Part 4

-- Hä? havahtaa hän ja nousee seisalleen.

-- Että mikä teillä täällä on komein katu? uudistan minä kysymykseni. -- Pääkatu? toisin sanoakseni.

-- Ei meillä mitään pääkatua ole, hyvä herra! vastaa poliisi ystävällisesti, nähtävästi mielissään, että joku hänenkin neuvoaan tarvitsee tässä kuoleman valtakunnassa. -- Tämä se on se "iso katu", lisää hän. -- Parempaa ei ole...

Lähden astelemaan suositettua katua, joka on sekin kivittämätön. Ei mitään kaupungin merkkejä! Ainoastaan kuusi härkäparia vyöryy karavaanina vastaani vetää jutistaen tyhjiä vankkureita perässään. Olen läpimärkä hiestä, vaikka koetan kävellä hitaasti. Herra-jumala, jos täytyisi asua tällaisessa sikopahnassa!... Vihdoin löydän kadun, jonka varrella on koreaksi maalattuja kylttejä. Yhdessä kyltissä on mahdottoman suuri venäläisen lättälakin kuva, toisessa karvalakin. Minua kauhistaa, kun ajattelen paksua karvalakkia tässä helvetin kuumuudessa! Tuossa taas on portilla kirjoitus: "Bjeloshweikka" ja kovaksi tärkätyn rintapaidan kuva. Taivas nähköön! ajattelen minä: mitä he tärkkipaidoilla täällä tekevät, jossa pehmeäkin paita on liikaa? Ja mitä varten on tuossa koppero, jossa myydään sanomalehtiä? Eihän kukaan niitä osta, saati lue tässä jumalattomassa helteessä. Ja tuossa on painettu ilmoitus että teaatterissa muka näytellään "Hispanialaista Aatelismiestä". Nuo kerjäläisetkö ne täällä teaatterissa käyvät? Ja mitä nuo viheliäiset ajurit sitten tuossa mököttävät? Eihän kukaan heitä tarvitse. En näe ainoatakaan ihmistä ajurilla ajamassa. Kaupungissa ei näy ainoatakaan herraa, vielä vähemmin herrasnaista...

Lauhdun hiukan, kun löydän kaupungin puiston, jossa saan siimeksessä istua penkillä. Siihen vakaumukseen olen kuitenkin tullut, etten tahtoisi asua yhtä päivää yhdessäkään Volgalais-kaupungissa, jonka tähän asti olen nähnyt. Ja kumminkaan ei Tsaritsin liene niitä pahimpia, päinvastoin ehkä tuorein näkemistäni ihmispesistä. Mutta ylipäänsä nämät Venäjän kaupungit ovat kauheat. Ei meillä Suomessa ole yhtä ainoata niin tukahduttavaa kaupunkia kuin Venäjällä, ei ainakaan kesäiseen aikaan. Sillä meillähän miltei joka paikassa ovat raikkaat vedet kaupunkien ilmaa viilentämässä, mutta näille eteläisen luonnon arokaupungeille ei Volga riitä. --

Istuessani rantapuistossa, näen joelta suuren laivan laskevan satamaan. Jään tuijottamaan maalletulijoita, jotka nousevat ylös korkeita portaita puistoon. Tulijain joukossa on korkeavartaloinen nuori nainen, jonka silmät välkkyvät etelämaista mailman tuskaa. Koko olento notkahtelee etelämaista suloa. Pari silmäniskua vain -- ja se on jo vaikuttanut...

Ah, ilma on täynnä sähköä ja minun tunteeni myös!...

Hän katoaa, mutta _se_ ei katoa... Minä hullu, joka jäinkin tähän istumaan! Nähtävästi oli hän matkustaja ja yhtä outo Tsaritsinille kuin minäkin. Hänen kupeellaan riippui pieni matkalaukku. Mitä voin minä muuta tehdä kuin laskeutua alas katsomaan _sen_ laivan nimeä, jossa hän kulkee? -- "Imperator!" Olen kai juonut liiaksi arbuusimehua...

