Part 7

Oi ylpeys, sä korkeuden ihana, väkevä kukka! Kuta vihlovammaksi vilu ympärillä käy, sitä jäykemmäksi sen varsi jäätyy, sen terälehdet jääkyyneleitä kimaltelevat, säteilevät vaikeina kuin lumi. Kuta ankarammaksi vilu saa, sitä mahdottomampi on taipua ylpeäin lumivalkeiden, taitettaviksi luotujen kukkain!

* * * * *

-- Sinä näet minun voimani kerran vielä! ajatteli Mataleena Mikaelista.

Ennen kuukauden kulumista olivat Mikael ja hänen sairaudessa kituva isänsä juonitellen karkoitetut keskellä vuokra-aikaa Söyrharjun myllyltä. Tämän oli saanut aikaan Mataleena, jolle Söyrharjun itkusilmäinen mies oli kuin sormiensa ympäri kietoma lauhkea lanka.

Mutta kaksi viikkoa karkoituksen jälkeen kuuli Mataleena Mikaelin kosiskelevan naapurin kellivatsaista leskeä, jolla jo entisestä naimisesta oli lasta monta.

-- Ehdin ennemmin! nauroi Mataleena ja viikkokauden päästä olivat hänen ja Söyrharjun itkusilmäisen miehen häät. Komeat ne olivat.

Mutta vain muudan päivä kului, niin samat häävieraat kutsuttiin Paunolaan Mikaelin ja hänen pyöreän leskensä häihin. Ja edellisiä komeammat olivat ne häät.

Sitten oli monta herran vuotta ainainen kilpailu, musta kateus ja viha, leppymätön vaino vierusnaapurien, Paunolan ja Söyrharjun välillä.

Kun Paunola kirkkaiden kylävaarain alla suhiseviin saloihin avasi kasken avaran kuin aikamoisen järvenulapan, niin tottatosiaan: seuraavana suvena Söyrharju hakkasi korpeensa kasken kahta suuremman. Jättiläispilvenä kohosi metsämeren helmasta Söyrharjun kytöjen samea sauhu.

Kun Söyrharju rakensi auringonpaisteisten laihojensa laiteille kiviaidan kyynärää korkean ja kahta paksun vasten Paunolan vihatuita alueita, niin kohtapa Paunolan mies omalle puolelleen aivan edellisen aidan kylkeen kokosi oman kivimuurinsa, edellistä rajumman ja vihatumman röykkiöjononsa. Söyrharjun kanssa yhteiseen aitaan ei tyytynyt Paunolan isäntä.

Kun Söyrharju kuuli, että Paunolassa kudottiin nuottaa, hopeisten muikkujen satakyynäräistä kokoojaa monien käpyjen vilkkeellä, niin ilmestyipä kohta Söyrharjullekin puolipirtillinen nuottaukkoja. Kolmensadan kyynärän nuottaa siellä kudottiin.

Laitattipa Söyrharju kirkkoveneen, pitkän, yhdeksänhankaisen, paljon väkeä kantavan. Sinisiksi sen soukat, notkuvat laidat siveli.

Mutta synnyinseutuni kimaltavilla saarivesillä kilpaili sen kanssa kirkkosouduissa pian Paunolan uusi, ylpeä kaksitoistahanka, jonka kyljet ja airojen lavat välkkyivät tulipunaisina veden valkeankimaltavasta vaahdosta.

Ylpeänä ajoi talvisin Paunolan isäntä mustan, välkkyvän orhinsa kirkon portaiden ääreen ottaakseen rekeensä pienen, pyylevän emäntänsä. Mutta vielä ylpeämpänä astui kirkon ovesta portaille ja oman valakkansa korjaan silloin Söyrharjun emäntä. Ivan ja vihan supussa olivat naisen huulet, kahahti päätä kärsimättömästi nakatessa musta silkkihuivi peittona ruskean tukan ja reunusteena katveiden, vihan punertamain kasvojen.

* * * * *

Tapahtui sitten keväällä niin, että kun Paunolassa oli lannanvetotalkoot viinoin ja viisin ruokalajein, jonka jälkeen myös Söyrharjulle hommattiin talkoita seitsemin ruokalajein, niin ei Söyrharjun taikoihin saatu ainoaakaan soittajaa. Paunolan isäntä oli ne palkannut Söyrharjulta pois jäämään. Aisakelloilla saatiin Söyrharjulla helistää tahti remuavaan hienohelmaan.

