Part 6

Ah, rakkaat ystävät, mitä on teillä sanomista siihen, jos kylillä äidistäni Mataleenasta paljon pahaakin kerrottiin? Jos sanottiin, että Söyrharjulla hänen aittansa ovella kuului läpi öiden rystyiden naputus, usein kajahti sieltä nuorukaisten laulu ja kirkas kiroilu, aidan seivästen rusahteleminen taistelun rähinässä sekä Söyrharjun isännän valittava tora. Mutta aamulla voitiin nähdä sen tai tämän vieraan kylän pojan rattaat kylänlaidassa korkeimman männyn latvaan ripustettuina. Kylän omat urhot olivat ne sinne raahanneet vieraille kosijoille vihaa kantaen. Ja moni kylän viirunaama nuorimies kilpailijoilleen kiukkuisena hävyttömästi kehui Mataleenan vuoteilla viettäneensä monta yötä kaikkivaltiaana herrana. Tosiaan! Kateellinen pahansuopaisuus ja kalpeanaamainen pietismi voivat, hyvät ystävät, sellaisia kehuja kyllin tosiksi uskoa! Missä monet kilpailevat, siellä ei ole yksikään kaikkivaltiaana herrana.

Ja voidaanko sitäpaitse estää perhosten kihisten lentelemästä tuoksuvalla apilaskedolla? Voisitteko te vanhat kalpeine, paheksuvine ajatuksinenne tehdä tekemättömäksi sen mikä jo on tapahtunut: äitini hillittömän, välinpitämättömän ja kevytsieluisen nuoruuden riemun!

* * * * *

Siihen aikaan tapahtui kerran, että kahdeksantoistavuotias nuorimies Mikael Söyrharjun myllyltä -- mylly on varjoisassa laaksossa kylävaaranteen alla, hopeinen, kumiseva putous sitä käyttää -- vanha ja raihnainen oli mylläri, vaimonsa jo aikaa sitten kuollut; poika oli palannut vieraista kylistä palveluksesta hoitamaan isänsä ammattia maksaen myllyveroa Söyrharjun isännälle -- siihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, muuten yleensä tunnettu umpimieliseksi ja sävyisäksi, kuten köyhän ainakin pitäisi olla -- tapahtui kerran, että Mikael kylällä talkookisoissa yritti yhtäkkiä iskeä puukkoaan jonkun kylän nuoren miehen selkään. Hänet estettiin siitä, hänet ajettiin kemuista pois.

Yksin hän harhasi kotiin sydänyöllä etsien syrjäpolkuja pellon pientarilla humalistojen ja saunain tausten pimeydessä, oli kuin pahantekijä julkisesti kirkossa häväisty. Säikkyi askeltensa kuminaa kyläraitilla kuin takaa ajettu murhaaja. Hulluna, järjetönnä, villinä oli kuin se, joka on nälkään kuolemaisillaan ja leipää etsii. Kotona heittäytyi hervotonna haavan lehdille aittansa permannolle. Valvoiko, nukkuiko? Oli vain huumauksessa, itänyt ei ainoaa ajatusta aivoissa, jotka olivat kuin kuumaa lyijyä täyteen valetut, silmiä poltti ja ohimoissa jyski niin että olisi luullut veren niistä ulos purskahtavan. Sakeana, raskaana vuoti suonissa veri ja rintakehää ahdisti kuin olisi joku sitä rautanyrkeillä kokoon rutistanut tai tahtonut tylsällä veitsellä sydänalaa halaista. Rinnassa kuin hukan nälkä ja sydämessä tuska, tuska!

Niin tuli hurjana rakkaus.

Olisi tahtonut aittansa lehtipehkuilla väännellessään aivan huutaa, yhteen ainoaan parkaisuun rintansa pohjimmat pakotukset purkaa, kiljaista kuin Simson, joka hiustensa voiman kadonneeksi havaa. Vaan ei hän jaksanut muuta kuin käsiään ja ruumistaan väännellä kuten myrkyn juonut ja vuoroin päätään ja rintaansa pusertaa. Ei ääntämään kyennyt, vaikka koko olentonsa raivona kuin puoli kuolleeksi ruoskittuna poliisi ja kohisi: tuska, tuska!

