Part 2

Jää hyvästi tervavenheeni mustine säkkipurjeinesi! Hyvästi Juho Lehtolainen ja Tapion Kalle. Hyvä oli tulla ja hyvät on muistot mieleeni jäävät, kun myötämyrskyssä elokuun yönä Oulunjärveä lennätettiin... Tätä kaikkea olen muisteleva kuni ihmeellistä unta, kun parin viikon perästä Volga minua kantaa Kaspianmertä kohti. Millä tunteilla olen siellä katseleva ympäristöäni? Millainen on oleva ero suomalaisen tervamiehen ja Volgan venäläisen "purlakan" välillä? -- Jää hyvästi raikas ylimaan kansa alkuperäisine tapoinesi! Älköön kulttuurin rämisevä ratas sinä ilmoisna ikänä sinun väyliäsi turmelko! Ja kaukana pysyköön yhä rautahepo. Jumala varjelkoon sitä tulemasta likemmäs Kajaania. Aamen! Tämä on totinen tunteeni.

Junassa kello 12.

Sepä koko hyppäys! Tervavenheestä höyryalukseen, höyrystä ajuriin, ajurista asemalle, asemalta junaan, joka aivan kuin minua varten läksi etelää kohti. Ajuriin noustessani olin jo heittänyt arvokkaat hyvästit matkatoverilleni, joka sanoi jäävänsä päiväksi Ouluun, mutta miten ollakkaan: tunnin perästä, juuri kun juna oli lähdössä, hyppäsi tyttö samaan junaan, samaan luokkaan ja vaunuun, ja istuu nyt tässä punaposkisena vieressäni. Ja meillä on taas yksi matka aina Seinäjoelle asti, josta hän poikkeaa Vaasaan...

Kummallista näin yhtäkkiä tavata itsensä istumassa jyrisevässä junassa, joka kiitää Limingan yksitoikkoisten, ihan sielua näännyttävästi ikävien seutujen läpi -- kun muutama tunti takaperin vielä istui suomussalmelaisen tervalastin päällä, ympärillä Pyhäkosken ihana jokiluonto. Tämä ylimeno erämaan elämästä kiehuvaan rautatiemaailmaan tapahtui niin äkkiä etten ehtinyt Oulussa edes muuttaa matkapukuani ja istunpa siis ylläni punanen paita ja jaloissani Tolosen tekemät keltaiset pieksusaappaat. Ja minusta tuntuu että oli suuri synti erota sieltä kodikkaasta erämaastaan ja siirtyä seuduille, missä ihmiset katsovat pieksujani kuin lehmä uutta konttia... Hyi kuinka minä halveksin jokaista, joka ei ymmärrä että nämät Tolosen tekemät pieksut ovat ne maailman parhaimmat jalkineet!... Nyt puhun unissani -- muistakaa hyvät herrat että olen noussut jo kello 3:lta Pyhäkosken niskassa. Nukuttaapa niin että jos tuo neiti, joka vieressäni istuu, olisi lemmittyni, painaisin pääni hänen syliinsä ja vaipuisin yhtä sikeään uneen kuin Aatami vainaa, joka ei herännyt, vaikka kylkeä leikattiin. Ja minusta tuntuu että jos ei olisi etiketin sitovia sääntöjä, sen muutenkin voisin tehdä...

Junan sillalla kello 4 j.pp.

Alan hiukan leppyä taas rautatiehenkin. Sain näet Kannuksessa syödä jälkiruuaksi mansikoita kerman kanssa, ja minä olen intohimoinen marjojen ystävä. Sitäpaitsi ostin pari appelsiinia -- eikähän näitäkään hedelmiä kasva Suomussalmella, jospa ei Kannuksessakaan. -- Edessäni tupakoi kaksi nuorukaista, jotka puhuvat italiankieltä. Toinen heistä heittelee himokkaita silmäyksiä vieressäni seisovaan tyttöön. Vai tänne sinä Don-Juan... ja minä luon murhaavan katseen italialaiseen.

7 p. elokuuta. Kangasala.

