Part 1

KIANNAN RANNOILTA KASPIAN POIKKI

Päiväkirjani kesämatkalla kotimaassa ja Venäjällä v. 1902

Kirj.

Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]

Helsingissä, Eero Erkon kustannuksella, 1903.

Päivälehden kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Alas Oulujokea Alas Volgavirtaa Yli Kaukasus-vuorten Läpi Krimmin Niemen

Kiannan rannalla 2 p. elokuuta 1902.

Rakas koti! Sydäntäni repii sinusta taas erota. Mieltynyt olen tähän luontoon niin syvästi, ymmärrän tämän erämaan hengen niin hyvästi, arasta paikasta olen siihen kiinnikasvanut... Jumala minua auttakoon. Jumala armahtakoon meitä kaikkia, jotka särkynein sydämmin orpoina lähdemme kylmän maailman selkään.

-- -- Lähdin astumaan metsäpolkua Ämmän ruukkiin, sillä oli jo myöhäistä ja tähän piti jäädä yöksi. Yötä vasten eivät näet laskumiehet lähde koskille, täytyy vartoa auringon nousua.

Tulen Ruukkiin, tuttuun taloon, kuljen läpi kaikkien huoneiden tapaamatta ristinsielua. Missähän se Miidas setä on? Raotan keittiön ovea: Elli rouva siellä makaa halkolaatikon kannella ja pinkaisee kuin kautsupallo ylös, kun sisään kurkistan. Hän on hämillään, jospa hyvilläänkin, ja ottaa minut heti hellimpään hoitoonsa. Vai näin sinä nyt lähdet Kaukaasiaan... Miidas rukka on lähetetty saunaan. Kun hän sieltä palaa, hämmästyn hänen näköään: ukko riepu on kuin valmis ruumisarkkuun pantavaksi. "Ei minusta nyt ole sinulle seuraksi," voihkii hän, "kaksi vuorokautta yhteenperään on jäseniä repinyt... tämä pouta ihan kuivettaa suonet." Hän on todella surkuteltava ja minun käy häntä kovasti sääli. -- Oli jo niin hämärä että täytyi sytyttää kynttilät. Nämät kaksi ihmistä olivat aivan kahden tuossa suuressa rakennuksessa. Kuoleman hiljaisuus vallitsee -- ainoastaan Ämmän pauhu kuuluu kumeasti läpi kaksinkertaisten ikkunain. On tämäkin elämää erämaassa Kiannan rannalla... Me jäimme puhelemaan rouvan kanssa liki puoliyöhön. Puhellessa hän samalla minua syötti ja juotti kaikilla herkuillaan: hilloilla, punaisella koskilohella. "Vaan kyllä sinn' oot kummallinen poika!" huudahti hän yht'äkkiä. "Sinn' oot kaikista pappilan poijista kummallisin -- ka minkätähen sinn' oot niin kummallinen?" uteli hän tapansa mukaan puhuen räikeää ylimaan suomeansa. "Painaako sinnuu joku suru, vai muutenko sinn' oot luonnostasi semmonen raskasmielinen?" -- Minua on aina huvittanut tämä Elli rouvan naivisuus, väliin on oikein nautinto kuulla hänen vilkkaita sanojansa, vaikkei hän viittä minuuttia yhteen jaksoon voikkaan pysyä samassa asiassa eikä puhua samalla kielellä. Mahdoton olisi kielentutkijan päättää, mikä on hänen oikea kielensä, sillä hän puhuu aina sekaisin Kiannan suomea ja Kajaanin ruotsia. -- Maata mentyä kuulen setä Miidaksen voivotuksia ylikerrasta. Ukko raiska: ei kukaan häntä auttaa osaa, täytyy vain kitua. Sangen surullisessa mielialassa minä nukahdin, korvissani Ämmäkosken pauhu...

Ja tämä oli lähtöni päivä Kiannan rannoilta.

3 p. elokuuta.