Ystävät, te ette ole tienneet mikä on metsäeläinten epäluuloinen, villi, kylmä rakkaus!

Kauan sittenhän oli Mikaelin rinnassa siinnyt se mato, aina siitä saakka kun isän sairastuttua palasi vieraista seuduista kotikylille ja näki Mataleenan tukan tummana, upeana kiiltävän, silmäin kummallisen palavina, melkein ilkkuvina välähtävän, suun sopissa värisi hillitön hymy. Sydämen ympärille oli silloin kietoutunut se rakkauden käärmepoikanen ja alkanut puristella sitä sydäntä niin että se usein oli pakahtua tuliseen tuskaan. Vaan nyt se oli pahempi kuin koskaan ennen, sillä se kyyn poikanen, kavalin ja mustin, oli nyt suureksi kasvanut ja saanut myrkkyhampaansa, mustasukkaisuuden. Ne hampaat terävät ja pistävät se ikeniä myöten oli Mikaelin sydämeen upottanut, karvasta myrkkyä valanut hehkuvaan vereen.

Eikä syytä ollut muuta kuin että Mataleena talkoopaikan viulujen helinässä oli tohtinut tanssia muidenkin kanssa kuin Mikaelin. Mikael näki Mataleenan toisen seurassa, toinen oli rikas ja hänen rinnallaan hohtivat hopeasoljet, vaan Mikaelin yllä oli kulunut sarkatakki ja köyhäksi hän itsensä tiesi. Mikael näki Mataleenan riemuitsevan ja sen toisen riemuitsevan, silloin ajatellen köyhyyttään maailma silmissään mustui, hän sokeni vallan, vain yhden hän näki: Mataleenan keralla toisen. Pisti ensi kertaa se käärme, muuta ei nyt muista kuin että sanoivat talkoopaikassa hänen koettaneen iskeä toista puukolla. Eikä hän kadu sitä että yritti iskeä ja että nyt yksin kivussa makaa!

* * * * *

Istuu Mataleena ehtoolla Söyrharjun kaivolla, tuuhea humalisto vieressä tuoksuu, sirkka soi saunassa ja ruisrääkkä raaksuttaa kuhilaitten takana, kaste nousee ruohistoon ja punertava iltataivas piilipuiden ja haapain välitse loistaa.

Sattuu silloin että veden himmeydestä, kaivon syvyydestä, sielustaan väikkyy silmäinsä eteen armas kuva kasvoilta vaaleampana kuin illan hämyn vaaleus, tummempana kiharoilta kuin syväin varjojen tummuus. Hänen oma kuvansa, hänen sielunsa kuva.

Hymyilee Mataleena kuvalleen kuin uskomattomalle utuolennolle satujen pohjattomista syvyyksistä, itsekseen, höperö, hymyilee ja kyynelöi, ajattelee miten hän on ilkeä muille, vaikka muut ovat hänelle hyviä. Miten hän koko kyläin miehet tahtoo valtaansa kietoa, vaikkei yhdestäkään heistä paljon itse asiassa välitä! Miten tahtoo jokaisen kanssa kuhertaa kuin valitakseen paraan. Miten valheellisesti panettelee toisia yhdelle saadakseen nähdä tokko tämä yksi siiloin on mies edes paneteltuja puolustamaan. Miten hän valheellisesti jotakuta yhtä imartelee saadakseen nähdä pettyykö tämä hassu raukka imarruksista ja alkaako itsekin itseään kiittää. Sellainen on etsivä Mataleena, ilkeä ja viekas. Syystäpä juoruäidit häntä soimaavat.

Oh, hän vaistomaisesti niin hyvin tuntee koko kyläin miehet. Mutta Mikaelia ei hän tunne.