Tässä olen astunut alas junasta kello 5 aamulla. Seutu on minulle täydellisesti tuntematon. Odotellessani kyytihevosta olen pessyt kasvoni; kun pestyäni katsoin pesuvatiin, niin luulinpa nuohoojamestarin tässä käyneen. --

Keisariharju: Sieviä seutuja! Vasemmalla Längelmänvesi, oikealla Roine. Mutta peräpohjalaisen on niin vaikea ihastua Etelä-Suomeen... Vai tästä se on lähtöisin Topelius-vainajan laulu: "Ma oksalla ylimmällä heilun Harjulan selänteen..." Olkoon. Parasta ovat mielestäni kuitenkin mustikat, joita jo kypsiä tienvarsista löydän. Joka paikassa lapsia marjassa. Keisariharjulla kohtaan kolme neitosta nuoren ylioppilaan seurassa. Onkkalassa myös joukon nuoria tyttöjä heleissä kesäpuvuissa ja hatuissa. Näyttivät olevan lähdössä jollekin hupiretkelle. Minun olisi tehnyt mieli pyytää muutama heistä kärryyni. Mutta täytyi näyttää arvokkaalta ja ottaa muukalaisen kylmä piirre päälleen, kun sivu ajoi... Vesijärvi, Pälkäne ja Mallasvesi! Ensi kertaa elämässäni matkustan Hämeessä (jos en lue rautatiematkoja). Erilainen on Hämeen ukko kuin Itä-Pohjanmaan. Erilainen hämäläinen valkotukka kyytipoika kuin Kajaanin-puolen juro räkänokka. Mutta näkyy näissäkin olevan oma hauskuutensa. Ja tyttölapsissa tuntuu olevan jotain pehmoisempaa, lauhkeampaa... Hiisi vieköön, pitäiskin tulla naimaan Hämeestä... kun vain tuo heidän silmiensä unisuus olisi poissa. Laitikkalasta saan kyyditsijäkseni itse isäntä-ukon, ja sekös puhua osaa! Opin häneltä muutamia hämäläisiä sanoja: heinäsuovaa sanoo teikiksi, hurjaa hevostansa piruhassuksi. "Piruhassu" on lystinhassu sana! -- Eivät ole suuret alaltaan täkäläiset pitäjät. Suomussalmi on niiden suhteen kuin ruhtinaskunta. Nyt olen jo kolmannella kirkolla muutamassa tunnissa.

Minua miellyttää täällä kievarien tavaton uhkeus. Ilmakin sattui ihana, vaikka se on harvinaisuus tänä kesänä yli koko maan. Aurinko paistaa, joka paikassa tehdään heinää, suloinen apilasnurmen tuoksu leyhähtelee väkevästi sieramiini. Vielä 12 kilometriä jäljellä -- sinne minne menen. Matka käy kuin tuulessa. Tuntuu niin hauskalta, kun Hauhon kirkolta kyytiin pannaan 74 vuotias köyhä ukko. Hänen kanssaan rupattelemme kaikellaista. Niissä on jotain pehmoisempaa näissäkin Hämeen jukissa. Puhekkin sillä käy seuraavaan tapaan: "Kaunis se on tänäpänä tuo ilma-kulta. Kun rakas Ristus antais lämpö-kultaa että valmistuis ihmisille tuo vilja-kulta". Loppumatkalla rupesi ukko ajamaan yhä kovemmin: "ajetaan niin ettei paita p--tä kiinni saa!" tuumi hän. Mutta minä ajattelin: yksi sama suomenkieli kaikuu yli Suomenniemen. -- --

Tuulos, saman päivän iltana.

