Part 3

-- Niin kyllä, sanoi toinen, joka oli upseeri; -- vaan maaseuduilla siellä sentään puhuvat suomea. Eikä vähintäkään se kieli ole ruotsinkielen kaltaista. (Tätä he aina ihmettelevät.)

-- Kummallista kieltä tosiaan se suomenkieli! huudahti taas yksi. -- Mitähän kielilajia se oikeastaan lienee? Lättiläistä sukuperääkö vai mitä?

-- Ei, kyllä se on vironkielen sukua, tiesi upseeri.

Tämän jälkeen lausui joku arvostelun suomenkielen kauneudesta -- tai rumuudestako lie ollut, sillä en parhaalla tahdollanikaan voinut erottaa, mitä sanottiin. Tavallisesti arvostelevat venäläiset suomenkielen tuollaiseksi kolisevaksi, töksähteleväksi kieleksi, jossa on muka liian paljon k:ta, mutta ruotsinkieltä kiittävät he soinnukkaaksi. Ne, jotka ovat kuulleet suomenkielen laulussa, tunnustavat sen sentään musikaaliseksi.

Moskova, 18 p. elokuuta.

Kielimiehet sanovat Moskovan saaneen nimensä suomalaisesta sanasta "moska" ja sen minä mielelläni uskon. Nytkin otti kauhea vesisade minut vastaan ja likaisen näyn tarjosi tämä liastaan tunnettu suurkaupunki, kun virstamääriä sen läpi ajelin rämisevissä rattaissa kuomun alla istuen. Mitäpä minä Kremlistä tai Pushkinin patsaista! -- Olen tyytyväinen että saan heittää ison kapsäkkini pois matkastani.

Paraikaa istun erään suomalaisen perheen salissa odottaen isäntäväen kotiintuloa kesähuvilastaan. Junan lähtöön Nishnii-Novgorodiin on 7 tuntia. Tänne olen pyytänyt tulevalta matkatoveriltani lähempiä määräyksiä yhtymäpaikasta Kaukaasian rajoilla. -- -- -- Aivan oikein: tuore sähkösanoma, joka on pöydällä, koskee minua ja kuuluu suomennettuna: "Sanokaa hänelle: Taganrog, Poste restante, Wladikavkas: Europa 25". Tämä merkitsee että voin kirjoittaa toverilleni Taganrogiin, mutta Wladikavkasissa tapaamme toisemme "Europa"-nimisessä hotellissa 25 päivä tätä kuuta.

Viena.

Tämä on se menneen keväisten stipendiaattein "hätähotelli" Moskovassa. Täällä tapasin ihmeekseni erään tuttavani, suomalaisen maisterismiehen, joka sanoi tutkivansa synodaali-arkistojen pölyä tässä kaupungissa. Nytkin läksi se onneton tohtorin-kisälli arkistoihinsa ja minä jäin lepäämään hänen vuoteeseensa.

Petergof ravintolassa kello 3.

"Ruotsalainen aamiainen" on mainio. Restorangi mitä hienoimpia. Istun punasessa samettidivaanissa nojautuen korkeaan selustimeen. Suurista kristallilasi-ikkunoista tarjoutuu näky Kremlin muurille. Olen ylpeä että osaan jotakuinkin käyttäytyä niinkuin tällaisissa suurissa hotelleissa pitää. Mistä ihmeestä säänkin tämän ryhdin? (joka on valhe). Huomaan peilistä myös että uusi pukuni istuu kuin valettu; takkini rinnassa paistaa kullattu leijona-vaakuna... eivätköhän vain kyypparit luule joksikin kreiviksi? koskapa noin kunnioituksella katsovat...

Mutta tunnen häpeää syödessäni tätä ylellistä aamiaista. Ikkunasta näen repaleisia kerjäläisiä. -- -- --

Junassa Nishnii-Novgorodiin.