"Imperator" laivan edustalla näen outoja kansallisuuksia. Muutamilla on vain karttuunipaita päällään ja housuja tuskin näkyy. Naama päivänpolttama, mustankellertävä. Venäläisiä kerjäläisukkoja joka askeleella naukumassa. Muutamat ovat sangen arvokkaan näköiset kasvoiltaan. Kelpo malleja taiteilijalle. Vahinko, suuri vahinko etten ole edes valokuvaaja. -- Sitten tulee taas joku nunna rahaa kerjäämään. Kohta lähtee laivamme.

Kello 3 päivällä.

Horatius on muistaakseni laulanut rikoksesta, joka seuraa ihmistä kaikkialle, keinuen hänen mukanaan laivassakin... Makaan hytissäni hervottomana, on kuin koko ruumiini olisi tahdotonta taikinaa. Tämä etelän lämpö hivelee hyväilevästi hermojani, mutta se myös niitä huumaa ja huumauksellaan heikontaa. Uneksin tuoksuvista ruusutarhoista ja itämaisesta haaremiparatiisista... ja jalkani kietoutuvat mielikuvitukseni pumpuleihin, jotka kova todellisuus sitten muuttaa teräviksi kiviksi, joihin itseni veriin runtelen...

-- -- --

Tuuli on kiihtynyt. Volga aaltoilee. Kannella ei näy ketään, kaikki lepäilevät hervahtaneina hyteissään. Olen melkein varma siitä että huomenna on kamala leikki kestettävänäni Kaspian merellä.

Viimeinen, viides ilta Volgalla.

Nyt, kun tähdet ovat syttyneet taivaalla, nyt on raskasmielisyyteni hetki. Nyt, kun ympärilläni kaikki ovat hilpeät, koska matkansa pian loppuu, nyt minun sydämmeni syvimmin suree. Tuuli puhaltaa minun päälleni kuumasti, mutta sisässäni on kylmä. Iloiset pianon sävelet kantautuvat korviini laivan salongista, mutta ne ikäänkuin minua pilkkaavat. Mikä huvimatkailija olen?... Älkää minua moittiko, että minä näin toivottomasti kirjoittelen Volgalla, ehkä on siihen olemassa syynsä, jotka eivät ole niin naurettavat kuin ihmiset luulevat. Mutta päiväkirjan lehdille olisi se selitys liian pitkä... Minä vain kutsun teitä ottamaan osaa tähän autioon tunnelmaani vieraalla virralla...

Istun kannella ja katselen veteen. Vastapäätä minua istuu hämärässä yhtä äänetön neiti. Eräs vänrikki kulkee edestakaisin nuoren tytön kanssa ympäri kansi-siltaa. Se tyttö ei ole miellyttävä, vaan näyttää kovin nenäviisaalta ja itserakkaalta.

En koko päivänä ole puhunut sanaakaan kenellekkään ihmiselle. Kasaanista lähtien en myös puhunut sanaakaan puoleentoista vuorokauteen. Pietarin ja Moskovan välillä muistan myös koko ajan olleeni vaiti.

Minä kärsin tästä äänettömyydestäni. Jotkut naiset laivalla ovat silloin tällöin luoneet minuun uteliaansekaisia silmäyksiä, mutta ei ole ollut rohkeutta mennä tekemään tuttavuutta heidän kanssaan. Eikä ole haluttanutkaan. Jos joku heistä olisi puoleensa-vetävä, varmaan olisin nyt hyvä tuttu eikä minulle ehtisi tulla ikävä. Ei kukaan laivalla tiedä, mistä maasta olen kotoisin. Ehkä kohdeltaisiin minua ystävällisesti, jos ilmaiseisin etten ole venäläinen. Ulkolaisesta ovat varsinkin naiset Venäjällä aina intreseeratut. Mutta minä en lähesty. Olen yksin ja kärsin ikävää. Volgan lempeä ilta ei ole minulle lempeä. Tähdet ovat syttyneet taivaalla ja minun suruni on myös syttynyt sydämmessä. Jos en olisi kipeä ja väsynyt, varmasti nyt, jos kohta yksin, tuntisin itseni ripeämmäksi. Minä en koetakkaan enää kirjoitella runoja. En usko enää omaan itseeni. Ei kukaan kotimaassa, joka minut tuntee, uskoisi että kuljen viisi päivää ja yötä Volgalla kirjoittamatta runoja. Heillä on se luulo että minä alati sepittelen runoja. Jospa he tietäisivät, millaiset aivoni ovat...