Aamulla varhain auringon noustua nielasi tervavenheemme ensimmäinen koski. Ne ovat minulle jo lapsuudesta tutut nämät kymmenkunta kaunista koskea, jotka kuohuvat yhden ainoan penikulman rajojen välissä. Luettelenpa ne tässä järjestyksessään. Ensin on se virkeä, hopeanvälkkyvä, syvään kalliorantaiseen suvantoonsa suistuva Jalo, sitten on kyydin antava Kynä, sitten pauhaava Pato, sitten kylmä Kyynäspää, sitten pyrisevä Pysty, värisevä Vääntiö, pirisevä Pitkänjatko, sitte itse Pitkä, sitten laineita laukkaava Peura, sitten harras Haara ja vihdoin se ärjyvä Aitto. Aittokoskessa on kaksi kuuluisaa aaltoa: Rusko ja Portti, jotka tavallisesti kastelevat kulkijaa. Niinpä meitäkin Rusko räiskäytti, mutta, Portti ei ainoastaan räiskäyttänyt, vaan vieläpä "rytkäytti". Tämä on paha sana tervamiesten kielellä. Yhtäkkiä näet keskellä palavinta koskea vyörähti osa tervatynnyreistä toiselle laidalle, venhe kallistui pelottavasti, vesi ryntäsi tulvana sisään, koko lasti jäi vinoksi ja jopa Aiton haltija taisi irvistää ilosta, mutta onneksi oli koskisarja samalla lopussa ja päästiin maihin. Tässä vanhan tavan mukaan nuotio nurmelle rakennettiin, laskumies Juntunen syötettiin, juotettiin ja Lehtolainen lastinsa laitteli, jotta ei toista kertaa "rytkäyttäisi". Minä koivun lehtiä läjän kannoin tynnyrien päälle, etten kovin tervautuisi. Ja niin työnnyttiin taipaleelle alas viheriärantaista virtaa. Mikä ihana sunnuntai-aamu Kiannan joella! Koskien kohina on häipynyt taaksemme, virta vierii sileänä eteenpäin, auringon säteet hivelevät sen pintaa, erämaan metsä seisoo molemmin puolin juhlallisena kuni kunniavartio, koska kulkee majesteetti -- ei hiiskausta mistään kuulu... Silloin tällöin loiskahtaa hilpeä jokilohi ylös veden alta, tehden hauskan kuperkeikan ilmassa ja välähyttäen kirkkaita suomujaan, mutta mykkänä pakenee sorsa pienten poikaistensa kanssa. Kaikki täällä on niin raikasta ja puhdasta, tämä on oikea sunnuntai-idylli ylimaassa. Jo viriää vieno jokituuli, se on myötäisen puolelta, venheeni isäntä Juho Lehtolainen irvistää ilosta ja komentaa soutomiehen purjetta pystyttämään. Soutomiehen nimi on Kalle Tapio, Pölkky-Iikan poika. Ja sillä aikaa kun Pölkky-Kalle purjetta laittelee, tehkäämme selko Lehtolaisen tervalastista. Hänen venheessään on 22 tynnyriä: Heikkisen tervoja 9 tynnyriä, Kolikka-Antin tervoja 7 tynnyriä, Julman-Santerin, sen joka tänä kesänä karhun tappoi, 6 tynnyriä, vaikka "vajaa", koska eivät oo niitä "kusetelleet". Tämän venheen on Lehtolainen ostanut "Luttu-Heikiltä" ja maksanut siitä 38 markkaa; niin, ja uudet paltamot kuuluvat maksavan aina 80--90:kin markoin. Paljonko saa hän rahtipalkkaa siitä että näin kuljettaa tervat Ouluun asti? Ei enempää kuin 4 markkaa tynnyriltä. Ja semmoinen matka -- 30 peninkulmaa! Laskupalkat ja eväät saa panna omistaan. Mutta aikaa kuluu väliin pari-kolmekkin viikkoa, kun vastatuuleksi rupeaa Oulujärvellä. Montako penniä silloin säästyy kukkaroon? -- Mutta Lehtolainen on tyytyväinen kuin silakka vellissä... Sellaista se on rahtijunnun elämä.