Taistelemalla sai kantajani minulle valloitetuksi makuupaikan. Venäjän kantajia täytyy ylipäänsä kiittää heidän suuresta ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan matkustajia kohtaan. He hoitavat outoa kulkijaa kuin pientä lasta. Ja minusta he ovat ainoat henkilöt koko Venäjän virkaluokassa, joihin voi luottaa. Heille voi antaa koko rahakukkaronsa piletin ostoa varten ja itse mennä tuntikausiksi syömään aseman ravintolaan -- eikä tarvitse peljätä että he kopeikkaakaan varastaisivat. Tietysti varovainen matkustavainen kuitenkin tarkoin katsoo kantajansa numeron.

Tavallinen näytelmä venäläisessä junassa: esirippu nousee ja esiripun takaa ilmaantuu pitkähiuksinen olento, kultainen risti rinnalla, tekee äänettömiä kumarruksia matkustavaisten edessä, tulee minunkin eteeni ja mutisee rahanlahjoittamisesta jonkun "pyhyyden" rakentamiseen. Ajattelen vastata hänelle että: miksi te ristiveljet yhä niitä kirkkojanne rakentelette ja tuhlaatte kaikki varanne, vaikka kansa ympärillä näljässä kiemurtelee! Mutta sanon vain siivosti: "Suokaa anteeksi -- en ole venäläinen" -- ja kauhtananiekka poistuu heti edestäni.

Sitten tulee nuori, hienosti puettu rilliniekka insinööri minua puhuttelemaan.

-- Mikä se tuo merkki teillä on rinnassa? kysyy hän kohteliaasti.

-- Suomen vaakuna, -- vastaan minä lujasti.

-- Miksi te sitä kannatte? Mitä se merkitsee? utelee hän.

-- Käytän sitä isänmaallisena merkkinäni, jotta kansalaiseni minut tuntisivat täällä, kun eivät muuten erota omakseen, -- selitän minä.

-- Se on sangen kaunis merkki! kehuu hän. -- Erinomaisen kaunis!...

Sitten kääntyy hänen huomionsa kellonperääni, jossa riippuu hopeinen mitali Helsingin laulujuhlan muistoksi sekä pieni hopeainen kantele. Tämän jälkeen saan tehdä selkoa kompositsiooni-liinakauluksestani ja manseteistani, jollaisia ei kuulu Venäjällä saavan. -- Tulee minua myös puhuttelemaan eräs Venäjän saksalainen, alkaen keskustelun saksankielellä, joka on minun "Akilleen kantapääni." ("Eine kleine").

Aurinko laskee tulipunaisena lakeuden reunaan. Pimeä alkaa jo kello 8 ja kynttilät sytytetään vaunussa. Laitan yötilani tällä kertaa alalaverille. Vaikka en ylimalkaan pelkää varkauksia, tunnen tällä erää kuitenkin hiukan sentapaista tunnetta, koska tuttavani insinööri on minua varoittanut. Kuuluvat olevan paraikaa Venäjän suurimmat markkinat Nishniissä, jotka kestävät kuukauden ajan, ja sentähden on kaikellaisia "itäisiä" kansallisuuksia liikkeessä, sanoo hän. Myös vaunujen seinillä on juhlallisia varoitusplakaatteja yleisölle pitämään silmällä tavaroitaan, "joiden katoamisesta rautatiehallitus ei vastaa" (Pietarin ja Moskovan välisellä radalla varoitti santarmipoliisihallitus yleisöä tuomasta koiria asemasaleihin ilman kuonokoppaa ja ketjua). Yön kuluessa säpsähdän usein, kun olen tuntevinani että joku koettaa vetää lompakkoa housuntaskustani. Se on kuitenkin paljasta mielikuvitusta...

Nishnii-Novgorod, 19 p. elokuuta.