Mikael ei ole vielä koskaan puhunut hänelle ainoaakaan merkittävää sanaa. Mikael on kuin peljännyt häntä koettaen karttaa vastaan tullessa ja heittäen katseen, joka oli kuin hillitöntä, röyhkeää kiukkua, vihaa. Mikael oli käsittämättömän raivo viime kisoissa, ei hän suutaan avannut juttuun Mataleenaa hypittäessään, vain hammasta kiristeli. Ja kohta sen jälkeen oli hän veitsellä tavoittanut naapurin isäntää selkään. Silloin Mataleena riemuitsi ja kauhistui, vain outo pelko esti hänet lähtemästä tanssituvasta pois ajetun pojan jälkeen.

Mataleena muistelee silmät hiljaa ummistettuina ja hengitystään seisauttaen, näkee pitkän, vaalean miehen, jonka kasvoja karvas, lemmen kateutta vääristynyt ilme vain kaunistaa, hänellä oli siniset silmät, samalla leimahtelevat ja arat, epäilevät, uneksivat; ripsien alla oli silmänräpäyksen värähtänyt sininen, leikkivä sädehdys.

Mataleena itsekseen säpsähtää ja riemuitsee. Vain silmänräpäyksen oli ripsien alla sinisenä, leikkien värähtänyt.

Monta Mikaelia hän tuntee, kylillä on sen nimisiä monta Samuelien, Natanien ja Natanaelien joukossa. Vaan tämä nimi, Mikael, miten oudolta, melkein ihanalta se nyt hänelle tuntuu.

Ripsien alla sinisenä värähti.

* * * * *

Viikkoon ei ollut käynyt kylillä Mikael. Lauantaiehtoona painui Mataleena kyläisiltä vaaranteilta alas myllylle päin varjoisiin laaksoihin, joiden helmassa kumea myllykoski kaukaa kohisi. Mikaelia hän uteliaana tahtoi tavata.

Samaan aikaan oli Mikael lähdössä ylös kyläharjuille, joiden rinteillä lehdoissa kuutamon hopeinen utu kierteli.

Silloin he tienpolvessa yhtäkkiä toisensa kohtasivat, Mataleena ojensi kätensä, Mikael ei näyttänyt sitä huomaavan, rintansa vain kohoili. Mataleena puhui, toinen ei vastannut, vain huulensa vapisivat kuin mykällä, Mataleena naurahti, sydän kummallisesti, vaikeasti vavahti. Silloin Mikaelinkin suu vääntyi kankeaan nauruun ja ahtaalla, soinnuttomalla äänellä hän sanoi itsekään tietämättä mitä:

-- Ei kukaan ennen ole rakastanut minua!

Kummallisesti se vaikutti, Mataleena nauroi tietämättä nauravansa. Kolkosti naurahti Mikaelkin, Mataleena katsoi silloin häneen oudoksuen ja poistui vastaten Mikaelin sanoihin jotain mitä ei itsekään tiennyt.

Mitä Mikael vastasi ei Mataleena tiennyt, vaan sydän vavisten hän Mikaelin läheisyydestä paetessaan koetti itselleen vakuuttaa: hän on joko hullu tai sitten hän minua ivasi ... niinkuin minä hänelle olisin rakkauttani tungetellut!

Mitä Mataleenalle oli sanonut ei Mikael muistanut, vaan sen hän muisti, että Mataleena oli vastannut hänelle:

-- Kenenkä sinä sitten nyt luulet itseäsi rakastavan.

-- Oi! ajatteli Mikael; lehto jo harmentuu, harmaat vesitiet vievät saariin, joista suvella nuori joukko kieloja poimi. En kertaakaan ollut siellä Mataleenan kanssa kuten muut.

-- Oi! ajatteli Mikael; silmäni ovat kyyneleissä, Mataleena katsoi äsken mua oudoksuen. Mitä minä puhuin! Hän vetäytyi pois ... hänessä oli jotain heräävää, vaan tylyä. Jumala, jumala miten hän sanoi: kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan!

