Part 4

-- Nähkää suurta unta kuin pohjaton vesi, joka taivaat ja hongat kuvaa. Nähkää unta, sille myös uskolliset olkaa, kun taivas on viluinen ja harmaa. Unten ilo olkoon morsiamenne, jonka kanssa käytte läpi elämän kuin häiden vain, vierellenne asetatte, kun ikä saapuu. Kuolo palvelija olkoon, saapuva koska vain käskee, ja kun henkeänne ruumiin raihnaus raiskaa, lähtekää ikuiseen lepoon! Sillä maailma on uudistuvan nuoruuden perintömaa, jota älköön rumentako valitus ja arkuus.

-- Kun surette kukkaron tai maineen vuoksi, niin ajatelkaa kaiken katoomista kerran, ja saatte katoomisen säihkyvän riemun, sillä kuta enemmän uskallatte antaa pois, sitä enemmän te takaisin saatte.

-- Autuaat he, jotka pystypäin, huiluja soittaen uskaltavat kuohuvain aaltojen varaan, siliä kuta mustempi Eetenin taivas on ja lähempänä kuohu ammoo, sitä suurempi ylpeäin ilo, sillä se on lyhyt!

-- Autuaat ovat, jotka opettavat horjuville ikuisuuden iloa, henkensä heittävät syvyyksien varaan! Kaikkensa uskaltaminen on autuus, mitä ei kenkään saaneelta ota.

-- Olkaa tyyniä, mutta ylpeitä ja vapaita, sillä suuttunut tuo surun itselleen ja suru on monta murtanut. Ihmisten tylyys on hyvyydestä syntynyt ja tylyydestä hyvä, joten paha on hyvä ja hyvä on paha, vaan ymmärtämys yli kaiken ja ymmärtämyksen yli on uljuus. Arkuus on maailmain ainoaa nurjaa.

-- Rohkean köyhän on ilo, ettei mitään kadottaa voi, kaikki voi voittaa. Rohkean rikkaan, että osansa on saanut, vaikka sen nielisi meri. Mitä siis nurkua on? Pyrimme saamaan ja iloitsemme saadusta.

-- Rohkeuden on elämä, ei rukousten, sillä kukapa toiselle kätensä ojentaa, jos sanoo: ellet auta, niin hukun! Älä rukoile, vaan ota, sillä kukin ihminen on saanut osakseen sen minkä toinenkin ja rammallekin on annettu viisaus, joka vie eteenpäin sen minkä jalka jättää, mutta arkaa ei seuraa elämän apu. Jumala tyhmät jättää, koska eivät juoneet pikarista, minkä heidän huulilleen asetti, ja aratkin ovat osansa valituksissaan saaneet, sillä arat ovat valittavat, vaikka kaiken saisivat, ja itkuun tottuneen ainoa ilo on itku.

-- Älkää kurotelko taivaisiin voivotellen: herra, auta! vaan pystyssäpäin vannokaa: minun oikeuteni, minun uskoni! ja te saatte, vaikka taivaalta päivän tahtoisitte, sillä mikä on meiltä pakolla otettu, sitä ei ole meiltä viety, vaan minkä vapaasti annamme, se ei meille palaa. Sillä taivaan lahja annetaan vain kerta ja niille, jotka sen hengellään ostavat, ja ken ei henkeään tahdo antaa asiansa vuoksi, asiaansa halveksii.

-- Häpeä, ken tavoittelee tyhmien kuninkuutta tai säästämistä saarnaten kolikoita ahnehtii tai mukavuuttaan lihottaa tahi kirjavissa kaavuissa kulkeakseen meille uskottelee: olemme heikot, taipukaamme! Oh, me näemme heidän jättiläistyhmyytensä, joka paisuu ja puhkuu, vaan kerran sammakkona halkeaa. Me nauramme, nauramme! Katseellamme lyömme heidät, joiden sielu on liian tyhmä ollakseen suljettu, ja me huudamme: pää pystyyn! Jos olemme pienet, niin sitä pystympään! Pienellä ei ole varaa kumarrellen pituuttaan vähentää! Autuaat ovat henkisesti rikkaat!

-- Enpä sano vahvalle: hylkää heikko! vaan heikolle: käy omin jaloin, sillä olet yhtä vahva kuin vahvin, kun löydät tavan, jolta olet vahva.

-- Uskolliset itsellenne kuolemaan saakka! Lyökää sitä, ken uskoanne vastaan uskaltaa henkensä, vaan matelijoista erotkaa käden iskutta, niin teette ihmisille hyvän, kun näytätte heille, miten köyhinä ollaan rohkeat, rohkeina vapaat, vapaina kärsivät ja iloiset ja rikkaat! Taistelu on taistelun arvoinen!

* * * * *

Niinpä kulkevat sävelet Santerinkin sielussa, ikuisesti nuoret, vaikkei hän niitä lauluin ja soinnuin virkkaa voi, hän, ken on vain karjapaimen. Hän ne vain tuntee, joka on itsekin nuori ollut, riemuinnut aikansa, vankaksi vanhaksi elänyt. Näinpä karjapaimen kiusastuneelle Alille virkkaa, sävelet tulkitsee:

-- Uorolaa kammot! Lähde pois! Niin justiinsa sanon minä, vaikka minulta kahdeksan lastani riistettiin, yksin pankon tuhkassa iltoja vietän. Lähde pois, Ali. Itse mä poikasena kotoani lähdin.

* * * * *

Ja tuuli käy, aalloissa Kolma kuohuu, haukat viheltävät yli huoju vain honkain, sävelet kiitävät vesillä ja mailla.

PILARI KOLMASSA.

Ei ole mies pahasta tehty, ehkei aivan arvostansa.

_Suomalainen sananlasku_.

Siitä on parikymmentä vuotta. Ei voi huokaamatta sanoa: parikymmentä vuotta. Se on pitkä aika, lyhyt aika. Helppo on sanoa, kun ei ajattele, mutta kun ajattelee, niin ahdistavasti huoaten sanoo: parikymmentä vuotta.

Parikymmentä vuotta on siitä, kun Ali Uorolasta lähti.

Kirkkoherran vainiolla, kirkon ympärillä välkkyvän joen niemellä on heinätalkoot. Sielläpä sotkuisessa apilassa kymmenet viikatteet vimmatusti välähtelevät, häilähtävät valkeat hihat, vilahtavat päiden ympäri käärityt huivit, nauru ja kiihoitushuudot kajahtelevat. Kuin lumouksella nousevat joen äyräälle korkeat, lihavat haasiat. Aurinko paahtaa apilasten lemuun, hikipisareet kiiltäen pirahtelevat, valkeat pilvet vyöryvät yli helteisen, rannattoman taivaan kuin jono korkeita, säteileviä jättiläisiä otsillaan säihkyvät ruunut.

Hiki kihelmöi kirkkoherran ruskealla otsalla, kun hän paljain jaloin köntystää nuoren apulaisensa kera hautausmaan aitauksen sisään saamaan sireenien ja kuusten varjoa. Kas sielläpä kiviaidan sisällä lemuaa korkea ruohikko, josta ristit sinisinä ja punaisina kurottelevat; sirkat sirisevät vaivaisten syntisten unilaulua, kun pilvijättiläiset kohoovat ilmanrannoilta ja kuninkaina kulkevat yli aavan, ihanan maan.

Kirkkoherra puhelee apulaiselleen:

-- Sinä katselet kummastuneena tuota hautakumpua, joka kasvaa punaisenaan kukkivia orjanruoskia? Olet vasta niin vähän aikaa ollut näillä seuduin, jossa kansantarinoita puhkee loistamaan kuin kirjavuutta heinäkuun niityille. No istupa siis, niin juttelen.

-- Tämä on Viuluniekan hautakumpu, ja minun uskotuksi tehtäväkseni on tullut huolehtia orjanruoskain hoitamisesta. Älähän keskeytä, kyllä kerron mikä oli Viuluniekka!

-- Näetkös tuonne, sakastin kirjavain akkunain ohitse, sieltä kuumottaa sininen, suuri järvi, pilvien varjot kiitävät rantain synkeillä jyrkillä. Kas kuinka Kolman metsä-äyräät valkenevat, taas pimenevät!

-- Siellä Kolman rannalla oli Viuluniekan koti. Siellä Kolmassa, louhisella saarella on musta kalliopilari kuin kirkon torni. Pirun kirkoksi sitä sanotaan. Kansa kertoo Viuluniekan nuorena kapuilleen tällä pilarilla, siellä oli paholainen hänelle antanut viulun, jolla oli ihmeellinen mahti vaikuttaa sieluihin.