"Volgan syrjäjoet ovat Kama ja Oka" luettiin ennen maantieteessä. Tänään olen ajanut Okan ylitse. Nishnii näyttää vilkkaalta kaupungilta. Jokitörmät ovat korkeat. Annan itseni nostaa elevaattorilla ylös vuorelle, jossa on vanhan linnan rauniot (sama mulle, mikä historiallinen merkitys niillä on!) Vai tuo nyt on "äiti" Volga, joka tuossa allani pomottaa kihisten täynnänsä laivoja ja arbuusilotjia. -- Minulla on satunnainen matkatoveri Kasaaniin asti. Äsken juuri tutustuimme. Meillä on yhteinen makuuhytti. Hän sanoo olevansa joku juris-konsuli keisarillisten tilusten hallituksessa. Tulen vähän araksi... Piletti II luokassa Kaukaasiaan asti maksaa täältä 23 ruplaa 75 kopeikkaa. Valitsin "Kaukaasia ja Merkurius" yhtiön nopeakulkuisen laivan, jonka nimi on "Konstantin Kaufman" -- mielestäni epärunollinen nimi Volgamatkalle.

Odottaessani laivan lähtöä täydentelen eväskoriani, jossa on hyvyyksiä Hämeestä ja Helsingistä asti, venäläisilläkin ruokavaroilla, muun muassa vahahunajalla, josta kiskotaan isompi hinta kuin puhtaasta hunajasta -- siitä syystä, kuten toverini selittää, että venäläiset suusta sylkemästään vahasta valmistavat kynttilöitä -- "jumalalle". -- Aikomukseni on kulkea alas Volgaa omissa ruuissani ja ainoastaan päivällisannos syödä laivasta. Näin tekevät kaikki turistit, jotka kunnioittavat kukkaroaan.

Volgalla, ensimmäinen ilta.

No niin. Onhan tuo jonkinlainen joki tää Volga! Leveämpi kuin Oulunjoki, mutta leveämmäksi olin sitä sittenkin mielessäni kuvitellut. Millainenko on ero Volgan tukkijätkän ja Oulujoen tervajunnun välillä! Ei täällä ainakaan soutaa osata niinkuin Suomessa, ei venettä sauvoa, ja koskenlaskusta, siitä maailman mainioimmasta koskenlaskusta, ei tunnu hajuakaan -- sillä koskia ei ole olemassakaan. Hm... --. Mikä joki se on, jossa ei löydy koskia --? Ja purjehtia ei myöskään osata. Purjeveneitä, vielä vähemmin sluuppia, ei näy ainoatakaan. En siis turhaan siellä Muhosjoella kaiholla hyvästellyt Lehtolaisen säkkipurjetta (Vaikka se olikin niin musta, niin tuntuu se muistossa ihan valkoiselta).

Sitävastoin kihisee koko Volga laivoista, jotka käyvät kaikki siipirattailla, ei propellilla. -- On ilta. Aurinko laskee tulipunaisena jokitörmän taa. Heti syttyy sitä vastapäätä toisen rannan takaa kuu, joka juuri tänään on täysi. Samalla syttyvät myös laivallamme kirkkaat sähkölamput. Lasketaan suuren lastilaivan kylkeen (barshá) ja otetaan naftaa. Laivoihin Volgalla ei näet käytetä polttopuita, vaan silkkaa naftaa, jota kuljetetaan Baku'sta, Kaspian rannalta. Siitä syystä on Volgan vesikin monin paikoin pinnaltaan naftansekaista, kimallellen sateenkaaren väreissä. Nämät rasvatahrat vievät mielestäni Volgalta sen kaiken runollisuuden! Mutta venäläinen runoilija, virittäessään ylistyslaulunsa Volgalle, ei tietysti puhu mitään näistä tahroista.

