole peräti paatunut. Etenkin kaikki, mitä hän oli rikkonut omaa itseänsä vastaan, vaivasi nyt häntä julmasti. "Tämä on seuraus siitä, ainoastaan siitä", tunsi hän. "Se on luonnon laki, joka minua rankaisee. Minä olen tämänkin kidutuksen ansainnut, niin juuri -- ansainnut..."

Mutta kun sairauden puuska hänet taas kaikessa iljetyksessään tempasi ja rautaiset vanteet tuntuivat kiristävän hänen päätänsä, niin että kaikki hänen järjessään pimeni, ja hän luuli viimeisen hetkensä tulleen sekä pyörtyi laverilleen, kysyi hän toinnuttuaan, kyynelten puristuessa ulos silmistä: "Olenko minä kuitenkaan tällaista helvettiä ansainnut?"

Ei kukaan hänelle vastannut, hän sai itse hautoa ja ratkaista omia kysymyksiään, joita tulvailemalla tulvaili hänen pakottavassa päässään. Laiva vain huojui hiljalleen, hiljalleen, mutta pirullisesti... ja aallot roiskahtelivat kohisten tiiviisti suljettuja kajutan ikkunoita vastaan.

-- -- --

Aamu oli aikoja valjennut ja matkustajat kadonneet makuusalista, kun potilas vihdoinkin tunsi sen verran voimaa itsessään että sai hätä-hätää vaatteet päällensä ja läksi horjuen ja vapisten kiipeämään ylös kannelle, pidellen kiinni kaidepuista. Sinne päästyään retkahti hän heti suoja-aitaa vasten -- ja luuli katkeavansa ylenannatukseen. Veri syöksähti silmiin, pää tuntui lyijymöhkäleeltä, suu täyttyi karvaalla, kuumalla vedellä, ja sielua kirveli yhä kiihtyvä epätoivo...

"Tämmöinen raukka minä olen. Katsokaa koko maailma!" näyttivät ilmeet hänen silmissänsä puhuvan. Mitäpä siitä häpesi? Ihminen hän oli niinkuin nuo toisetkin, jotka kävelivät hänen ympärillään, meritaudista vapaina.

Toveri toimitti hänet makaamaan peräkannelle, sellaiselle penkille, jolla hän vähemmin häiritsi matkustajia, ja toi hänelle tyynyjä Ja peittoja.

-- Sepä nyt oli ikävä että sinä sairastuit, taisi tämä vain sanoa, -- koko matkahan nyt menee pilalle. Toinen ei mitään vastannut. Häntä harmitti oma surkeutensa. Toveri siirtyi neuvotoinna pois ja hän jäi yksikseen, seljälleen makaamaan, silmät tuijottaen ylös taivaan sineen...

Meri loiskui raikkaasti hänen molemmilla puolillaan. Sekin tuntui naureskelevan hänen heikkouttaan: "Kaikki ne sitten -- kaikki ne sitten... lähtevät... merelle..." kohisivat aallot laivan laitaa vasten. Meren iva häntä enemmän hävetti kuin ihmisten irvistelyt, sillä luonnon elementit olivat aina olleet hänen ystäviänsä. Olihan hän satoja kertoja keinunut aalloilla omassa Pohjolassaan ja rakastanut myrskyä, tuntien itsensä hurjan terveeksi sen tansseissa... Mikä oli syynä siihen, että veden kehtoa-tuutiva emo nyt hänet masensi? Hän mietti sitä ja tuli siihen päätökseen että jos hän _itse_ ottaisi osaa laivan kuljetukseen, niin olisi hän terve. Tällainen kulkeminen matkustavaisena suuressa laivassa, jota höyrykone lykkäsi, oli hänelle luonnotonta. Ja hän jupisi kirouksia näille ihmisten suurille keksinnöille... "En ikipäivinäni enää astu mihinkään höyrylaivaan, en semminkään Mustalla merellä!" päätteli hän. "Kierrän maitse vaikka tuhat peninkulmaa mieluummin kuin sata meritse suoraan!"

Niin tympeältä tuntui elämä hänen sielussaan.

Hänelle oli yhdentekevää, mitä seutuja laiva milloinkin kulki. Vaikka joku olisi hänelle huutanut korvaan: "Nouskaa katsomaan: Elbrusin lumihuippu hohtaa Kaukasuksella!" niin ei hän olisi päätään kääntänyt. Mitä ne häneen nyt kuuluivat luonnon kauneus ja muinaisuuden kaikki merkillisyydet! Hän ei niitä tarvinnut... ei tarvinnut.