24 p. elokuuta, sunnuntai-aamu.

Astrahan on silmäini edessä. Kirkkojen kupoolit kimaltelevat auringon paisteessa, tuhansittain mastoja siintää satamasta, vielä ei voi nähdä Kaspianmertä. Olen peseytynyt kiireestä kantapäähän ja pukeutunut kokonaan puhtaisiin. Varustaun kaikin tavoin ottamaan vastaan Kaspian aaltoja. Eväskoristani kaivan kóla-pastillit päällimmäisiksi, myös on minulla mukana kiinankuorta. Luulen että on hyvä myös nauttia arbuusin mehua lähtiessä. Kuitenkin tunnen vavistusta koko olennossani. Meritauti ei ole leikinasia...

Astrahan.

Merilaiva läksi liian pian! En ehtinyt muuta kuin pikimältäni juosta laiturille tempaamassa mukaani läjän hedelmiä. Ja kuuluisa Astrahan jäi kokonaan katselematta... Sitä kirjavaa hälinää ja tungosta Kaukaasiaan päin lähtevässä laivassa! En tiedä, mikä oli mitäkin kansallisuutta, mutta varmaan tuo heleäpaitainen oli persialainen, tuo kalottikalloinen taas kalmukki. Hiisi heidät tietköön.

Kummakseni kuulen ettei tämä vielä olekkaan se laiva, joka Kaspian yli menee. Ulkosatamaan kuuluu olevan vielä yli 100 virstaa ja siellä seisoo ankkurissa se laiva, joka välittää kulkua Kaukaasiaan. Minulta pääsee helpotuksen huokaus: taistelu meritaudin kanssa kuuluukin vasta tulevalle yölle.

Laiva, jossa nyt kuljetaan, on mitätön. II luokka on syvällä kannen alla, kuuma ja pahanhajuinen, sohvat tahraiset, erityisiä hyttejä ei ole, täytyy olla yhdessä kaikkien kanssa. Pysyttelen etukannella raittiissa ilmassa ja tunnen voivani hyvin, huolimatta siitä että hikoilen pienimmästäkin liikkeestä. Päivällinen laivalla tarjotaan ilmaiseksi. Laivassa on satoja matkustajia ja hyvin kirjavaa joukkoa. Ympärilläni kuulen outoja kieliä ja näen tummaihoisia ihmisiä. Kaspian meri leviää rauhallisena edessäni. Satoja laivoja siintää ulapalla, kun kaukoputkella katsoo. Sivuuttamaimme laivojen nimetkin jo ilmaisevat Kaspian seutuja: "Turkmen", "Sinaida" j.m.s.

Kaspianmerellä kello 4 j.pp.

Olen torkkunut tuntikausia kannella tuossa lämpimässä tuulessa, joka niin lempeästi kasvoja hivelee. Meri nähtävästi vaikuttaa unettavasti. Istuallani nukkuen, korvissa laivan sihinä ja humina, unhoitin koko ympäristöni, unhoitin missä olin, unhoitin että vierelläni liikkui armeenilaisia ja muhamettilaisia... Säpsähdän usein näin matkallani, säpsähdän sitä, kun huomaan olevani niin kaukana kotimaastani. Usein ikäänkuin puhelen jonkun kanssa suomeksi. Voi herran terttu sentään, kun ei yksikään noista sadoista matkustajista edes tiedä, mikä kieli suomenkieli onkaan! Nyt ei enään näy mannerta miltään suunnalta. Jumalankiitos: meri näyttää hiljaiselta, aallot ovat pienempiä kuin Kiantajärvellä tavallisella kesätuulella...