Menemme kajuttaan ja väännämme sähköllekin palamaan. Toverini rupeaa vilkkaasti keskustelemaan. Huomaan ilokseni että hän edes osaksi on vapaamielinen herra. Hän puhuu suurella ihastuksella Leo Tolstoin hyökkäyksestä pappisvaltaa vastaan ja venäläisen kirkkoelämän paljastuksesta. Hän sanoo sen sattuneen ihan "naulan päähän". Mutta "Ylösnousemus"-romaania hän ankarasti kritiseeraa, moittien tekijää tendenssistä, joka muka estää lukijan vapaasti muodostamasta ajatuksiaan. "Siinä kirjassa Tolstoi sitoo lukijan sielun, tahtoo väkisten pakottaa hänet ajattelemaan juuri niinkuin hän itse". Sitten koskettiin myös kysymystä ylioppilasmeteleistä ja talonpoikien toimeenpanemasta maakartanoiden poltosta Etelä-Venäjällä. Tämä herrasmies moitti ylioppilaita ankarasti, hyväksyen sen että heitä rangaistaan silloin, kun he sekaantuvat valtiollisiin asioihin. Hän sanoi ettei ole lainkaan liikaa, jos hirtettäisiin ne ylioppilaat, jotka muka ovat kiihoittaneet talonpoikia. -- Eikö se ole merkillistä, että "sivistynyt" ihminen Venäjällä voi hyväksyä toisen "sivistyneen" hirttämisen? Mutta miksi antautua ajattelemaan näitä surullisen ristiriitaisia asioita juuri Volgalla... Nythän ilta on kaunis ja kuutamon säteet vipajavat pimeässä virrassa. On todellakin vähän niinkuin ihanaa. Jos olisi hyvä naistoveri, niin olisipa oikein runollistakin. Hytissäni maaten ylälaverilla voin nähdä läpi yön kuun puoliavoimesta ikkunasta...

Kasaani, 20 p. elokuuta.

Aamupäivä. Saatoin laivatoverini ajurissa kaupunkiin ja tulin sähkövaunulla takaisin satamaan. Kasaanissa en kuitenkaan mitään erinomaista ehtinyt huomata -- lieneekö siellä sitä olemassakaan. Tuo juriskonsulikin oli minulle edeltäpäin sanonut, että Kasaani on mitätön kaupunki, jota ei kannata katsella. -- -- --

Laiva kulkee, päivä paistaa, nyt olen hytissäni yksin herrana, ja se on kyllä mukava. Päivälliseksi tilaan annoksen Volgan kehuttua valkoista sampikalaa "sterlettiä", höystäen sitä vanhalla malagalla, jota on mukanani Helsingistä asti.

-- -- Oleskelen milloin minkin luokan kannella. I luokassa on seurue, joka puhuu ainoastaan ranskaa, mutta jos kieli lieneekin hienoa, eivät ihmiset sitä vaikutusta tee. III luokan kannella on muutamia mongoolilaisia tataareja, joista yksi, lihava äijä, istuu penkillä itämaisesti jalat ristissä allaan. (Koetan piirtää hänen kuvansa).

Matkustavaisten joukossa ei ole yhtään ainoata naista, jonka kanssa tekisi mieli tutustua! Tämä on suuri vahinko sille, joka ensi kertaa Volgalla matkustaa. Sillä ainoastaan naissulon pehmentämässä mielialassa voisi matka alas Volgaa tuntua viehättävältä ja jättää runollisen muiston. Samoin kuin palava nafta tätä laivaa liikuttaa, samoin eloisa nainen synkän nuoren miehen sielun lämpimänä pitäisi. Sehän on selvää!

Miten ihmeessä siis kuluttaa aikansa? Ei jaksa aina vain katsella Volgan rantoja, ei jaksa aina vain lukea Maksim Gorjkia -- ja oma runosuoni on poikki... -- Vähän väliä tulla öhkäsee vastaan hinaajalaivoja vetäen perässään äärettömän isoja ja pitkiä proomuja, barsheja, joiden kannella kulkee kokonaisia kartanoita. Tuontuostakin ajaa päristää vastaan myös joku matkustajalaiva. Monella on komea nimi kyljessään: "Ruhtinas", "Ruhtinatar", "Tsaaritar", "Imperator", "Sotamarsalkka Gurko", "Kristoffer Kolumbus" j.m.s. Meidän "Konstantin Kaufman" viheltää hihkasee jokaiselle varoituksen jo kaukaa. Joka kerta kun laiva viheltää, vastaa kaiku räikeästi muutaman sekunnin perästä Volgan oikeanpuolisesta rannasta, joka on jyrkkä. Koko päivän kestää mitä ihaninta kesäilmaa, aurinko paistaa lämpimästi silmiin ja leuto tuulen henki käy virkeästi vastaan, mutta aaltoja ei ole. Istun avopäin kannella ja lueskelen "Kaukaasian opasta".