Niin tuskitteli, hän koko päivän makaillen kannella, silloin tällöin hyökäten suoja-aitaa vasten tyhjentääkseen itsessään sen, mikä jo aikoja sitten oli tyhjä. Kaikellainen ruoka ja juoma iljetti häntä ajatellakkin, ja turhaan kävi neuvoton toveri häneltä kyselemässä, eikö hän mitään nauttisi. Ei pisaraakaan, ei muruakaan. Kerran pyysi hän toverinsa keitättämään jotakin lääkeruohoa, jota hänellä oli mukanaan tällaisen taudin varalta, mutta laivan bufetissa kieltäydyttiin jyrkästi yksityisestä tilauksesta. Se yhä enemmän katkeroitti potilaan mieltä. "Ihmiset ovat sydämmettömiä petoja!" päätti hän, kalmankalpeana kasvoiltaan. Jos hänessä olisi ollut voimaa, olisi hän käynyt lyömässä nyrkillään vasten hampaita sitä, joka sellaisen kiellon antoi. Hän olisi sen tehnyt pyhästä vihasta. Ja sitten olisi hän sanonut sille että tuollainen ihminen on jumalanpilkkaaja, kun ei pane rikkaa ristiin kipeän lähimmäisensä hyväksi...

Mutta oliko hän itse auttanut lähimmäistään? Hänen mieleensä muistui tapauksia, jolloin hän oli paennut sairaita, päästäkseen heitä auttamasta...

"Niin, semmoinen minä olen... En vähääkään parempi kuin muut!" täytyi hänen salaa itselleen tunnustaa. "Mutta tunnen minä usein sääliä, vaikka en ujoudesta sitä näytä".

Alakuloisena ja heikkona katseli hän pitkin meren aaltoja. Toisinaan valtasi hänet sellainen tympeys että hänen teki mieli hypätä sinne alas... "Minä en tahdo kärsiä enempää!" Itserakkauden vai vastuunalaisuudenko tunto hänet siitä esti? Vai toivoko että tästä vielä oli paraneva? Vai mailman tuomioko, että olisi pidetty pikkumaisena meritaudin tuskien tähden lopettaa päivänsä?... Ei hän itsekään tiennyt. Järki vakuutti hänelle, että hänen olemassa-olemisensa oli mitätön ja että olisi parempi ettei sellaisia olisi maailmassa kuin hän, mutta tunne ja mielikuvitus hellivät tätä omaa olemassaoloa. Liikutuksen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, kun hän muisti ne valitut, jalot naiset, jotka hänelle olivat hellyyttä osoittaneet. "Oi jospa yksi heistä istuisi nyt tässä hänen vierellään! Hän saisi elämänsä voiman heti, ihan heti, jos saisi tuntea tuon puhtaan sulouden likellään!"

-- Onko herra kipeä? säpsäytti hänet samalla karkea ääni ja kapteeni seisoi kookkaana hänen vieressään.

-- Kuten näette... merikipeä, äänsi potilas.

-- Pah!... nauroi vain kapteeni partansa täydeltä ja meni pois yhtä komeana kuin oli tullutkin. Tietysti tällaiset surkeat ilmiöt suuressa matkustajalaivassa olivat kapteenille liian tutut herättääkseen enemmässä määrässä hänen huomiotaan. Potilaan kävi kateiksi kapteenin rautaisia hermoja...

Tuli ilta ja aurinko laski, meri pimeni ja tuulen henki viileni. Sairasta alkoi vilustaa, mutta hän ei suostunut lähtemään alas haisevaan kajuttaan. Ylös ruokasaliin, jossa ilma oli parempi, olisi hän paneutunut maata, mutta sinne ei sallittu. Sairas kirosi sydämmettömiä laivasääntöjä ja jäi yön tullen yksikseen kannelle, joka hiljalleen keinui puoleen ja toiseen.

Hän kääriytyi väljään kaukaasialaiseen karvaviittaansa, kyyristyi tuulen suojaan ja koetti nukahtaa.

Tähdet paistoivat korkeudessa hänen päänsä päällä kuin kylmät timanttipalaset...

Potilas vaipui horroksiin ja näki unen.