Part 5

Pilkkopimeässä saavumme aulaan eli kaukaasialaiseen kylään, jonka tulet jo kaukaa salaperäisesti ovat vilkkuneet meitä vastaan. Tässä, Kasbekin, juurella olimme päättäneet viettää yömme, sillä kauvemmas ei kyytimiehemme mitenkään olisi uskaltanut lähteä, peljäten nähtävästi ryöväreitä. Syntyipä melua ja huutoa, kun ajoimme majatalon eteen: pimeästä hyppäsi eteemme olento solkaten huonolla venäjänkielellä ettei majatalossa ollut yhtään vapaata yösijaa, koska huomenna on suuri juhla ja paljon vieraita liikkeellä. Kohta hyppäsi pimeästä toinenkin olento, käänsi hevosemme turvasta takaisinpäin ja lyhdyllä valaisten johdatti meidät -- piru sen tiesi, mihin se meidät nyt viepi! ajattelimme: suistaa ehkä suoraan alas jyrkänteeltä jokeen ja pitää hyvänään kapsäkkimme... Ei sentään jokeen suistanut, yhtäkkiä käännyttiin oikeaanpäin, lyhty alkoi vilistä ylöspäin ja kohta työnnyttiin sisään jostakin portista. Vimmattu koiran haukunta remahti vastaan, uteliaita olentoja kokoontui ympärillemme, hevoset tömistivät kavioillaan maata, ja me emme tienneet suuntiakaan, millaiseen paikkaan nyt oli jouduttu. Näin toverini ja venäläisen ylioppilaan juoksevan ylös korkeita puuportaita lyhdyn perässä ja katoovan sisään. Itse jäin pilkkopimeään pihalle ja luulinpa heidän rientäneen suoraan surman kitaan, koska viipyivät niin kauvan. Tietysti minulla oli toinen käsi kiinni puukon kahvassa että jos tässä niinkuin... Olinhan Kaukaasiassa, tikarin ja murhan jännittävässä valtakunnassa, vuorelaisten keskessä. Mutta toverini tulivat elävinä takaisin selittäen että tässä mainiosti sopi yönsä viettää.

Niin asetuimme yöksi gruusialaiseen taloon. Turhaan puhuttelimme emäntää venäjänkielellä, eipä hän monta sanaa ymmärtänyt, se kaunokainen, hymyili vain ystävällisesti, killisteli koreasti kirkkailla silmillään ja näytteli meille vuoriston kullankimaltelevia kiviä, joita häneltä muistoksi ostelimme.

-- -- --

Aamulla kello 4, kun vielä oli pimeä, minä, joka makasin laattialla, ensimmäisenä heräsin. Katsahdin ulos ikkunasta, säpsähdin ja luulin näkeväni kummallista unta: korkealla ilmassa, hiljaisessa aamuyössä hohtaa, hohtaa ja väreilee jotakin ihmeellistä ruusunpunaista... Se kirkastuu kirkastumistaan, vaihtaa väriään ja jää hohtamaan häikäisevän valkoisena eteeni... siellä ylhäällä ilmassa, mutta alhaalla vuorilaaksossa vallitsee kylmä pimeys. Mitä se on? Mikä on tämä korkea ihanuus? Satumainen näky: Kasbekin ikilumen huippu, johon näkymättömän auringon säteet ensimmäisinä ovat singahtaneet! Siellä 16,546 jalan korkeudessa leikkii etelän hilpeä aamurusko lumiturkkisen lappalais-ukon kanssa kiistellen hänen kristalleistaan. Nykäsin toveriani jalasta: "Herran nimessä, sinä Hämeen mulli, nouse nopeasti Kasbekkia katsomaan!" Samassa heräsivät venäläisemmekin ja kaikin me nyt katsomaan äänettöminä korkeuteen, joka valkenemistaan valkeni. Oli se suurenmoisin luonnon näky, mitä elämässäni lienen nähnyt, ja sen kuva painui kuni jumalainen satu ijäksi mieleeni. Riensin ulos törmälle yhä katsoen tuohon paisuvaan pyhyyteen, ja minusta tuntui että tämä oli sitä, jota luonnon kielellä voi kutsua seisomiseksi kasvoista kasvoihin jumalan edessä... Harvojen matkustajain onnistuukaan nähdä Kasbekkia niin selkeänä ja pilvenkääreistä täydellisesti vapaana kuin me sen näimme 28 päivänä elokuuta 1902. Tuhannet turistit ovat käyneet Kasbekin juurella, näkemättä haamuakaan sen huipusta.