-- -- --

Hiisi vieköön, ei Volga sentään minusta ole mitään Kiannanjoen rinnalla! Tämän ainoa komeus on sen leveys ja pituus, vaan siinä onkin kaikki. Volgan hiekkarannat ovat sangen yksitoikkoiset, eivätkä nuot, matalat metsät, jotka tähän asti olen nähnyt, ole mistään kotoisin. Koko Volga on senkin suhteen yksitoikkoinen, ettei siinä näe lahtia, ei edes poukamia, vielä vähemmin saaria. Ja vesi on jokapaikassa kellertävän sameaa, öljytahraista tai muuten likaista, sillä nuot tuhannet laivat, jotka alati edestakaisin kyntävät Volgaa, heittävät joka päivä kaiken epäsiisteytensä virtaan. Volga on rehellisesti sanoen Venäjän suurin lokaviemäri, sillä siihenhän sivujokia myöten valuu kaikki Moskovankin saasta ja satojen muiden kaupunkien ja kylien moska. Vai eikö tämä ole totta?

Simbirsk.

Ken oli se, joka astui laivaamme? Hän itki niin katkerasti erotessaan saattajistaan. Kaikkien huomio kääntyi häneen... Ja kun laivamme ulkoontui satamasta ja Simbirskin tulet jäivät taaksemme hohtamaan jokirinteeltä, seisoi eräs nuori talonpoika nojautuneena laivan aitaan, otti lakin pois päästään ja teki kymmeniä kertoja ristinmerkin tuijottaen hartaana päin jääpyvään kaupunkiin. Siinä oli jotain kaunista, vaikka ristinmerkin tekeminen minusta onkin itsessään epämiellyttävää. --

Nyt on mitä ihanin kuutamo-ilta. Kuutamo-ilta Volgalla! Jos olisin entinen itseni, voisinpa runoksi pistää tällaisena iltana virralla vieraallakin. En ole koko päivänä Kasaanista lähtien puhunut sanaakaan kenellekään. Eikä kukaan minulle. Sydämmeni on suruinen, mutta on tässä jotain suloakin. Olen huomannut, että tämä tasainen kulku Volgalla vaikuttaa minuun terveellisesti. Mutta hytissäni olen yksin. Voi! minun ei ikinä pitäisi olla yksin... Kirottu Deemon lentää perässäni Volgallakin...

Mitä jos ajan kuluksi kuitenkin koettaisin entistä konstia:

20 p. elokuuta.

Laulaja sairas Pohjolan mailta, Laulaja suomalainen, Volga virralla kuutamo-iltana laivan kannella seisoo.

Ei tämä luonto Pohjolan poikaa, ei se häntä hurmaa, Ken on Kiannan koskilla käynyt, sille ei Volga kelpaa.

No, ilman riimiä osaa kuka tahansa runon rakentaa! Varros kun otan uuden vauhdin, että

Volga mun suruani kantaa koittaa, vaan ei se sitä kanna! Ken on surrut jo Suomessai, se sille ei lohtua anna.

Venäläinen se Volgaa kutsuu armaaksi äidiksensä, Suomalainen se täälläkin tuntee orvoksi sydämmensä. --

Ähäts! Tulipas runo! Loppusointuja niitä ei joka mies rustaakkaan.

Kolmas päivä Volgalla. Samára, 21 p. elok.

Suoraan vuoteestani hyppäsin aamukävelylleni Samaraan, jonka satamassa laiva seisoi muutamia tunteja. Katselin Vapauttaja-Keisarin muistopatsasta... Kävin parturissa. Kun vielä mainitsen että ostin joukon näkö-alakortteja, olenkin sanonut kaiken, mitä turistin tarvitsee sanoa tästä unisesta kaupungista.