* * * * *

Sitten he raskaan työn lomassa jälleen päivällä toisensa kohtasivat kuin salaa etsien.

Eivät he hyvää päivää toivottaneet, he olivat ahdistukseensa nääntyä, vapisivat, sokenivat, kun toisensa kyläraitilla kohtasivat, olivat toisensa syliin ryöstää. Armahda jumala! he itsekseen rukoilivat.

Mataleena kasvonsa peitti ja kääntyi poispäin Mikaelista.

Tuli vihdoin Mataleena luo, kummasteliko Mikaelin kalpeutta ja sairasta katsetta? Alkoi kiihkeän rauhattomasti hänen vointiaan udella.

-- Tiedäthän! Miksi kysyt? lausui Mikael.

Mataleena katsoi tutkien, näki todeksi, katseensa hämärtyi, silmäluomet raukenivat, kiireesti hän lähti.

-- Tule käymään kylän kiusan luona! hän kauempaa Mikaelille naurahti.

Riemuitsi Mikael kotiin käydessään:

-- Oi silmäluomiensa raukeutta, suun soppien pehmoisuutta, otsansa valkeaa unta! Rakastan häntä.

-- Ja minä menen luokseen jo tänään kuten kutsui! Ja vaikka tieni olisi täynnä räkättäviä harakoita, tanssituvan rikkaita tuttusia, tyttysiä, köyhyyttäni irvisteleviä poikia, jotka hänen helmaansa himoovat, niin menen, sillä hän, hän mua kutsuu!

-- Ja vaikka kallis äitini haudasta nousisi ja kietoen kaulaani pehmeät kädet kokisi estää, niin minä kätensä kaulastani julmasti repisin ja menisin. Sillä hän mua kutsuu!

-- Vaikka ruumiiden yli ryömiä jalatonna tuhat peninkulmaa, niin minä menen, menen!

-- Halata häntä hurjana kuin kuolo kerran meitä, niin että hengen hätää täytyy huutaa ja sitten onneensa alistua ja pakahtua köyhiin sanoihin: rakastan, rakastan sua!

-- Ah, jos susi-ilves olisin, että kalanmykän sydämeni kynsilläni huutoon pusertaisin: helpoittuisi sanavoimattomuuden tuska: rakastan sua!

* * * * *

Mutta kun Mikael syysyönä oli tullut Söyrharjulle ja Mataleenan aitan porraskivelle jalkansa painoi, sieluaan ahdisti, päässä huumasi, raskaasti rinta hengitti -- silloin tuikki valo aitan oven raoista -- hetken seisoi Mikael kuunnellen -- kuului lukuisia tuttavain miesten ääniä aitasta -- silloin Mikaelin rinnassa pahoin riipasi ja silmissään musteni. Hän löi kumauttaen nyrkkinsä oveen ja Mataleenan nimeä huusi.

Mataleena oitis avasi, Mikaelin silmissä oli hullu hehku, näki Mataleenan edessään tummana haamuna, otsaansa pitelevän -- sanoi Mikael silloin kylmästi, hammasta kiristäen:

-- Ah Mataleena, Mataleena, ethän sinä nyt vain epäile, ethän sinä vain -- pelkää!

Mikaelin sydämessä oli outo viha, hän uskoi tapaavansa Mataleenan yksin, nyt parvi poikia juuri hänen silmiensä edessä lyhdyn valossa istui Mataleenan huoneessa ja kirjavat kortit läiskyivät kirstun kannella, nauru kajahteli.

Mikael jatkoi:

-- Sinä kutsuit minut luoksesi ... sinulla ei ollut yhtä hetkeä minun varaltani. Aah, mä olen sairas ... jumala, jumala, ... minä syleilen sinua. Ah, sinä säpsähdät, pelkäät... Pelkää vain, siitä minä iloitsen. Minä vihaan sinua, Mataleena, Mataleena rakas!

-- Ole järkevä! rukoili Mataleena.