Harvinainen onni meitä muutenkin suosi tänä ihanana aamuna. Sattui nimittäin olemaan suuri gruusialainen juhlapäivä ja paljon kansaa kulki kiiveten ylös korkealle vuorelle. Tämän vuoren huipulla, joka on yksi hänen ylhäisyytensä Kasbekin etuvartioista, seisoo ikivanha gruusialainen kirkko. Mekin lähdimme toverini kanssa nousemaan ylös vuoripolkua ensin astuen siltaa Térekin yli ja sitten kulkien läpi gruusialaisen aulan, joka muureineen, solineen, kivestä ja savesta rakennettuine majoineen tekee linnoituksen vaikutuksen, sijaiten jo satoja jalkoja korkeammalle jokirannasta. Tovin aikaa saimme kiivetä ennenkuin vihdoinkin näimme auringon takanamme revähtävän irti vuoren harmaasta peitosta ja valaisevan rinnettä edessämme. Mikä raikas tunne rinnassa: varhaisena aamuna näin ponnistella tuhatkunta jalkaa taivasta kohti! Gruusialaiset kulkevat kauniissa kansallispuvuissaan pienissä ryhmissä edessämme ja takanamme, naiset tähti-otsaisina, miehet tikari vyöllä. Kasbek kimaltelee kuin suuri timanttimöhkäle ylhäällä päidemme päällä, alhaalla hämärässä syvyydessä sinertäen savuavat aulat ja kiemurtelee Térek-joki. Sellaista kirkkomatkaa ei liene monta koko maailmassa ja täytyypä pitää oikein huvittavan huimapäisenä sitä pappia, joka keksi rakennuttaa temppelin niin korkealle, sillä ei sinne heikkojalkaiset ikinä jaksa nousta ja tuhat ähkynkirousta pääsisi varmaankin meidän lihavan ja laiskan savolaispastorimme suusta, jos pitäisi mokomanlaisessa kirkossa saarnata ja palvella.

Mutta minulle on jäänyt suloinen muisto tästä kaukaasilaisesta kirkkoretkestä. Siellä vuoren rinteellä tapasin minä kivellä istumassa gruusialaisen neidon, jonka silmistä loisti samankaltainen puhdas hohto, jonka olin nähnyt aamulla anivarhain Kasbekin lumihuipulta. Kuinka mainiosti vuoriluonnon kauneus sointuikaan tämän immen ihanuuteen! Ihan sitä riemustuu, kun kohtaa tällaista sopusointua maailmassa. Ja kuitenkaan ei se ollut mikään satujen vuorinymfi, vaan tavallinen ihmislapsi, jota pelkäämättä saattoi puhutella...