Olen kirjoittanut pitkän kirjeen sinne, josta menin sivu junalla. Mokomakin huvimatkailija, joka kirjoittelee raskasmielisiä kirjeitä Volgalta! Mutta laivassa käy kirjoittaminen niin hyvin. Kynä tuskin värähtää kädessä.

Yhä kestää mitä ihaninta poutaa. Ollaan noin 100 peninkulman päässä Nishnij-Novgorodista. Etelän lämpö alkaa huokua vastaan. Volgan rannat ovat yhä hiekkaisia ja vesi kellertävää. Naftatahroja ei enää näy.

Postikortti Volgalta. (Laivamme kuva.)

Volga virran lainehilla Pohjan poika lentää, mutta Suomen koskiloita muistelee hän sentään.

Tämän laivan kannen päällä sieluni nyt seilaa. -- Ei oo poika poloisella täällä omaa heilaa.

Tuhat virstaa tultu on ja tuhat viel' on eissä. -- Ei nyt auta aprikoida silmät kyyneleissä.

Niinkuin Volga pitkä on ja miltei loppumaton -- Niin myös suru suuri on ja aivan auttamaton.

Jostakin on laivaan ilmestynyt "oikeauskoinen" pappi. Hän suvaitsee olla II luokassa. Näkyy hänellä olevan mukanaan vaimokin, ruma nainen. Kun istun hänen vieressään, ajattelen sitä, kuinka suuri ero on meidän pohjolaisten kirkkoherrain ja täkäläisten "sielunpaimenten" välillä. Ei tunne mitään vetoa näihin tutustua muusta syystä kuin uteliaisuudesta. Kello 7:n tienoissa illalla ilmaantuu tataari III:sta luokasta II:sen luokan kannelle, valitsee itselleen rauhallisen sopukan kokassa, riisuu tohvelinsa ja laskeutuu polvilleen, kasvot etelään päin, (Mekka on sitä suuntaa) samaan suuntaan, johon laivakin menee. Siinä hän äänettömänä rukoilee noin neljännestunnin. (Piirrän hänen kuvansa). Tämän huomaa venäläinen pappi, nauraa hykähtää pilkallisesti ja käy nykäsemässä eukkonsakin tätä kummaa katsomaan: "Paidii smatrii kak tataarin moolitsja!" kuulen hänen sanovan eukolleen. Ja akkakin katsomaan ja virnistelemään. Tietysti tämä pappi pitää muhamettilaista täydellisesti pakanana itseensä verraten. Minun tekisi mieleni sanoa hänelle ettei tuo Mekkaan päin tähtääminen ole pahempaa epäjumalanpalvelusta kuin -- -- --

Kyypparini näkyy minua pitävän hiukan omituisena matkustajana, kun en tilaa juuri mitään. Mutta hulluko juomaan olutta, saati saijua, kun saa mielinmäärin nauttia mehuisia, päänkokoisia arbuuseja!

Yöllä.

Laiva seisoo pikkukaupungin satamassa. Kaupungin nimi Wolsk. Saan toverikseni erään harkovilaisen insinöörikokelaan ja kävelen hänen kanssaan kaupungin puistoon. Siellä soittaa torvisoittokunta ja kaupungin koko parahisto on kokoontunut huvittelemaan. Mitä ihanin kuutamo-yö: Ilma on niin lämmin että tekisi mieli kulkea paitahihasillaan. Etelä jo antaa itsensä tuntea. Meloonin ja omenan haju täyttää koko rantaman. Täällä kasvavat jo korkeat poppelit. Kaupungin ympärillä levitteleiksen ääretön, puuton aro. Tämä on jo mustanmullan seutua. Samarasta alkaen ympäröivät arot Volgaa.

Sarátov, 22 p. elokuuta.