Kello 6 illalla.

Nyt vihdoinkin ollaan oikeassa merilaivassa, joka menee Kaukaasiaan. Olen seisonut puolentuntia katsomassa persialaisia jätkiä, jotka lastaavat laivaruumaamme, kantaen tavattoman raskaita laatikoita niskallaan. Monet ovat niin repaleiset, että puoli ruumista paistaa paljaana, muutamilla näkyvät nekin paikat, jotka tavallisesti huolellisemmin peitetään. Mutta päässä on kaikilla heleänkirjava kairalakki, joka ihmeellisesti muistuttaa muinaissuomalaista kairalakkia! Eihän vain... eihän vain tässä piile sukulaiskansa, jos otetaan yhtäläisyys -- ei pääkallotieteen, vaan päähinetieteen kannalta? Mitä minä kielitieteestä: kieli on sangen sotkuinen todistus, sanokoon Eemil Nestor mitä tahansa. Mutta lakki, päähine, ihmisen päähine? Se voi merkitä jotakin. Vai kuinka on muuten selitettävissä, että minä matkustettuani puolituhatta peninkulmaa Suomussalmelta, näkemättä välillä muunlaisia päähineitä kuin enimmäkseen venäläisiä lätyskälakkeja, yhtäkkiä kohtaan muukalaisia, joilla on samallaiset lakit kuin ennenvanhaan Karjalaisilla? Häh, herrat lingvistit ja antropoloogit?

Heillä on kauniit silmät noilla persialaisilla jätkillä, sysimustat silmäripset, hiukan kyömy, pieni nenä ja sysimusta tukka. Moni on kasvoiltaan kuin ylevin aatelismies. Ja minusta taas tuntuu että nuokin ovat paljon enemmän ihmisiä kuin me, jotka yliluokkien kannelta heidän työtään katselemme.

Kello neljännestä vaille 7.

Kas, juuri tällä silmänräpäyksellä se tipahti! Voin siis kertoa luonnon ihailijoille, että olen nähnyt itämaisen auringon äärettömän suurena ja tulenkeltaisena painuvan Kaspianmeren horisontin taa...

Kello 1/2 8.

Yhä seisomme ankkuroituna samassa paikassa. Se on kauheaa, mitä olen nähnyt! Nuot sadat III luokan matkustajat joita sullotaan yhteen kuin silakoita tynnyriin... Hirveä huuto ja tappelu, kuuluu lasten itkua, ajatelkaas: pieniä lapsia, jotka eivät vielä osaa puhua, on kymmenittäin laivassa. Taivas, mitä kurjuutta näkee merilaivassa. Ja se taitaa olla aivan jokapäiväistä. Mitä jos olisin yksi noista tuolla alhaalla, ahdingossa ja liassa?

Pimeä koittaa. Rupeaa tuulemaan. Miten tämä yö on menevä?

Yöni Kaspialla.

Mikä hullu aatos Kaspianmerellä: kirjoittaa pitkä kirje ystävättärelleen Suomeen! En tiedä itsekään mitä kirjoitin. Kynä lensi huimaa vauhtia ja ajatus myös. Siitä taisi tulla tragikoomillinen sepustus, kevyttä ja raskasta ihan sekaisin... Luontokohan se näin hullusti vaikuttaa?

Olen varovaisuuden vuoksi nielaissut pari kólapastillia, sillä äsken kun olin hytissä, tunsin oireita "siihen julmaan". Laiva näet siltä kohdalta jo hiljalleen keinuu.