-- Ihmeellinen mahti kuului Viuluniekalla olleenkin, kulki pidoissa, hautajaisissa, kaikkialla oli tervetullut.

-- Itsekäs, tunnoton hän monasti oli, mutta voi hänet ymmärtää. Itsekkyys on kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.

-- -- Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää tuntemuksensa mukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata virsumitalla. Sillä on aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa, jolloin on suurempaa kuollakin kuin elää uskojaan tinkien.

-- No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola. Repaleinen koivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto sammaleissa. Se on autio Uorola.

-- Siellä asui Hullu-majuri, siksi mainittu, kun oli äkäinen pitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan hoidellen.

-- Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta -- Loppila on nyt talonpojan hallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.

-- Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut, omituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona puolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun Viuluniekka kuoli.

-- Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että Viuluniekka kuoli lukkarivainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei ruumis olisikaan tässä ruusukummun alla. Oli nimittäin talvella, kun Viuluniekkaa haudattiin, noussut yhtäkkiä hirveä tuuti ja tuiskun myllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin outojen lintujen siipien suhina, arkku oli reväisty auki, ruumis viety.

-- Kesäehtoina kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöittävät sumuisina, suurina, silloin kaukaa kuuluu pilarista Kolmassa ihana soitto, mutta iso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät sormukset kynsissä, tulikivinen katseensa tähtää yli punaisten usvain, jättiläispilari synkkänä vedestä kuvastuu.

-- Viuluniekka on vangittu pilariin! sanoo kansa. Pilarin akkunasta hän tähtää yli päilyväin vetten ja soittaa, mutta outo, musta lintu istuu pilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain itsensä vanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori noustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle kerron.

-- No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee yksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maanpallo pyörii edessä kuin naurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä säihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi, että voi sanoa sydämensä ja itketyt kyyneleensä olevan viulussa, ja ettei hän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan, viuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.

-- Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä veren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä hän lähti Uorolasta äitinsä luota, eikä ole siellä sitten koskaan käynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.

-- Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan, sillä hän käy joka toinen, kolmas vuosi täällä katsomassa hautoja, joiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoskahaudan hoidosta.

-- Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan, mutta ei se siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äitivainajalleen olla sinne palaamatta, ellei hänestä tulisi Viuluniekka sen mokoma kuin hän lapsena uskoi.

-- Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies jo on. Sanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella aina menettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä. Tilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen, huonekaluineen, vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät isäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa taa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa vaahterissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.

-- Kun hän kerallani tänne haudoille astuu -- tuo tiilikammio tuolla on hänen sukuhautansa -- niin on hän synkkä kun ripustaa kammion ovelle seppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken miettii, huokaa, yhtäkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään paiskaa korkeuteen.

-- Silloin on hän kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta Viuluniekan haudalla.

-- Ja näinpä hän monasti on minulle puhellut, helposti muistan hänen usein toistetut sanansa.

-- En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän! hän sanoo. Kun astun tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, ken on syynä minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan: ei tottatosiaan hetkeni vielä ole tullut!

-- Ei tottatosiaan ihmisen hetki voikaan tulia, ennenkun hän on löytänyt mitä etsii, vaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka hänet nakattaisiin merenulapalla vetten pohjattomiin pohjiin, myrskyn rumpujen jylhään kuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota voisi, ellei elämäntyönsä olisi täytetty. Aallot vyöryisivät kuin jättiläisorhit, näkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille, kuljettaisi hätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle, jos elämäntyönsä on kesken.

-- Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää, lyijyaaltojen rinnoilla päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain teräsvyöt, meri, min ääret taivaista eroovat kuin ajatuksen terävällä säilällä sivaltaen -- vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on lyönyt ja on työnsä tehnyt! Ah monta palavaa rintaa viihtyy jättiläisaaltojen alla, vaan aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä pyrkivät halujensa määrään, ja yksikään ihminen ei ole kuollut ennen kun on tehnyt työnsä!

-- Elämän meri on ihana ja taistelu on pyhä. Ellen viululla ole osannut elämän hymniä soittaa, niin elämälläni sen kuitenkin soitan aina viimeiseen hengenvetooni saakka!

Ja Hullun-majurin poika poistuu haudalta palavin kasvoin, ei käy Uorolassa: vain haikean riemukkaasti katsahtaa tuonne Kolman rannalle, jossa kukkakuusi kohottaa terävää latvaa yli aution pihan.