Hiljaisessa tuulessa, väliin autellen airoilla, saavumme Keralan virtain niskaan ja laskemme maihin mökin rantaan. Lehtolainen pelkää "Pöpönkaria" eikä sentähden lähde ilman laskumiestä virroille. Puolen penikulman päästä haetaan laskumies, Kuikan talosta asti, sillä mökin mies ei satu olemaan kotosalla. "Kyllähän minä itsekkin laskisin, vaan kun on nuita pastori Mäkliinin kamssuja venheessä, niin sitä täytyy olla varovainen", selittää Lehtolainen laskumiehelle, jota on kärsivällisesti saatu odottaa pari- kolme tuntia. Ja onnellisesti solutaan alas Keralan virroista ja vältetään sen "Pöpönkari" ja "Markankari". Kuikan rannasta astuu venheesemme toinenkin "turisti", eräs paltamolainen talontyttö, joka on ollut Keralan kylässä "atimassa". Kuulen hantit kutsuttavan "Iitaksi" ja tällä "Iitalla" näkyy olevan oikein kiiltävä herraskapsäkki ja kultakello. Pidän paljon talonpoikaistytöistä, mutta enemmin kuitenkin sellaisista, joilla ei ole kapsäkkiä eikä kultakelloa.

Harvakseen pakisten saavuimme illansuussa Hyrynsalmen sievälle kirkolle, johon yövymme, koska taas on myöhäistä lähteä koskille. Kanttorin pulleat tyttäret, nuot "Hyrynsalmen amatsioonit", jotka joka kesä ovat ilahuttaneet naapuripitäjänsä papinpoikia reippailla retkillänsä, eivät satu olemaan kotosalla -- ovat kuulema ajaneet polkupyörillä tansseihin jonnekin. Kanttori, entinen valtiopäivämies, on tuuman ukko -- vähän liiaksikin -- ja hänen kanssaan saan nyt lörpötellä puoliyöhön asti turhaan vartoen vieraissaolijoita kotiin.

4 p. elokuuta, kello 4 aamulla.

Olen viettänyt unettomasti ne muutamat tunnit, jotka olen maannut vuoteessa. Sääsket, tuo Pohjanmaan ikuinen vitsaus, ovat estäneet minua saamasta hetkenkään rauhaa.

Kun hiivin ulos, kohtaa minua ihana kesä-aamu. Hyrynjärvi hohtaa lasikirkkaana, aurinko on juuri noussut, mutta piileksii myhäillen pehmoisten hattarain takana. Kostea lämmin lehahtaa syvään keuhkoihini. Hengitän täysin siemauksin tuoreen nurmiheinän ja apilaskukkain tuoksua ja astelen hiljaa salmen valkoiseksi maalatun sillan ylitse jokirantaan, jossa ei vielä näy mitään liikettä -- tervamieheni nähtävästi nukkuvat, mutta laskumies jo odottaa. Sivutseni soutaa hilpeä joukko heinäväkeä viikatteineen ja haravoineen. Jospa olisin yksi noista!... Olen hiipinyt ulos välittämättä aamukahvista. Surkeaa, kun ei ihmisillä ole terveellisempää juomaa! Minulle tämä aine on suorastaan myrkkyä...

Tuntia myöhemmin.