Kun pääsimme kallion huipulle ja astuimme sisään kiviseen kirkko-aitaukseen, kohtasi meitä omituinen näky: puoli pihaa punersi täynnänsä suuria verilätäköitä ja sisälmyksiä, joukko miehiä touhusi teurastamassa lihavia oinaita, ja kirkon seinävierellä oli kiehumassa nuotiolla suuria lihapatoja. Saimme tietää että tämä oli vanhanaikuinen gruusialainen uhrijuhla, jonka puolipakanallisia menoja ei kristitty kirkkokaan ollut voinut hävittää. Siinä he häärivät puukot kourissa kuin kotonaan, kirkon sisältä kuuluva kuorolaulu ei heitä näyttänyt häiritsevän ja sivu-asiana tuntuivat kaikki pitävänkin siellä sisässä käymisen. Kirkon edustalla soitteli sokea kerjäläinen kummallista vanhanaikuista soittokonetta, säestäen sen säveliä värähtelevällä laulullaan -- varmaan joku vanha vuoriballaadi. Toisella puolella kirkkoa, kallion reunalla, josta Kasbekin lumihuippu häikäisevän valkoisena silmään hohti, istui piirissä kymmenkunta gruusialaista partasuu-urosta: korkeat pörröiset lammaslakit päässä, torvirintaiset pansaripalttoot yllä, välkkyvät, pitkät tikarit vyöllään, ja hopeaisen viinimaljan kiertäessä kädestä käteen lauloivat he kuorossa jotain miehuullista laulua, lauloivat sitä hymyhuulin, loistavin silmin... Tässäpä nyt oli edessäni sellainen sankarikemujen kuva, jollaista nykyaikana nähdään vain teaattereissa ja oopperoissa. Mutta nähdä se kirkkaassa alppiluonnossa uljaan Kasbekin rinteellä -- sepäs jotakin, joka ijäksi mieleen painuu! Pari tuntia me tätä gruusialaisten kansallisjuhlaa katselimme, kuuntelimme kallioilla ennenkuin lähdimme paluuretkelle. Se kävi nyt kovaa vauhtia, vaikka täytyy sanoa että laskeutuminen virstamääriä alas jyrkännettä on väsyttävämpää kuin ylöskiipeäminen. Tunnin perästä jo istuimme ajoneuvoissamme jatkaen matkaa pitkin Gruusian valtaväylää.

Tie kohosi kohoamistaan ja sitä myöten kuin se kohosi, syvenivät laaksot vierellä; Térekin porina rotkon pohjassa ei enää korviimme kantanut ja peloittavalta tuntui silmätä sinne alas. Yhtäkkiä säpsäytti meitä kova kaviojen töminä ja kolme ratsua syöksähti valkeassa pöly-pilvessä ohitsemme. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että ehti nähdä heistä ainoastaan vilahduksen, kun jo olivat kaukana takanamme. Sen vain kerkesin huomata, että miehet istuivat ilman satulaa, painautuneina etunojoon ikäänkuin pidellen kiinni hevosen harjasta ja peräpakarat hytkyen ilmassa, silmät villissä loistossa; mustaverisessä päässä liehui solmitun huivin tapainen päähine. Mitä väkeä ne olivat, sitä emme tietäneet, mutta kyytimiehemme vakuutti pyhästi että olivat ne vuorirosvoja, sangen vaarallisia vaeltajia. Jos rosvoja olivat, niin uljaitapa olivat, vuoriston ritareina heitä muistelen.

Niin tulimme Kobi-nimiseen majataloon, joka on kytketty kiinni paljaaseen kallioon, joimme pullon sikäläistä halpaa hapanviiniä, maistoimme väkevää vuorijuustoa ja taas lähdimme taipaleelle. Koska matka oli yhä hevoskululla suoritettavaa ylämäkeä, riensin minä edellepäin jalkaisin. Toiset jäivät istumaan viileälle jokirannalle, minkä läheisyydessä olimme keksineet kalliosta pulppuavan suihkun, jonka kristallinkirkas kivennäisaineita sisältävä vesi oli mainiointa seltteriä, mitä milloinkaan olen juonut.