Ensi osa matkastani on lopussa. Tämä on minun levähdyspaikkani, minun "tuutulinnani", josta varustaudun ison maailman matkalle. Täällä saan lepuuttaa sieluani ja ruumistani. Kummallinen kohtalo, joka tarjoaa minulle, ylpeälle peräpohjalaiselle aivan kuin toisen kodin keskellä Hämettä! En tahdo vieläkään uskoa että oleskelen Hämeessä, hämäläisten ympäröimänä. Tämä on ihana paikka tämä "Karhunkallo" Pyhäjärven rannalla. Riisunpa heti avojaloin ja laskeudun alas jyrkkää nurmitörmää rantaan: järvi lepää siinä kuni lumottu, ruusunpunaiset ilta-auringon säteet leikkivät sen peilityynellä pinnalla. Suuret sinikellot ja punaisena paistavat mansikat pellon varressa minua ihastuttavat. Tunnen yhä olevani kotimaani helmassa...

8 p. elokuuta.

Yhden päivän olen vasta ollut täällä Hämeessä ja jo nyt tunnen, mitä aina olen tuntenut Etelä-Suomessa oleskellessani: ahtautta, ah--ta--ut--ta! Ihmiset asuvat täällä liian liki toisiaan. Tokko voin koteutua taloon, johon kuuluu rähinää naapurin pellolta tai näkyy mökkejä ja rannassa rapistelevia kakaroita --? Sillä vaikka nuo vedessä polskaroivat lapsukaiset ja tuo kallellaan törröttävä hökkeli itsessään ovatkin kotoisia näkyjä, joissa on miellyttävää runollisuutta, niin ne kuitenkin minua häiritsevät, kun ne aina viruvat tuossa ihan nenäni alla.

Huomaatte minun olevan huonolla tuulella tänään. Niin, yhtäkkiä se alkoi, kun äsken menin rantaan ja huomasin venheen olevan rautaketjulla kiinni puussa. Mitä peeveliä oli rautaketjulla ja lepällä tekemistä venheen kanssa, joka on luotu vapautta varten? Kas tämä se minuun pisti ja siitä koko napina alkoi. Rosvojako täällä peljättiin, vai mitä? Ei siellä Kiannan rannoilla sinä ilmoisna ikinä sidottaisi venhekultaa rautaketjulla kiinni puuhun, ei edes rullalangalla! Se, veden keijunen, lekottelee siellä aina vapaana, airot valmiina hankasissaan, ikäänkuin kuiskaten: "tule ja ota, tule ja ota! lykkää vesille, veli kulta!" Niin siellä, mutta täällä --! Ja sitten lisäytyi tumma tuuleni siitäkin, että lähtiessäni kävelylle huomasin, etten suoraapäätä voinutkaan painautua korpeen, vaan oli ensin kuljettava ikävästi pitkää kujaa, johon lehmät -- nuo luonnon ikityhmät sorkkelehtijat -- olivat lätyskäisen leimansa painaneet ja jossa Aatamin valkoiset jalkineet rumasti mustuivat. Ja jos yritin maantielle, niin siellä oli heti vastassa tusina torppia molemmin puolin tietä, sekä porsaita, eläviä porsaita... Oi taivasten tekijä!... Onko tämä suomalaista kesänautintoa --? Ei! ja tuhat kertaa ei! Meillä, siellä Kajaanin takamailla, kulkevat lehmät omia kujiansa -- sikoja siellä ei teki viljelläkkään -- ja ihmislapsi pääsee kymmenellä askeleella metsän peittoon kymmentä eri polkua ja jokaisella saa huutaa huikaista rintansa täydeltä että "hihhei sinä Tapion tantere!" -- eikä sitä ääntä ota vastaan muu kuin sakea korpi, joka jylhästi vastaan jymähtää. Vaan kuka täällä ilkeää huutaa hihkaista? -- heti hulluksi luultaisiin ja siihen kokoontuisi ympärille kylän ämmät ja lehmät, lapset ja porsaat, kukatiesi maapoliisikin... Tämä on hengen orjuutta, sanon minä.