Juuri ikään lähdetään solumaan alas Hyrynsalmen koskia, se herttainen laskumies vanha Eero melassa. Koetanpa huvin vuoksi kirjoittaa "in medias res", istuen tervatynnyrien päällä. Nyt se alkaa... Juhlallinen kohina kuuluu vastaan... Venhe heilahtelee... Vaahtoa pärskähtelee... Nyt roiskahti hyökyaalto hattulaudan ja räpeen välistä hiukan kastellen soutaja-Kallea. Samassa ollaan jo alhaalla -- ei peijakas vieköön tässä ehdi kirjoittaa -- kohina jää taaksepäin. Se oli vain pikkuinen koski, nimeltä Siitti. Soudetaan tyynipintaista suvantoa. Taaspa kiihtyy virta ja alkaa ensin kuulua pientä pihinää aivan kuin puuropata kiehuisi tulella. Porina vahvenee vahvenemistaan. Jo nielaisee meidät uusi koski. Vilkasta vauhtia syöksyy pitkä paltamo pauhujen syliin jykevästi notkahdellen ja rusahdellen mennessään. Istun keskellä venhettä "pintan" takana. Tällä paikalla tarvitsee vähän varoa kastumista. Sekin oli vain pienonen koski Väärä, Mutta kaikki on ollut vasta alkusoittoa suureen sinfoniaan, joka nyt on tulossa. Se on se sinfonia, jota soittaa Seitsenoikea. Alkaa hiukan sataa vettä. Sangen proosallista, mutta runoilija varmaan huudahtaisi: taivas itkee liikutuksesta! Jo kuuluu pauhu. Nyt mennään -- nytpä mennään -- hei helkkuna kuinka heiluttaa! kohta en saata kirjoittaa -- anteeksi -- -- -- Sataa vettä paperini päälle... Hemmetti! Täytyy pistää kirja taskuun...

Pikkuhavaintoja.

Suomalainen talonpoika puhuu kaikista mieluimmin ilmasta. Saman asian että "nyt on huono kesä" tai "ei ne tänä kesänä nuo heinät kasva" saattaa hän sanoa kymmeniä kertoja. Usein ei hän mitään enempää sanokkaan. Tätä yksitoikkoisuutta varmaan vilkas ulkomaalainen nauraisi.

Ylimaalaisen keskustelua.

Nyt on lämmin ilma! sanoo toinen.

-- No ei oo kylmä! vastaa toinen.

Onko tässä talo likellä? kysyy toinen.

-- Ei oo kaukana, vastaa toinen.

Siinäpä taitaa olla nuori hevonen?

-- Ka ei oo vanha.

Mistä työ ootta?

-- En minä kaukaa ouk...

Vastaus on aina vastakohdan kieltämistä tai muuten epäsuoraa ja epämääräistä. Sekin on niin aitosuomalainen piirre.

Iijärvellä.

Meillä on yhä myötätuuli. Lehtolaisen naama on autuaallisessa hymyssä, siinä kun hän viilettää. Pölkky-Kallekin on toprakalla tuulella, hyräilee hiljakseen ja tupakoi. "Iita" istuu kapsäkkinsä vieressä ja on jäykästi vaiti -- --. Nyt tullaan Paltamon koskille. Leppikosken niskassa viedään "Iita" maihin, sillä tämä kuuluu olevan hänen kotitalonsa. "Iita" pyytää maisteria sisään ja keittää hänelle hyvästiksi oikein nisukahvit. Iitan isä, seitsemänkymmenen vuoden korvissa oleva vanhus, tulee meitä laskemaan alas Leppikoskesta. Kylläpä sillä Iitalla on reipas isä! -- Sitten tullaan Kiehimän virroille. Pian loppuu koko Hyrynsalmen reitti. Emme malta laskea maihin Joensuussa, sillä tuuli tuntuu yhä vetävän. Nyt on edessä se kuuluisa veden valtijas joka tervamiestä joko jouduttaa tai viikkokausia viivyttää -- Oulunjärvi!