Nyt istun takakannella yksinäni sähkölampun valossa. Pääni päällä kaareutuu tähdissä tuikahteleva sinimusta taivas, ympärilläni hengittää Kaspian ulappa. Kuun puolikas on juuri noussut merikylvystään ja laimeasti valaisee aaltoja, jotka vienosti kohisevat laivamme laitoja vastaan. Nuot kolmisensataa III luokan matkustajaa ovat suurimmaksi osaksi jo vaipuneet uneen. On kuin katseleisi kaatuneiden tannerta allaan, niin ne siellä makaavat sikin sokin: suullaan, mahallaan, kyljellään, seljällään, käppyrässä myttyjensä ja reppujensa välissä. Ei ole jäänyt yhtä ainoata neliökorttelia, jossa ei olisi jotakin tuosta massasta. Nuoret tytöt, vanhat vaivaiset ukot makaavat toinen toistensa vieressä, jos yksi heräisi ja sanoisi jotakin, niin ei ympärillä ymmärrettäisi, mitä hän tahtoo, sillä ne makaavat siinä aivan kuin Baabelin kielensekoituksen ensimmäisenä yönä, sekaisin armeenilaiset, persialaiset, tataarit, venäläiset, turkkilaiset, juutalaiset ja Kaukaasian sadat rodut. Väkevä meloonin haju sekaantuu ihmislöyhkään huokuen tuulen mukana sieltä, missä tuo joukko makaa...

Täällä ei heilutus tunnu; olen varma siitä että täällä kannella nukkuisin onnellisesti. Ehkä olisi viisainta valvoa, mutta minua nukuttaa jo kovasti, siis menen kuin menenkin hyttiin. Olenhan nähnyt kaspialaisen elokuun yön ja se on painunut mieleeni...

25 p. elokuuta, aamulla kello 7.

Kaikki onnellisesti! Ei alkuakaan meritautiin. Yö lauhkea ja kuutamoinen. Suloista maata hyttilaverillaan, takit, liivit, jalkineet poissa, ja nähdä makuultaan kuutamon valaisevan ulappaa!

Kello 8.

Äsken ei miltään suunnalta näkynyt mitään kiinteätä, ei edes purjetta, mutta nytpä häämöttää edessäpäin jotain. Vaaleansinervä juova, aivan heikosti huomattava, mutta ne ovat kuin ovatkin -- Kaukaasian vuoret! Ettäkö siis todella...?

Olen mainiolla tuulella. Saatan jo puhellakin kenen kanssa tahansa. Vanha herra, joka makasi samassa hytissä, on minulle antanut ohjeita Kaukaasiamatkalleni. Merenkäynti on tasainen, tuuli virkeä, aallot pienet, laiva ei heilu enää lainkaan, ja yöllä se on minua tuutinut kuin rakastava äiti, niin vienosti, etten ole tiennytkään. Harvinainen onni Kaspianmerellä, joka muuten on tunnettu häijystä heilutuksestaan!

Petrovsk, 25 p. elok. keskipäivällä.

"Pai pai paitaressu..." -- nyt istuu poika paitasillaan Kaukaasian rannalla. Tämä on näet uimalaitos. Olen likomärkä hiestä. Onpa, onpa hävyttömän kuuma paratiisiksi tämä Kaspian ranta. Jahka jäähdyn, heittäydyn tuohon loiskuttelevaan elementtiin ja irti uin itsestäni koko pohjoismaisen pessimismin! Loiskis!

-- -- --

Totisesti ihanaa! Sanoin selittämätöntä! Nuo haaleat mariini-aallot ne kantavat urosta sylissään kuin taivaanenkelit... Siis on poika liotettu siinä sihisevässä suolavedessä kuin isä-ukon paistinahven Niettossaarella ja nytpä hänet korvennetaan Baalin paahtavassa tulessa. Ja sitten tulevat kannibaalit ja... -- tuota asuvatkohan ne kaukanakin näiltä mailta?