Niin, kaunista, kaunistahan teillä täällä kyllä on, täällä Hämeessä: tuo väkevästi tuoksuva apilasniitty on suloinen, nuot suuret sinikellot ovat ihanat, nämät mansikat ovat makeat, koivikko tuossa on korea ja järvi kuin vieraskamarin peili -- mutta se kaikki on niin pienissä kappaleissa annettua, niin liki likistettyä, pientä ja pikkusievää... Ei, ehei! Olkoon majani kuinka matala tahansa, olkoon se kuinka köyhä hyvänsä, mutta seisköön se korkealla vaaralla keskessä koskemattoman korven, niin että tiedän olevani yksin mun kotini polkujen astuja, yksin sen kumpujen kiipeejä ja laaksojen laulaja, yksin sen venevalkaman valtijas ja kotilahteni laineilla soutaja. Älköön kalkatelko vieraan karjan kello kotini aitojen vierillä, älköönkä naapurin porsaan röhkintä saastuttako kotilehtoni pyhää tunnelmaa. Kiljahdelkoon siellä vaan mieluummin pörröinen kontio ja repiköönpä lehmiänikin, vaan älköön ikinä naapurin naudat mun kotiveräjälläni möliskö! Kianta, uljas avara Kiantani! sinä Pohjanmaan simpukka -- uhraisinpa paljon, paljon, jos sinut hylkäisin! Se on sanottu!

10 p. elokuuta.

Tänään, rantatörmällä istuen luin kappaleen Maxim Gorjkista, joka panee minut miettimään. Se kuuluu venäjästä käännettynä seuraavasti:

"Niitä on olemassa ihmisiä, joille kaikista arvokkainta ja parhainta elämässä näyttää olevan jonkunlainen heissä ilmenevä sielun tai ruumiin sairaus. He riehuvat sen kanssa koko elämänsä ajan ja ovat eläviä ainoastaan sen kautta, kärsivät sen tähden, ravitsevat itsensä sillä, valittelevat siitä toisille ja kääntävät täten lähimmäistensä huomion itseensä. Siitä saavat he myötätunnon itseään kohtaan ja jos ei heillä sitä olisi, ei heillä olisi mitään. Ottakaa pois heiltä tämä tauti, parantakaa heidät -- ja he tulevat onnettomiksi sentähden että heiltä riistetään heidän ainoa elämisen keinonsa -- heistä tulee silloin tyhjiä. Toisinaan on ihmisen elämä siinä määrin köyhä että hän orjallisesti on pakoitettu pitämään arvossa oman paheensa ja sillä elämään; voipipa suoraan sanoa että ihmiset usein ovat paheellisia pelkästä ikävästä".

-- -- --

11 p. elokuuta.

Päiväni kuluvat syömisessä, juomisessa, uimisessa, kirjeiden kirjoittelemisessa ja kaikellaisissa matkavalmistuksissa. Joka päivä kiipeän aitan-yliselle kapsäkkejäni kaivelemaan. Se on minulle sielua rasittava työ osata jakaa tavarani kolmeen osaan: yksi osa Kaukaasia-matkalle, toinen osa Moskovaan jätettäväksi, kolmas osa tänne. Otanko matkaani tuon urheilu-paidan vai jätänkö tänne? Panenko tuon sanakirjan Moskovan kapsäkkiin vai Krimmin nesessääriin? Tarvitsenko siellä Kaukasiassa nuot raita-housut vai tulenko toimeen ilman? Ne ovat minulle vaikeita filosoofisia kysymyksiä. Kerran kun olin syventynyt aitan ylisellä lukemaan vanhoja lemmenkirjeitä -- tietämättä mihin kapsäkkiin ne panna -- säpsähdin yhtäkkiä kauheasti säikähtäen: pikimusta rotta oli hyökännyt katonrajasta eteeni ja katseli minua kiiluvin silmin. Silloin paiskasin kirjepakan arvelematta likinnä olevaan kapsäkkiin ja livistin alas, sillä minusta tuntui että peto käy kiinni paljaisiin varpaihini... Tietysti täytyy supistaa Kaukaasia-kamssunsa niin vähälukuisiksi kuin mahdollista. Suuren uhrauksen olen jo tehnyt: en ota mukaani Kaspian merelle suutari Tolosen tekemiä suomussalmelaisia pieksujani! (Jos te tietäisitte, kuinka tämä uhraus karvastelee sisuani!) Ne saavat jäädä tänne joulukeliä odottamaan...