On viehättävä tunne kulkea jalkaisin edeltäpäin, kun tietää että, jos väsyy tai laiskuu, pääsee hevoseen. Ja silloin juuri ei väsykkään. Olen jo pienestä koulupojasta alkaen ollut innokas edeltäpäinkävelijä hevosilla kuljettaessa Puolangan vaarojen ja Utajärven rämeiden yli; ja sama into syttyi minussa täällä Kaukaasiassakin. Lempo sinne jäi rattaille tärisemään sen rasvasilmäisen ryssän kanssa! ajattelin, ripeästi kiipeillen ylös oikaisevia polkuja, joita aina löytää tällaisilla vuoriston vinkkuraväärillä ajoteillä. "Jos luonnossa on jumala, niin paljon ihanampaa on sen kanssa haastella yksin, kenenkään häiritsemättä". Ja minä poljin hyräillen eteenpäin, outo viehätys rinnassa. Tulin tienmutkaan ja iloisesti säpsähdin: gruusialainen, ruskeasilmäinen nuorukainen istuen ammottavan äkkijyrkänteen reunalla, ihan reunalla hän istuu ja soittelee kansallissoitintaan "fanduraa". Minä häntä puhuttelemaan että: mikä sinä olet?

-- Minä vain tässä soittelen lystikseni!

"No soitteleppa vain niin että Kasbek tanssii!"

Poika heläyttää ja nauraa, ja minäkin nauran ja Térek tuolla alhaalla tirskuu ilosta... Kas semmoisen soittajan minä tapasin taipaleellani, ja minä heitin hänet soittamaan taakseni ja jatkoin omaa matkaani. Ja minusta tuntui että minäkin tässä soittelin jollakin ihmeellisellä soittimella tai että olin itse tuollainen fanduura, jolla Kaukasus-titaani lystiksensä helisteli Baidarin rotkossa... Minä kiipesin kiipeämistäni, laaksot allani kovertuivat hornan syvyyksiksi, ilma kävi kylmäksi niin että vähän värisytti ohuessa kesäpuvussa, sydän löi kiihkeästi... ja minä astelin nyt 8,500 jalan korkeudessa. Minä näin pilviä alempana itseäni, pilviä, jotka kuni valkoiset aaveet istuskelivat vuorten rinteillä, hattaroita, joihin aurinko paistoi, ja jotka kuni kultaharsoiset immet keveästi tanssivat piiriä vuorten kärkien ympäri. Tämä oli todellisuus eikä mikään unelma! Minä näin puolivillejä osetiineja etäänpänä vuoren huipulla suuren ristin ympärillä viettämässä kansallista uhrijuhlaa, syvän rotkon toisella puolella näin kaukoputkella naisolentoja laskeutumassa alas vaarallista polkua. Mihin "helvettiin" ne menivät? -- ja "taivaastako" ne tulivat? Tapasin sitten tienvieressä vuorilaitumella tikarivöisen paimenukon tuhansien rasvahäntäisten lammasten sekä sarvipäisten oinasten ja vuohten keskellä, koetin puhutella ukkoa, mutta hän ei ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa venättä -- ja sekös tuntui minusta, suomalaisesta, hauskalta ja luonnolliselta ettei hän tätä kieltä ymmärtänyt! Suuret, valkoiset paimenkoirat ryntäsivät uhkaavasti minua kohti, mutta asettuivat silmänräpäyksessä, kun heidän isäntänsä pidätti ne jollakin merkinannolla.