Juuri kun olen loikannut ylös merestä ja rupean pukeutumaan, ilmaantuu herrasmies, joka huvikseen näkyy ottavan valokuvaa kolmesta vedessä pyllyilevästä pojasta... Tekeepä kovasti mieleni pyytää häntä kohdistamaan kompeensa minuunkin ja minun pyhään paitaani... ikuiseksi muistoksi ja ikuistukseksi tästä ainokaisesta kylvystäni Kaspianmeressä, mutta kieli ei tällä erää tottele sisällistä käskyä. Ja minä menen pois sieltä lämpimästi väristen ja istuudun puistoon oudon puun varjoon sekä nautitsen -- viinirypäleitä. Kädessäni on oikein aika möhkäle tertuksi, varmaankin satakunta marjaa. Viinirypäleet ovat ainoa, josta toivon täällä itselleni virkistystä. Viime kesänä ehdin Krimmissä nauttia näitä hedelmiä ainoastaan parin viikon ajan ja huomasin silloin niiden hyvän vaikutuksen vereen. Terve jalo Kaukasus vuorinesi ja viinirypäleinesi!

Vladikavkas, 26 p. elokuuta.

Aamulla kello 7 astelen yksikseni pitkin vuorten ympäröimän Vladikavkasin bulevaardia suoraapäätä "Eurooppa" nimiseen hotelliin. Aivan oikein -- hän on jo täällä, suomalainen toverini! Kolkutan N:o 18 ovelle. Kuuluu säikähtynyt ääni -- ktoo tam? ja sitten uninen -- pashaaluista! Puhu sinä juupeli ryssää! ajattelen minä ja kun astun sisään, on hän juuri vääntäytynyt vuoteestaan, hieroo silmiään eikä ota uskoakseen että se todella olen minä.

-- Terveisiä Suomesta, julistan minä juhlallisesti.

-- Terveisiä Krimistä! vastaa hän. Hän on itsekkin vasta yöllä saapunut tänne Taganrogista.

-- Minäpä olen uinut Kaspianmeressä! kehasen minä.

-- Vai niin. Vaan sinäpä et ole uinut Asowan meressä! tokasee hän. (Mustasta merestä emme viitsi väitelläkään, sillä siinä olemme molemmat kesäkauden kellineet).

Ja me repeämme vilkkaaseen sanavaihtoon ja matkasuunnitelmiin...

Mutta minä poloinen olen surkeasti väsynyt. Päässäni humisee, silmissäni keinuu ja heiluu kuin laivassa. Viime yön nukuin näet huonosti junassa, jota piti vaihtaa varhain aamulla. Mitä siis puhuakkaan luonnosta?

Yli Kaukasus-vuorten.

Suomalainen, jolla itsellään on niin ihana isänmaa, ei hevillä innostu vieraiden seutujen luonnosta. Kyllähän Norjan tunturivuonoista, Reinin rannoista, Schweitsin alppijärvistä, Tyroolin laaksoista tai Itaalian taivaasta kuulee toisinaan kiitoslauseen Suomessakin sorahtavan, mutta ne kiitoslauseet lähtevät enimmäkseen jonkunlaisesta muotiharrastuksesta eivätkä juuri sydämmen pohjasta. Sillä siellä sydämmiemme pohjassa lipisee alati tuhatjärviemme puhdas laine, kohisee aina kotikuusikkomme syvämielinen humina ja sitä ääntä ei mikään ulkomaan ihanuus saa meissä vaikenemaan. Niin, me suomalaiset olemme luonnon patriootteja ehkä enemmän kuin valtion.