Tutkin levottomana paksua venäläistä matka-ukasaatelia. Olen saanut selville junien kulkuvuorot aikomallani linjalla sekä laivamatkat Volgalla. Siitä tulee hirvittävän pitkä matka. Olenpa laskenut että Kiantajärveltä Kaspianmeren Kaukaasianpuoliseen rantaan jo yksistään tulee noin 500 peninkulmaa.

12 p. elokuuta.

Tänään olen saanut kirjeen toveriltani Krimmistä. Kaikki käy hyvin: hän ei jänistä, vaan lupaa koreasti saapua Kaukaasian rajoille minua vastaan, kunhan määräpäivä ja yhtymäpaikka vain saadaan sovituksi. [Matkatoveri, maisteri Walter Salonen, hänkin yksi viidestä suomalaisesta Moskova-stipendiaatista vuosina 1901-1903, on määrä tulla omia teitään Kaukaasian Vladikavkasiin, josta sitten toverukset jatkavat matkaa yhdessä.]

13 p. elokuuta.

Ah tätä raskasta päivää! Ukkonen on jyrissyt, pimeä on ollut, satanut on lyijyn raskaasti ja avojaloin olen yksikseni kuljeksinut metsän polkuja -- sydäntäni on kaivellut kauhea ikävä... Että minun täytyy lähteä! Että minä lähden vasten sisällistä tuntoani!... Voi päiväkirjani, sinä et tunne tuhannetta osaa siitä mitä minun aivoissani vilisee... ja valittaa kuin huutavan ääni korvessa. -- -- --

14 p. elokuuta.

Heittelen hyvästejä Suomen luonnolle. Nyt kelpaisi minulle jo Hämekkin! Istun riisuutuneena rantakivellä tuuheiden leppien suojassa ja kuuntelen, kuinka laine lipisee... Nautin joka kukkasesta jonka nurmella kohtaan ja heittelen niille sormisuukkoja...

Sitten tervaan päiväpaisteessa ne uudet pieksuni, jotka jätän tänne talveksi. Suomalaista nautintoa sekin: tervata pieksunsa. Tervan haju minua miellyttää, siinäkin hengin sisääni pohjolaisuutta. Kaunista ainetta on terva. Se välkähtelee kiulussa kuin mainioin malagaviini. En ollenkaan ihmettele, että jättiläisten mielijuoma oli terva... Harmillista etten voi ottaa mukaani näitä pieksujani. Mitä minä niillä siellä Kaspian merellä? Vai pitäisikö kiivetä Araratille suutari Tolosen pieksuissa? Niin, siellähän on se vuori, jolle ukko Nooan proomu muinen törmäsi karille. Mistähän se ukko Nooa lie saanut niin paljon tervaa? -- -- --

Yöllä s.p.

Nyt alkavat kuutamo-illat. Olin soutelemassa neitien kanssa lahdella. Tuntuu niin kummalliselta ajatella, että tuo sama kuu, jonka nyt näen valaisevan kotimaista maisemaa, muutaman päivän perästä on minulle valaiseva leveätä Volgavirtaa. Juuri silloin on se oleva täysimmällään. Matkani on, kuten näette, perustettu "romantiikan pohjalle"...

15 p. elokuuta.

Kai se oli nyt viimeinen kerta, jolloin sain juoksennella avojaloin suomalaista metsän polkua. Hullu! että vaihtaakin tällaisen vapauden muuhun... Kolmeen ja puoleen kuukauteen en ole käyttänyt kauluksia. Kurkkuani kuristaa panna nuo vehkeet kaulaani nyt -- kirotut kulttuurin länget!

Hämeenlinnassa sam. ilt. kello 7.

Hevosen nimi Matti, rengin nimi Heikki -- yhtähyvin voisi olla päinvastoin. Heikki toi minut Matilla tänne mitä kauneimmassa ilmassa, sateessa ja tuulessa. Sateensuojaa mahdoton pitää pystyssä. Oikea käsivarteni läpikastunut. Maantie kuin velliä, roiskui ja räiskyi... Oi syntymämaani, sudenilmalla sinä hyvästelet lähtevää poikaasi. Istun rautatieasemalla ja odotan pohjoisjunan tuloa...

Junassa.

Juna lähestyy kiljuen Helsinkiä. Tunnen kylmän väristystä. Aina kun lähestyn Helsinkiä, tietäen ettei kukaan ole vastaanottamassa, tunnen kylmän väristystä. Minulla on sieltä elämäni raskaimmat muistot... Antaisin kaikki matkarahani, jos tällä silmänräpäyksellä pääsisin -- sänkyyni Suomussalmella...

Yö.

Kalevan hotelli. 2 markan huone, kolmas kerros suuressa kivitalossa. Kaksi kynttilää palaa pöydällä. Muistelen että tässä samassa kammiossa ensi ylioppilasaikoina kerran kirjoitin surullisen runon jostakin "hämyn lapsesta". Tämä huonekkin on niin hämärä... Äh kuinka minä kammoan kaikkia näitä hotelleja!

16 p. elokuuta. Brondin, kello 1/2 9 illalla.

Hyvä-isä, kuinka paljon olen laukannut pääkaupungin katuja! Kuinka paljon ehtii yhdessä ainoassa päivässä. Ja kuinka paljon rahaa ehtii tuhlata yhdessä ainoassa päivässä! Sellaisia pieniä ostoksia -- ja kuitenkin sata markkaa. Omatuntoni soimaa minua ylellisyydestä: olisinhan voinut tulla toimeen ilman noita koreuksia ja mukavuuksia. Minua hävettää, kun näen ympärilläni köyhiä, joilla on tuskin leivän palaa suuhun panna. Mutta me kaikki olemme tässä suhteessa tottuneet tukahduttamaan omantuntomme äänen.

Parin tunnin kuluttua lähtee pikajuna. Huomenaamulla olen Pietarissa. Ah tätä ahdistusta...

Pietarissa, 17 p. elokuuta, sunnuntaina.

Selittämätön tuska sydämmessä lähdin eilen illalla pikajunalla Helsingistä. Tietysti ei ketään tuttavaakaan ollut saattamassa. Painajaiseni kuitenkin pakeni, kun heti makuuvaunuun päästyäni tapasin nuoren, siististi-puetun venäläisen ylioppilaan, jonka kanssa antausin sanavaihtoon. Poika oli ensi kertaa matkalla Suomessa ja kehui Helsinkiä kauniiksi kaupungiksi, Imatraa mahtavaksi koskeksi. Puhuin hänelle Pohjois-Suomen luonnosta ja koskenlaskusta Oulunjoella, valittaen sitä etteivät venäläiset matkustele muualla kuin Etelä-Suomessa, aina käyden samoissa paikoissa. Hän vastasi että olisi kyllä viehättävää pohjoisempanakin käydä, vaan kun ei osaa maan kieltä, niin ei uskalla lähteä. Sitten koskettiin myös suomalaisten suhdetta venäläisiin. "Täällä Suomessa kohdellaan meitä venäläisiä niin kylmästi" sanoi hän levollisesti, ilman katkeruutta: "kun rahaakin otetaan, niin otetaan se vastaan noin -- vähän niinkuin ylenkatseellisesti"... Selitin hänelle, miksi näin tapahtuu. Hän astui pois junasta Viipurin asemalla. Annoin hänelle nimikorttini ja osoitteeni.