-- Järkevä, järkevä! Haha ... minä vihaan sinua iankaikkisesti! Sen tiedät!

Kiroillen ja nyyhkien, viheltäen poistui Mataleenan luota syysyössä Mikael, lähtiessään pari ruutua Söyrharjulla rikki helähti, hän ne sirpaleiksi sinkautti.

* * * * *

Iäti epäilevä, loppumattomasti viilaava, kylmä kuin jää, alati raivoisaa kostoa etsivä on korven kontio, joka ennen punajuuriputkien parissa viihtyi, kun sen rintaa kerrankin on haavoittanut piiloista lennätetty nuoli. Mikä oli se kohtalo, Mataleena, joka syyttömään käteesi asetti pistävän, myrkkyisen nuolen? Katso, Mikaelin rinnasta vain pieni verenpisara pirahti; iäksi on hänen verensä sinulle mustaksi, hirvittäväksi, leppymättömästi vainoovaksi myrkyttynyt!

* * * * *

He kohtasivat toisensa usein, vaan kertaakaan eivät he rakkaudestaan toisilleen puhuneet.

Mataleena Mikaelia vavahtaen, epäröiden lähenee, Mikaelin sydämessä syttyy kiihkeä jano.

Mataleena epäröiden lähestyy, tiheään liikkuu povi, syvinä katsovat silmät aavistavat ja pelkäävät.

Kun Mikael häneen katsoo, on kuin hän tahtoisi Mataleenaa rukoilla, ei tiedä miksi -- joitakin tulevia tuskia hän tahtoisi Mataleenalta anteeksi rukoilla. Mutta suutaan hän ei saa auki -- niin on hänet vallannut haihtumaton epäluulo ja haikeus.

Ja kuitenkin Mikael vain Mataleenan päivällä nähdäkseen aamuisin unestaan herää.

Kun Mikael Mataleenaa lähenee, tahtoisi Mataleena hänelle paljon puhua, Mikaelin kärsivä katse häntä näännyttää, hänen suunsopissaan on suloinen, karvas, katkera kipu -- vaan jos Mataleena nöyrän sanankin virkkaa, niin Mikaelin suu vääristyy kankeaan, raivoisaan nauruun -- silloin Mataleenakin ylpeänä otsaansa nakkaa ja nauraa, nauraa! Puristuu nyrkiksi Mikaelin käsi, kärsien he toisistaan eroavat.

* * * * *

Mikä on Mataleenan mieli, kun jälkeen yön herää syksyisen aamun harmauteen?

Hänen on kuin näkisi unta vielä, punaisten viulujen soitto korvissaan helisee, raukeasti raottuvain silmäripsien alla näkee hän kisatuvan ja ylpeän nuorukaisotsan, säteilevät silmät hän vielä näkee, Mikaelin väkevä käsivarsi kietoutuu hänen vyölleen, syttyvät povessaan janoisina ja kiihkoisina salaisimmat, kuumat halut, hillitön riemu silmistään säteilee.

Vaan syysaamuna varhaisena sade akkunoissa rapisee: arki, työ, arki, työ, arki, arki, työ. Tuuli sohahtaa, märät pisarat ruuduissa välähtelevät.

Niin hiljaista, tyhjää, yksitoikkoista. Mataleena tahtoisi vain nukkua, että näkisi onnen edes unessa.

Kun hän hiuksiaan sukii, alkaa syystuulessa kuulua humina kuin kaukaisista uruista ja lähteväin, seuduilta pakenevain joutsenten laulu.

Ensimäinen on valkean joutsenen laulu. Se laulaa: kaikki on pois, pois! Mataleena kuuntelee, silmänsä kostuvat, hiljaa hän toistaa: kaikki unten ilo on pois!

Toinen laulu on harmaan joutsenen laulu. Se on: nykyhetken ikävä on suloinen seura! Ja Mataleena hiljaa hyräilee: nykyhetken ikävä on suloinen seura!