Ja niin kuljin minä Kaukasuksen korkeimman harjan yli -- "per inhospitalem Caucasum" kuten Horatius on laulanut --, nähden ympärilläni mahtavan jylhiä kallioita, lumirintaisia tuntureita, ja huudahdellen itsekseni "eläköön"-huutoja tälle kaksoiskotkan anastamalle saaliille. Vähitellen alkoi maa allani vaipua, tien rinne luistaa myötäiseen suuntaan: kuljin jonkun yksinäisen vuorimajan ohitse, josta lapsiliuta nauraen ja ilakoiden pelmahti jälkeeni, yksi tyttönen huusi hurjasti jotakin vieraalla kielellä vaatien minua seisottumaan, mutta aina kun pysähdyin, pysähtyi hänkin ja pakeni nauraen. Nämätkin ilmiöt siellä ylhäällä tuntureilla tuntuivat niin satumaisilta. Äärettömän ihana, suuremmoinen oli se näky-ala, joka taas levisi eteeni, minun on mahdoton sitä sanoilla kuvailla! Vuoret ja pilvet, laaksot ja aulat hohtivat ihan sinisinä, rotkon syvyys jalkaini alla ammotti kerrassaan hirvittävänä! Yksi askel vain syrjään -- ja mies olisi manalan kattilassa. Tie kulkee näet monessa paikassa aivan äkkijyrkänteen reunaa, ja siunatkoon itseänsä se, joka pimeän tullen tässä ajaa toista vastaan. Niin koiduin Gudauriin, käveltyäni kuusitoista virstaa; samalla saapuivat toisetkin hevosilla ja minun täytyi istuutua lineikkaan. Mutta en siinä kauankaan malttanut istua ennenkuin taas hyppäsin toverini kanssa edellepäin kävelemään, koska tyhmä kyytimiehemme (venäläinen) ei suostunut ajamaan alamäkeä kiivaammin kuin ylämäkeäkään, ja koska jalkamies saattoi oijustaa virstamääriä. Tämä taival Gudaurista Mletiin onkin siitä omituinen että tie sinne, hirveän jyrkkyyden tähden, alituisesti kiemurtelee tasaisissa vinkkuroissa, niin että kun sitä on 18 virstaa, linnuntietä karttuu ainoastaan 7. Näiden seitsemän virstan välillä laskeutuu tunturi enemmän kuin 2,000 jalkaa ja sentähden kiertotietä, joka niin viekkaasti vapauttaa sekä ylöspäin- että alaspäin kulkijan pahemmasta rasituksesta, pidetäänkin oikeana insinööritaiteen ihmeenä. Mutta me toverini kanssa emme tästä taiteesta paljonkaan välittäneet, vaan koetimme pysyä "linnuntiellä" tehden rohkeita lyhennyksiä ja laskien mäkeä sillä kelkalla, joka meillä jokaisella aina on mukanamme. Ilta oli äkkiä ruvennut pimenemään, niin että oli toisinaan hirvittävää liukua alas äkkijyrkänteitä kohti tuntematonta syvyyttä -- yksi varomaton liikahdus vain ja olisi auttamattomasti vyörynyt rotkon pohjassa pauhaavaan Aragva-virtaan. Hämäläinen toverini oli koko mestari pyllyämään näitä alamäkiä, mutta ylämäessä ei se, kepuli, minulle koskaan piisaa. Hevosväkemme oli jäänyt kauvas jälkeemme. Kun kuljimme kylän läpi, näimme eräällä mäkitörmällä hauskan näyn: kymmenkunta lasta, poikia ja tyttöjä, huvitteli itseään iltapimeässä tyrkkimällä toisiaan suinpäin alas jyrkkää törmää; siinä oli tavallinen leikki kaukana, mutta se oli niin aito kaukaasialaista ja sopi niin somasti yhteen Gruusian vuoriluonnon kanssa! Mletin hotellissa vietimme toisen yömme. Aamulla taas taipaleelle.

Ja taas seisovat vuoret kuni suuret jumalat ympärillämme, Aragva-joki lirisee vierellämme levenemistään leveten, laakso vihertelee kauniisti, tie suistuu yhä muutamia tuhansia jalkoja alemmas, ilma hivelee jo lämpimästi kasvoja, Ananurin ja Passanurin seuduilla kohtaa silmä laaksorinteillä jo uhkeita etelämaisia metsänpuita: pyökkejä, plataaneja, akaasioita ja muuriviheriä-köynnöksiä. Gruusialaisen sotilastien luonto muuttuu nyt muuttumistaan, korkeat vuoret vähitellen väistyvät, yhä laskemme alemma ja alemma ja kuljemme läpi viljavien laaksojen. Usein kohtaamme matkustavia gruusialaisia miehiä ja naisia hevosten seljässä, kaikki kaukaasilaisissa kansallispuvuissansa: miehet tikari vyöllä, karvalakki päässä, kaukaasialainen karva-viitta (burkka) satulaan käärittynä, naiset kullankirjavissa päähineissä ja heleissä vaatteissa. Toisinaan kohtaa koko perheen ratsain: isä istuu pikkutytön, äiti pikkupojan kanssa, tai näkee morsiamen ja sulhon suloisen uljaasti samassa satulassa. Ylipäänsä ovat gruusialaiset kaunista, tervettä väkeä ja tekevät siveän vaikutuksen syrjästä katsojaan. Se ei ole heidän syynsä, että georgialaisia neitseitä muinen ostettiin Turkin sulttaanin haaremiin.