Senpätähden, jos kohtalo meidät on vienyt matkustelemaan luontonsa puolesta niin yksitoikkoisessa maassa kuin on Euroopanpuoleinen Venäjä, me enemmän kärsimmekin juuri tällaisista luonnon-patrioottisista syistä kuin siitä, ettei meidän isänmaallemme tahdota antaa valtiollisen itsenäisyyden tunnustusta, Sillä viimeksimainitun asian suhteen me tapaamme paljon vastakaikua, mutta ensimainitun suhteen emme juuri lainkaan. Venäjän äärettömät lakeudet ovat meistä ikäviä, Venäjän vedettömyys on meistä kauheaa, ja ne harvat jokilot ja järvilöt, joita meille täällä näytellään muka runollisen kauneina paikkoina, ovat meistä suomalaisista naurettavan surkeita luonnon sulouksia ja tekevät meihin ihan likalätäkköjen ja lokaviemärien vaikutuksen... Mutta onpa tämän ikävän maan kulmakunnissa valloitettuja seutuja, joissa suomalaisenkin ylpeä silmä ihastuen kirkastuu ja hänenkin, pohjoiseen kotimaahan juurtunut sydämmensä lämpenee myötätuntoisuudesta. Sellaisia seutuja ovat Kaukaasia, Krim -- ja tekeepä mieleni tässä teille kertoa matkastani edellämainitussa seudussa; Vladikavkasin vuorikaupungista Tiflisiin pitkin kuuluisaa gruusialaista sotilastietä, jota välimatkaa lasketaan 200 virstaa.

Oli kaunis aamupäivä, elokuun 27:s, kun kaksivaljakon vetämissä nelirattaissa, joita venäjäksi kutsutaan "lineikka", ajoimme ulos Vladikavkasin portista. Meitä oli paitsi venäläistä kyytimiestä, nelihenkinen seura: suomalainen toverini ja minä, sekä kaksi venäläistä: Kieviläinen ylioppilas sisarineen, jotka puoliväkisten olivat lyöttäytyneet seuraamme päästäksensä halvemmalla. (Sivumennen mainittakoon että tämä herrasmies, jolla oli saksalainen sukunimi, oli meistä kovin epäsympaattinen, niin että häiritsi matka-iloamme. Hän oli poikkeus venäläisistä ylioppilaista, jotka ylipäänsä meistä ovat vallan miellyttäviä).

Ensi taival ei mitään erinomaista nähtävää tarjoo, mutta jo kolmannella peninkulmalla tuntee tulleensa valtakuntaan, jossa vuoret ovat maan jumalia ja ihminen ainoastaan itikka, joka niiden korkeuteen katselee. Vuoret, Kaukaasian vuoret ne ovat se taikakalu, joka nöyrryttää ylpeän suomalaisen etelämaista luontoa kunnioittamaan. Muutamien huipuilla hohtaa jo ikuinen lumi, saattaen ensikertalaiset matkustajat kiistelemään siitä, onko se todella lunta, mikä silmään siintää, vai ovatko ne valkoisia pilven liuskoja. Mutta se on lunta, se täytyy uskoa, ken kaukoputkensa sinne ylhäälle tähtää. Ei se mitään merkillistä ole suomalaiselle nähdä lunta, mutta se on merkillistä: nähdä ikuista lunta seudussa, jossa muuten vallitsee hirmuinen kuumuus ja sen alhoissa ikuinen suvi.

Larssin asemalla hevosia syötettäessä kiipeän kallion kielekkeelle ja katson alas. Mikä on tuo, joka tuolla alhaalla pauhaa? Térek se on -- kuuluisa Térek-joki! Noh, se nyt on liioittelevista venäläisistä taas niin ihmeen mahtava laitos, mutta minuun, joka olen Pohjois-Suomesta kotoisin, ei joki tee mitään suurenmoisuuden vaikutusta. Minusta se on vain tavallinen myllypuro, joita meillä vilisee tuhansittain! Jo meidän Kiantajokemme on paljon, paljon komeampi ja kiivaampi tätä Térekkiä. Mahdollista kuitenkin, että Térek kevättalvella, kun vuorten rotkot ja glasieerit siihen syöksevät sulaneen lumensa sekä jäänsä, on suurenmoinen voimassaan, mutta ei se ainakaan nyt ollut. Niin että _sitä_ ei suomalaisen kehua kannata. Sen vesikin on savenharmaa, ei suotta Lermontow ole siitä laulanut että

Kivikossa kierii Térek, Sameasti loiskuttain, Häijy Tshetsen ryömii rantaa, Tikariaan terottain...