Mutta kolmas joutsen, se on oudon musta ja hirvittävä ja sen laulu huutaa: kaikki tuleva on turhaa!

Silloin Mataleena säikähtää, silmissään on ikuinen tuska, suka kädestään putoo ja hän parahtaa: pois, pois, lennä kauas toivottomuuden musta lintu! Kaikki tuleva on turhaa?

* * * * *

Kun Mataleena taas pitkän ajan jälkeen näki Mikaelin Söyrharjun tuvassa, niin hän säikähti, kätensä vapisivat, oli sortua maahan. Suloinen, hiljainen liikutus ja riemu hänet valtasi.

Vain Mikaelin kellervän tukan Mataleena jo etempää näki, silmänräpäys kului kuin ihana uni.

Mikael lähestyi Mataleenaa, Mataleenan sydän oli tykytykseensä tukehtua. Mikael vavahti Mataleenan nähdessään, oli kuin hän olisi aikonut seisahtua Mataleenaa tervehtimään.

Ja nyt -- tylynä kulki Mikael Mataleenan ohi.

-- Isännälle minulla on asiaa! sanoi Mikael, heitti Mataleenaan ilkkuvan katseen. Tuvan perälle isännän kamariin hän katosi.

Mataleena seisoi hetken tuvassa yksinään kuin tajuttomana, näkönsä menettäneenä. Sitten alkoi poveaan pusertaa ahdistava tuska.

Jumala, jumala, lohduta nyt Mataleenaa, ettei hän jälleen itketyitä kyyneleitä itkisi.

Mataleena ei jaksa uskoa ... aavistaa, että Mikael hänet tahtoo hyljätä ... niinkuin he koskaan olisivat toisilleen tehneet muuta kuin hyljänneet!

Ilman leppoista sanaa tai hymyä kulki Mikael Mataleenan ohi heidän kohdatessaan pitkän ajan jälkeen!

* * * * *

Mikael! Miksi uhmaat ja koetat aidoilla tukkia korven ylpeän naarashirven teitä? Etkö tiedä, että hän niiden yli hyppää, ettei häntä aituuksiin suljeta, ettei nöyryyttämällä tule vangiksi Mataleena!

* * * * *

Niin kauan on Mataleenan suosiota etsinyt Söyrharjun punasilmäinen, lakea vaari, virsiä veisaava, kalveakasvoinen, nauramaton körttiläinen. Ei ole Mataleenalta hänen palveluksessaan puuttunut leipää, ei unta eikä kirjavia hunnun nauhoja, niin pietisti ja koreutta kammova kuin hän onkin. Eikä ole hän torunut Mataleenaa kylän juoruamasta kevytmielisyydestä. Vain alakuloisesti, silmät vesissä ja sanaakaan sanomatta on hän häneen katsonut jälkeen sellaisten öiden, jolloin oli kylän miehiä pihoiltaan ajellut. Ei ole hän raaskinut estää Mataleenaa etsimästä nuorten keinuja, viulujen vinguntaa ja tanssituvan kolkkavia lattiapalkkeja avaralla, korkealla kylällä.

Ne ovat, ihmiset, kylillä kertoneet, että Söyrharjun mies tavoittelisi Mataleenaa itselleen, vaan ettei Mataleena hänestä muka välittäisi, hänen itkusta punaisille silmilleen nauraisi. Mataleenalla on tarjolla niin monta nuorta rikasta. Onhan Mataleena riha ja taitava, vankka on hän tekemään työtä.

Mutta nyt alkavat kylillä kertoa, ettei Mataleena ainakaan Mikaelista välittäisi, sillä Mikael on köyhä. Sen jutun on Mataleena itse levittänyt kylille.

Ja sitten he alkavat supista, että Mataleena on ruvennut suosimaan Söyrharjun vanhaa miestä.

* * * * *

Mataleena! Luuletko näin kesyttäväsi korven pedon, jota haavoitat, jonka rintaan yhä ammut epäluulon ja vihan myrkyttävät nuolet!

