Part 9

Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntänsä paisutti kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin kultavihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen", ja olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko, ja hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari, Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsilehdot, sen "lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin lempeänä utuviivana, pehmoisna kuin sininen öljy. Mitä oli muilla siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?

Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies, Pallas-Athenen suojatti.

Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoansa.

Hän sulki luolansa suun vankalla paadella, ja alkoi vieraitansa syödä.

Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan lattialle.

Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt vieraita kilijuustolla, ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun hän siinä nukkui, rajusti, tiedotonna rovionsa ympärillä, jalat pään alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun silmässään ja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa pähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyfemoksen ainoaan silmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä löytänyt pukkiensa, kiliensä ja karitsainsa joukosta. Päätti siis johtaa lemmikkinsä ulos, sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön. Longotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta eipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli petturi veikkonsa ja toverinsa piiloittanut.

Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta näkeville kimalsi.

Nyt tempaisi Polyfemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki rannalla verensekaisia kyyneleitään. Mutta Odysseus uhrasi piripintamaljasta kiitosuhrin jumalillensa.

Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset, kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit, itägootit, Bysantti; sarasenit, normannit, berberit, Ranska, saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei, tuota rikasta, ihanata saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista raskas arkku, jonka jokin outo jumala, idän tai lännen, oli jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.

Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä Polyfemoksen luut rojottelivat, Tyyron ja Sidonin maanääristä Zor: tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen pylväille, Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta, meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor palasi noilta retkiltänsä hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereillensa, monesti ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tulta syöksevä huippu majakkana. Ja hän nousi lepäämään saarelle, ja Baalille, auringolle, sytytetyn kiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, -- estäen halun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tahi hän vaihtoi saaren metsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla. Useinpa hän lie saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaiden kanssa, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen Tyyron mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.

Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle viljelyksen ja marmori kuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille rannoille, joiden kaarilahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit hyökyvät, sinne perusti Theokles valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja, joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kumpuaville rannikoille. Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja. Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinamäkien puut kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli satatuhantinen, ja niiden pohja-ala peninkulmainen. Pieni taiteen kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet, linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamatonna kappaleena: alat aavistaa, _pientäkö_ se kansa vain rakasti. Näet hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti airon ja verisen miekan yhtä taitavasti kuin talttansa.

Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto? Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: -- jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat. Niin, Theokles voitti; mutta sai käydä veristä sotaa Zorin hengenperijän, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin tarukirjan lehtiä kääntelisi.

Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle, kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä sotalaivoillansa, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikalaisen erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, -- kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartiat huomasivat heidät jonkin Euryeios-linnan muureilta. Kiireesti marssi väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset erämaan hyenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areen ja vaahtosyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta notkistettaessa.

Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren helmaan.

Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaasen sinimereen.

Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeun alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan, tanssittiin haltioittuneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen ja Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain huisketta.

Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseänsä veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiansa Molokin tulipunaiseen syliin.

Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin hämärä, verikultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa melooni ja viikuna. Mahtavat jumalten temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä, niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse jääneet suistuvain jättiläisarkitraavien alle. Vain aika kaasi gigantit, ja kuljetti museoihin, -- herättääkseen katsojien sielussa pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, seljällään: iskee hymyillen silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä, meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.

Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskein teitä. Kreikkalaisten avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan, puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskunta-uskonto. Gladiaattori-teatterit ja kilpa-ajoradat.

Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi, ja joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.

Raunioina ovat nyt gladiaattori-teatterit; petolinnut pyöröjen yllä kaartelevat ja huutelevat.

Vaan vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago. Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät, ltägootit sitä koettivat pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.

Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta ihostaan, ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.

Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin kiskovia käskynhaltioita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten oli "kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen! Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli mantereen, -- kunnes tuli meri vastaan.

Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen, ja päätti valloittaa myös meren ja saaret. Niin tuli saraseni Abdallah tarujen saareen, ja vuodatti viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi yhdellä ratsastuksella.

Vaan kun hän sen sai omakseen, niin näytti siinä olevan kyllälti hänelle paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut: Paratiisissa saan levätä!

Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia juottaessaan. Mikä kukkaiskimppu tämä saari! Paratiisista mereen pudonnut. Siellä tuli Abdallah rauhan-haaveilijaksi.

Saraseni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita, rakensi huvilinnoja. Mikä kaarten loisto! Hän rakensi pihoja, joissa suihkulähteet sorisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret hienot kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäisarabeskeja.

Hän harrasti tieteitä, ja rakasti suloista runoutta.

Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui lepoon ja sohisi jo suurena univirttänsä, kajahti moskeain minareteista kiitoslaulu rauhan Allahille!

Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu ollut loppuva.

Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja suolalta tuoksuvina hyrskähtelivät, -- sieltä tuli Roger. Normannit lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin. Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja -- nyt Roger seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen. Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat Sisiliassa kansain aseet; sarasenien ruostuneet käyräsapelit ja pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.

Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty, eikä pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään maata.

Ei, Roger otti vaan vallan, ja tummat sarasenit saivat palvella häntä ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.

Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkultuurista. Normanni-kirkko, -- kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvältä mosaikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanni-ruhtinas. Arkkitehti saraseni. Muhamettilainen rakensi -- kristityn kirkon. Arabialaisilla kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarten päälle kymmeniä kuvia raamatusta, heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta. Siellä on Noakit, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen, joka ei olisi saanut kuvaa piirtää, ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla: heillä on pukuna -- klassilliset helleniviitat ja roomalaiset toogat!