Kylien läpi ajettaessa saa matkustaja usein jälkeensä liudan hilpeitä poikia, jotka huutaen ja temppuja tehden läähättäen juoksevat pitkän matkaa hevosten perässä, kiiluvin silmin vaatien matkustajan viskaamaan heille rahaa. Monet näistä pienistä resuritareista ovat sangen kauniita, niin että on nautinto heitä katsella.

Kolmannen yön vietimme Tsilkan-nimisessä kylässä, maaten mukavasti ylhäällä suuressa salissa, jonka balkongilta, läpi seiniä kiemurtelevien viiniköynnösten ja yli rehevien hedelmätarhojen, tarjoutuu näkyala Karttaliinan ruusulaaksoon. Mutta mitäpä näistä: sen jälkeen kuin mahtavat vuoret ovat tieltämme väistyneet, ei matka minua paljon viehätä. Tuohan on niin tavallista! tuntuu minusta. Se päivä jona näin Kasbekin lumihuipun, Baidarin vuorirotkon, gruusialaisen kaunottaren -- se päivä oli ollut Kaukaasiamatkani helmi ja sitä en ikinä unhoita!... Se mikä nyt seurasi, oli liian arkipäiväistä.

-- -- Tiflisiä lähestyessä vyöryi yhä tiheämmin vastaan jonottain julman suuria puhvelihärkiä kuormavankkureineen, pitkäkorvaisia, vienosilmäisiä aaseja ratsuineen ja säälittävine taakkoineen sekä yhä uusia gruusialais-matkueita hevosineen. Eräässä paikassa näimme kynnettävän peltoa isolla auralla, jonka eteen oli valjastettu -- 16 puhvelihärkää. Arvattavasti on maaperä täällä tavattoman kovaa, koskapa mokoma voima tarvitaan sen muokkaamiseen.

On lauantaipäivä kun saavuimme Tiflisiin, tuohon kansalliskirjavuudestaan ja ilmakuumuudestaan kuuluisaan Kaukaasian pääkaupunkiin. Melkein ensimmäisiä näkyjä, mikä kohtaa meitä jyrisevillä kaduilla, on eräs itäisen maan mies, joka häpeämättä tallustelee -- hameessa. Eivätkä turkkilaisten roimahousutkaan paljon kapeampia olleet. Iloisesti hyräillen kulkevat, minulle jo Kaspian meren rannalta tutut, persialaiset pitkin katuja, kantaen hedelmiä kairalakkinsa päällä. Katuseinät vilisevät täynnänsä gruusian- ja armeeniankielisiä kylttejä -- tuntee todellakin tulleensa Euroopan ja Aasian rajoille. Me ajamme toverini kanssa komeaan Orient-hotelliin, komeimman prospektin varrella, kellahdamme hiestyneinä ja väsyneinä sen siisteille vuoteille ja vaivumme hyvin ansaittuun uneen.

Mutta illantullen, ukkosen jyristessä, salamain leimutessa pimenneillä kaduilla, ajoimme kaksivaljakolla pulskasti itämaiseen saunaan...

Itämaisessa saunassa Tiflisissä.