Mutta kesällä tämän jälkeen mursi Söyrharjun karja käsittämättömällä tavalla vahvan, nokisen raja-aidan ja meni Paunolan halmeeseen, jota pahoin pehnasi. Söyrharju maksoi silloin hyvällä korvauksen. Mutta kun parin viikon kuluttua jokin ilkiö, josta ei mitenkään saatu selvää, viilteli puukolla Söyrharjun nuotanperän tuiki kelvottomaksi ja Söyrharjun rengit sitten eräänä iltana kinastuivat Paunolan nuottaväen kanssa, missä rymäkässä Paunolan loismieheltä lyötiin tarpoimella käsivarsi poikki, niin mentiinpä jo käräjiin.

Ylpeänä astui voittanut Paunolan isäntä oriin rekeen käräjätalon portailta. Mutta vielä ylpeämpänä astui ovesta ulos portaille Söyrharjun emäntä vierellään itkusilmäinen, alakuloinen, häpeävä mies. Kahahti tuuhea silkkiliina, uhkauksensa hän huusi pois ajavan Mikaelin jälkeen.

Niin he toisiaan panettelivat, kavalasti vahingoittivat, käräjissä riitelivät, itseään köyhdyttivät. He olivat kuin kaksi kuollutta, jotka haudoistaan nousseina, kylminä, leppymättöminä toisiaan vainoovat. Ei ole iloa ei tuskaa siinä missä haudoistaan nousseet haamut kostamaan kohoovat.

* * * * *

Kului muutamia vuosia ja Söyrharjun itkusilmäinen isäntä kuoli ystäväinsä heittämänä, velkaisena, höperönä. Leskeksi jäi Mataleena, jolla miesvainajansa siittäminä oli kaksi lasta, rumat, mutta vankat ja viekkaat veli- ja sisarpuoleni.

Jatkui vielä juonittelua, kinaa ja riitaa. Mutta lopulta köyhtyi Söyrharju, ei ollut isäntä käräjärahoja kokoomassa, joutui vasaran alle. Ostaja oli Paunolan isäntä.

Huutokauppa oli maaliskuun pakkaspäivinä, synnyinvaaraini yllä kaareili sinisen ihana taivaan kupu, sinisinä ja punaisina kimelsivät kuuraiset koivut ja pihlaja, alhaalla säihkyivät auringonpaisteessa aavat, lumiset vedenselät. Söyrharjun isossa pirtissä ja pihoilla vasarat iloisesti paukkuivat.

Huutokauppa-iltana tuli Mikael Söyrharjulle humalaan itsensä juoneena, iloisena ja haikeana, ylpeänä ja kalvaana, raivona, vihaavana ja rakastavana.

Itkivät he silloin yhdessä, hän ja äitini Mataleena. Sinä yönä he siittivät minut onnenpojan, korkeiden vaaranteiden väkevän, kavalan, viekkaan, oikullisen lapsen.

Kiitän sua isäni, ellen sua suinkaan monesta hyvästä kiitä, niin kuitenkin siitä, että ohimoillasi kimelsivät viinan hehkuvat helmet silloin kun ihanan elämäni minulle lahjoitit!

Väkevä on sydämeni kuin korven koski, ylpeä on eloni kuin metsän rajun hirven, ja rypäleet kulmillani kukoistakoot -- lyhyen hetken!

* * * * *

Kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun juorut kylillä jo kulkivat ja vanhain akkain punaiset pienet silmät alkoivat kiihkeinä kiilua ja heidän leukansa lonksuttaa Paunolan isännästä, perheellisestä miehestä ja Mataleenasta, lapsikkaasta naisesta; kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun jo tunsi minun kohdussaan liikahtelevan:

-- Rakastatko sinä oikein minua vielä?

Mikael kolkosti ja hiljaa:

-- En!

Ja sitten nyyhkivän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi kylmänä, kostonriemuisena:

-- Me olemme olleet oikullisia lapsia, me olemme toisillemme tehneet liiaksi pahaa, emmekä voi olla sitä tekemättä ijankaikkisesti, ijankaikkisesti!

* * * * *

Mataleena, silloin hän tuli ensi kertaa heikkomieliseksi -- kun minä verestään jo elin.

Hän kulki mieron tiellä raskaana lapsineen. Ei hänen ylpeytensä huolinut avuista sen isän, joka ei häntä sanonut rakastavansa. Leppymätön, jäinen, mielipuoli on toisilleen kuolleiden viha.

Isäni sanoi Mataleenalle: vaikken sua rakasta, niin lapsen kuitenkin pidän. Se on kunniani asia.

Äitini kirosi:

-- Jos lapsi yritetään minulta sinulle riistää, niin minä sen tapan! Se on kunniani asia!

* * * * *

Oi voiko ihmistä unista syyttää? Ne tulevat kirjavin vaattein silloin kun jo on vallan väsynyt eikä vastustamaan kykene. Kavalina, pettävinä heikoilla hetkillä ne tulevat, voiko ihmistä niistä syyttää!