Niin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat!

Ja sitten -- siinä Sisilian satua vielä:

Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi ja josta jokainen lähti, vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia romaaneja: ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit ajoi sekarotu pois sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen kellot antoivat nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin hukkui Anjou, tunkihe tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.

Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.

Kunnes viimein italialainen sekarotu, herraties miten monista kansoista syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti Garibaldin punainen pusero.

Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan, levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.

Niin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi valtioksi.

Oli ilta, kun Sisiliasta läksin.

Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preettorlt. Ja itägootit, Bysantti, Abdallah, ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki menneisyyden utuihin haihtuen.

Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina, kone jyskyi kumeasti.

Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen; korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria eli sirmakkaa soittaen: toisella heistä kotkannenä ja vaalea tukka, -- minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään toisten joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket ryppyiset, otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit, sieraimet laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten sisilialais-murrettansa. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun. Päässä heillä oli siniset fetsit, ja toisella fetsin ympärillä kirjava turbaani: sarasenien jälkeläisiä.

"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi, laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.

Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia hattaroita.

Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa olivat Aioloksen saaret, ja tuossa lähellä Skylla.

Kuin houkuttelevat sireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren mustanvälkkyvästä pinnasta.

Girgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.

PUNAINEN MYLLY

(1913)

LAULU MAANTIELLE.

Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa lauluni sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet rajaton, lopunnäkymätön!

Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.

Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta vasten nojaten:

"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

-- -- oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimäinen oli kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.

Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. -- Ja silloin huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana, aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään, rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta, poppeleja ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.

Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin aavistus.

Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua rakastanut enimmän maailmassa, -- ehkä yhtä paljon vain liitäviä pilviä, -- kotimaassa ja muuallakin, -- sillä sinä olet universaali kuin itse kauneus.

Sinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.

Ensimäisillä seikkailuilla diligensissä mielistyin varrellasi majatalojen vallattomaan riemuun.

Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että sinä johdit minua sieltä _pois,_ sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa kai sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien. --

Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina. Ensi lauluni olet sinä innoittanut. Ensimäiset ihanat, melkein lapsen kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.

Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta joita seurasi muuta, -- elämän vaihtelu kuin maantie, joka päiväpaisteisilta vainioilta painuu metsän pimentoon.

Sinulle, uskottu, ovat kyyneleeni tippuneet. Sinua pitkin olen sairaana kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille, kuin unhoituksen virroille, -- kunnes taas olet kutsunut minut elämään suloisilla, _epämääräisillä_ lupauksillasi.

Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut kanssani kuin ystävä käsikoukkua, -- kesin, talvin, keväällä, rattaiden pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin harmahtava nauha.

Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiisin seurassasi hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?

Enkö sinun varrellasi metsäruusu-lehdossa voittanut sinisilmäistä neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani.

Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, -- tuskaan, että olin unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa sinua parempana!

Taas kiisin veikkojen kanssa elonuhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen, syksyn keltaisen kuun kumottaessa.

Ah, sadat ja parhaat ovat _minun_ muistoni sinusta, öin ja päivin, talvin ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi, jalon, kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.

Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat jo astelivat.

Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle, joka kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän, tumma, kääntyi ja kietousi kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.

Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa naista, -- senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia kuljettavaan pilveen...

Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin meren sannan, joita ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo kulkea, yhä kulkea, kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa nähdä, mitä tulevassa käänteessäsi kätket? Mitä ihmisiä ja kohtaloita olet näyttänyt minulle! Viisautta, -- hulluutta. Kuinka onnellisia ollaan hevosenkengän kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta minä tunnen rikkaat lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai ajoin vaunuilla. --

Ah, maantie, miten syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten keikaileva ja kevyt olet, kun kevätilta hymyilee ja sielussa herää suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.

Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas kuin elämä! -- Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet lumivalkea, -- siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.

Miten erilainen kuin koti-tuulella ollessasi, -- lapsuuden laakson maantie, jonka vaaralla emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista kirkasta viinaa.

Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. -- -- --

Ja sinä, joka olet kaikkea, -- sinulle en ole ennen laulanut! -- Parhaallensa on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on kuitenkin uskollinen? -- Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin se rakkaus, jota -- ei ole missään.

Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa, kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakin ihmistä, johon tutustuu tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi, suuri, tuntematon, iäti uutta antava!

Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa!

Mutta tänään näin sinut jälleen -- Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran kuolemasta, paikalleen juurtumasta kuin puu? -- Näin sinut taas tänään ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Pariisin ruohoisilta valIeilta! Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä riemuiset lähtösoitot, vihellykset!

... Menet jonnekin, riemastut, katselet, -- kaikki tulee pian tutuksi, nähdyksi, -- rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin määrätön, että se aina pysyy kauniina, -- sitä kauniimpana, kaunoiseni.

Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä _nyt_ tiedän, mihin sovellun?

Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota _olen_ rakastanut enimmän maailmassa.

"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

Pariisi, marrask. 1911.

APACHIN LEMPEÄ.

Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella, niin hän kai lauloi ajatuksissaan, -- ehkä oikeille naisille, jotka ohitse kulkivat: