Part 5

-- Mutta sinä pelkäät! väitti Sumu-Kalle. Menepäs nyt kirkontorniin taikka vain raatihuoneen torniin kellon rasvaa ottamaan. Saat nähdä!

-- Menen kyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin... Menen vaikka keilan lyöntiin ... taikka kortin... Mutta muita pelaajia pitää olla mukana...

-- Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä yötä kirkontapuliin keilaa nakkaamaan... Keilat otettiin mukaan ja pieni lyhty. Voi voi miten kummallista oli ollut keskellä yötä tornissa... Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin kummallisesti, verkkaan tokittanut. Tok ... tok! oli heiluri selvästi, oudosti toksautellut, kun pojat kulkivat ylös pimeitä tapulin portaita. Tok ... tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus kuulunut. Hah?

-- Mikä siellä tokutti?

-- Hehe! naurahti ukki. Mikäkö tokutti? Kello... saatte kuulla. Kirkon kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin, hämärä torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki voittaneensa, tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi:

-- Nyt on minun vuoroni nakata! sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa kalloon. Niin koilta kuula lensi kalloon... Hah?

-- Hui!

-- Huiko? Vai hui! Hihi ... poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut pakoon... Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä yksi pojista kuolleena... Hihi... Hah?

-- Kolmetoista on mukava luku! jatkaa ukki sitten inisten, pienin silmin tirkistellen... Sumu-Kallen seurassa oli kolmetoista... Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla ajeli... Kuulan se paiskasi kalloon... Hah?

Hymyillen jää ukki tirkistelemään leveisiin lattiapalkkeihin.

* * * * *

Mutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota koivikoiden satuinen varjo väliin hämärtää, välitse tähtiä leimahtavain hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhinä kuumottavat kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.

Kauas ovat he lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin. Aamuyö on oleva kynttiläin levotonta loistetta, soiton remakkaa ja kisaa; talviauringon korkeimmillaan kimeltäessä ovat päättäneet jälleen huomenna palata.

Kulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä teillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin piiloihin. Aukeepa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka rannat mustan synkeinä kohoovat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät kuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä on Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet.

Alkaapa rekiretkeläisille viiman viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven, kohti kiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille kultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu, paiskaa soittaja hanurin jatkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun kiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo, pystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää tuiskun tupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan, korskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat jänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet polttaisivat! Mitä, ohi lumivalkean hevonkinko uskallat, vimmassa ravaava varsa! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden huiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä! Remuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa ohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.

* * * * *

Iloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin piirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo, vaan sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina heloittavat, silmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen uhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on rypäleitä, janoa kiihoittavia, lemuavia rypäleitä; omenia, kylmiä, tuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa pianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen -- vähät siitä. Syrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin vihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin tuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.

* * * * *

Ali-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa pöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita, laseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä punssin imelää kellervyyttä? Tahi neljätähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa, olkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoovat laseista höyryt.

Ali-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimäiseksi ehtinyt nousulieskaan. Jo alkaa tavallisesti liiasta juonnista körisevä äänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia suonia ja silmäin alle kotoutuu silmistä tihisevä kyynellammikko; koko laihat, ruskeat kasvonsa, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin intiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän alkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle, vaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan käsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää nykikö toisianne kylkiin, älkää alkako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen elämäänsä, muuten hän alkaa torata ja toraa kerallanne koko illan, kunnes yhä kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina, kuunnelkaa totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää, kehukaa häntä, puristakaa väliin kättään, niin hän riemuitsee, pyytää rukoillen tuhat kertaa anteeksi että on humalassa, tarjoo teille yhä ja yhä kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä vihjauksella ilmaisette rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotain hyvää saatte, niin olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa jälkeenpäin sekä itsellenne että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa kuin kelpo mies kelpo miestä ainakin auttaa.

Ali-Oili kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten häneltä oli muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää, ettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin pulskasti lie sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään karjaruttoa paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden juttuaan uskovan, alkaa itsekin siihen uskoa, innostuu, näkee ilmielävästi koko tapahtumattoman onnettomuuden silmäinsä edessä, laajentaa kuvaustaan, heltyy, vedet silmistään poskille vuotavat, kertoo kaiken alusta pienimpine yksityiskohtineen, tekee sen niin täydellisellä suruunsa antautumisella, kyyneleitään nieleskellen, mestarillisella traagillisuudella, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, niin että melkein vahvimmatkin, jotka varmaan tietävät jutun tehdyksi, sitä kuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin puheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.

-- Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi! rukoilee Ali-Olli uikuttavalla, surusta tukehtuvalla äänellä, nieleksii kyyneleitä ja konjakkisylkeä. Suokaa anteeksi, eikö tämä ole koomillinen juttu! Varsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat, sataviisikymmentä lehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta! Sataviisikymmentä lehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat vieraat, uskokaa minua, uskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin istuin navetassa lehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen itkin. Voi, sataviisikymmentä lehmää!

-- Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjä. Kukko kykötti orrella; alkoi laulaa.

-- Tappakaa tuo kukko myös! huusin eläinvälskärille! Tappakaa tuo kukko myös! ja aloin taas itkeä. Sataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti minua koeteltiin...

Ali-Olli nyyhkii, jatkaa:

-- Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen päähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti on pahaksi, mutta kun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä, hekumalliselta, unohtaa, että jälestä koetellaan päähänvilauksen tähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain päähänvilauksista.

Ali-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja tanssitaan.

-- Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on sitä mitä tahtoo niinkauan kun annetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku, jonka lapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oltiin pitäjällä täällä pantu toimeen viulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli saapunut kilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina lopulta voittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti julistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo, laski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti:

-- Älä enää soita sitä tuuria, tätä mollia soita! ja sen jälkeen ei soittaja enää osannut mitään soittaa... Älä enää soita sitä tuuria...

Samassa kuuluu salista yli remun kaksi vihlovaa voihkausta:

-- Aih ... aaih! pitkään, läähättävästä, sen jälkeen raskas jysäys, naisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolaus. Soitto vaikenee, huutavat, voivottavat.

-- Herranen aika, nyt tuli jotain! ähkäisee Ali-Olli, juoksee saliin.

Pitkä, roteva nainen, talon ylpeä, keinuja rakastava emäntä siellä viruu pöydän vieressä permannolla. Rinta ja käsivarret vielä vavahtelevat.

Ali-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa taas kuin silkka selvä, alkaa repiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:

-- Jumalan tähden, jumalan tähden! Tulkaa auttamaan! -- Koettaa nostaa vaimoaan ylös lattialta, kätensä pettävät, pää kolahtaa permantoon. -- Jumalan tähden, tulkaa auttamaan ... sänkyyn... Eikö teissä ole ainoatakaan miestä! Voi ... voi...

Vieraat seisovat kalpeina kuin suolapatsaat pitkin seiniä, mikä missäkin...

-- Näette, henki on vaarassa! ... mennyttä... Ei ole miestä ... sellaisia raukkoja... Uh ... ooh! Mariana! Mariana...

Vihdoin laukee ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen käsiksi, viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset, touhu ja järjetön juoksenteleminani lähetetään lääkäriä noutamaan.

Ali-Olli tulee salin ovelle, tolkkuaa, horjuu, kumartaa, nyyhkeitä nieleksii.

-- Arvoisat vieraat!... Te näitte ... te näitte että hän löi ohimonsa naulaan ... te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa ... voih ... naulan päähän... Voi Mariana ... kuolee, kuolee ... rakas Mariana...

Vieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monasti olisi vaimoaan tukasta pitkin permantoa venytellyt.

-- Näitte sen ... todistakaa ... näitte: rautanaulaan ... ohimo puhki ... rakas Mariana...

Vieraat näkevät mielessään vertä tihkuvan haavan jykevässä ohimossa, joku osoittaa vielä pisaroita permannolla.

-- Niin, arvoisat vieraat ... te sen todistatte... Arvoisat vieraat, pidot ovat poikki ... ymmärrättehän ... suokaa anteeksi... Anteeksi, arvoisat vieraat... Tämä on kovin koomillinen juttu ... anteeksi...

Kiiruusti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät tallista hevosensa, valjastetaan, paiskataan kulkuset ja kellot rekiin, lähdetään ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää aikaiselle paluulle.

Kimeltää öinen kuudan, koivikot häämöittävät hopeauduissaan; vielä on pitkä yö siihen kun huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.

MATALEENA

(1905)

MATALEENAN IHMEELLINEN TARINA.

Synnyinkyläni harjuilta, jotka kohoovat salojen keskeltä vehreinä kumpuina kuin meren helmasta aavat saaret, kävin alas korpeen äärettömään, laitaansa löytämättömään, katosin tuhanten suhisevain koivunlehväin kätköihin velipuoleni torpalle etsien sukuani kuin kattilaromuista myyty Kullervo ennen, mutta enpä synkkänä ja hirveänä kuin Kullervo. Ah, ilo ja ylpeä kirkkaus otsallani asui.

Siellä tapasin veljeni, vankkaleukaisen sänkiposken, joka hammasta kiristäen ja karkeasti kiroillen kyntää korven paloa ja on keskelle saloa maaemolle pystyttänyt syltäkorkeita alttareita: köyhäin peltojen harmaita kiviraunioita sata!

Painuin pienen töllin matalasta ovesta sisään, sydän vapisi.

Ensimäinen mikä ahtaassa töllissä loisti katseeseni oli punainen hame. -- Ah! ajattelin, sen jolla on tuo punainen hame, täytyy varmaan olla äitini.

Sitten näin, että hänellä, jolla oli yllään tuo punainen hame, oli kellervän kalvaat, oudon ihanat, laihat kasvot. Minä heti ääneen tuumin: tuossahan se on äitini! Arvasin oikein. Ajatelkaa, en ollut häntä nähnyt seitsemääntoista vuoteen ja vain kerran sitä ennen.

Hän istui oljilla permannolla selkä takan seinää vasten. Hän oli niin oudon kellervä ja ihana, silmäluomet olivat raskaasti puoli ummessa, katse tuijotti permantopaikkoihin kuin kivussa, korkealla otsalla helmeili hiki. Ruskea tukka, jossa jo välkkyi viljalti hopeisia suortuvia, lainehti sekavana ja raskaana laihoille olkapäille. Minä näin vankan poven, joka sairaudesta läähättäen kohosi ja laski kuten yhtämittainen, iankaikkinen rääkkäys; ja minä riemuitsin. Kummallisesti punertavat huulet olivat puoleksi auki, hengitys ahtaana kävi. Kädet riippuivat sivuille niin laihoina että ohuen, valkean ihon läpi luut punaisina kuumottivat.

Hän oli puoli sokea, tauti oli vuosikausia sitten raastanut hänen päästään vasemman silmän, sen paikalla oli nyt vain verestävä, kyyneleitä kimaltava lovi. Meidän suvussammehan on niin paljon ollut sokeita, lankeevatautisia, hulluja.

Miten se oikea silmänsä tuijotti minuun kauan, sitten ojensi äitini kätensä -- ei hievahtanut paikaltaan, ei sanaa virkkanut, vain ohuet huulet alkoivat yhtäkkiä vavista, ja jo vieri poskille kyynelten kimaltava, loppumaton parvi.

Tosiaan, minä en nykyään itke aivan tyhjistä, kun suru pienoinen tulee, niin minä kirota järäytän, vaan kun äitini ei pitkään aikaan uskaltanut minuun katsoa edes, viimein toki katsoi: ainoa silmänsä ihmeellisesti säteili, vapisevilla huulilla oli samalla itku ja punertava hymy, katsoi, hiljaa sanoi:

-- Voithan antaa minulle anteeksi? niin sydämeni hytkähti, muistin pitkät vuoteni vieraiden vallassa ja minun, nyyhkivän, kasvoni hetkeksi käsiini painuivat. Sitten yhtäkkiä aloin nauraa.

-- Äiti! sanoin, jos minut eloon saattaessasi erehdyit, niin olipa se tosiaan parahin erehdys, mikä monasti lie tehty. Ihana on elämäni oleva.