Ja nuorukaista nuorukaishulluudesta ja hentoa naista ihanista perhosunista? Kun unten aika on ohi, niin haihtuvat unet, ihminen kylmään, jäätävään tuskaan herää.

Voiko eloni antajia unista syyttää!

* * * * *

Heräsi äitini neljäkolmatta-vuotias elonsa väkevimmässä loistossa kylmään, jäätävään tuskaan.

Köyhänä, muserrettuna ja raskaana kulki hän syksyisiä teitä, varasti repaleisille, nälkäisille lapsilleen leipää, hänet usein pirttien ovipielistä ulos ajettiin ja porton nimen on hän niistä ajoista saakka tottunut kylmästi kantamaan.

Monet, joita vastaan hän ennen oli juonitellut, heitä käräjissä käyttänyt omain pyyteittensä uhreina, monet häntä kirosivat ja ilkkuivat. Harva hänelle puhui: muistan vielä että minulle anteliaana hyvää teit; siksi sanon sinulle: vuota kevättä vielä; keväällä kuloruohokin kukoistuu ja maan matosetkin alkavat jälleen elää!

Vastasi äitini:

-- Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat ja silmissäni alkavat valkeat toukat elää!

* * * * *

Koleilla kallioilla synnyinkyläni ihanilla rannoilla seisoi syysyössä yksin nuori äiti Mataleena. Sisarukseni jo huudolla olivat, minä emon uumissa hänen iki-ihanista tuskistaan elin.

Seisoi äitini kolkossa yössä, kuohut kallioihin löivät, jylisi ulapalla jumalan viha. Seisoi äitini ja itki, itki.

Niin, hän itki, itki, Kallioseinään nojasi kylmää kättä, värisevään ranteeseen painoi hullua otsaa -- lyijyisen raskasta, haljeten pakottavaa, pyörtymyssekavaa -- hullua, hullua otsaa.

Ei kietonut ystävän kaulaan viluista, vapisevaa kättä, ei rinta hellä, hätäisesti sykkivä lämmöin kohdannut nyyhkeistä värisevää povea... Kylmää huokuvaa kiveä vasten hän itki. Eikä hänen huutoaan kenkään kolkossa yössä kuullut.

-- Jesus Ristus! äitini itki. Oi Ristus sä vaivaisten syntisten sopu ja lepo ja rauha -- miksi lapsonen sieluni kurjuudessa syntyy, tähtisilmä, hymysyinen, viaton keltakihara, ihana -- miksikä viheliäinen, heikko sydämen-lämpö kohdussani sykkii, miksi tänne syntyy!

-- Olkiin ja pehkuihin syntyy se tänne, ihmisten nauruun, kultapäisten Herodesten ahnaaseen vainoon, äidin povet särkeväin -- miksi yksin ollaksensa syntyy!

-- Nähdäkseen kironälkää, janoa nääntymään, kitumaan puutetta -- enimmin orpoutta, lemmettömyyttä. Ei toisen vertä tunne vieras veri.

-- Miksi ei kauan sitten elonsa alkuun tyytynyt, kovennut, paatunut sydämen heikko lämpö? Olisin jo syntymästä saakka ollut nylkyri, rosvo, konna -- parempi olisi mun olla ihmisten kiroomana, kivisenä, vahvana kuin horjuen näin janoovin sieluin, löytämättä lohdutusta mistään, omaa kurjuuttani lapsessa jatkan.

-- Miksi kärsin kauan, palkintoa vuotin, ainoaa ken ymmärtäisi mua.

-- Tyhjäksi muutuin, narriksi muutuin. Pettynein hetkin laskeutuvaan päivään katsoin, iltani, yöni itsekseni itkin. Aamulla länteen tuijottaen toivoin taas: ei kohonnut päivä sieltä koskaan.

-- Itsekseni itkin, muille ilkkuen nauroin -- mitä se auttoi! Turhaa on eloni ollut, sata kertaa olen sanonut: turhaa!

-- Turhaa on itkeä, turhaa. Ja kuitenkin mun itkeä täytyy. Itkeä, vaikka kyynel on kiehunut loppuun. Itkeä, itkeä täytyy, vaikka silmät eivät itkeä jaksaisi enää.

-- Itken, itken mä kyyneleittä: itken ruumiini verettömäksi, kasvoni kalman kauheiksi itken; silmäni sokeiksi, vereni kyyneleinä -- päästäni kurjan järjen.

-- Aivoni kiehuvat kipua täynnä, aatos on sekava, kaikki on kurjuus, tunteeton tyhjyys, määrätön vaiva.

-- Maailma silmissäni mustenee, kieppuu -- kuulooni myrskyssä, yössä pauhaavat jättiläiskellot, hirveän suuret, avokitakellot. Allani horjuu, maan kita aukee -- nielee mun -- ja lapseni, lapseni -- alas vaivun, mustaan, syvään yöhön.

-- Turhaan hapuilen heikoin käsin pimeydessä katoavan korkeuden syliin, pimeyteen syvälle vaivun.

-- Vain joskus vielä yössä välähtää kuin salama, kuin lentävä tähti -- viimeinen järjen valo.

* * * * *

-- Pauhaa myrskyn kellojen sävel hurjana, syvänä, hirvittävänä. -- Vaan kas nyt: yhtäkkiä kirkkaasti, metallirinnoin väristen, heleän suloisena, kyynelten hellänä niinkuin mielipuolten esi-isäin ääni, kutsuu, kutsuu, kutsuu.

-- Oi, vuoda silmistä viime kyynelvirta, vavahda sydämeni kiitollisuutta, alistumista. Käteni ristin. Sielussani aaltoo kyynelten meri, ihanain sävelten metallin värisevä riemujen meri.

-- Kellot, kellot, ah: hulluuden kellot, unohduksen kellot, toivotut kellot, suloiset kellot, vapautuskellot - pääsiäiskellot!

-- Oi te hyvät ihmiset, jotka ette kärsivän Mataleenan tuskasta tiedä, laulakaa kuorossa helein äänin te iloiset immet ja nauravat poiat:

-- Pääsiäinen on. Mataleena on ylösnoussut. Hänen poikansa saa elää.

* * * * *

Heikkopäisenä synnytti minut hän, Mataleena. Heikkopäiseltä minut kyläin hoidolle pois riistettiin. Niin sain minä elää.

Niin on Mataleena totisesti ylösnoussut!

MYRTTI JA ALPPIRUUSU

(1911)

ITALIAN PORTILLA.

Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tavoittavat alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä, raitit viinitarhain muurien sulkemia; siellä on viisi kirkontornia, -- ja vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä; se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät.

Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensi kerran Italia ja sen kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä, -- ajelinko siellä pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin, -- pitkin vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset, lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin. Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa jossa tupakan sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet samettihousuissa, naiset korvaheloineen, läpi valkean kylän, kohti kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui kuin kaivattu maa ja sen kauneus olisi henkilöitynä tullut vastaan. Sillä pian näin, että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden ilmestys, -- ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus olisi siinä minua tervehtinyt, -- ja enemmän: aavistelevasti luvannut kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein, -- ikäänkuin ihmeitä tekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.

Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa, iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli, kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiänsä oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen, -- Italian portilla, vuorisolasta tullessamme.

Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän helähytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen kiireisestä liverryksestänsä montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan soitettuaan hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.

Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli, liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänin. Ja kun hän suutatusten sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet, kaartunevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, niin loistivat silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen sävelsoinnutuksen.

Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon siloisuutta! Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan kauneuden tervehdys, -- Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Minun mieleni keveni, nääntynyt sydän riemahti, epämääräisestä, selittämättömästä toivosta. Ikäänkuin olisi taivas tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palasin, tuntui kuin olisi etelän Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.

Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen. Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, -- ja samoin oli hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista kuvasta, ajatus:

Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokaadilla kirjailtua, sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa, puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi, hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin, sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta, tietämättäsi.

Niin hän hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; helähytti vielä hyvästinsä, ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän, ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti, katsoi taakse, ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti valkea talo päiväpaisteessa -- ja talon kulmalla jo ensimäinen kypressi.

Mutta kauan hänen visertelevä äänensä nauroi korvissani. Se kiehtoi Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa, sokerrellessani italiaa sotamiesten kanssa, -- Lombardiassa, jossa tehtaanpiiputkin kietoo ikivehreä muratti; -- se soi Apenninien rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. ja vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin etsin: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä hän salaperäisellä tavalla oli.

Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno, silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva koko Italiasta, toive, käsittämätön kauneuden harha? -- Syvässä laaksossa, ihanasta vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät, -- kahden puolen taivasta tavoittavat alppimuurit, Italian portilla.

Ala, tammik. 1908.

FLORA-TARINA.

Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä. Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun, alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama, ensin Colosseum. Kullankellervässä autereessa kylpevät pyöröteatterin kaaripiirit, kolmikertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman ja Venuksen templin raunioiden ohi.

Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen raunioilla piiniapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium, keskellä siro kellotorni.

Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorinvalkea Forumin pääpaikka; temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.

Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta. Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, -- ja altaaseen kuvastuivat mustanpunaiset ruusut, -- hymyillen tummaa, salaperäistä hymyänsä. Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.

Silloin tuntui siellä usein kuin vanhat jumalat eivät olisikaan kuolleet. "La résurrection des dieux" soitti mielessä! Ne nukkuivat vain levon unta muinaisuuden paatten alla.

Hyvä oli levätä puitten varjossa, ja antaa entisten kevättarujen herätä mielessä.

* * * * *