-- -- -- Minä luulin että nyt, nyt... että nyt se hirtehinen persialainen saunottaja tappaa minun siivon hämäläisen toverini! Se perkele oli näet hypännyt suoraan hänen punaiseen niskaansa ja piteli poikaparkaa aivan kuin ruuvipenkissä...

Minulta pääsi kauhunhuuto, joka kamalasti kajahteli korkeassa kiviholvissa.

Älä tapa! Älä tapa!

Mutta se alaston perkele rutisteli häntä hirvittävästi kynsissään, lykkäsi ja leipoi hänen rusahtelevaa selkärankaansa ja, niinkuin minusta näytti, meinasi ratsastaa hänellä kuin paholainen luudanvarrella kyöpelin kekkereihin...

Itse istuin alhaalla porisevassa, lämpimässä rikkivesi-lähteessä ja näin kaiken tämän seremoonian ylhäällä.

Turhaan minä huusin: "säästä hänen sieluparkaansa!" -- tuo alaston pentele nauraa irvisteli vain vasten naamaani ja yhä lykkäsi toverini selkää ja rytkytti, rytkytti...

Sitten jäivät he hetkeksi molemmat liikkumattomiksi ja minä näin että paljas paholainen istua kyykötti sorkkineen koko painollaan toverini niskassa, voitonriemuisesti siristäen silmiään päin minuun.

Silloin minä luulin että nyt on toverini loppuunkuollut ja rupesin siinä porisevassa kattilassa veisaamaan "Integer vitæ..."

Samalla kuului syvä ähkäys ja koko hämärä holvi huokasi raskaasti säestäen.

Jumalan kiitos! päätin minä. Hänessä on vielä elämän kipinä jäljellä.

-- Oletko vielä elossa Esaiias? huusin suuresti ilostuneena

Mutta minun oli mahdoton kuulla mitä vastattiin, sillä kiviseinien kaiku sotki lyhyimmätkin äänet yhdeksi ainoaksi kumeaksi mylvinäksi. Koko holvi tuntui olevan täynnänsä hornanhenkiä, jotka lauloivat kuorossa ylhäällä laessa...

Toivon ja pelon vaiheilla nousin ylös porisevasta, väkevänlemuavasta rikkivesialtaasta, ja koska katsahdin sinnepäin, jossa olin nähnyt tuon kammottavan piinapenkkinäytelmän, huomasin toverini pyllyilevän ylt'yleensä valkoisessa vaahdossa, jolla persialainen häntä armottomasti voiteli.

"Nyt se rasvaa hänet helvetin koneöljyllä ja sitten se syö hänet!" ajattelin minä ja harppasin jännityksissä luo, katsoakseni totuutta oikein likeltä. Silloin käänsi Esaiias minuun saippuasta kiiltävän naamansa ja sanoi rauhallisesti naurahtaen:

-- Vai tämä se nyt on sitä aasialaista hierontaa! --

Samassa karkasi alaston perkele minunkin kimppuuni, hyppäsi sorkkineen suoraan niskaani ja alkoi armottomasti nytkyttää, rytkyttää...

Tiflis, 1 p. syyskuuta.