* * * * *

-- Mitä on minun kauneudestani! huokasi minulle valittaen äitini, Mataleena. Kun äly, äly on mennyt, niin on kauneuskin mennyt -- siitä on jo monta vuotta! hän kipeää päätään pidellen valitti.

* * * * *

-- Mitä on minun voimastani enää! valitti minulle äitini. Niin, tosiaan minä jaksoin ennen kantaa täyden vesisaavin olallani -- nyt en pääse oljiltani ylös -- luuletko että tässä viruisin, jos voisin päästä pois. Kulkeilla olisin! Mutta kun äly, äly on mennyt! valitti minulle äitini.

* * * * *

-- Mitä on minun taidostani enää! Ennen minä vaeltelin kylillä, kudoin kauniita kankaita, punajuovaisia kankaita, mutta nyt, äly on mennyt! valitti minun äitini, Mataleena.

* * * * *

-- Ei ole kotia, ei kontua minulla sulle. Kaikki on mennyt, äly, älykin on mennyt! valitti äitini, Mataleena.

Minä nauroin.

-- Minä vihaisin kotia, jos sen saisin! minä sanoin.

* * * * *

-- Miten sinun käsivartesi ovat valkeat! liverteli minulle äitini, silmänsä säteili kummallisesti. Niin oli synnyttyäsi ihosi valkea, ihan sinisenä se kuulsi! hän sanoi ja katse kummallisen kirkkaana säteili. Minä hymyilin.

-- Mutta miten olet jäänyt pienikasvuiseksi! hän valitti.

Mieleni synkkeni, minä vastasin:

-- He siellä maailmalla ovat uuvuttaneet voimaani paljon sellaisella joutavalla, mistä minulle ei ole ollut mitään hyötyä! Ei sovi korven hirvelle sahrain veto.

Vaikka se mainiosti kyntöhevon varsalle sopii.

* * * * *

Me valvoimme emoni kanssa hiljaa jutellen pitkän, pitkän illan yöksi, minä paitahihasillani ja piippua imien sängyn laidalla, hän pehkuillaan permannolla. Muu tölli jo miehineen, naisineen, lapsineen nukkui, yö hämärtyi, sirkat uunin holmissa helisivät.

Kesäyön rusoitus oli tullut korven takaa ja heitti akkunaan veripunaisen heiasteen, veripunaisena loisti takan karsina, jossa äitini istui. Oli äitini kuin pyhimys, päänsä ympärillä rusoituksen veripunainen, haikea loiste säteili, kun hän siinä virui kalveana ja sairaana hiljaa jutellen.

Kun viimein puhe välillämme vaikeni ja minäkin heittäysin sänkyni oljille, en unta silmiini saanut, sielussani säteili Mataleenan tarina kuin mustalta taivaalta talven kimaltavat tähdet.

Ja nyt sen teille, ystäväni, kerron. Niinhän me runoilijat olemme lörppösuita.

Korvesta oli äitini äärettömästä, laitaansa löytämättömästä, joka rikkaiden, kyläisten harjujen alla leviää kuin rannaton, viheriä meren ulappa aina ilmanrantain sinisiin etäisyyksiin. Kaarne aikomukseensa väsyisi, jos se aikoisi levähtämättä lentää kyläkukkuloilta kauas yli äärettömän salon.

Oli äitini isällä ollut sillä rikkaalla vaaralla salon keskellä talo. Siellä auringonpaisteisella vaaralla, minkä yli kesäpäivinä hopeiset pilvet mahtavina vyöryivät, olivat äitini ja enoni syntyneet. Vaan jo miehuuden vankimmassa ijässä kadotti äitini isä sillä auringonpaistetta huikaisevalla vaaralla näkönsä. Lapset olivat pieniä vielä, talo palkkalaisten hoidossa köyhtyi, se täytyi veloista myydä. Köyhänä ruotulaisena kuoli äitini isä; niin oli häntä ennen sukuani pitkä liuta köyhtyneinä ja sairaina kuollut. Kun enoni miehiksi kasvoivat, joutuivat he korkeilta kukkuloilta alas ikuiseen korpeen torpan palojen perkaajiksi, ja heidän mukanaan äitinikin, sisaruksista nuorin. Siellä korvessa Mataleena tyttösenä eli.