Kauhea kaupunki kesän helteessä! Ja kaukana laivasatamasta. Olen likomärkä kuumuudesta ja kiireestä kantapäähän pölyn peitossa. Se on hirmuista tämä etelän pöly. En voi käsittää, kuinka ihmiset voivat elää tukahtumatta mokomassa kaupungissa. Poppelirivit pääkaduilla eivät anna mitään varjoa. Joka puolella kaupunkia, paitsi virran, kohoovat paljaat, kuivat hiekkavaarat, joihin aurinko armottomasti hohtaa. Ei missään metsiä...

Satamaan palattuani raitiovaunulla tulee venäläinen nunna kerjäämään rahaa. Sanon hänelle ääneen: "Teillä on kirkkoja jo yllinkyllin, ei Jumala teiltä vaadi yhä uusia!" Hän katsoo minuun kummastuksesta kirkkain silmin. Hän on vielä nuori, muodoltaan täyteläinen ja tekee lapsekkaan yksinkertaisen vaikutuksen. Tämä on jo toinen nunna Volgan matkallani, joka kerjää yleisöltä rahaa.

Milloin on reduktsiooni tuleva Venäjällä kirkkorikkauksiin nähden?

-- -- --

Olen kirjoitellut hytissäni joukon postikortteja. Nyt alkaa ilma jo käydä sietämättömän lämpimäksi, saa alituisesti muutella sukkiaan ja pestä jalkojaan itämaiseen tapaan. Mutta kyllä semmoiseen onkin aikaa tällaisella laivaretkellä! Volgamatkalla kerkeäisi kirjoittaa kokonaisia romaaneja, puhumattakaan yhdestä runovihkosta (Eino Leino toki lykkäisi kymmenkunnan ja jokaisessa 101). Varmaan löytyy lyyrikoita Venäjällä, jotka ovat panneet kokoon sievosen kokoelman Nishnii-Novgorodin ja Astrahanin välillä. Heille se ei konsti olekkaan, heistä kun Volga on oikein se poesiian emäsuoni.

Ai peijakas! Tänään on kotimaasta mukaani otettu voi tullut tuiki "hulluksi": ja sulanut rasian pohjaan. Aina kun katselen tuota puista rasiaa, muistan kaukaista Kiantaani. Se rasia on näet sieltä asti, korpikuusen kyljestä tekaistu. "Rakas voirasiani, o Santta Racia -- et sinäkään täällä ole oikeassa ympäristössäsi!"

Kello 6 illalla.

Nyt alkaa Volgan aromailla näkyä härkiä hevosten asemesta. Tuulee voimakkaasti etelästä, mutta se tuuli hivelee suloisesti hipiää. Olisi ihanaa istua apposen alasti tällaisessa kuumassa tuulessa...

Kävin äsken insinöörituttavani kanssa alhaalla konehuoneessa katsomassa, kuinka nafta palaa laivassamme. Siellä kohtasi minua aivan toinen mailma, se mailma, jonka mukavuuksissa hemmotteleva matkustaja tavallisesti unhoittaa. Siellä oli komeaa ja mahtavaa, mutta siellä kävi niin kova humina, ettei voinut kuulla toisensa puhetta, vaikka täyttä kurkkua korvaan huusi. Ja mikä hirveä kuumuus! Mutta tyynesti seisoivat koneiden hoitajat kukin paikallaan. Siellä, hehkuvan, puhkuvan naftan ja sähkön huikeassa valossa, tuossa tavattomassa kuumuudessa, työskentelevät he yötä päivää, kukin 12 tuntia vuorokaudessa, ainoastaan joka kuuden, tunnin perästä saaden vaihdon.