-- -- --

Olemme juuri nostaneet purjeen pystyyn ja lähdemme viilettämään myötätuulessa pitkin Oulunjärveä, joka mahtavana leviää edessäni. Äsken olin soutamassa Kallen kanssa Lappikosken alta Joensuuhun. Se minua virkisti! Teen yhä sen saman havainnon itsestäni, että pitäisi aina tehdä tavallista jätkän työtä, niin pysyisi aisoissa sekä hengen että ruumiin puolesta. Hauskakin on soutaa tervalastia -- ei ensinkään se niin raskasta ole, kun kerran vauhtiin pääsee. Mahdan näyttää reilultakin tulipunaisessa paidassani, helapääpuukko vyöllä ja uuden uutukaiset pieksusaappaat jalassa. Hei vaan! Hätä on kaukana. Tuuli pullistaa tervatahraista säkkipurjettamme -- ihan tekisi mieli laulaa "gluntteja" Lehtolaisen kanssa. Aivan niin: täällähän ensi ylioppilasvuosina matkustaessani sain aiheen sepitellä tervapoikain ja tervatyttöjen lauluja, ja oli se silloin minulla kiihkeänä haaveena julkaista paksu runovihko, jossa ei laulettaisi mistään muusta kuin tästä tervamiesten joki-elämästä. Ei siinä kyllin että Teuvo Pakkala oli kirjoittanut "Oulua soutamassa". -- Mutta julkaisematta jäi se paksu runovihko. -- -- -- Niin monenlaisia kuvia on vaihdellut mielessäni tänä päivänä. Nautin omituisesti tästä ylimaalaisten joki-elämästä. Katselen ihastuksella vihreänurmisia jokitörmiä, joiden rinteillä korkeat kuuset ja hempeät koivut kallisteleivat vasten virtaa kuni rakastavat sankarit lemmittynsä puoleen. Jokaisesta mökistä jokiäyräällä nautin, jokaisesta paitaressusta ja pellavapäästä iloitsen, kuta mustemman rantasannan näen, sitä valkeammaksi valkenee mieleni... Väkkärän hyrinä minua poikamaisesti huvittaa, virrassa vierivää lastua seuraan lapsellisella uteliaisuudella... Tunnen että kaikki tämä on minun Suomeani, jota minä rakastan... Mutta minä kärsin samalla, kun tätä kaikkea ihailen, kärsin siitä ettei kukaan minun kanssani nauti, ettei ole mulla elämäni sulotarta, joka näin minun kanssani vaeltaisi ja näin tätä luontoa lempisi. Oi silloin nauttisin täysin rinnoin ja iloitsisin kaikesta kansallisesta hyvästä, mitä ympärilläni näen! Iloitsisin vilpittömästi näiden köyhäin ihmisten elämästä... -- -- -- Olen ylpeä että ymmärrän tätä tervamiesten kieltä. Heillä on oma kielensä, omat sanansa ja terminsä. Ei etelä-suomalainen ymmärtäisi, mikä on esimerkiksi _mänkä_, mitä on _juontaa_ tai mitä merkitsee _roikuli_. Tunnen kaikki tervavenheen eri osien nimitykset: nuo ovat kaljut, nuo ovat varppeet, nuo räpeet, nuo hattulauvat, tuo on mela, tuo on vaulu, tuo on puu, tuo -- jalku, tuo -- pintta, tuossa on raksi, tuossa raaka y.m.s. En punastu kun puhutaan "tervankusesta" ja tervatynnyrin "kusettamisesta" ja osaanpa nauraakin kun joku laskumies kieron kosken alle päästyä tuumii että "se koski se on niin monimutkainen kuin esivallan p(erse)suoli!" Täytyyhän jokaisen kansallismielisen tottua kansansa puheparsiin.

Samana iltana kello 1/2 10.

Istun Oulunjärven rannalla, laakealla kalliolla. Olen heikko ja minua oks... Peeveli sentään kun olen vihainen itselleni että "pohjolaisuuteni horjuu!"... En uskonut että heiluminen kovassa myötätuulessa vaikuttaisi oireita tautiin, jota sain kokea viime kesänä Mustalla-merellä. Kolme ja puoli tuntia laskimme yhtäperää. Rupesi kylmästi satamaan vettä, niin että oli täysi työ suojella itseänsä. Makasin seljälläni tervatynnyrien päällä, ylläni Pohjolan raskas pilvitaivas, aallot roiskuivat alhaalla, tuuli viilsi kylmästi selkää -- vilustuin. Kun perämies huusi Kallea vettä viskaamaan, eikä tämä, joka oli nukahtanut soututeljolle, mitään kuullut, menin minä sen työn toimittamaan. Siellä lämpesin, mutta tulin kovasta keinumisesta pahoinvoivaksi ja hoipertelin paikalleni. Ruokahalu täydellisesti poissa, kaikki tympäsee.