-- -- Pietarin läpi ajaminen ei tehnyt minuun tällä kertaa niin tukahduttavaa vaikutusta kuin ennen. Sattui kirkas, päiväpaisteinen aamu, ja kaikki oli sunnuntaiasussa, poissa nuot kömpelöt kuormajonot tökeröine luokkineen, kadut puhtaina, ihmiset virkunnäköisinä; melua synnyttämättä vierivät kautsupyöräiset, pulskat nelirattaani pitkin Liteiniä ja Nevskiä. Nikolain-aseman kultakaluunainen vanha ovenvartiakin tuntui niin tutulta ja otti ystävällisesti tavarani vartioitavakseen. Ovenvartijalta ja kantajalta saa tarkalleen tietää kaikki, mitä junien kulkuun kuuluu. -- Ja nyt istun ravintolahuoneen penkillä ja ympärilläni käy kuhina. Pari tataarilaista tarjoilijaa, puhtaat esiliinat polvien päällä, seisoo nojautuneena vasten seinää vastapäätä minua, näyttäen uteliaasti katselevan minuun. Vielä on aikaa odottaa neljä tuntia ennenkuin pääsen Moskovan-junaan. Mitä jos ajaisin siksi aikaa Eremitaashiin.

-- -- --

Enpä olisi uskonut itseäni niin kevytmieliseksi! Nevskiä kävellessäni pisti yht'äkkiä päähäni astua kopperoon, jossa saa oman kuvansa viidessä minuutissa 40:stä kopeikasta. Näytän kuvassa vallan tuimalta tiedemieheltä, joka aikoo matkustaa läpi Aasian Tiibetin eikä pelkää napaseutujakaan! Lähetänpä kuvan suoraapäätä sille, jonka edessä kolme päivää sitten istuin maalausmallina.

Kummallista ettei myydä kiertomatkapilettejä Venäjällä! Kävin kansainvälisessä kiertomatkapilettien toimistossa, jossa oltiin hyvin kohteliaita, mutta kiertomatkapiljettejä vain ei voi saada koko Venäjällä. Olen neuvoton, minkä laivayhtiön laivan valitsen matkustukseeni Volgalla. Muutamat laivat kulkevat monen mielestä liian nopeasti, niin ettei huvimatkailija ehdi tarpeeksi katsella rannoilla olevia kaupunkeja.

-- -- Ei täällä sentään niin kauheata olekkaan kuin taas olin kuvaillut. Ja kummakseni näyn saavan itseni heti ymmärretyksi venäjänkielellä, jota en ole puhunut koko kesänä. Ajelen "konkalla" edestakaisin Nevskin prospektia. Sitten rohkaisen mieleni astumalla alas maitomyymälään, jossa juon lasin hyvää maitoa. Ja nyt istun jossakin puistossa ja syön suuria mansikoita paperitötteröstä. Näkyy olevan jo etelänkin hedelmiä Pietarissa tarjolla: melooneja ja persikoita. On se pieni lohdutus näillä matkoilla että saa mielinmäärin hedelmiä. Saa nähdä, pääsenkö ilman matkapainajaista? Se olisi enemmän kuin olen toivonut. Eilen illalla olin valmis huutamaan koko maailmalle että: "älkää ikinä lähtekö yksiksenne ulkomaamatkalle, sillä se on mitä kamalinta itsekidutusta!"

Olen mainiosti varustettu matkaani varten. Kapsäkkini kätkevät aarteita. Kaikki mitä on yllä ja alla tai kollien sisässä, on käytännöllistä ja siistiä -- ihan ensiluokan tavaraa. Kaikki on edeltäpäin harkittu, valikoitu ja kauvan valmistettu. Niin että ulkonaisesti olen kuin valettu tälle matkalle. Jos vain olisi toveri! Kuka hyvänsä, jonka kanssa saisi puhua suomea -- tai vaikkapa ruotsiakin. Täällä vieraan maan vilinässä, vieraan kielen solinassa tuntuisi ruotsikin niin kodikkaalta, vaikka sitä puhunenkin huonommin kuin venättä. (Tämä lienee sveesseistä kauheata!) No, faktum on nyt se, että olen yksin ja saan itse pitää huolen yksinäisyydestäni. -- -- --