Niin, kukapa ei muistaisi Lermontowia Kaukaasiassa matkustaessaan? Hänen runoelmansahan ihan vilisevät kaukaasialaisia näkyaloja. Juuri yli tämän saman gruusilaisen vuorirotkonhan hän kuvitteli kummallisen Deemoninsa lentämään! Ja täälläpä hän myös itse, kaksintaistelussa kuulan lävistämänä suistui alas kamalan kallion reunalta, saaden surmansa. Sentähden kantaakin jokainen matkailija, joka vain on Lermontowia lukenut, jylhänsankarillisen mielikuvan rinnassaan tästä onnettomasta venäläisestä runoilijasta.

Jo hämärtää ilta ja aurinko on, ikäänkuin häveten voimattomuuttaan, väistynyt noiden läpitunkemattomien kivijättiläisten taa, kun ajamme halki kuuluisan Darialin vuorirotkon. Sen jylhä mahtavuus sointuu mainiosti sydänmaan hengessä kasvaneen pohjoissuomalaisen mielialaan. Hän nostaa mielihyvällä silmänsä noihin synkkiin vuoren rinteisiin, jotka toivottoman paljaina, huimaavan korkeina, seisovat seininä hänen molemmilla puolillaan, ikäänkuin uhaten puristaa hänet, mitättömän matkailijan, väliinsä. Mutta ei pelkää hän niitä, sillä rakastaapa hän luonnossa juuri sitä, mikä tuntuu vähän kammottavalta. Ja kuullessaan puhuttavan "Paholaisen ourusta" johon ankarilla sateilla jyristen vyöryy kiviä Kasbekin korkeuksista, tuntuu se hänestä tutulta asialta, joka häntä viehättää aivan kuin Suomessa kaikki ne "pirun haudat" ja kuljut, joiden tummaan hämärään hän lapsena on kurkistellut siellä erämaiden kätkössä...

Kohta "Paholaisen ourun" sivuutettuamme ajamme ohi Tamaran linnanraunioiden. Ne seisovat jyrkällä, kolkolla kaiholla, jonka juurta Térekin aallot kumeasti huuhtelevat. Sinne ylös silmätessä helähtävät korviini taas Lermontowin laulut: tuossa linnassahan runoilijan legendan mukaan muinaisuudessa -- 700 vuotta takaperin -- eli Gruusian kuuluisa kuningatar Tamara

"Niin kaunis kuin enkeli taivaan, Niin viekas kuin perkele myös..."

Eipä ole ensinkään kumma, että Lermontowin mielikuvitus leimusi täydessä tulessaan silloin, kun hän näitä seutuja matkusti. Venäläiselle runoilijalle, jollei hän ole ahdasmielinen patriootti, on uljas Kaukaasia vuorikansain taisteluhistorioineen oikea inspiratsioonin luvattu maa. On ollut varsinkin ennen, jolloin ei venäläinen valtiokulttuuri siellä ollut saanut juuri jalansijaakaan. Nythän ei sillä tietysti voi olla yhtä paljon villiä viehätystä kuin satakunta vuotta sitten. Mutta tavalliselle matkailijalle, joka vain ei haaveksi kirjoittaa toista "Deemonia", sitä on vieläkin yllinkyllin.

Mahtava vuorisola pimenee pimenemistään, ja me yhä ajamme pitkin gruusilaistietä, joka nousemistaan nousee, ollen jo yli neljätuhatta jalkaa merenpintaa korkeammalla. Koska on vaikeata ajaa juoksua, riennämme toverini kanssa edellepäin kävelemään ja saavutamme parven nuoria kirkassilmäisiä gruusilaistyttöjä, jotka käsikädessä laulaen kiiruhtavat samaan suuntaan... Tähtitaivas päällämme kirkastuu kirkastumistaan, omituisesti helähtelee laulu vuorten onkaloissa, mutta syvällä alhaalla pimeydessä porisee Térek kuin hornan kattila. Meistä on jo tämä juhlallista...