On melkein pimennyt tätä kirjoittaessani. Aallot loiskivat alakuloisesti vasten rannan kiviä. Metsä kohisee kuin koski. -- Oulunjärvi on todellinen erämaan järvi ja armottoman ikävä. Venemieheni ovat virittäneet tulen ja keittävät kahvia. Juokoot -- minua iljettää. Mitä kaikkea mietin? Mitä kaikkea muistelen? Kummallinen on ihmisen sieluntila tällaisilla matkoilla yksin ja kipeänä. Vaikka olen niin heikko, lentää mielikuvitukseni hillittömästi. Kuinka voi sellaista ajatella tässä autiossa erämaassa?

Pian lähdemme taas tuulen ja yön märkään selkään. Jos voisi edes syödä kotoisia eväitään? Ei jouda nuotion ääressä kauvoa lämmittelemään... Lähteä täytyy kahden peninkulman taipaleelle. --

Yöllä keskellä Oulunjärveä kuulen Pölkky-Kallen harvakseen kertovan Lehtolaiselle jotain juttua: "Oli -- Havannan -- Eemi -- vainaa -- laittanna -- kontin -- sauvomen -- nokkaan -- ja tuleen -- pistännä -- -- ne oli luulleet jotta laiva siinä männöö." Hyh tätä suomalaista tyyneyttä!

5 päivä elokuuta kello 4.20 aamulla, erään talon heinäladossa.

Brrr... minua värisyttää! Tultiin keskiyöllä pimeässä kello 1 seuduissa tämän talon rantaan. Se on pikkuinen resutalo, nimeltä Kaivanto. Minua oli kovasti vilustanut tuulessa tynnyrien päällä. Olin maannut koko ajan, väliin unen horroksissa. Kompuroimme Lehtolaisen kanssa ylös pihaan ja astuimme pirttiin. Sieltä löyhähti vastaan tukala lämmin. Laattialla näytti makaavan joukko miehiä, karsinan puolella puolialastonta emäntäväkeä. Lehtolainen herättelemään: "Kuulkaahan emäntä -- kuulkaahan emäntä!"... Vastaan kuuluu muutamia voihkauksia ja ähkäyksiä. "Kuulkaahan emäntä: oisko sitä talossa kamarin tapaista tuolle maisterille nukkumasijaksi?"

-- Eihän sitä meillä mitään kamaria oo, -- saa emäntä sanotuksi unisella äänellä, nousematta vuoteestaan. Sitten hän lisää: mikä maisteri se on?

-- Onpahan se muuan... Kiannan rovastin poika, sanoi Lehtolainen.

-- Pappiko se on vai? kysyi emäntä.

-- Ei se pappi oo, muu maisteri se on.

Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi taas emäntä makuultaan:

-- Jos se oisi semmoinen maisteri, joka lapsen ristisi?

-- En minä pappi ole! äännän minä ovisuusta. -- Veljeni se on pappi.

-- Velimiehet sillä on pappeja -- toisti Lehtolainenkin totisena.

-- Ka ei oo huonetta. Oisi se tuolla kellokauppiaalla kamari-pahanen, vaan siellä makaavat yhessä sen Koiton kapteenin kanssa...

Mikäs neuvoksi? ei tehnyt mieleni umpimähkää laskeutua makaavain toveriksi tuohon pieneen pirttiin, joka kihisi russakoita...

-- Menkäähän Lehtolainen makaamaan, kyllä minä saatan valvoakkin.