* * * * *

Kun Mikael kerran tuli Söyrharjulle, tapasi hän isännän kamarissa Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä sängyn laidalla.

Hämillään, pelokkaana lähti isäntä kamarista. Mikael lähestyi kiihkeänä Mataleenaa.

Mikaelin sanat iskivät myrkyllisenä ivana, iskivät Mataleenaan kuin nälkäiset, punakitaiset korpit.

-- Ah Mataleena, mitä sinä vavahdit! Oi, sinähän näytät haluavan vain ilkkuen hymyillä. Älä, älä! Minä en kärsi nyt hymyjä! Myrkkyä, myrkkyä tahdon olla, minä sinut revin! Oi Mataleena, osaatko sinä alati noin hymyillä! Oh, ethän sinä enää osaakaan, ethän... haha! Ilkiön kynsillä revin kasvoiltasi pois hymyjen verhot! Mitä on hymyjen alla? Haha, petosta, petosta!

Mataleenan povi alkaa vavahdella kuin neuvotonta raivoa ja katseessaan, huulillaan on jotakin rajattoman inhon sekaista, vihaavaa.

-- Oh, hymyile vain! jatkaa Mikael, Katso vain noin vihaten, inhoten! Sydämesi kiehuu kuin kattila! Kiehukoon vain! Tahdonhan vihdoin nähdä mitä kiehuessa ylös kuohahtaa!

Mataleenan huulet värisevät kuin vihan itkusta. Ja hän tahtoo puhua.

Ah niitä sanoja, mitkä huuliltaan puhkeevat! Hornan ihania sanoja niin että ne jääsiruina Mikaelin selkäpiitä karmivat. Haha, ei koskaan ennen ole Mataleena Mikaelille puhunut näin ihania sanoja.

Kymmenittäin purevia, pistäviä sanoja Mikaelin mustasukkaisuudesta, älyttömyydestä! Kuin sähiseviä vaapsahaisia hänen arkamaisuudestaan, kömpelöstä käytöksestään. Sanoja kuin rankkaa, pieksävää raetta hänen köyhyydestään, isänsä alhaisesta suvusta. Mataleenalla on suuri suku, hourupäiden suku, jonka jokainen jäsen on nuorena ollut ylpeä ja rikas ja vanhana joutunut köyhyyteen ja heikkomielisyyteen! Voi niitä ihania sanoja Mataleenan huulilta! Kuin tulisesta ahjosta kimmahtaneita kipunoita, naurua Mikaelin turhista toiveista! Yhä enemmän ja enemmän niitä ihania lauseita, jotka alati päättyvät sanoihin: raukka, raukka olet sinä, Mikael! Raukka!

Niin ovat he toistensa sydämet okailla verille raastaneet!

* * * * *

Ei jaksa Mikael uskoa, että kaikki mennyt Mataleenan puolelta on ollut pelkkä, pettävä hymy vain. Epätoivo Mikaelin valtaa. Miten saattaa, miten saattaa ihminen noin toista pettää? Ei jaksa hän käsittää, se vain täytyy hänen oppia uskomaan, että Mataleena on hänelle ollut vain pelkkä hymy, pelkkä, pettävä hymy vain! Armon jumala!

Miten saattaa Mataleena liittyä Söyrharjun vanhaan mieheen!

* * * * *

Seisoo Mikael talviyössä myllynsä kosken äyräillä, luminen on maa ja viluinen ja sappikuu pauhaavan kosken usvista paistaa. On silloin kuin jäiden saartamasta, sumuisesta virrasta kohoisi eteensä kosken nainen. Hänelle näkyy läpi kyynelten, mitkä silmäripsiinsä huurteeksi jäätyvät, aivan Mataleenan näköinen nainen. Häilähtävät hänen edessään kuin talvinen yö tähtien hopeista säteilyä täynnä tummat kiharat, joita Mikael niin äärettömästi rakastaa. Ah autuas yö, mikä saa Mataleenaa syleillä, kun hän levolle asettuu.