Kuumuus, joka Tiflisissä toisinaan nousee aina 60 asteeseen Celsiusta, ei tähän aikaan kesästä enää ole niin rasittava pohjoismaalaisellekaan. Olla saattaa, kävellä saattaa, jos kohta keskipäivän aikaan tekisi mieli kulkea kadulla paitasillaan. Kolmessa päivässä ehtii hyvin katsella kaupungin merkillisyydet, jos ei vain matkailija satu olemaan tuollainen intohimoinen merkillisyyksien katselija, joka on huvitettu jokaisesta paikasta, missä vain on jotakin tapahtunut muinaisuudessa, olkoon se sitten kuinka tuhmaa tai surkeaa tahansa. Tai ei edes tarvitse olla mitään tapahtunutkaan: kunhan vain sanotaan jotakin tapahtuneen, niin niitä on matkailijoita, jotka ikäänkuin vainukoirat sen paikan nuuskivat ja haistelevat ja pitävät sen sangen merkillisenä, vieläpä nuolaisevat maata siinä paikassa, jos siinä nimittäin maata sattuu olemaan, vaan jos sattuu olemaan jotain likaisempaa, niin lipaisevat sitä likaista kielellään, myös kuni koirat ja tekevät ristinmerkin -- jota tosin ei koira tee muuten kuin hännällään. Minä en, jumalankiitos, kuulu mokomanlaisiin matkailijoihin ja olen hyvin välinpitämätön sellaisesta historiallisesta paikasta, johon on pystytetty esimerkiksi kirjoitus, että "Juuri tässä paikassa hipaisi turkkilaisen kiväärin kuula mainion kenraalimme, isänmaallisen murhamiehemme vasenta korvaa" -- vielä vähemmin tekee minun mieleni kirkkoihin, joissa näytetään jotain rumaa vaskista pyhimyksen kuvaa ja sanotaan että tuo kuva muka on pudota rämähtänyt alas suoraan taivaasta ja pelastanut ruttotaudista puoli maailmaa!

Niin, en ole tällaisten merkillisyyksien katselija eikä ole minun toveriinkaan sellainen, vaikka onkin minua paljon kirkollisempi ja historiallisempi. Sentähden emme me Tiflisissäkään ole viitsineet tutkistella "Siionin kirkkoja" tai muita semmoisia ja olkoon se minulle anteeksi annettu että kauniina sunnuntai-aamuna kiipesin vuorelle gruusialaisen "Pyhän Daavidin temppelin" pihalle kaupungin näky-alaa katsomaan ja siellä samalla keksin luolassa Gribojédowin haudan, jonka patsaaseen oli piirretty: "Tässä lepää runoilija Gribojédow, syntynyt 1795. Tapettu vuonna 1829" -- sana "tapettu", kun on kysymys aatteen taistelijoista, tekee paljon kunnioitettavamman vaikutelman matkailijaan kuin muistotaulu sotasankarin vasemmasta korvasta.

Tosinhan me vielä olemme käyneet täällä jossakin museossakin ja kuunnelleet musiikkia Mustaidin suuressa puistossa tai kävelleet Botaanisen puutarhan puolitroopillisessa luonnossa, mutta kaikki tämä ei vielä kuulu siihen, mikä pohjoismaista matkailijaa Tiflisissä huvittaa. Täytyy välttämättä käydä niin kutsutussa Armeenialaisossa basaarissa.

Siellä tuntee todellakin olevansa "Aasian rajalla". Jo kadutkin ovat aito-aasialaiset, ahtaat, koukerot, ja ainoastaan niiden likaisuus on sukua venäläisyydelle -- sillä eroituksella kuitenkin että kun Venäjällä rapakossa näkee rehkimässä joko porsaan tai juopuneen, niin täällä tuollaiset eurooppalaiset ilmiöt ovat vieraita ja liassa lätistelee siivo aasintamma tai ikeenalainen hirmu-härkä.

Ei täällä lännen eurooppalaiset vielä paljon ole jalansijaa saaneet. Armeenialaiset suutarit ja parturit, gruusialaiset lakki- ja korukauppiaat, persialaiset mattopohatat ja hedelmäin myyjät, tsherkessiläiset asemestarit ja tikarisepät, mingrelit, guurit, kudrit, abhastsit ja muut -- ne ne ovat näiden katujen itsevaltiaita herroja. Ja kyllä ne sen tuntuvat tietävänkin, ei siinä vain kursailla näyttämästä ammattisalaisuuksiaan kaikille ohikulkeville: jos tiflisiläinen suutarimestari on filosoofisesti innostunut saappaantekoon, niin tekee hän sen saamari-soikoon vaikka keskellä katua niin että piikit vain lentelevät ja vasara paukahtelee!