Part 8

Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä Feidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua, ja sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat ja Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu asunnostansa kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon ja jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet hänen kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa, mutta hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää, mutta ei hän ollut niitä huomannut, Feidon. Niin myös kirsikkain kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena, kaidoille kaduille ja tuli kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi, ja kirjavat vaunut vierivät, kuormanansa kevätkukkien uhkeutta, ruusujen punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja Floran juhla. Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleiltä ja kukkaisköynnöksillä, siksi oli torilta vilinää ja huimaa riemun huisketta. Sinne Feidon kulki ajatuksissansa. Mutta kun hän tuli tuonne ilon ja riemun paikkaan ja kohotti kasvojansa, niin hän kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli kaikkien juhlan valmistajain, naisten ja nuorten miesten, itseään katselevan, surkutellen hänen onnettomuuttansa. Tietysti eivät nuo sadat oudot hänen suruansa tienneet, eivät häneen katselleet. Mutta kiireesti hän kuitenkin väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle sivukadulle, katosi hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin, kulki kadun synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen kultavaunuja vihaten. Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei: keisarikukkulan taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille; ja asettui sinne piiniain siimekseen. Siihen hän istahti penkille, pää kumarassa, kulmat varjossa, suihkualtaan eteen, jonka kupeissa lähdeneidot ja faunit löivät leikkiänsä. Mutta kas, kun hän istui, niin kiemurteli suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä käärme. Hän ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle paadelle ja nukahti siihen. Mutta kun Feidon sattui kasvojansa kohottamaan, niin _käärmeen_ hän nyt huomasi, vaikkei ollut kirsikkapuiden suloista valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän nousi ylös, ja matelijan varalta, joka hänelle peljästyneenä hampaitansa näytti, hän tempasi puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi, ikäänkuin sille vihansa purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi, ja istahti taas penkilleen varjoon, ottaen poveltaan pienen punaisen kiven, ja alkoi leikata siihen strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden merkkiä.

Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen, ja tumman kiven muovailuun, josta kuulsi Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Feidon oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, -- nimeltä Flora, hänkin, -- saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudellensa. Tällä naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä, hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen temppelissä, jota Feidon koristi kelloin ja lootuskukkaisin ja jossa Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessansa painumus mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa hänen luotansa kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut, ja itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti uskollinen, teki hyvää elämässään, ja kävi joka päivä rukoilemassa ja uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisattuessa, Feidon oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään suloon, ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa ja lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Feidonin ja että hän halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin Feidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin, ja kävi temppelissä yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös peljäten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Feidonhan oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta hänen ohitsensa temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai Osiris hänen sielussansa Feidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin hän nousi ylös ja pakeni pois, palataksensa temppeliin jälleen. Yhä hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa uneen ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luoksensa. Ja siellä Feidon ja Flora tutustuivat toisiinsa. Feidon näytti hänelle veistoksiansa, joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat jumalan monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Feidonin ääntä, niin hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin ei olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi, vai Feidon, vaippa olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Feidon huomasi hänet sellaisena, niin hän oli kyllin onnekas.

Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi, ja lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Feidon sai kokea outoa, avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja lausuen. Flora väistyi valkeana; huulet hehkuen ja silmät loistaen, mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän Feidonia rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet kirkkaat entiset jumalat, ja paikalle tulleet itämaiset, hämärät ajatukset, oikeuden Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin, hallitsee ruoskalla ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu uskollisuus, niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan pitkällisellä tuonelalla.

Mutta Eros taisteli itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Feidonin tulla kotiansa, hänen kammioonsa, ja hänen suudella noita haluttuja, hehkuvia huulia. Mutta kun Feidon silloin anoi kirkkainta, puhkesi Flora kyyneleihin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio. Ja kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei Flora häntä rakastanut kuten vakuutti, -- silloin sinkautti Flora auki vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei hänen rakkaudellansa ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Feidon veisi hänet pois, kauas jonnekin. Mutta Feidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö olisi hennonut viedä lemmittyänsä kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi, ja kääntyi sitä tulisemmin kuvaamaan heidän parhainta nuoruudenkukoistustaan, elon kultamaljaa, jonka ikivaltiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneleitä ja kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi paisui.

Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä; naisen silmät vuodattivat kyyneleitä yhä viljemmin ja hänen kasvonsa harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden iloa itse kyyneleistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei vielä ollut tullut.

Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli kirkas nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein hän vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän muisti Floran kyyneleitä, niin hänen vaivansa unhoittuivat; mutta sensijaan hänen vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, -- leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska Flora sitä jumalaa rakasti.

Hän toivoi, että surma ampuisi häneen nuolensa, ja hän kulki tahallansa Suburran myöhin illoin arveluttavilla kujilla, odottaen että jonkun rikollisen tikari tai tauti hänet tappaisi. Mutta Osiris, jonka amulettia hän veisti ja jonka temppeliä hän oli jalosti kaunistanut, hän kai Feidonia suojeli, tuo hänen vihaamansa jumala. Säästääkseen vielä kauheammille kidutuksille? Joten hän usein, raskaan vihan ja tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen itseltänsä; mutta kuinka hän olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut tuskan sille, joka häntä rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä keskeytyi, ja hän hoippui päivät pitkät toimetonna kuin juopuneena, Campagnan suorilla teillä, väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia. Niinpä tänäkin juhlan aattona, jolloin hän pakeni remuisesta väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.

Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt, ja usein päättänyt palata kotimaahansa, kirkkaan Afroditen Melokseen, heittääkseen siellä sielustaan surun paulat.

Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä terveyden-jumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina hohtivat Aventinuksen kypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat, siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita lastattiin ja varustettiin matkalle. Feidon meni, tiedusteli trireemien kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli Flora-juhlien jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän kiiruhti päättävästi kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja heittääkseen Floran.

Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät hänen askeleensa juuri Osiriksen temppelin, tuon turman paikan, ohitse, jossa hän oli niin usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut rakastettunsa. Siihen hän seisattui nytkin, hätkähtäen, huoaten -- ja meni vielä portista sisään, esipihalle, jossa hänen tuoreet lootuskukkansa loistivat matalain pilarien päissä, ja kulki edelleen, tuijottaen kaikkein pyhintä kohti, Floraa ei ollut siellä, mistä tumman, kielletyn harson takaa kuumotti Osiriksen kuva, kädet ristissä ryntäillä.

Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi, pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkakorien kantajain, joiden toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja palmun lehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin. Hän oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Feidonin seisovan siinä synkkänä taas, -- ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tiennyt heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Feidonin luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä. Eikö hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa osattiin ajatella kirkkaasti, Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden ja hyvyyden henkien, maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti kätensä tutusti Feidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei hänet temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.

Pian astuikin Feidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta. Ja kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsipuu, täynnä hentoja valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne huomasi. Ja pappi ja Feidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäten eri suunnillensa.

Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin elfenluusta piirrettyinä, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon: ollako Osiriksen vai ei, -- ja vaaka oli huolettavasti Feidonille kallistumassa. Monta päivää oli Feidon väistänyt häntä; millä kahleilla hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Feidon, hän on kaikki, mitätön muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Feidon: mitä on muu hänettä: kuolon tyhjyys! Feidon oli sanonut: rakkaus on virvatuli, joka jättää eksyttämänsä pimeyteen. Sitä se ei saanut olla, Flora tahtoi hänen näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta kuinka; siinäpä hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja lohdutusta. Siiloin ilmoitettiin, että pappi häntä tahtoi tavata. Ja pappi puhui, viisaasti ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen lähettiläänä. Floran uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris muistanut ja heltynyt, ja aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on palkitseva hänet onnella, joka on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän tulkoon Osiriksen temppeliin nyt. Se on huomisiin juhliin valmis, koristettu, seppelöity; veistäjän työ vain kesken: Feidon matkustaa pois, Melokseen, -- ellei ole jo matkustanutkin. Silloin kohoaa ja luhistuu Flora; kaikki sulot, toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi astuu kadulle, luvattuansa tulla Floraa noutamaan, niin astuessaan hän hymyilee tyytyväisenä.

Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää tyttäreltänsä taakan, jonka on hänelle koetellen määrännyt.

Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, hän vie hänet vakavan Osiriksen temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja mieluista uskomista, -- sillä se hetki oli tullut, -- temppelin tummaan kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuansa, levätä ja odottaa Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.

Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen, ei ajatellen mitään; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen kultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Feidon on mennyt, iäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella kuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla armahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät loistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, sellan oven tummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja kallistaa sen.

Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallansa sulka-diadeemi; se oli Feidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin koski sitä suloutta katsoa, -- ja huulet sulkivat hänen janoavan suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin korkealle, yli maan, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Feidonin, hänen muotoisensa.

Mutta aamulla, kun päivä sarasti, -- silloin hälveni Osiris jälleen tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen hän lähti keveänä temppelistä.

Feidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja, ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun, parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylvähikköihin, joissa lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä pantterivaljaikolla; tuolla kukilla koristettuna, korkeissa kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttava ja valkokäsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani huikaisemaan kuin kevätlumi.

Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi, ja Feidon kulkueessa. Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään silkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalallensa, temppeliin menossa alttarin luo. Feidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora. Ja Flora näki, Feidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi, mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltansa ja suuteli sitä Feidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina siltä, jonka hän oli valinnut onnelliseksi tulemaan, -- asteli ylpeänä, sylinsä täynnä narsisseja ja liljoja.

Rooma, toukok. 1908.

SISILIA.

Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, -- siitä myös nimi Trinakria.

Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokin väri, -- samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.

Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.

Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tumman värinen, autereinen, utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisenpunerva. Se on Sisilia, muinaisuuden Trinakria.

Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä, kotkakorkeina: pohjoisessa ja idässä.

Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana, että eroittaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat, jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat korallit sen pohjasta.

Mutta paikoitellen ovat rannat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä, joihin Jonian meren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta hymyilevästä merestä kohoillen.

Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa, suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.

Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä, viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja, iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin meripääskyn pesä, -- turvallisina kuin merikotkain pesät.

Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena kiiluu, kirsipuut kantavat raskaan taakan, -- öljypuut, leipäpuut. Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisee vuorilaitumilla ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis. Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.

Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa saaren muitten ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon utuisen pyramiidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmeissä laskoksissa, sen helmoissa on rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen pilvien-ylisessä, terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta, sillä _kaikkea_ pitää sillä saarella olla.

Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee kiviä ja suitsuu tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.

Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.

Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen kaakkoiselta Jonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito, tai kuin himmeää hopeaa.

Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää: ylimmät huiput käärittyinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten takaa, kiittää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.

Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien, oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaan rantaa kohti, jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.

Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.

Näin ikkunain kimaltavan kultaa, -- vuoristojen sauhuiset autereet, satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.

Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä -- Polyfemokseen! Sehän on Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa vastaan! Polyfemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!

Tällä saarella se kuului olleen se Polyfemos. Aavalla rantahietikolla, korkean vuoriston juurella, seisoi Polyfemos, toissilmäinen, järeä vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällänsä, korkea

-- -- -- kuin salon tuuhea huippu, jok' yli vuoristomaan pääns' yksin ja suurena nostaa.

Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna. Sellaisena seisoi Polyfemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä historiantakainen _sikaani, sikuli,_ Trinakrian ensimäinen eläjä. Seisoi vaari rannalla, -- aamun meri läikkyi maidonkarvaisena, mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.