Ja nainen puhuu öisen kosken pauhuista kutsuen Mikaelia. Vaan yhtäkkiä alkaa nainen ilkkuen nauraa.

-- Mitä minä odotan vielä! ajattelee Mikael. Minä kipeä mies, joka kammon maailmaa ja ihmisten ääniä ja tahdon yksinäni mustana kulkea.

Ei edes tuskaa hän enää jaksa tuntea, vain välistä hirveänä riehahtaa rinnassa selittämätön, raivo kipu, silmät kyyneltyvät ja jälleen kuivuvat, tuijottavat raukeasti kumisevaan, helmiä heittelevään kuohuun.

* * * * *

Kerran vielä etsi Mataleena Mikaelia kirkkaana talvipäivänä, kun korkeain kyläin yli siinti sininen taivas ja myllylaakson metsät säteilivät pakkasen kimeltävässä kuurassa. Askelissa vinkuvalla tiellä kiiruhti hän myllylle kulkevan Mikaelin jälkeen, hänen nimeään huudahti; Mikael vavahtaen seisahtui ja kääntyi.

Mutta sillä hetkellä muisti Mikael, miten hän oli nähnyt Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä. Söyrharjun mies oli kumartunut Mataleenaa kohti, hänen silmäripsensä olivat melkein hivelleet Mataleenan tukkaa. Suudellut olisi Mikael Söyrharjun vanhuksen asemassa Mataleenan pehmoisia huulia, uhallaankin olisi hän sen tehnyt perkeleenä rääkäten jotakuta toista, ken nääntyen ja lemmenkateena olisi hyväilyjä katsonut kuten Mikael silloin katsoi.

Mutta Söyrharjun mies ei Mikaelia rääkännyt. Rauhallisesti hymyillen oli hän Mikaelin mielestä irroittanut kätensä Mataleenan vyötäreiltä. Mikael melkein vihaa Söyrharjun köntyksen ihanaa levollisuutta ja samalla sitä siunaa. Muutoin voisi Mikael Söyrharjun vaarin tappaa.

Mikäpä syy Söyrharjun vaarilla olisi olla muullainen hänelle, hyljätylle Mikaelille!

Sen muisti Mikael, kun Mataleena häntä lähestyi. Heti Mikael karvaasti kylmeni.

-- Mitäs tulet? hän sanoi. Sinulta on sen jälkeen, kun sinut viimeksi näin, lohennut hammas. Olet tullut rumaksi!

-- Ah! ajatteli Mataleena; niinkö hän sanoo!

-- Ah! ajatteli Mataleena; mitä minä ponnistelen? Tämä olo ei käy, se ei käy -- olenhan minä sen itselleni sadasti sanonut: se ei käy ja se ei hyvin pääty.

Hervotonna hän kangaspuiden ääressä istuu povessa näännyttävä, lohduton kipu ja tuska, tuska. Hän tahtoisi kaikki unohtaa ja heittää. -- Sinun elämäsi ei käy, ei käy! hänelle alati sielustaan huutaa joku rääkkäävä ääni.

Hän on kuin houreessa, vain kipu povessaan ei huumaudu ijäksi. Turhaan hän ponnistelee sielunsa ääntä vastaan, ei jaksa, ei kykene. Kuiskuttaa kaiken epätoivo korvaansa alati: kuule, kuule, ota lahjamme... mene Mikaelin luo ja sano: kuolkaamme yhdessä, kun emme yhdessä elää voi! Ei jaksa hän ajatella muuta kuin kuohuvaa, jäistä koskea, vain sitä ajatellessaan on sielullaan armas lepo.

Yksi on suloinen, kuohu on musta ja syvä. Ei laisinkaan sitä pelkää -- kutsuuhan se, pauhaten, sekavana sohisten kutsuu. Niin, hän tahtoo hieman suloa ja sydämelleen vilpoisen, hivelevän rauhan.

Niin on hän monasti varmasti päättänyt lähteä lepoon.

* * * * *