-- Olkoon se minun taloni, olkoon kenen tahansa! hän sanoo. Elämä on viuluniekkojen koti.

-- Uorolan majurin poika, juopporenttu palaa täältä maailmalle kuin uutena miehenä vain, jälleen yrittää. Yrittäminen ja ponnistelu on elämä.

* * * * *

Niin puhui pullea, myhäilevä kirkkoherra apulaiselleen kirjavien ristien joukossa, sireenien siimeksessä, josta heleinä hohtivat ruusut.

Ja talkooväki se aurinkoisella vainiolta leikkasi, hosui, jutteli ja nauroi; laulu tai kiihtohuudot kajahtivat parvissa, hikihelmet riemukkaina kimalsivat, poikain sydämissä hehkuivat halut, kun naisten vierellä kiistasivat, jättiläisjonoina liikkuivat valkeat pilvet helteisiltä ilmanrannoilta yli siintävän, kesäisen taivaan.

VILLI

(1905)

ALKUSOINTU.

Puhalla pohjatuuli, lennä luoteinen! Kirkkaan talviaamun aurinko nousee.

Yli kimeltävän maan lennä korkealla pohjatuuli sinisissä ilmoissa, älä alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaiset vaippansa, kun aamuisen auringon ensi säteet kimeltävät kaukaa lumisten metsävaarain harjanteilta.

Talven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi, hopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso jättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan henkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan kuuraa kimeltää. Kiireestä kantaan laskeu kuurainen, purppurainen vaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnoilla kiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi verenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet sinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä liikahtelevat.

Mutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille, kun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.

Etäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea, kuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei ainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki valaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outoina yli muiden puiden seisoo kolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä heloittaa kummallisen valkeana kuin päätään kuroitteleva, kuunteleva metsän haltija, jättiläiskokoinen puiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kuroittaa kuin valkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee, mitä kuuntelee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa tai pohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista päänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi metsän kuuraisiin kouruihin höyhenkeveästikään koske.

Toinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on ihmeellinen vaalean vehervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä kiiluvat.

Niin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on korkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.

* * * * *

Vaan talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen hangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät kultaiset tähdet ja nouse kirkas kuu.

Ihmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean kedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää utua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat peittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu kohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen kuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on täynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiemankin liikahdat, niin leimahtaen puhkee jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähyttävä tähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, minkä jalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko kuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten, raskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä puhkee tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä, sammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset kuvastaisi.

Äänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon alannetta.

* * * * *

Koivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin akkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt. Sen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin on se päivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa on hanki seinää vasten kuin tiheän tiheä villiviinipensaikko: näet suurten lehtien valkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös ja lonkeroillaan tarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin, näet rypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat kiiluvat sirotettuina täyteen viluisia kiteitä.

Mutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä lieden rouhuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa lämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta. Ukkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään sängyn laidalla, hiljaa posliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat silmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat, liekkien kalpeaa otsaa valaistessa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat nousseet polvilleen akkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen akkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä aukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko hopeisena kimeltelee.

-- Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea! sanoo toinen pojista.

-- Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää tien yli, nyt se menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti, mitenkä se oli... kuolleet ajaa keveästi...

Äidin rukki hyrrää ja pata liedessä porisee.

-- Äiti, mitenkäs se olikaan! sanoo toinen pojista, menee äidin luo rukin ääreen kyselemään. Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea, niin riikinkukkoja istuu joka oksalla?...

Äiti seisauttaa rukkinsa, ojennaiksen, väsyneesti huoahtaa.

-- Ohhoh... Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitä sen enempää ollut. Kun tulee talvi, niin jostain kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja lintuja, ihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta satoja, tuhansia ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille vieriviereen, vain purstot riippuvat alas tuuheina kuin riippuvat koivunlehvät ikään. Vilu on. Sentähden ne hievahtamatta istuvat, vierivieressä, toistensa kupuja lämmittävät, päät siipien alla. Vain valkeat purstot oksilta alas riippuvat. Ne ovat paratiisilintuja, valkeita paratiisilintuja, riikinkukkoja, joiden purstot kuutamoyönä kiiluvat täynnä tähtiä kuin taivas talvella kiiluu ikään. Siellähän niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia ja tuhansia ... hievahtamatta valkeita lintuja...