Siellä eli hän helmassa metsän, jossa sakean, suhisevan havukaton alla petojen polut painuivat viitain tiheisiin piiloihin, jossa ikivanhain kuusten oksat harrottivat polkujen yli kuin sokeain jättiläisten haparoivat, karvaiset kämmenet ja lehväiset latvat huojuivat niin korkealla, että päätä huimasi, jos niihin katseensa kohotti, jossa koivujenkin hopeanvälkkyvissä kyljissä naava riippui sakeana, vanukkeisena partana. Siellä olivat lähteiden pohjat sameat varisseista lehdistä, muurahaisten väkevälle löyhähtävät tiet veivät risujen piiloitse keolta keolle. Oli siellä jokin metsän kumma huvikseen notkistelIut vahvoja koivuja polkujen yli kaareviksi, notkeiksi luokeiksi kuin hentoja pajun varpuja ikään.

Siellä reunalla ruohoisen alhon, jossa syltäkorkea heinä ja angervot väkevästi tuoksuvat, törrötti isoja kallionmöyhyjä mustina ja kummallisina. Niiden päälailla nuokkuivat tuuheat, vehreät sanajalkapensaikot kuin metsänpeikkojen hiustupsut. Ne sanajalkaiset kalliot olivat lavoja, joilta metsän hiidet suhisevia puheitaan pitivät, ja alhaalle alhoon, jonne kiviltä puhuttiin, kokoontui kuuntelijoina metsän punaisia piruja ja parvi ylpeitä hirviä. Hirvet vatsaansa saakka tuoksuvassa ruohossa seisoivat, niiden kyljet välkkyivät kuin olisi joka toinen karva ollut hopeasta, toinen silkistä, niiden niskassa ja sarvien välissä päälaella hohtivat tuuheat, hopeiset karvatöyhdöt. Ne kalusivat alhon laidassa haapojen kyljet paljaiksi, kun odottivat ajajiaan, metsän menninkäisiä, pirun poikia, niiden silmät punaisina leimusivat.

Siellä salon pimennossa välkkyi kymmeniä lampia, salon sinisiä, pelottavia silmiä. Jos Mataleenalta, joka siihen aikaan oli salon punahuulinen tyttö, kysyit tokko hän noilla lammilla oli ongella käynyt, niin saattoi hän vastata kuten pienet lapset vielä nytkin autioissa metsissä vastaavat:

-- Olen kyllä joissakuissa. Vaan ei kaikista onkia uskalla.

-- Miksi ei uskalla?

-- Kun ei niissä ole pohjaa.

-- Mistä tiedät, ettei niissä tammissa ole pohjaa?

-- Kun aikuiset ovat niin kertoneet. Ei niissä ole pohjaa, niissä on vesi kuin kymmenen kaivoa päällekkäin.

Hirveitä lampia, joissa ei ole pohjaa, joissa vesi mustana syvyyteen louhien välistä ammottaa. Pohjattomasta pohjasta nousevat valkeat lumpeet kavalina ja vaaniskelevina. Jos havaitsevat rannalla onkijan, niin yhtäkkiä alkavat elää kuin käärmeet ja varsiinsa kietoen pohjattomaan syvyyteen kiskovat sen onkijan, joka on uskaltanut liian lähi louhiselle rannalle.

Ne ovat hiisien kaivoja, niiden äyräiltä metsän velhot vettä latkivat.

Sellainen salo, ahdistava ja ihana. Siellä oli äitini lapsena elänyt.

* * * * *

Minä, joka sanomattomasti rakastan korkean harjun kesäistä kyläraittia, missä heinäsirkat sirisevät tuoksuvain sanajalkain ja piikkisten ohdakkeiden juurella, kiviaitain takana lainehtii tuleentuvain laihojen kahiseva lakeus, laihokumpujen takaa kurkistavat talojen lukemattomat päädyt, kaivonvintit, tuulimyllyt; yli kaiken vyöryvät säihkyvinä vuorina hopeiset pilvet -- minä, joka kernaasti kuljen tuoksuvia pientareita myöten talosta taloon ja rakastan pitkiä maanteitä, minä ymmärrän hyvin Mataleenan, koska hän lähti pois salotöllistä ja ilmestyi korkeille kylille.

Siihen aikaan, jolloin Mataleena varttui tytöstä naiseksi -- ja se tapahtui hänen ijässään sangen varhain -- seisoi synnyinkyläni korkeimmalla harjanteella Söyrharjun talo. Se oli kuin mikäkin linna se talo, Korkeakattoiset rakennukset olivat tiheässä neliskulmassa ympäri pienen, ahtaan pihan, jonka nurkassa suvituulessa suhisi ja päiväpaisteessa välähteli pihlaja. Talon ulkoseinät seisoivat lävettöminä, kolkkoina ja vankkoina, pihalle päin olivat akkunoista useimmat.

Sellainen linnoitus on moni vanha talo vieläkin tuossa tiheässä vaaran kylässä. Vanhat ukot kertovat tuon rakennustavan johtuvan siitä, että seudut ennen muinoin ovat olleet savolaisten ja ryssäin tulisimpia taistelutantereita.

Aavan kummun komeutena keskellä kylää seisoi Söyrharjun talo. Heleät viljavainiot sen helmuksista valuivat aaltoina alas rinteitä pitkin metsäin äärettömään vihreyteen ja selkävetten rannoille lepikkojen laiteille. Mutta Söyrharjun kattojen tiheästä ryhmästä kohotti ilmain sineen välähtelevää latvaansa pyhä pihlaja.

Söyrharjun omistaja oli leveähartiainen, vankka vanhapoika, pietisti, jonka silmäluomet olivat punaisen pöhöttyneet, joka ei monta sanaa päivässä kenellekään virkkanut, vain hymyili; joka ei usein suuttunut, vain kärsivällisesti ihmisten ilkeyttä huokaili; joka oli hyvä köyhille eikä anteliaisuuttaan raitin kulmissa kuuluttanut, oli lauhkea kuin lammas, kärsivällinen kuin karitsa, Hänenpä luokseen joutui alhaalta korven töllistä palvelukseen äitini, nuori Mataleena.

* * * * *

Ken ei siihen aikaan olisi nähnyt Mataleenan istuvan Söyrharjun kamarissa kangaspuiden ääressä, kuului kalke kylille, sukset natisivat ripeästi polkiessa voimakkaiden jalkain, siristen sukkula lensi helskyessä pirran. Piteni punajuovainen, heleä kangas. Hymyili Mataleena. Akkunan kukkasten takaa kimeltelivät hopeiset, oikulliset, ihanat sisämaan vedet.

* * * * *

Ketä ei olisi Mataleena tervehtinyt kyläraitin takaa laihopellon pientarilta, missä sirppi kädessä liikkui. Ojentui vartalo solakka, sirppi välähti, paisui upea, valkea povi avautuneen paidan kätköistä, silmät kiihkeästi, kevytmielisen riemukkaasti säteilivät ja suun hymykuopat värisivät. Poskille syttyi polte kuin kiihkeä, hillitön halu hekumaan. Moni kirkas, sininen ruiskukka loisti laihosta aidan takaa.

* * * * *

Ken ei olisi Mataleenaa nähnyt myöhäisinä suviehtoina kyläkeinuilla mäntyisillä mäillä. Talot vaipuivat öiseen tummuuteen laihojensa välillä, vain kalveain haapain lehdet läpättivät, kesäöiset ilmain ääret heleinä loistivat yli maan ja keinuahon laidassa kasteinen lehto heinäsirkkoja sirisi ja tuoreet sanajalat raittiisti tuoksuivat.

Ah, mun sydämeni palaa kuin tuli, kun ajattelen niitä kyläkisoja, joissa Mataleenakin siihen aikaan iloitsi, kun pirttien pimeissä sopissa viulut vinkuivat, nuo samaiset viulut, joita niin monta olen tavannut synnyinkyläni tupain peräseinillä riippumassa ruskettuneina, ravistuneina ja torakkain asumina, jotka tahtoisin saada jälleen unestaan heräämään ja väkevän riemukkaina soimaan muinaisia säveleitään.