Niin lähdin ulos pimeään yöhön. Hapuilin ulos pihasta ja löysin ilokseni heinäladon, jonka vasta sisäänkannetuille nurmille levitin raanuni, ja märät pieksut riisuttuani ja sukat muutettuani työnsin jalkani heiniin. Rakastan intohimoisesti näitä suomalaisia heinälatoja! Tässä tuntui niin hyvältä köllöttää että pelkästä riemusta en tahtonut päästä nukkumaan. Mutta tätä iloa ei kauvan kestänyt. Kolmisen tunnin kuluttua heräsin siihen että vesikarpaloita tipahteli vasten kasvojani. Oli ruvennut synkästi satamaan ja katto vuoti niin että romisi. Nyt minulla on vilu. Tässä tuulessa ja sateessa käy ikäväksi lähteä taipaleelle. Vielä on 3 penikulmaa Vaalaan, suurimmat Oulujärven seljät edessä... Lähdenpä tästä katsomaan, joko tervamieheni ovat nousseet. Eivät näet tiedä kukaan, mihin olen kadonnut...

Vaala, kello 10 aamulla.

Koko Oulunjärvi siis purjehtimalla päästä päähän -- seitsemän ja puoli peninkulmaa. Vakavasti purjehtii tervalasti. Ei semmoisessa tuulessa tyhjä vene kellistymättä kestäisi. Nopeus on penikulma tunnissa. Loppumatkalla taas alkoi sataa ja hellittämättömässä tuulessa rupesin tuntemaan tuon kummallisen matkataudin oireita. Tämä on mitä iljettävintä. Elämän tunto menee ihan hiiteen ja ihailu Oulunjärveen on vaarassa laimeta... Parhaassa vauhdissa ollessa lentää yhtäkkiä aivojeni läpi seuraava kuva: tuuli rytkäyttää veneen kallelleen, lasti solahtaa toiselle laidalle, minä vierähdän yli laidan järveen ja ehdin hukkua ennenkuin kerkeävät kääntää pitkän veneen. Lehtolainen tulee takaisin Kiannalle ja kertoo rauhallisesti: "Ka oisihan se matka meitä muuten lykästänyt, kun oli myötätuuli Oulunjärvellä, vaan se maisteri kun sattui hukkumaan..." Miksi ihan tahdon uskoa että näin käy -- tyhjää! Minä en vähääkään pelkää.

Vaala on mitättömämpi paikka kuin tavallisesti luullaan. Yritän suuttua siitä, etten saa olla matkailijakodissa, joka on luvattu jollekkin englantilaiselle onkimiehelle -- ja että täytyy märkänä, vilustuneena ja pahoinvoipana työntyä sisään pirttiin, joka on täynnä rähiseviä tukkimiehiä ja tupakan savua. Kohta kuitenkin lauhdun ja lepyn -- täällä on kuitenkin lämmintä ja tukkilaiset ovat gentlemanneja: ne panevat sukkani ja saappaani kuivamaan. Sääli uusia pieksujani! Niiden siro malli on mennyt pilalle.

-- -- Merkillinen yhteensattuma! Juuri kun olen lähdössä Vaalasta ja juoksen katsomaan laivaa, joka on saapunut Kajaanista, huomaan yhtäkkiä seisovani tutun ihmisen edessä. Hän kertoo lähteneensä Hyrynsalmelta tuntia myöhemmin kuin minä siitä olin sivu laskenut ja ajaneensa hevoskyydillä Kajaaniin. Niin saan matkatoverin, sillä Lehtolainen suostuu ottamaan ryökkynän saman lastin päälle.

Ja nyt lähdetään solumaan alas mahtavaa Niskakoskea, jossa on seuraavat polvet: Kanto, Vääräkorva, Siitari, Oterma, Kovero ja Nuoju. Sitten on Ahmanen ja Utanen ja edessäpäin Sotkakoski. Neiti Kr. on ensi kertaa tällaisella matkalla ja on aina hauska olla sen oppaana, joka ensi kertaa alas koskia matkaa. Kaikesta päättäen on hän reipas tyttö. Poikkeamme Laitilassa kahvia juomassa ja orjantappuraruusut rintaamme taittamassa. Kova ukkosen ilma yrittää tavata meidät Utajärvellä. Pakenemme purjeissa jumalanilman tieltä, takana taivas musta kuin horna, edessä mailleen menevä ihana ilta-aurinko. On huumaavan jännittävää olla vesillä ennen myrskyn puhkeamista. Tätä minä rakastan!