-- Mutta mistä ne varjot pellolle?

-- Hattarathan ne vain kuun editse kulkevat. Ylhäällä taivaissa tuullee...

Äiti on tullut akkunan ääreen, katselee ulos, hyräillä alkaa:

-- Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi... Etkös, lapseni, pelkää?

Isän kirves kolkkaa, pata porisee, ukki hievahtamatta istua nököttää.

-- Etkös lapseni pelkää...

-- Närekö tämä on tässä akkunassa? kysyy poikanen osoitellen jääkuvioita.

-- Näre taitaa olla ... oikea oravikuusi... Tuossa on kuivettunut kuusi kaatunut rytöön toisia vastaan...

-- Ja tässä lampi... Metsähän tähän on akkunaan kuvattu, ja tuosta metsän takaa pilkottaa kuin kirkon torni ... ja tuossa on kuin ristejä, pieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie ... siitä ajavat kirkolle niin että kulkuset soivat... Jospa siinä näkyisi ajaja ... hevonen ja reki ja kaikki...

Samalla alkaa jostain kaukaa hienosti kuulua kuin keilojen kilinää. Ensin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja padan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä ja kirkkaita säveliä.

Isä seisauttaa kolkkavan kirveensä.

Ukkovaari höristää korviaan, muut sulloutuvat akkunasta katsomaan.

Ei näy kuutamossa vielä mitään, mutta yhtäkkiä äänien remahtaessa väkevinä aisakelloista, kulkusista, tiuvuista syöksyy akkunan ohi maantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat, kulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea, sitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.

Sepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä pystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät kuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun mäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen koivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille korville heittää. Vaan yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen ratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan villiyttään riemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakoina kuin teräsvasaroilla kirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja kumisuttaen ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat, kajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin kartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan tanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.

-- Pam ... pam -- pam ... pam! paukuttavat aisakellot kulkusten ja tiukujen kirkkaassa helinässä.

-- Onpas se Hollolan polskaa! huudahtaa isä.

-- Montakohan noita on? Kaksi ... neljä ... kuusi ... kaupungin herrat kai huviajolla ... kymmenen.

Ukkovaarikin sauvainsa nojassa akkunan luo köntystää, sanoo:

-- Voi ... voi! sanoo oudolla, inisevällä äänellä. Ne nyt sitten lentävät! Montako noita oli?

-- Kaksitoista, -- kolmetoista hevosta niitä ainakin oli.

Vaikenee hetken ukki, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään inisten jatkaa:

-- Kolmetoista on mukava luku! inisee ukki.

-- Mitä? kysyvät toiset.

-- Hah? sanoo ukki kaulaansa kuroittaen, pienillä rotansilmillään tirkistellen.

-- Tässä oli hevosia kolme- tai neljätoista, ei ihmisiä.

-- Voi voi! inisee ukko. Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se on se neljästoistakin... Tässä muudanna vuonna oli kaupungissa se Sumu-Kalle pitänyt kekkerejä toisten samanlaistensa kanssa...

-- Mikä Sumu-Kalle?

-- Hah?

-- Mikä Sumu-Kalle?

-- Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen vierellä. Vanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta ihan kuopille kuluneet. Ihan vanha se oli se talo ... voi voi. Sumu-Kalle oli sen ostanut... hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas. Se sama Sumu-Kalle, joka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain itselleen soittamaan. Asetti kynttilät akkunoihin, itselleen soitatti; kaupunkilaiset kokoontuivat torille akkunainsa alle, heitäpä Sumu-Kalle kiusotti. Poikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan, mitä tuo menosta virkkaisi. Kovin ihmettelevät, sättivät! sanoi poika. Mutta silloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun akkunan, käski musiikin vaikenemaan ja kohti kurkkua nauraa rähähti akkunasta alas väkijoukkoon... voi! Mikäs hänellä, kun isä oli jättänyt suuren perinnön. Hah?

-- Ei mitään.

-- Hehe... Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista samallaiselleen. -- Tässä talossa asuu aaveita! sanoi Sumu-Kalle ystävilleen; näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä tamineissa astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen edestäni. Tämä talo on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.

-- Mutta minä en heitä pelkää! sanoi ystävä Sumu-Kallelle. Minä en pelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.