Syödessäni annosta asemahuoneen suuressa ravintolassa, olen tilaisuudessa tarkastamaan ympäristöäni. Ihmiset näyttävät minusta ylipäänsä miellyttäviltä. Tuossa pieni univormuun puettu kimnasisti niin hellästi suutelee mammaansa. Miksikä mamman ja pikku pojan täytyy erota, sitä en ymmärrä. Mutta tuossa helistelee kannuksiaan ankarannäköinen kenraali, hän tapaa tuttavansa everstin, joka silloin tällöin nostaa kätensä päähineeseen ja on nähtävästi imelästi hyvillään että hänen ylhäisyytensä suvaitsee kävellä hänen kanssaan kuin toveri. Tuossa taas tepasteleee hienosti puettu, kaunis ylioppilas, rillit keikarimaisesti nenällä. Hän on nähtävästi aristokraattisesta, rikkaasta perheestä, ja varmaan on hänen palttoonsa sisus silkistä. Ja ylioppilasrettelöihin ei hän osaa ota... tai jos ottaa, on hän siellä niitä ihan punaisimpia. -- --

Ja nyt istun junassa II luokan makuuvaunussa, aurinko paistaa iloisesti sisään. Ei ole kuuma eikä kylmä. Tämä on mahtava rata tämä Pietarin ja Moskovan välinen. Joka paikassa on vähintään kahdet kiskot vierekkäin ja tuhkatiheään pyyhkäisee toinen juna kiljuen vastaan ja ilma puristuu ahtaalle vaunujen välissä. Venäjällä huutavat junat kumeammalla äänellä kuin meillä Suomessa. Sekin ääni on minusta niin venäläinen, vaikka onkin vain veturin kurkkutorvesta...

Tshuudovo, 12 minuuttia, junanvaihto...

Nimi kajahtaa surunsuloiselta korviini, yhtäkkiä herättäen sielussani vilkkaita muiston kuvia. Tästä poikkeaa näet rata pieneen kylpykaupunkiin, jossa viisi vuotta takaperin, nuorena ylioppilaana, elin ensimmäisen kauniin ja kärsimysrikkaan romaanin... Nyt kuljen sen sivu mykkänä, lähettäen hengessäni salaisen tervehdyksen yhdelle maailmani jaloimmista naisista. Hän oli tulevaisuuden nainen... hän lempi, tulevaisuuden tunteilla. Se ei tyydyttänyt nykyajan janoavaa miessielua. Ja suhde särkyi ijäksi, sillä sen täytyi...

Seison junakoridoorissa, tietämättä miten viettää aikaani. Kolme herrasmiestä on asettunut junaikkunan eteen. Ei yksikään heistä tiedä, että minä olen suomalainen. Yhtäkkiä kuulen yhden heistä huudahtavan: "Aa v Finljandi'ii harashoo!" s.o.: Mutta Suomessa on hyvä olla!

-- Niin, siellä on hyvä! vastaa toinen. Ja minä huomaan heidän keskustelustaan että he kaikin ovat matkustaneet Suomessa, koska rupeavat toisilleen muistelemaan Suomen "hyvyyksiä".

-- Ja ajatelkaas, sanoo yksi, -- siellä eivät edes varasta niinkuin Pietarissa tai Moskovassa, jossa jos jättää polkupyörän etehiseen, niin se heti viedään! Ja esimerkkinä kansamme rehellisyydestä, kertoi hän, että kerran oli unohtanut rahakukkaronsa pöydälle ja ilokseen löytänyt sen siitä ilman että siihen oli koskettu.

-- Eikös se ollut ihmeellistä: se oli samalla paikalla, juuri justiin samalla paikalla!

-- Rehellisyys Suomessa on melkoisesti kehittynyt, vakuutti toinen. -- Ja sitten he kehuivat Helsingin ruoka-aterioita ja Kappelia, jota muikeasti nimittivät Kapélje...

-- Ja kuinka mainioita sikaarejakin sieltä saa ostaa!

-- Da-da-daa! sanoi toinen miltei maiskuttaen suutaan. Sitten he hetkeksi vaikenivat puhallellen savuja.

-- Vaan kaupungeissa ne siellä puhuvat vain ruotsia, virkkoi taas yksi. Ruotsin kielellä näkyisi hyvin tulevankin toimeen Suomessa.