Merilässä samana iltana kello 8.

Kiitos ja kunnia matkailijayhdistykselle. Tämä Merilä on kaunis ja hauska huvila Pyhäkosken niskassa. Istumme niin tuttavallisesti sen siistissä salissa, tuli loimuaa niin kodikkaasti pesässä ja emäntärouva puuhaa meille Lahmannin kaakaota. Vaalasta lähtien olen saanut luvan puhua ruotsia, jota -- kumma kyllä -- olen solkannut. Prinsiippinihän myöntää puhua naisten kanssa ruotsia, jos he ovat herttaisia, mutta nuorten miesten kanssa ei milloinkaan, ei milloinkaan, jos he ovat Suomessa syntyneet! No, se nyt ei oikeastaan kuulu tähän. Ihmeellistä muuten että tänä kesänä niin monta kertaa olen yhteentörmännyt juuri tämän neidin kanssa. Alussa kesää oleskellessani Etelä-Suomessa, kohtasin hänet siellä joka paikassa tahtomattanikin, ja nyt kun luulen olevani rauhassa erämaassa, tapaan hänet yhtäkkiä täälläkin. Mitä se semmoinen tietää? Eiköhän tämä ole sitä, jota romaanikielellä kutsutaan "kohtalon ivaksi". -- --

Äärettömän kuollutta muuten joki-elämä tähän aikaan! Ei ainoatakaan muuta tervalastia liikkeellä, vaikka niitä ennen on vilissyt sadottain, milloin olen tästä kulkenut. Syynä tähän seisaukseen on nähtävästi hiljattain alkanut heinänteko ihmisillä. Illalla myöhemmin kävästessäni jokitörmällä, näen vihoviimeinkin pari lastivenettä laskevan Merilän rantaan. -- Mistä tervalasti? huudan lystikseni. -- Kuhmosta ollaan! kuuluu vastaus melaa hoitavan ukon suusta. -- Kuhmo-Junnu! lisää hän omituisen muikealla äänellä, ikäänkuin tekisi pilaa omasta itsestään. Se merkitsee samaa kuin: "Kuhmon sydänmaista ne tämmöiset moukat vuovaa, vaan ihmisiä sitä silti mekin ollaan."

Tuntuupa ihanalta laskeutua oikeaan vuoteeseen. Neiti nukkuu viereisessä salissa -- olemme ihan kahden koko matkailijahuvilassa. Elokuun yö niin murheellisesti pehmoinen. Kello 3 aamulla on määrä jo nousta ylös.

6 päivä elokuuta.

Taivas oli hienossa pilvessä, kun laskettiin alas Pyhäkoskea. Mitäpä minä tästä osaisin sanoa? En rupea runokielin kuvailemaan tätä Pohjanmaan luonnon mestariteosta. Varmaan ovat tuhannet turistit jo koettaneet kaunokielin sen aaltojen mahtavaa leikkiä leperrellä, sen koivuisten rantojen koreutta kertoella. Moni lie runoksikin pistänyt, vaan eipä vielä tähän päivään asti ole sommiteltu runoa, joka Pyhän oikeata mainetta vastaisi.

Pauhatkoon Pyhä siinä missä pauhaa, turha on ihmisen sitä runoissa laulaa, sillä se itse on suuri runo, Peräpohjolan ihmeellinen vuosisataislaulu, carmen seculare. Vahinko ettei Sibelius vielä sitä ole alaslaskenut, varmaan jäisi suur-säveltäjän korviin soimaan "ääni suuri ja sorea", joka aina jokena juoksis, lainehina lailattaisi...

Valkolan rannassa Muhoksella nostatamme matkatavaramme höyryalukseen, joka juuri on lähdössä, ja otamme herttaiset jäähyväiset tervamiehistämme. Ei se Lehtolainen liikoja kiskonut: 5 markkaa Kiannanjärveltä asti Muhosjoelle! Neidiltä pyysi hän vain markan Vaalasta...

Ja nyt ollaan "laivassa" kohti Oulua menossa.