-- -- Ne masinistit siellä alhaalla olivat minusta paljon parempia ihmisiä kuin me, jotka herrastelemme täällä kannella maaten laiskoina mukavissa suojissa. Ja minua hävetti ja säälitti, kun kiipesin sieltä ylös ja pyysin toveriani, joka huomenaamuna jää pois laivasta, hyttiini juomaan pari maljaa malagaa. Hänenkin kanssaan johtui puhe Tolstoihin, jota hän nuorekkaalla innostuksella tuntui enemmän kunnioittavan kuin se herrasmies, joka seurasi minua Kasaaniin. Mutta huomattava onkin ettei tämä mies ollut virkakahleissa. -- --

Ja taas on kuutamoyö Volgalla ja etelän tukahduttava lämpö huljuu ilmassa. Kuljeksin edestakaisin korkealla etukannella ja mietin -- mitä miettinenkin. Tällaisina kuumina kuutamo-öinä tuntuu minusta matkustukseni Volgalla unennäöltä, jota tulevaisuudessa olen ihmetyksellä muisteleva. Tai näen minä itseni -- vaikka järkeni sanoo sitä sangen tyhjäksi -- oudon romantillisessa valossa. On kuni himmeästi lukisin jostain kirjasta elämäni vivahduksia tänäkin kuutamo-iltana. Onhan se kummallista -- minäkö se tässä kiidän Kaspianmertä kohden, minä, kaukaisen Kiannan soutaja?

-- -- --

Ja nyt on sydänyö ja laiva liikkuu. Istun kammiossani miltei alastomana ja nautin vapaudestani. Tämä on jo seitsemäs yö Suomesta lähdettyä. Jos mulla vain olisi... Jos vain olisi... Hullu se, joka yksin lähtee! sanon vieläkin. Ei fantasiian vedenneitojen leikki mua tyydytä. En kuutamosta minä taivahan seppänä kultanukkeja tao enkä takoa tahdo...

23 p. elokuuta.

Heti kun herään pehmoisesta unestani (voi maata peitotta koko yön, vaikka ikkuna on auki) käyn ensimmäiseksi kiinni arbuusiin. Tämä on minulla jo neljäs arbuusi Volgalla. Näillä Kamyshin seuduilla löytyvätkin Venäjän parhaat arbuusit. Akat myyskentelevät niitä kilpaa huutaen kimeällä äänellä joka satamassa: "Hei herra, ostakaapa arbuusi!" "Herra hoi, katsokaapa, mikä mainio arbuusi!" -- ja myyvät niitä jo 3:sta kopeikasta (Pohjois-Venäjällä saa maksaa ruplankin kappaleesta).

Kello on 7 aamulla. En ole vielä käynyt kannella, mutta näen ikkunastani että siellä yhä vallitsee sama poutainen sää. Nyt huutaa laivamme. Ollaan tulossa Tsaritsin nimiseen kaupunkiin. Tästä matkustavat rautateitse Kaukaasiaan ne, jotka pelkäävät meritautia Kaspian merellä. Teenköhän kovin ajattelemattomasti, kun menen meritse? Kunpa ei sattuisi kovaa tuulta. -- -- Nyt ollaan satamassa. Viipyy tässä neljä tuntia. Minkähänlainen lie tämäkin kaupunki?... Lähden nousemaan ylös mäkeä ja tulen kauppatorille. Yhtäkkiä äkkään edessäni jotain oudompaa, saan jonkun sekunnin selvitellä ajatuskykyäni ennenkuin ymmärrän, että edessäni makaa pari kaksikyttyräistä -- kameelia. Seisahdan heti tosituristin tapaan muka piirtämään toisen niistä muistikirjaani. Se on pölynkarvainen elukka. Silmäin ilme on kaihoisa. Enempää en osaa siitä sanoa.

Tsaritsin.

Päivä paahtaa armottomasti kivittämättömille resukaduille. Tuossa viruu kuollut kyyhkynen katukäytävällä -- mikähän senkin on tappanut, miksikähän ei kukaan raatoa korjaa? Tuossa tepastelee pyrstötön valkoinen kana. Tuolla taas keskellä katua herrastelee -- suuri sika... Muuten olisikin kaupunki ihan eloa vailla. Ei mitään liikettä näy kaduilla. Ehkä en ole osunut parhaaseen osaan kaupunkia, arvelen. Pitääpä kysäistä tuolta poliisilta, joka _istun_ nurkkapuodin portailla.

-- Missä teillä on täällä pääkatu?